David Russell (kitara),Tampere-talossa su 31/05/2009

David Russell tarjosi eleganttia taituruutta kitaran ystäville

OHJELMA:

A. Vivaldi (1678-1741): Sonata R. 46
I.    Largo
II.   Allegro
III. Largo
IV.  Allegro

J. S. Bach (1685-1750):

Pastorale
Air on a G string

F. Couperin (1668-1733):

Les Silvains
Les Barricades Misterieuses
Les Tours De Passe-Passe

F. Tarréga (1852-1909):

Paquito
Sueño
Las Dos Hermanitas
La Alborada

-VÄLIAIKA-

D. Aguado (1784-1849): Adagio & Polonaise

S. Goss (1964- ): El Llanto de los Sueños
▪    Cantiga
▪    Madrugada
▪    Alborada

I. Albéniz (1860-1909):

Zambra Granadina
Torre Bermeja

Tampereen viidensien kansainvälisten kitarafestivaalien avajaiskonsertissa kuultiin jo “kitaralegendaksikin” tituleeratun, scottilaissyntyisen David Russelin, sooloresitaali. Niin on aika taas rientänyt, että viimeeksi olen tätä virtuoosia kuullut Karjaan kansainvälisten kitarafestivaalien yhteydessä vuonna 1986!

Russelin kaltaisten maailmantähtien (vaikka tähteys sinänsä ei vielä takaa yhtään mitään) soiton “ongelma” on se, että heidän livesoitosta tulee helposti sellainen mielikuva, että soittaminen on älyttömän helppoa touhua. Se, että esiintyvä muusikko on soittanut tuhansia konsertteja ympäri maailmaa, istunut levytysstudioissa tehden lukemattomia levyjä, opettanut mestarikursseilla lähes kaikissa maanosissa, ja tietenkin harjoitellut määrätietoisesti ja säntillisesti jo nuoruudenpäivistä lähtien, ei voi olla jättämättä jälkeä siihen, miten tämä ottaa yleisönsä ja hallitsee koko tilanteen.

David Russelin ulkoinen esiintyminen on kadehdittava yhdistelmä sisäistä rauhaa ja NYT-hetken ainutkertaisuuden ymmärtämistä, sekä joviaalia sympaattisuutta sekoitettuna auktoriteettia huokuvaan (lava)karismaan; aristokraattinen herrasmies on sinut toisen puolensa, “mukavan kansanmiehen” kanssa.

Sooloresitaaleissa artistin harjoittama spiikkaaminen jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia. Periaatteessa olen samaa mieltä edesmenneen kollegani (hahahaa!…), Seppo Heikinheimon, kanssa siitä, että spiikkaus länsimaisen taidemusiikin konserteissa tulisi kieltää lailla, mutta David Russell osasi tämänkin asian siten, että puhuminen kappaleiden välillä tuntui jopa miellyttävältä. Yhdysvalloissahan tälläinen tapa on käsittääkseni lähes vakiintunut käytäntö, mutta Euroopassa ei ainakaan vielä kovinkaan laajalti levinnyt tapa.

Jos lavalla puhuu, pitää myös osata puhua. David Russell ei sössöttänyt tai mutissut, vaan puhui kantavalla ja hallitulla äänellä. Hän ei myöskään puhunut liian vähän tai liian paljon, vaan juuri sopivasti. Kaikesta huokui sekin, että on tullut aikaisemminkin puhuttua lavalta istuvalle yleisölle.

Huumori on erityisen riskialtis laji, mutta senkin Russell hallitsi. Ennen konsertin Tarréga-osuuden alkua hän mm. jutusteli Tarrégan tunnettavuudesta kännyköiden soittoäänen (the Nokia Tune) perusteella, soittaen alkua ko. kappaleesta (Gran Vals). En edes yritä verbalisoida, mutta Russell teki tuonkin “gägin” maailmanmiehen otteella, joten yleisön ei tarvinnut kokea myötähäpeän kiusaannuttavaa tunnetta, vaan pieni show-numero oli aidosti hauska.

