Tyttö ja helmikorvakoru

Ken tätä blogia on joskus vilkuillut, on ehkä havainnut kirjoittajan suhtautuvan penseähkön skeptisesti taiteilijaelokuviin ja taiteilijuuden kuvauksiin elokuvissa. Äsken televisiosta tullut “Tyttö ja helmikorvakoru” (lisätietoja tästä) ei anna aihetta käsitysteni takinkääntöön – siitäkään huolimatta, että ko. leffaa ei missään tapauksessa sovi huonoksikaan tituleerata.

Elokuva on kuvausteknisesti ja esteettisesti hieno ja pikkutarkka – ehkä jopa niin häikäisevä, että katsojalta loppuu happi; visuaalinen kunnianhimo on fragmentaarisessa täsmällisyydessään kääntynyt kiiltokuvamaiseksi kitschiksi, ja näin ulkoisesta pedanttisuudesta on tullut itseisarvo.

Näyttelijöitäkään ei voi huonoiksi syyttää, mutta heidät oli pantu esittämään karikatyyrejä Suuresta Herra Taiteilijasta, Kusipäisestä Herra Mesenaatista, Epävarmasta Palvelijaneidistä (sinänsä elokuvan ainoa todella uskottava ja realistinenkin hahmo), Kamalasta Anopista sekä Turhautuneesta Vaimosta (hänkin tosin melko uskottava hahmo), ja karikatyyrimäisyydestä seuraa yksiulotteisuus.

Taiteilijaelokuva kun oli kyseessä, niin tietenkin nähtiin ahdistunutta hiustenharomista, vuoroin eteeristä tai sitten tiukkaa tuijotusta iäisyyteen tai oman itsen tai toisen sisikuntaan ja varsin tasokkaan cembalonsoiton ja eroottisen esileikin luontevaa rinnakkaiseloa kera soittajan ekstaattisen ilmeen…

Loppujen lopuksi “Tyttö ja helmikorvakoru”-elokuva täytti perusviihde-elokuvan yleisimmän tunnusmerkin; kun elokuva loppui, ei mikään oikein jäänyt kaihertamaan mieltä.

Tai ehkä olen vain perusnegatiivinen ihminen – tai mikä todennäköisempää; olen vieläkin niin vaikuttunut viime viikolla näkemästäni Klaus Härön ohjaamasta “Postia pappi Jaakobille“-elokuvasta, että sen rinnalla mikään ei vieläkään oikein tunnu miltään – tai ainakaan vertauskohdan ollessa edes jollain tasolla samoilla apajilla (=eurooppalainen taide-elokuva) liikkuvaa tavaraa.

Helsingin Sanomat on vaikutusvaltainen media

Aina silloin tällöin käydään keskustelua Helsingin Sanomien vallasta, vaikutusvallasta sekä siitä, käyttääkö lehti tietoisesti eräänlaista monopoliasemaansa vaikuttaakseen asioihin yhteiskunnan eri osa-alueilla. Lehti itse ei tunnusta käyttävänsä mitään erityisempää valtaa, mutta käytännössä maan suurimman mediakonsernin lippulaiva ei voi olla käyttämättä vaikutusvaltaa – halusi se sitä sitten itse tahi ei.

Tämän aamun (23/12/2009) Hesarissa oli kulttuuritoimittaja Jukka Isopuron melkoisen ylistävä arvio kitaristi Juuso Niemisen viimeisimmästä levystä “The Latin American Album”. Itsekin Juuso Niemisen soitosta yhden konsertin perusteella vaikuttuneena sain päähäni hankkia levyn joululahjaksi jollekin ihmiselle, mutta kuinka ollakaan – levy oli loppu kaikista Helsingin ydinkeskustan levykaupoista! Länsimaiseen taidemusiikkiin erikoistuneessa Fuga Oy -levykaupassa sanottiin heti kättelyssä, että viimeiset kappaleet menivät tänään Hesarissa olleen ylistävän arvion seurauksena.
Kävin Fugan lisäksi kolmessa/neljässä muussa levyliikkeessä – sama tilanne kaikissa; LOPPU!

Itseäni tietysti hieman harmitti hyvän lahjaidean ajautuminen karille, mutta asialla on toki hyvätkin puolensa; marginaalimusiikin marginaalisiipeä edustavaa levyä on siis myyty hyvin (nk. “klassinen musiikki” on siirtynyt marginaaliin ja kitara edustaa tämän marginaalin marginaalia, vaikka paradoksaalisesti esim. musiikkioppilaitoksissa klassinen kitara on edelleenkin yksi suosituimmista soittimista), joten iloitkaamme siitä!

Joskus Hesarin vaikutusvallasta voi siis seurata jotain hyvääkin…

Kitaristi Otto Tolonen soitti toiseksi Tokiossa — Uusi Suomi

Kitaristi Otto Tolonen soitti toiseksi Tokiossa — Uusi Suomi.

Lämpimät onnittelut kovatasoisten kitaristien maan kärkikaartin edustajalle myös Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin puolesta!

Otto Tolosen kotisivu

Terveisiä Helvetistä!

