Itse suoritin virallisen ensiviisiittini Musiikkitaloon – Fuga-levykaupassa ja sen yhteydessä suoritettua vierailua talon saniteettitiloissa ennen joulua en sellaiseksi laske – viime lauantaina (21.1.2012) nauttien Tampere Filharmonian konsertista Hannu Linnun johtamana.
Arkkitehtonisesti talo miellyttää vähäeleisellä näyttävyydellään ja kompaktilla asiallisuudellaan. Talo on komea, mutta ei yritä olla tärkeämpi kuin tarjottava sisältönsä.
Konserttisali on päälukuvetävyydeltään varsin iso, mutta yleistunnelma on jotenkin intiimi – kiitos osin sen, että laajan pinta-alan korvaa korkeus. En tosin osaa arvioida, kuinka mielekkäältä konsertin seuraaminen kaikista korkeimmilta paikoilta tuntuisi.
Itse istuin lavan edessä eturivin vasemmassa laidassa. Akustiikan kannalta paikka ei liene optimaalisin kriittiseen arvioon, mutta selväksi kävi, että kuulovaikutelma oli todella selkeä. Orkesterin eri soitinryhmiä ja musiikin kontrapunktista kudosta oli äärimmäisen helppo seurata – oli kyseessä sitten Jouni Kaipaisen usvaisen värikylläisesti värisevä ”Beniniläinen aamulaulu” tai Igor Stravinskyn riemastuttava orkesteri-orgia ”Petruška”.
Ainakin Tampere Filharmonian käsissä Musiikkitalon akustiikkaa on kiittäminen siitä, että dynamiikka oli iskevää, mutta ei lyönyt korville, ja akustiikan pianissimo-tarkkuutta on kaiketi muuallakin kehuttu.
Konsertin solistinumerona oli Johannes Brahmsin pianokonsertto no. 2 B-duuri, enkä tiedä millä paikalla Hesarin Hannu-Ilari Lampila (HS 23.1.2012) oli istunut, mutta itse en mieltänyt Cédric Tiberghienin pianismia kolistelevaksi – en edes alussa – vaan poikkeuksellisen pehmeäksi, kultivoituneeksi ja hienostuneeksi. Tiberghien jätti itsensä paikoitellen ilmeisen tietoisesti orkesterin varjoon kuin Brahmsin konserton kamarimusiikillista luonnetta korostaen.
Jos jotain pitäisi salissa kritisoida, niin kulkukäytävät tuntuivat lähes loppuunmyydyssä konsertissa varsin ahtailta, ja seisovia jonoja syntyi melko helposti – tosin oikealla asenteella tuollainenkaan ei juuri haittaa.
Vaatenaulakkopalvelu toimi varsin sujuvasti, pisuaarien vesihuuhtelutoiminta sen sijaan ei ollut täysin moitteetonta.
Kokonaisvaikutelma uudesta Musiikkitalosta on selkeän positiivinen, ja mitä tulee silloin tällöin käytävään keskusteluun konserttien alkamis- ym. ajoista, niin tämä tamperelaisten konsertti edusti omasta mielestäni täydellisintä mahdollista ajankohtaa; lauantaina klo. 17:00 – parempaa ei voi olla! Siinä kuitenkin on ehtinyt viettää lauantaipäivää miten parhaaksi katsoo erilaisten aktiviteettien ja mahdollisen levonkin parissa, ja konsertin jälkeenkin (loppui 19:15) on lauantai-ilta vasta alkamassa tarjoten mahdollisuuksia mitä moninaisimpiin aktiviteetteihin.
Suosittelisin RSO:lle ja/tai HKO:lle ainakin kokeiluna esim. puolen vuoden ”lauantai-sarjaa”; sen sijaan, että orkesteri soittaa saman ohjelman keskiviikkoisin ja torstaisin, voisi se kokeilla vaikkapa jako torstai-lauantai – tosin tajuan heti sen, että vierailevien tähtisolistien pitäminen yhdessä kaupungissa noin pitkään on epärealistinen ajatus ja mahdollisissakin tapauksissa lisäisi järjestäjien kuluja huomattavasti majoitus- ym. tarpeiden tähden.
Lisäksi tiettyinä vuodenaikoina suomalaisille tyypillinen tarve siirtyä viikonlopuiksi metsän keskelle mököttämään rehellistä elämää ja aitoa ihmistä leikkien voisi sekin verottaa potentiaalista lauantaiyleisöä, mutta vastikkeeksi uskoisin löytyvän aivan uuttakin kuulijakuntaa – ainakin meidän musiikkioppilaitostyöläisten joukosta, jotka eivät työaikataulujensa tähden pääse arkipäivinä konsertteihin ilman hankalia poikkeusjärjestelyjä.
***
Matti Sunell käsitteli Musiikkitaloa blogissaan viime syksynä – lue juttu täältä!