Konservatiivisuus voi olla arvovapaa luonnehdinta

David Russelin konserttiohjelma oli sen verran konservatiivinen, että sitä voisi jo pitää lähes radikaalina – ainakin suomalaiseen keskivertoon suhteutettuna. Kuulijoita ei “kiusattu” millään älyllisesti haastavalla modernismilla, vaan Russell tarjosi helposti sulavan kattauksen italialaista, saksalaista ja ranskalaista barokkia, sekä espanjalaista romantiikkaa ja kansallisromantiikkaa. Illan ainoa elävän säveltäjän teos, S. Goss’in “El Llanto de los Sueños”, ei sekään aiheuttanut turhia vatsanväänteitä, vaan keinutti kuulijat leppeän jälkimodernistissa tunnelmissa kera jazzahtavan harmoniamaailman pehmeästi iskevien rytmien solinaan ja väliosan (Madrugada) leijailevan seesteiseen maisemaan.

Vaikka David Russell hallitsee pienenpienet soinnilliset vivahteet sekä äänen värien ja balanssien, että dynamiikan suhteen, en voinut olla ajattelematta kokonaisuutta vaivanneen lievän tasapaksuuden. On kuin olisi ajanut todella laadukkaalla autolla erilaisilla teillä ja erilaisissa sääolosuhteissa milloin hitaasti, milloin nopeasti; auto kulkee vakaasti ja mukavasti, mutta tuntuma ulkona vallitsevaan todellisuuteen jää hieman harsoiseksi. Russell seurusteli sujuvasti kaikkien konsertin säveltäjien kanssa, mutta jäikö jonkun säveltäjän todellinen luonne piiloon? Yleensä kritiikki pitäisi voida perustella, mutta Russelin tapauksessa asian tekee hankalaksi se, että yksittäin kuultuna missään illan kappaleista ei ollut millään tasolla tai parametrillä mitattuna “mitään vikaa”; vaikka maestron tulkinnallinen estetiikka pohjautuu melko vahvasti romattiseen traditioon, ei hän barokinkaan parissa harrasta kuitenkaan mitään ylilyöntejä, vaan esittää asiansa varsin jäntevästi, rytmisesti kurinalaisesti ja pehmeän svengaavasti, selkeästi sanottavansa artikuloiden.

David Russell on esimerkillisen taidokas sovittaja. Hänen muille instrumenteille alunperin sävelletyistä kappaleista tekemät kitarasovitukset saavat kulloisenkin teoksen kuulostamaan kuin kitaralle sävelletyltä, ja poikkeusta ei tehnyt tämänkään konsertin avauksena kuultu Vivaldin sonaatti R. 46 (originaali sellolle). Russelin hienostunut muodonta ja yksityiskohtien rikkaus yhdistettynä hieman scarlattiaanisen iskevään eleganssiin teki tästä aloitusnumerosta yhden konsertin mieleenpainuvimmista hetkistä, ja sama hienostuneen aistikas nautittavuus säilyi J. S. Bachin alunperin uruille säveltämän Pastoralen (BWV 590) seurassa.

Jos keskivertolevykaupassa ylipäätänsä on tarjolla nk. “klassista musiikkia”, voi olla melko varma, että tarjolla on ainakin sellaisia kokoelmalevyjä, joilta löytyvät seuraavat kappaleet:
✓    Tomaso Albinoni: Adagio in G minor
✓    Johann Pachelbel: Canon in D
✓    Johann Sebastian Bach: Air on a G string (BWV 1086)