Helsingin Musiikkimessut 2009 Pasilan Messuhallissa oli selkeästi huonosti suunniteltu, organisoitu ja järjestetty tapahtuma. Järjestelytoimikunnalle sellaisia terveisiä, että järjen käyttö ei Suomessakaan ole käsittääkseni virallisesti kiellettyä – ainakaan vielä, vaikka muillakin elämänalueilla merkit viittaavat usein päinvastaiseen.

Varsinainen musiikkimessualue ei ollut mikään järisyttävän suuri – vain murto-osa samanaikaisten Kirjamessujen käytössä olleesta tilasta – alue, mutta tälle tontille oli katsottu tarpeelliseksi kasata kaikki maailman meteli. Satunnaisen messuvierailijan saavuttua alueelle saattoi nauttia baarijakkaraltareväistynoloisen hammondistin tämmäämisen, yhdessä kojussa melskaavan ämyröidyn “akustisen” poppoon, ämyröidyn trubaduurin ja isolla päälavalla melskaavan rokki-/poppipumpun desibelikylläisen kohkaamisen muodostamasta äänimaisemasta, ja lisämausteen soppaan toivat lähes kaikista kojuista raikuneet tallennemusiikkimelut kera “pirteiden” juontajien. Kenen vastuulla näin amatöörimäinen järjestely on?

En tiedä kuinka asiat on hoidettu suurilla kansainvälisillä musiikkimessuilla esim. Saksassa ja Yhdysvalloissa, mutta ensi vuotta silmälläpitäen järjestäjien tulisi erottaa sähkömusiikki ja akustinen/klassinen musiikki omille alueillensa – ei siksi, että pitäisin jompaakumpaa arvokkaampana tai arvottomampana, vaan siksi, että näin kaikista asioista saisi varmasti enemmän irti ilman sitä ongelmaa, että sähköinen musiikki automaattisesti dominoi tilaa. Oli aika epätoivoista testailla esim. Liikasten kitaraverstaan valmisteita, kun paikoitellen omasta soittamisesta ei kuulunut y h t ä ä n m i t ä ä n!… Asian hyvä puoli oli tietysti se, että ei tarvinnut ottaa paineita mahdollisista kuulijoista…

Uskoisin myös yleisöpohjan laajenevan jos sähköinen ja ei-sähköinen erotettaisiin omiin osastoihinsa; nyt pääpaino on rock-/popmusiikissa soitinvalmistajineen ja muine toimijoineen, eikä klasaripuolen harrastajille ja ammattilaisille ole messuilla juuri mitään tarjottavaa – ainakaan sellaista, minkä vuoksi kannattaisi maksaa se €13 sisäänpääsymaksu – vaikka laaja musiikkioppilaitos- ja orkesteriverkosto takaa sen, että myös akustisten soittimien ja niiden oheistuotteiden kauppa on liiketaloudellisestikin varsin merkittävää bisnestä. Kirjamessujen puolella F-Musiikilla oli yksi nuottimyymäläkoju, mutta Musiikkimessujen puolella ei ollut yhtään nuottikustantamon/-kaupan edustajaa. Aika uskomatonta sinänsä, eikä taloudellisesti epävarma aika tässä tapauksessa kelpaa selitykseksi, sillä tämän alan bisnekseen lamat ja taantumat harvemmin kovin voimakkaasti iskevät.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että tämänkaltaiset messutapahtumat ovat ensisijaisesti markkinointitilaisuuksia, mutta pääsylipun ostava vieras haluasi rahojensa vastineeksi muutakin kuin mahdollisuutta katsastaa mistä tahansa soitinkaupasta löytyviä tuotteita.
Toisaalta sunnuntai-iltapäivä nyt ei liene edellisen suhteen paras mahdollinen vierailuajankohta; kuten messuesitteestä voi havaita, oli aikaisempina päivinä tarjolla ihan mielekästäkin ohjelmaa.

Radiosoittolistapoppiartistien raahaamista näihin karkeloihin en ihan ymmärrä, sillä näiden kuluttajat harvemmin kantavat merkittäviä rahasummia soitinkauppoihin – toisin kuin vaikkapa raskaamman rockin harrastajat (jos nyt esitän asian populaarimusiikkinäkökulmasta). Noilla saadaan ehkä messupääsylipun ostajia lisää, mutta näytteilleasettajien kannalta heistä ei liene suurtakaan hyötyä.

Yhdet isot vuosittaiset musiikkimessut voisivat olla Helsingissäkin ihan virkistävä ja alan ihmisiä kokoava tapahtuma, mutta asia vaatisi paljon paremman ja selkeämmin profiloidun toteutuksen.

KIRJAMESSUT 2009

Koska Musiikkimessuille oikeuttavalla lipulla pääsi myös Kirjamessuille, kävin toki sielläkin. Vuosi sitten vierailin vartavasten Kirjamessuilla, ja tänä vuonna saattoi havaita kaiken pysyneen varsin ennallaan. Yllättäen kirjojenkin parissa törmäsin melusaasteongelmaan; erilaisia haastatteluja ja keskusteluja oli monissa “kojuissa” samanaikaisesti, ja mikrofonien käytöstä huolimatta – tai niiden takia…- puhujat saattoivat ajoittain peittää toinen toisiaan, eikä yleisömeren aiheuttama yleinen kohina ainakaan parantanut asiaa.