No; Albinonin “Adagio” ei ole Albinonin, vaan Remo Giazotton v. 1958 tekemä sävellys/huijaus/väärennös/vitsi (en keksi sopivaa termiä), jonka Giazotto väitti perustuvan joihinkin Pachelbelin fragmentteihin, eikä Pachelbelinkaan “Kaanon”  ole suoranaisesti kaanon, vaan enemmänkin passacaglia, mutta David Russell oli tarttunut yhteen noista “klasaripuolen pop-hiteistä” todistaen samalla, että hyvin ja vakavissaan soitettuna Bachin kolmannen orkesterisarjan “Aaria” on ihan yhtä täysipainoista musiikkia kuin mikä tahansa muukin (hassua, että tämäkin piti erikseen todeta…) musiikki – siitäkin huolimatta, että ko. kappale on erilaisesta mainos- ja muusta elokuvakäytöstä johtuen ollut usein vaarassa kärsiä inflaatiosta.

Sitä selkeän voimakasta musiikillista karakterisointia mitä huomasin Russelin soitossa välillä kaipaavani, saatiin yltäkylläisesti François Couperinin riemastuttavassa pikkukappaleessa “Les Tours de passe-passe”!

Francisco Tarréga on kitaristeille samanlaista “peruskauraa” kuin Frédéric Chopin pianisteille – eli ei siis tarvitse erikseen esitellä – mutta sävellystensä kiistämättömästä viehätysvoimasta huolimatta tämän illan konsertissa ne kärsivät hieman sijoittelusta konsertin ohjelmassa. Kun ennen Tarrégan neljää enemmän tai vähemmän “pientä” (kaikki on toki suhteellista) kappaletta oli kuultu lähes pelkästään pienimuotoisia kappaleita (Vivaldin sonaatinkin lukisin enemmänkin neljäksi pienehköksi kappaleeksi, vaikka laajamuotoisesta kokonaisuudesta onkin kyse), olisin kuulijana kaivannut ehkä jotakin painavampaa. Jäinkin miettimään, olisiko konsertin toisen puoliskon aloittaneen Dionisio Aguadon “Adagio et Polonaise”-teoksen oikea paikka ollut Tarrégan paikalla ensimmäisen puoliskon lopussa?…

Itselleni Aguadon (1784-1849) aikalaisten musiikki on tullut vuosien varrella yhä läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Ellei nyt sitten J. S. Bachia lasketa mukaan, niin tuskin minkään muun aikakauden musiikista saadaan aikaiseksi niin suuria koulukunta-, maku- ja esityskäytäntöriitoja kuin klassismin/klassisromanttisen/romantiikan kauden musiikista voi syntyä. David Russelin lähestyminen Aguadoa kohtaan ei ollut provosoivaa mihinkään suuntaan; saipahan kappaleen kuulostamaan dramaattiselta ilman korostettua pyrkimystä “tyylinmukaisuuteen”. Tyylinmukaisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä…

Isaac Albénizin alunperin pianolle kirjoittamiin espanjalaiskappaleisiin on kenenkään kitaristin vaikea tuoda enää mitään uutta, eikä illan taiteilija sitä edes yrittänyt. Musiikkinahan ne ovat sellaisia pieniä helmiä, joiden taika on sävelkielessä itsessään ja häpeilemättömässä tarttuvuudessa, ja kitaristin ollessa tehtävänsä tasolla – ja mieluusti hieman sen ylikin – ei syytä valittamiseen löydy.

David Russell oli tehtäviensä tasolla – ja vähintäänkin hieman niiden yläpuolella.

Liitteitä ja linkkejä:

Tässä muistettavaa kaikille kitaristeille, oli kyseessä sitten aloittelija tai pidemmällekin ehtinyt konkari!

David Russell – todella hyvät kotisivut!

Tampere Guitar Festival

Euroviisut 2009

Tässä reaaliaikaisesti TVn pauhatessa kirjoitetut kommentit tämän vuoden viisuehdokkaista Moskovassa:

LIETTUA): Mitäänsanomaton ja identiteetitön laulelmamongerrus. Pohjasakkaa.

ISRAEL): Muutamasta yllättävästä harmoniakuljetuksesta huolimatta soittolista-autoradioaikuispopmassaan hukkuvaa poppi-iskelmää.