Anekdoottina mainittakoot, että Juba Tuomola (Viivin ja Wagnerin isä) oli haastateltavana tismalleen samalla isolla lavalla kuin viime vuonnakin – olikohan hän poistunut tässä välissä paikalta ollenkaan?…

Koko messutripin parasta antia oli kuitenkin professori Matti Klingen haastattelu. Sivistyneen ja viisaan kosmopoliitin jutusteluja on antoisaa kuunnella näinä karuina aikoina, joina mediatilan täyttävät suurimmilta osin jonninjoutavat julkkikset, pyrkyrit ja muut turhat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista sanottavaa – saatika, että olisivat koskaan mitään ajatelleetkaan. En aina ole professori Klingen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta on lähes ylellistä kuunnella ihmistä, joka ei yritä väkisin miellyttää, olla hauska tai kosiskella kenenkään suosiota. Se on sitä kuulijan todellista arvostamista.

Vaikka tämän bloggauksen otsikko olikin terveisiä Helvetistä, niin Matti Klinge jääkööt mieleen viheriöivänä keitaana keskellä Helvettiä…

Magnus Lindberg räjäytti tajunnan Juuso Niemisen resitaalissa

ENSIKONSERTTI 
Juuso Nieminen, kitara (Sibelius-Akatemian konserttisali 13/10/2009)
OHJELMA:
G.F. Händel (1685-1759): Sarja nro 7 cembalolle HWV 432, sov. David Russell

i.    Ouverture
ii.    Andante
iii.    Allegro
iv.    Sarabande
v.    Gigue
vi.    Passacaille

Erik Bergman (1911-2006): Extase pour un guitariste op. 143

* * *
Magnus Lindberg (s.1958): Mano a mano

Eduardo Sainz de la Maza (1903-1982): Homenaje a la guitarra

Joaquin Rodrigo (1901-1999): Tres piezas españolas

i.    Fandango
ii.    Passacaglia
iii.    Zapateado

______________________________________________________________________

Kitaristi Juuso Nieminen (s. 1979) kuuluu siihen suomalaiskitaristien yhä kasvavaan joukkoon, joka on reissannut erilaisissa kitarakilpailuissa ympäri maailmaa niissä erinomaisesti menestyen. Konsertin ohjelmalehtinen tiesi kertoa Niemisen yltäneen palkintosijoille 19 kilpailussa, joista kahdeksassa hän on voittanut ensimmäisen palkinnon. Kun tietää aikamme kitaristien tason, on tuokin melko veretseisauttava tulos – siitäkin huolimatta, että taidealan kilpailuissa se voittaja ei aina ole automaattisesti se “paras”.
Jälleen on hieman nolostuneena todettava, että allekirjoittaneelle Juuso Niemisen ensikonsertti – alan muuten yhä enemmän vihata termiä “ensikonsertti”; yrittäessäni selittää termin merkitystä eräälle maallikolle, huomasin selittämisen olevan lähinnä jatkuvaa itsensä pussiinpuhumista – oli ensimmäinen live-tutustuminen ko. kitaristiin, eikä niitä hänen levytyksiäkään ole juuri tullut kuunneltua (johtuen siitä, että en muutenkaan kitaralevyjä pahemmin kuuntele…), joten konsertti oli allekirjoittaneelle lähinnä tabula rasa; maine oli tiedossa, soivaa todistusaineistopääomaa ei juuri ollenkaan.

Minkälaisen kuvan illan taiteilija sitten itsestään jätti? Ensimmäiseksi on todettava, että Juuso Niemisen konsertin kuultuaan tajusi sen, miksi hän on menestynyt kansainvälisissä kilpailuissa; herralla on käsittämättömän virtuoosinen ja varma tekniikka, ja hän myös ilmiselvästi nauttii sitä enemmän, mitä kompleksisempaa musiikin tekstuuri on ja mitä nopeammin saa soittaa. Niemisen käsissä kitaran sointikvaliteetti ei kärsi kimuranteimmissakaan sävelvyörytyksissä minkäänlaisesta ohenemisesta, vaan sointikuva säilyy tukevana, kirkkaan erottelevana ja selkeästi jäsenneltynä. Muutenkin viehätyin Niemisen perussoundin aristokraattisen hienostuneen marinadin läpi käytetystä multaisen juurevasta fyysisyydestä. Sinänsä erikoista – joskaan ei aivan tavatonta – oli se, että pienet lipsumiset ja hutit (joista mainitseminen on lähinnä saivartelua) sattuivat juuri vähemmän menevän tekstuurin parissa turbovaihteen säilyessä lähes rikkeettömänä.