RANSKA): Tyypillistä ranskalaista tekosyvällistä hönkäilyä ja patetiaa. Tarkoitus luoda mielikuvia sateisen Pariisin ulkoa opetellusta, elokuvallisesta aistikkuudesta. Ranskalaisen ovat pahasti jämähtäneet chanson-nostalgiaansa.

RUOTSI): Ruotsin maine popin kuningasvaltiona alkaa olla historiaa. Luokaton sävellys. Halutaanko laulajan “ooppera-osuuksilla” ratsastaa Nightwishin maineella? Laulelma-/poptyylisesti laulaessaan laulaja on surkea.

KROATIA): Persoonatonta mahti-iskelmälaulelmaa etnomausteilla koristeltuna.

PORTUGALI): Tervetuloa Fiskars Folk Festivaaleille Billnäsiin! Euroviisuissa tälläisellä ei pärjätä – valitettavasti?…

ISLANTI): Yhdysvaltalaisvaikutteista aikuishardrockcountrypoppia. Vilpittömän tarkoitushakuisesti sävellettyä tilauspoppia – modulaatiota myöten. Avo-Cadillacin penkillä voi kuulostaa hyvältä…

KREIKKA): Eurodancea ysärityyliin. Onko Kreikka ruotsalaistunut?

ARMENIA): Dramaattisen ja odotuksia herättävän intron jälkeen homma lässähtää pahasti. Kauhea yritys, mutta tuloksena sekametelisoppaa.

VENÄJÄ): Huomaan omaavani positiivista asennetta alussa, mutta kertosäepakko länsimaisessa populaarimusiikissa tekee taas tehtävänsä; surkea toistohokema pilaa kaiken.

AZERBAISTAN): Euroetnohumppajytkettä – taas…

BOSNIA-HERZEGOVINA): Taas kotiseutumuseoiskelmämahtipoppihumppaa.

MOLDOVA): Intro herätti taas toiveita, mutta…no; olen sanonut jo monta kertaa aikaisemminkin… Kotiseuturuotsinlaivaetnoiskelmähumppaa. Hieman luomutettuna tämäkin voisi toimia Billnäsissä FFF-tapahtumassa…

MALTA): Tässä olisi ainesta, mutta… Mittatikulla tehty mahtiballadi ei kehity mihinkään.

VIRO): Musiikillisesti etäisiä kaikuja Björkistä. Näissä paskahömppäkisoissa tämä ei ole ainakaan siitä huonoimmasta päästä. Ei tämäkään mihinkään kehity, mutta ei kai ole tarkoituskaan…

TANSKA): Tälläistä skeidaa pakkosyötetään kaikissa marketeissa ja muissa ostoshelveteissä joka niemennotkossa saarelman.

SAKSA): Saksalainen schlager-perinne kohtaa amerikkalaisen big band -tradition ja marinoituu Kraftwerkissä ja vanhassa rock’n'rollissa? En suhtautunut tähän vihamielisesti.

TURKKI): Nykyinen jenkki r’n'b marinoidaan etnossa. No ei tätäkään pääse persoonallisuudesta syyttämään. Tavallaan tehokas.

ALBANIA): Aneluhumppaa kansalle. Tälläistä kuulee varmaan saksalaisten laivabändien toimesta matkalla Puolaan…

NORJA): Viuluriffin kanssa voisi tulla Billnäsiin keikalle, mutta se tästäkin sitten.

UKRAINA): Iron Maidenia etnodancehumppana!?…

ROMANIA): Taksihumppa-R’n'B-iskelmädancea. Semmoista.

ISO-BRITANNIA): Elämäänsä kyllästyneelle pikkuporvaristolle suunnattua täsmätuotettua päiväuneksintamusikaalihuttua. Joidenkin mielestä tämä on varmasti “laadukasta” ja “tasokasta” musiikkia. Pöh.