Konsertin avannut Händelin sarja oli erinomainen muistutus siitä, että klassinen kitara on todellakin moniääninen instrumentti. Vain harvoin muistan kuulleeni niin selkeästi toteutettua polyfoniaa niin hurjan menon keskellä kuin Nieminen tarjosi, ja aina sillointällöin kuultu hokema “kitara on orkesteri pienoiskoossa” sai kerrankin soivaa vastinetta tuekseen; olin ihan oikeasti kuulevinani etevän barokkiorkesterin tositoimissa – ja puhallinstemmat olivat ihan erityisen hyvin harjoitetut ja ansatsi kunnossa!…
Nieminen osasi karakterisoida eri osat hyvin selkeästi ja itsensä näköisestikin, mutta – kuten niin usein “sankarikitaristien” kohdalla jostain syystä käy – hitaampien osien imu ei aina ollut ihan nopeiden osien tarjoaman dramaturgisen vääjäämättömyyden ja intensiteetin herättämien odotusten tasolla. Mutta Händelin sarjan päättänyt passacaille sai mahdolliset alitajunnantakaiset kriittiset ajatushaivenet unohtumaan; Niemisen tarjoama kitaristinen ilotulitustykitys oli äärimmäisen viihdyttävää seurattavaa – sirkusakrobatiaa sanan kaikkein kunnioitettavimmassa merkityksessä.

Händelin jälkeen oli tarjolla jotain aivan muuta; Erik Bergmanin Extase pour un guitariste oli hyvä muistutus edesmenneen säveltäjän musiikin ominaislaadusta; utelias lapsenmieli lähes anarkistisen ilkikurisine piirteineen yhdistettynä viiltävään älyyn, korkeaan käsityötaitoon ja musiikillisen dramaturgian ja muodon pettämättömään tajuun ei tehtäväänsä heittäytyvän soittajan käsissä voi tuottaa kuin onnistuneen lopputuloksen, ja Juuso Niemisessä oli juuri sellaista teoksen vaatimaa herkkyyttä, räjähtävää voimaa ja luovaa hulluutta, jolla tämänkaltaiset musiikilliset maisemat saadaan perustelemaan itse itsensä, ja täten avautumaan kuulijallekin selkeinä näkyinä.

Vaikka suhteeni Magnus Lindbergin musiikkia kohtaan muistuttaa jo lähes kritiikitöntä palvontaa, oli tämän konsertin Mano a mano -esitys ensikosketukseni teokseen – siitäkin huolimatta, että kappale on jo vuodelta 2004. Etukäteen oli vaikea kuvitella, kuinka massiivisista orkesteriteoksistaan tunnettu säveltäjä taipuu ja tyytyy yhteen kitaraan ja sen kuuteen kieleen, mutta huoli oli turha; Lindberg ei ollut tinkinyt mistään hänen orkesteriteoksiinsakaan liitettävistä elementeistä; beethovenianinen ehdottomuus ja draama, bachianinen käsityötaito, kudoksen mozartmainen keveys ja läpikuultavuus rajuimpienkin musiikillisten myrskyjen keskellä, debussymäinen väriaisti ja scriabinistinen ekstaasin korkeaveisu loivat jälleen kerran kirkkaan houreisia mielikuvia siitä, minkälainen Sibeliuksen 8. sinfonia olisi voinut olla. On myös hämmästyttävää kuulla kitaralle sävellettyä nykymusiikkia ilman yhtäkään “kitaran ilmaisumahdollisuuksia laajentavaa” lisähilavitkutinta; ei ruokailuvälineitä, ostoslistaa rautakauppaan tai musiikkiteatteriin viittaavia elementtejä – eikä edes koputuksia kitaran kanteen (vaikka näillekin asioille on toki oikeutuksensa, kuten mm. Bergmanin Extase todisti)! – vain ja ainoastaan absoluuttista sävelistä rakennettua, musiikin omiin sisäisiin lakeihin ja todellisuuksiin pohjautuvaa musiikkia ilman ohjelmallisuuden manipuloivaa vaikutusta. Tuntui paradoksaaliselta, että Mano a mano vaikutti samalla sekä äärimmäisen kitaristisesti kirjoitetulta, että kaikkia kitara-idiomeja välttelevältä teokselta. Kuitenkin teos on pirullisen vaikea. Sen esittäjältä vaaditaan maratoonarin kestävyyttä, pikajuoksijan nopeutta, jalkapalloilijan tilannetajua ja jousiampujan keskittymiskykyä. Kun Lindberg on kappaleeseensa jotakin kirjoittanut, sen pitää tulla siitä ulos kuin tykinpiipusta, ja Nieminen ei tehtävässään kompuroinut. Niemisen osaaminen on sillä tasolla, että hän saattoi heittäytymisestään huolimatta katsella kokonaisuutta korkealla taivaalla leijailevan kotkan lailla.

Ohjelmadramaturgisesti Magnus Lindbergin kitarakappale olisi ehkä kannattanut sijoittaa viimeiseksi, sillä sen jälkeen mikään ei oikein tuntunut enää miltään. Voisin kuvitella Juuso Niemisen laittaneen ihan tietoisesti Lindbergin jälkeiseksi teokseksi Eduardo Sainz de la Mazan Homenaje a la guitarran siksi, että se toimisi jonkinlaisena suvantopoukamana Lindbergin myllytyksen jälkeen. Teoksesta ei tässä yhteydessä jäänyt muuta muistijälkeä kuin se, että jossain toisessa yhteydessä se olisi varmastikin ihan kiva kappale.