SUOMI): Tämä on niin typerän tehokas, että tämän pitäisi tulla viiden parhaan joukkoon – siis sijoitukseltaan. Ei yhtään kuollutta kohtaa, ei mitään persoonallista – huonommillakin eväillä on näitä kisoja voitettu. Sinänsä täyttä skeidaa, mutta sekään ei ole näissä kisoissa ollut este menestymiselle…

ESPANJA): Näitä etnodancehumppavetoja on kuultu näissä kisoissa jo ihan tarpeeksi, mutta mielenkiintoista on se, että muidenkin maiden etno-vaikutteet ovat tulleet lähinnä espanjalaisesta flamenco-perinteestä. Huono. Onneksi tämä oli nyt tässä.

Suomen Turva-Avain

Aamulla soitti viskibassoinen mies numerosta 09-42414470 esitellen itsensä “Rantanen Suomen Turva-Avaimesta, päivää”. Tarjolla olisi ollut “ilmainen turva-avain”, ja kyseessä oli Rantasen mukaan “kampanja, jossa tätä etua tarjotaan 100 000 suomalaiselle”. Rantanen kysyi “miltäs kuulostaa?” – en nyt sinä hetkenä tullut sanoneeksi, että kuulostaa rikolliselta toiminnalta.

Googlasin sekä mainitun puhelinnumeron, että “Suomen Turva-Avaimen”. STAta Google ei tuntenut, numero kyllä löytyi, mutta ei kotokielisiltä sivustoilta.

Kaikenlaista yrittäjää sitä onkin liikkeellä.

Hannu Takkula pelastaa Suomen lamasta, taustatukena hääräilee C. G. E. Mannerheim

Lähes päivittäin saa tuntea myötähäpeää suomalaisten(kin) poliitikkojen kommentteja kuunnellessa, mutta tässä teille säälittävin ja tahattomasti koomisin ajatus aikoihin (kopioitu suoraan Ilta-Sanomien nettisivuilta):

Keskustan europarlamentaarikko Hannu Takkula haluaisi valtion rahoittavan Mannerheim-elokuvan.

Renny Harlinin ohjaama elokuva on rahoitusvaikeuksissa, eikä sen kuvauksia päästäne enää tänä talvena aloittamaan.

Takkula perustelee ehdotustaan sillä, että Mannerheim-elokuva ansaitsisi erityistuen nimenomaan nykyisissä lamaolosuhteissa.

- Lama-aika vetää ihmisten mielialat matalaksi. Tällaisissa olosuhteissa tarvitaan asioita, jotka ovat koko kansakuntaa yhdistäviä. Yksi sellainen olisi varmasti Mannerheim-elokuva, Takkula sanoo.

- Elokuva kertoo Suomen kannalta vielä vaikeimmista ajoista, kun nyt elämme. Vaikeina aikoina ihmiset tarvitsevat toivoa ja johtajuutta. Niitä marsalkka Mannerheim osoitti omana aikanaan.

Elokuvan tuottava Solar Films on ilmoittanut Mannerheimin budjetiksi kymmenen miljoonaa euroa.

Elokuvasäätiö on jo luvannut Mannerheim-filmatisointiin tuotantotukea 470 000 euroa.

- Säätiöllä tuskin on mahdollisuutta osuuttaan kasvattaa, mutta opetusministeriön ja maan hallituksen olisi hyvä kiireesti miettiä, löytyisikö elokuvalle erityisrahoitus, Takkula ehdottaa.

Takkula on Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan varapuheenjohtaja.

Timo Myllyniemi (IS-toimitus)

Missähän pumpulissa europarlamentaarikko Takkula on elänyt, sillä jokainen joka vähänkin on seurannut Mannerheim-aiheista keskustelua vaikkapa internetin keskustelupalstoilla tietää varsin hyvin sen, että Carl Gustaf Emil Mannerheim ei suinkaan ole mikään koko kansakuntaa yhdistävä persoona, vaan veristä väittelyä aiheuttava, viriilin ristiriitainen henkilö.