Rodrigon “ikihitti” Tres piezas españolas sai Niemiseltä korrektin ja paikoitellen brillianttia laulavuutta sisältäneen käsittelyn, mutta tämänkertainen esitys ei ehkä kuitenkaan jäänyt ikimuistettavimmaksi kokemukseksi ko. teoksesta – lieko sitten siksi, että allekirjoittaneelle Manuel Barruecon levytys kappaleesta on jäänyt mieleen “sinä oikeana”.

Kokonaisuudessaan Juuso Nieminen tarjosi taiten rakennetun ohjelmakokonaisuuden ja paljon huikaisevaa kitaransoittoa, mutta kokemukseen sisältyi erikoinen – vaikkakin täysin subjektiivinen – taso. Nieminen antoi itsestään ja itseään todella paljon, mutta kuitenkin konserttikokemuksessa oli jotain samaa kuin nopeassa ja yllättävässä luonnonilmiössä; kuinka selittää joku yllättävä tornado, tähdenlento tai kurkiaura, ja minkälaisen muistijäljen se jättää sellaiselle, joka ei niitä ole nähnyt? Nieminen tuli, oli ja poistui, mutta mitä ihan tarkalleen ottaen tapahtui, jäi hieman harsokankaan peittoon. Niemisen uran tulevia kehitysvaiheita sietää odottaa mielenkiinnolla.

Urpilainen jaksaa vääntää, kääntää ja selittää

Urpilainen: Nova Groupin rahat vaikuttivat vaalitulokseen | Talous ja politiikka | YLE Uutiset | yle.fi

Taitaa SDPn puheenjohtaja Jutta Urpilaiselle istuminen oppositiossa olla edelleenkin kova ja osin loppuunkäsittelemätönkin asia; kaunaiseen ja ylimieliseen demarityyliin syylliset pitää aina etsiä oman navan ulkopuolelta.

Niin tai näin, on varmasti totta, että osa ihmisistä vaikuttuu vaalikampanjoista ja antaa niiden vaikuttaa äänestyspäätöksiinsä, mutta ihan vain omasta puolestani haluasin kertoa esim. Jutta Urpilaiselle, että viime eduskuntavaaleissa(kin) äänestin huolimatta mainoskampanjasta; äänestämäni puolueen kampanja oli lähinnä typerä, teennäinen ja epä-älyllinen (onkos muunlaisia vaalikampanjoita edes olemassa?…), mutta silti päädyin äänestämään tiettyä ehdokasta joka sattui olemaan tietyssä puolueessa – ja ihan vain siksi, että sattui välillä olemaan kiinnostunut omiinkin intressipiireihini kuuluvista asioista.

Mitä taannoisiin EU-parlamenttivaaleihin tulee, äänestin tyyppiä jonka blogia olin innostunut seuraamaan jo muutamia vuosia sitten, ja sen seurauksena havainnut tämän ajan tasalla eläväksi ihmiseksi -  ja jälleen; riippumatta ja huolimatta puolueesta.

Shared via AddThis

Kalliomäki haluaa keskustan ja kokoomuksen ulos tulevasta hallituksesta | Talous ja politiikka | YLE Uutiset | yle.fi

Kalliomäki haluaa keskustan ja kokoomuksen ulos tulevasta hallituksesta | Talous ja politiikka | YLE Uutiset | yle.fi

Kenen antamalla mandaatilla SDPn kansanedustaja Antti Kalliomäki järjestelee tulevien hallituksien kokoonpanoja?  Suunnitellaanko SDPssä vallankumousta ja Antti Kalliomäen asettamista maamme muodolliseksi yksinvaltiaaksi? Aletaanko tämän jälkeen tehdä muille poliittisille tahoille tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä?

David Russell (kitara),Tampere-talossa su 31/05/2009

David Russell tarjosi eleganttia taituruutta kitaran ystäville

OHJELMA:

A. Vivaldi (1678-1741): Sonata R. 46
I.    Largo
II.   Allegro
III. Largo
IV.  Allegro

J. S. Bach (1685-1750):

Pastorale
Air on a G string

F. Couperin (1668-1733):

Les Silvains
Les Barricades Misterieuses
Les Tours De Passe-Passe

F. Tarréga (1852-1909):

Paquito
Sueño
Las Dos Hermanitas
La Alborada

-VÄLIAIKA-

D. Aguado (1784-1849): Adagio & Polonaise

S. Goss (1964- ): El Llanto de los Sueños
▪    Cantiga
▪    Madrugada
▪    Alborada

I. Albéniz (1860-1909):

Zambra Granadina
Torre Bermeja

Tampereen viidensien kansainvälisten kitarafestivaalien avajaiskonsertissa kuultiin jo “kitaralegendaksikin” tituleeratun, scottilaissyntyisen David Russelin, sooloresitaali. Niin on aika taas rientänyt, että viimeeksi olen tätä virtuoosia kuullut Karjaan kansainvälisten kitarafestivaalien yhteydessä vuonna 1986!

Russelin kaltaisten maailmantähtien (vaikka tähteys sinänsä ei vielä takaa yhtään mitään) soiton “ongelma” on se, että heidän livesoitosta tulee helposti sellainen mielikuva, että soittaminen on älyttömän helppoa touhua. Se, että esiintyvä muusikko on soittanut tuhansia konsertteja ympäri maailmaa, istunut levytysstudioissa tehden lukemattomia levyjä, opettanut mestarikursseilla lähes kaikissa maanosissa, ja tietenkin harjoitellut määrätietoisesti ja säntillisesti jo nuoruudenpäivistä lähtien, ei voi olla jättämättä jälkeä siihen, miten tämä ottaa yleisönsä ja hallitsee koko tilanteen.

David Russelin ulkoinen esiintyminen on kadehdittava yhdistelmä sisäistä rauhaa ja NYT-hetken ainutkertaisuuden ymmärtämistä, sekä joviaalia sympaattisuutta sekoitettuna auktoriteettia huokuvaan (lava)karismaan; aristokraattinen herrasmies on sinut toisen puolensa, “mukavan kansanmiehen” kanssa.

Sooloresitaaleissa artistin harjoittama spiikkaaminen jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia. Periaatteessa olen samaa mieltä edesmenneen kollegani (hahahaa!…), Seppo Heikinheimon, kanssa siitä, että spiikkaus länsimaisen taidemusiikin konserteissa tulisi kieltää lailla, mutta David Russell osasi tämänkin asian siten, että puhuminen kappaleiden välillä tuntui jopa miellyttävältä. Yhdysvalloissahan tälläinen tapa on käsittääkseni lähes vakiintunut käytäntö, mutta Euroopassa ei ainakaan vielä kovinkaan laajalti levinnyt tapa.

Jos lavalla puhuu, pitää myös osata puhua. David Russell ei sössöttänyt tai mutissut, vaan puhui kantavalla ja hallitulla äänellä. Hän ei myöskään puhunut liian vähän tai liian paljon, vaan juuri sopivasti. Kaikesta huokui sekin, että on tullut aikaisemminkin puhuttua lavalta istuvalle yleisölle.

Huumori on erityisen riskialtis laji, mutta senkin Russell hallitsi. Ennen konsertin Tarréga-osuuden alkua hän mm. jutusteli Tarrégan tunnettavuudesta kännyköiden soittoäänen (the Nokia Tune) perusteella, soittaen alkua ko. kappaleesta (Gran Vals). En edes yritä verbalisoida, mutta Russell teki tuonkin “gägin” maailmanmiehen otteella, joten yleisön ei tarvinnut kokea myötähäpeän kiusaannuttavaa tunnetta, vaan pieni show-numero oli aidosti hauska.

Konservatiivisuus voi olla arvovapaa luonnehdinta

David Russelin konserttiohjelma oli sen verran konservatiivinen, että sitä voisi jo pitää lähes radikaalina – ainakin suomalaiseen keskivertoon suhteutettuna. Kuulijoita ei “kiusattu” millään älyllisesti haastavalla modernismilla, vaan Russell tarjosi helposti sulavan kattauksen italialaista, saksalaista ja ranskalaista barokkia, sekä espanjalaista romantiikkaa ja kansallisromantiikkaa. Illan ainoa elävän säveltäjän teos, S. Goss’in “El Llanto de los Sueños”, ei sekään aiheuttanut turhia vatsanväänteitä, vaan keinutti kuulijat leppeän jälkimodernistissa tunnelmissa kera jazzahtavan harmoniamaailman pehmeästi iskevien rytmien solinaan ja väliosan (Madrugada) leijailevan seesteiseen maisemaan.

Vaikka David Russell hallitsee pienenpienet soinnilliset vivahteet sekä äänen värien ja balanssien, että dynamiikan suhteen, en voinut olla ajattelematta kokonaisuutta vaivanneen lievän tasapaksuuden. On kuin olisi ajanut todella laadukkaalla autolla erilaisilla teillä ja erilaisissa sääolosuhteissa milloin hitaasti, milloin nopeasti; auto kulkee vakaasti ja mukavasti, mutta tuntuma ulkona vallitsevaan todellisuuteen jää hieman harsoiseksi. Russell seurusteli sujuvasti kaikkien konsertin säveltäjien kanssa, mutta jäikö jonkun säveltäjän todellinen luonne piiloon? Yleensä kritiikki pitäisi voida perustella, mutta Russelin tapauksessa asian tekee hankalaksi se, että yksittäin kuultuna missään illan kappaleista ei ollut millään tasolla tai parametrillä mitattuna “mitään vikaa”; vaikka maestron tulkinnallinen estetiikka pohjautuu melko vahvasti romattiseen traditioon, ei hän barokinkaan parissa harrasta kuitenkaan mitään ylilyöntejä, vaan esittää asiansa varsin jäntevästi, rytmisesti kurinalaisesti ja pehmeän svengaavasti, selkeästi sanottavansa artikuloiden.

David Russell on esimerkillisen taidokas sovittaja. Hänen muille instrumenteille alunperin sävelletyistä kappaleista tekemät kitarasovitukset saavat kulloisenkin teoksen kuulostamaan kuin kitaralle sävelletyltä, ja poikkeusta ei tehnyt tämänkään konsertin avauksena kuultu Vivaldin sonaatti R. 46 (originaali sellolle). Russelin hienostunut muodonta ja yksityiskohtien rikkaus yhdistettynä hieman scarlattiaanisen iskevään eleganssiin teki tästä aloitusnumerosta yhden konsertin mieleenpainuvimmista hetkistä, ja sama hienostuneen aistikas nautittavuus säilyi J. S. Bachin alunperin uruille säveltämän Pastoralen (BWV 590) seurassa.