Kaikista epäilyttävintä tässä on kuitenkin se, että yleinen ilmapiiri tuntuu luovan sellaista mielialaa, että Renny Harlinin elokuva julistetaan jo etukäteen “loistavaksi”. Odotetaan jo etukäteen kaikista ristiriidattominta, hajuttominta, mauttominta ja kohdettansa kritiikittömästi palvovaa suurmies-elokuvaa. Kun Hannu Takkula vaatii valtiota rahoittamaan massaan hukkuvan Hollywood-ohjaajan kuvitusta Mannerheimin elämästä, onko hän (=Takkula) päässyt jo lukemaan elokuvan käsikirjoituksen todeten sen sen ominaisuuksiltaan niin ihmeitä tekeväksi, että koko kansan käytyä sen kuuliaisesti katsomassa, alkaa Suomessa – ja vain Suomessa – huikaiseva nousukausi?

Minulla ei ole mitään Mannerheimia vastaan – tänä päivänä kai jokainen itselleen rehellinen punikkikin myöntää, että oli onni, että vuoden 1917 tapahtumien (tuota neutraalimpaa ilmaisua en keksi…) kääntyminen sellaiseen loppuratkaisuun kuin se sitten kääntyi, oli koko kansakunnan ja maan kannalta paras ratkaisu – mutta Hannu Takkulalle ihan vain sellaiset terveiset, että itse en tarvitse minkäänlaisia suurmies/-nainen-elokuvia sinänsä kohtuullisen vaatimatonta itsetuntoani nostamaan, enkä usko sellaisen elokuvan myöskään nostavan työtehokkuuttani tai tuottavuuttani uusiin sfääreihin.

Takkula perustelee ehdotustaan sillä, että Mannerheim-elokuva ansaitsisi erityistuen nimenomaan nykyisissä lamaolosuhteissa.

Hannunhan kannattaisi levittää ilosanomaansa nyt kaikille taantumasta/lamasta kärsiville kansakunnille; satsatkaa viimeisetkin rahanne elokuvateollisuuden käyttöön ja teetättäkää näyttävän eeppisiä sankaritarinoita maittenne suurhenkilöistä hollywoodilaisilla perusjätkillä – maailma pelastuu!

Takkula on Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan varapuheenjohtaja.

Millä pätevyydellä?

- Lama-aika vetää ihmisten mielialat matalaksi. Tällaisissa olosuhteissa tarvitaan asioita, jotka ovat koko kansakuntaa yhdistäviä. Yksi sellainen olisi varmasti Mannerheim-elokuva, Takkula sanoo.

Mikään ei ole niin säälittävää kuin pikkupoliitikon yritys leikkiä Suurta Valtiomiestä puhumalla mukamas “koko kansan” suulla ongelmista ylidramatisoidun eeppiseen sävyyn.

Roman Polanskin Pianisti

YLEn Teemalta tuli lauantai-iltana Roman Polanskin Pianisti, kehuttu ja palkittu elokuva vuodelta 2002; uskomaton tosiperäinen selviytymistarina Wladyslaw Szpilmanista, natsien tuhoamiskoneistosta kuin ihmeen kaupalla selvinneestä puolanjuutalaisesta pianisti-säveltäjästä.

Tarkoitus ei ole nyt sen kummemmin arvostella tai analysoida elokuvaa, vaan kirjoitukseni funktio on toinen. Siitä hieman tuonnempana.

Vaikka elokuva on välillä todella ahdistava – varsinkin alkupuolen brutaaliudessaan – on se myöskin kokonaisuutena intensiivinen ja otteessaan pitävä tarina ihmisen käsittämättömästä kyvystä venyä kohtalon jo koputellessa olkapäätä, eikä pääosan esittäjäksi olisi ehkä parempaa näyttelijää kuin Adrien Brody voitu valita. Brody pystyi pitämään näyttelijäntyön intensiteetin nousujohteisena elokuvan loppuun asti.