Jos keskivertolevykaupassa ylipäätänsä on tarjolla nk. “klassista musiikkia”, voi olla melko varma, että tarjolla on ainakin sellaisia kokoelmalevyjä, joilta löytyvät seuraavat kappaleet:
✓    Tomaso Albinoni: Adagio in G minor
✓    Johann Pachelbel: Canon in D
✓    Johann Sebastian Bach: Air on a G string (BWV 1086)

No; Albinonin “Adagio” ei ole Albinonin, vaan Remo Giazotton v. 1958 tekemä sävellys/huijaus/väärennös/vitsi (en keksi sopivaa termiä), jonka Giazotto väitti perustuvan joihinkin Pachelbelin fragmentteihin, eikä Pachelbelinkaan “Kaanon”  ole suoranaisesti kaanon, vaan enemmänkin passacaglia, mutta David Russell oli tarttunut yhteen noista “klasaripuolen pop-hiteistä” todistaen samalla, että hyvin ja vakavissaan soitettuna Bachin kolmannen orkesterisarjan “Aaria” on ihan yhtä täysipainoista musiikkia kuin mikä tahansa muukin (hassua, että tämäkin piti erikseen todeta…) musiikki – siitäkin huolimatta, että ko. kappale on erilaisesta mainos- ja muusta elokuvakäytöstä johtuen ollut usein vaarassa kärsiä inflaatiosta.

Sitä selkeän voimakasta musiikillista karakterisointia mitä huomasin Russelin soitossa välillä kaipaavani, saatiin yltäkylläisesti François Couperinin riemastuttavassa pikkukappaleessa “Les Tours de passe-passe”!

Francisco Tarréga on kitaristeille samanlaista “peruskauraa” kuin Frédéric Chopin pianisteille – eli ei siis tarvitse erikseen esitellä – mutta sävellystensä kiistämättömästä viehätysvoimasta huolimatta tämän illan konsertissa ne kärsivät hieman sijoittelusta konsertin ohjelmassa. Kun ennen Tarrégan neljää enemmän tai vähemmän “pientä” (kaikki on toki suhteellista) kappaletta oli kuultu lähes pelkästään pienimuotoisia kappaleita (Vivaldin sonaatinkin lukisin enemmänkin neljäksi pienehköksi kappaleeksi, vaikka laajamuotoisesta kokonaisuudesta onkin kyse), olisin kuulijana kaivannut ehkä jotakin painavampaa. Jäinkin miettimään, olisiko konsertin toisen puoliskon aloittaneen Dionisio Aguadon “Adagio et Polonaise”-teoksen oikea paikka ollut Tarrégan paikalla ensimmäisen puoliskon lopussa?…

Itselleni Aguadon (1784-1849) aikalaisten musiikki on tullut vuosien varrella yhä läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Ellei nyt sitten J. S. Bachia lasketa mukaan, niin tuskin minkään muun aikakauden musiikista saadaan aikaiseksi niin suuria koulukunta-, maku- ja esityskäytäntöriitoja kuin klassismin/klassisromanttisen/romantiikan kauden musiikista voi syntyä. David Russelin lähestyminen Aguadoa kohtaan ei ollut provosoivaa mihinkään suuntaan; saipahan kappaleen kuulostamaan dramaattiselta ilman korostettua pyrkimystä “tyylinmukaisuuteen”. Tyylinmukaisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä…

Isaac Albénizin alunperin pianolle kirjoittamiin espanjalaiskappaleisiin on kenenkään kitaristin vaikea tuoda enää mitään uutta, eikä illan taiteilija sitä edes yrittänyt. Musiikkinahan ne ovat sellaisia pieniä helmiä, joiden taika on sävelkielessä itsessään ja häpeilemättömässä tarttuvuudessa, ja kitaristin ollessa tehtävänsä tasolla – ja mieluusti hieman sen ylikin – ei syytä valittamiseen löydy.

David Russell oli tehtäviensä tasolla – ja vähintäänkin hieman niiden yläpuolella.

Liitteitä ja linkkejä:

Tässä muistettavaa kaikille kitaristeille, oli kyseessä sitten aloittelija tai pidemmällekin ehtinyt konkari!

David Russell – todella hyvät kotisivut!

Tampere Guitar Festival

Euroviisut 2009

Tässä reaaliaikaisesti TVn pauhatessa kirjoitetut kommentit tämän vuoden viisuehdokkaista Moskovassa:

LIETTUA): Mitäänsanomaton ja identiteetitön laulelmamongerrus. Pohjasakkaa.

ISRAEL): Muutamasta yllättävästä harmoniakuljetuksesta huolimatta soittolista-autoradioaikuispopmassaan hukkuvaa poppi-iskelmää.

RANSKA): Tyypillistä ranskalaista tekosyvällistä hönkäilyä ja patetiaa. Tarkoitus luoda mielikuvia sateisen Pariisin ulkoa opetellusta, elokuvallisesta aistikkuudesta. Ranskalaisen ovat pahasti jämähtäneet chanson-nostalgiaansa.

RUOTSI): Ruotsin maine popin kuningasvaltiona alkaa olla historiaa. Luokaton sävellys. Halutaanko laulajan “ooppera-osuuksilla” ratsastaa Nightwishin maineella? Laulelma-/poptyylisesti laulaessaan laulaja on surkea.

KROATIA): Persoonatonta mahti-iskelmälaulelmaa etnomausteilla koristeltuna.

PORTUGALI): Tervetuloa Fiskars Folk Festivaaleille Billnäsiin! Euroviisuissa tälläisellä ei pärjätä – valitettavasti?…

ISLANTI): Yhdysvaltalaisvaikutteista aikuishardrockcountrypoppia. Vilpittömän tarkoitushakuisesti sävellettyä tilauspoppia – modulaatiota myöten. Avo-Cadillacin penkillä voi kuulostaa hyvältä…

KREIKKA): Eurodancea ysärityyliin. Onko Kreikka ruotsalaistunut?

ARMENIA): Dramaattisen ja odotuksia herättävän intron jälkeen homma lässähtää pahasti. Kauhea yritys, mutta tuloksena sekametelisoppaa.

VENÄJÄ): Huomaan omaavani positiivista asennetta alussa, mutta kertosäepakko länsimaisessa populaarimusiikissa tekee taas tehtävänsä; surkea toistohokema pilaa kaiken.

AZERBAISTAN): Euroetnohumppajytkettä – taas…

BOSNIA-HERZEGOVINA): Taas kotiseutumuseoiskelmämahtipoppihumppaa.

MOLDOVA): Intro herätti taas toiveita, mutta…no; olen sanonut jo monta kertaa aikaisemminkin… Kotiseuturuotsinlaivaetnoiskelmähumppaa. Hieman luomutettuna tämäkin voisi toimia Billnäsissä FFF-tapahtumassa…

MALTA): Tässä olisi ainesta, mutta… Mittatikulla tehty mahtiballadi ei kehity mihinkään.

VIRO): Musiikillisesti etäisiä kaikuja Björkistä. Näissä paskahömppäkisoissa tämä ei ole ainakaan siitä huonoimmasta päästä. Ei tämäkään mihinkään kehity, mutta ei kai ole tarkoituskaan…

TANSKA): Tälläistä skeidaa pakkosyötetään kaikissa marketeissa ja muissa ostoshelveteissä joka niemennotkossa saarelman.

SAKSA): Saksalainen schlager-perinne kohtaa amerikkalaisen big band -tradition ja marinoituu Kraftwerkissä ja vanhassa rock’n'rollissa? En suhtautunut tähän vihamielisesti.

TURKKI): Nykyinen jenkki r’n'b marinoidaan etnossa. No ei tätäkään pääse persoonallisuudesta syyttämään. Tavallaan tehokas.

ALBANIA): Aneluhumppaa kansalle. Tälläistä kuulee varmaan saksalaisten laivabändien toimesta matkalla Puolaan…

NORJA): Viuluriffin kanssa voisi tulla Billnäsiin keikalle, mutta se tästäkin sitten.

UKRAINA): Iron Maidenia etnodancehumppana!?…

ROMANIA): Taksihumppa-R’n'B-iskelmädancea. Semmoista.

ISO-BRITANNIA): Elämäänsä kyllästyneelle pikkuporvaristolle suunnattua täsmätuotettua päiväuneksintamusikaalihuttua. Joidenkin mielestä tämä on varmasti “laadukasta” ja “tasokasta” musiikkia. Pöh.

SUOMI): Tämä on niin typerän tehokas, että tämän pitäisi tulla viiden parhaan joukkoon – siis sijoitukseltaan. Ei yhtään kuollutta kohtaa, ei mitään persoonallista – huonommillakin eväillä on näitä kisoja voitettu. Sinänsä täyttä skeidaa, mutta sekään ei ole näissä kisoissa ollut este menestymiselle…

ESPANJA): Näitä etnodancehumppavetoja on kuultu näissä kisoissa jo ihan tarpeeksi, mutta mielenkiintoista on se, että muidenkin maiden etno-vaikutteet ovat tulleet lähinnä espanjalaisesta flamenco-perinteestä. Huono. Onneksi tämä oli nyt tässä.

Suomen Turva-Avain

Aamulla soitti viskibassoinen mies numerosta 09-42414470 esitellen itsensä “Rantanen Suomen Turva-Avaimesta, päivää”. Tarjolla olisi ollut “ilmainen turva-avain”, ja kyseessä oli Rantasen mukaan “kampanja, jossa tätä etua tarjotaan 100 000 suomalaiselle”. Rantanen kysyi “miltäs kuulostaa?” – en nyt sinä hetkenä tullut sanoneeksi, että kuulostaa rikolliselta toiminnalta.

Googlasin sekä mainitun puhelinnumeron, että “Suomen Turva-Avaimen”. STAta Google ei tuntenut, numero kyllä löytyi, mutta ei kotokielisiltä sivustoilta.

Kaikenlaista yrittäjää sitä onkin liikkeellä.