Väkivallasta on Pianistissa riisuttu kaikki antiikin draamojen katharsisuus ja hollywoodilainen “sankaruus”; jäljelle on jätetty vain nihilistisen kliininen tylyys, eli asian Todellinen luonne. Siinä missä esim. Brian De Palman ohjaamasta gangsteriklassikosta, Arpinaamasta (Scarface), jää Tony Montanan (Al Pacinon loistelias roolisuoritus) suorittamasta, elokuvan lopulla olevasta vimmaisesta “veriorgiasta” katsojalle jotenkin vapautuneen tyhjä olo siksi, että se väkivalta siinä paikassa ei ole itseisarvona tärkeää, vaan se toimii Arpinaamassa musertavana finaalina ja kaiken elokuvan päähenkilön kehittämän ahdistuksen, turhautumisen ja epätoivon – puhumattakaan itsepetoksen valkenemisesta paljaana ja lohduttomana – kaatopaikkana, jättää Polanskin Pianistissa kuvattu natsien kaikesta “vimmasta” ja muusta sumutuksesta riisuttu, lähes luonnosmaisen itsestään selvä ja “helposti toteutettu” hierarkinen väkivalta katsojalle todella ikävän olon. Siitäkin huolimatta, että elokuvan päähenkilön kannalta loppu on onnellinen – jos nyt tuollaista sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Yksi Pianistin dramaturgisista kulminaatiopisteistä on – tai sellaiseksi Roman Polanski lienee kohtauksen tarkoittanut – se, kun saksalainen upseeri, kapteeni Wilm Hosenfeld, löytää raunioituneessa Varsovassa piileskelevän Wladyslaw Szpilmanin, ja pyytää tätä todistamaan olevansa pianisti (raunioituneessa talossa on ehjä flyygeli). No nyt sitten tullaan siihen, miksi tätä juttua olen ylipäänsä alkanut kirjoittaa; tuossa kohtauksessa on sellaista epäloogisuutta ja romantisoitua taiteilijamytologiaa mikä paljastuu vain sellaiselle, joka edes hieman tietää mitä musiikki ja soittaminen vaatii.

Pianisti Szpilman siis on ollut pitkään soittamatta, nähnyt nälkää, ollut natsien vankina pakkotyöleirillä, elänyt maan alla kuin rotta, piileskellyt mielenterveyden ja fyysisen terveyden ollessa välillä vaakalaudalla, mutta Roman Polanskipa ei välitä fysiikan laeista mitään, vaan Szpilman istuu hetken hiljaa flyygelin ääressä, alkaa tapailla Frederyk Chopinin Balladia No.1 opus 23. Kunhan ensin näytellään lievää alkukankeutta, ollaankin jo tuossa tuokiossa “täydellisessä” konsertti-/levytystasoisessa esityksessä.

SIIS KUN SE ASIA VAAN EI MENE NOIN!

Soittaminen ei ole mikään sellainen lahja, mikä asetettaisiin ihmiseen ja sen jälkeen olisi ihmisessä aina tarpeen vaatiessa otettavissa esiin kuin kaupan hyllystä, vaan monimutkainen – vaikka ihan pohjimmiltaanhan sen pitäisi olla yksinkertaista, mutta se onkin sitten ihan eri asia se… – psykofyysismotorinen taitolaji, jonka ylläpito ja kehittäminen vaatii jatkuvaa ja säännöllistä työtä.

Kuinka uskottavaa olisi, jos joku tennispelaaja olisi pitkään koskematta mailaan, näkisi nälkää, pelkäisi jatkuvasti tulevansa tapetuksi ja sen seurauksena kolkuttelisi mielipuolisuuden portteja, ja sitten yht’äkkiä joku lennättäisi tyypin Wimbledonin miesten/naisten kaksinpelin loppuotteluun, ja elämän kolhima tennispelaaja voittaisi vastustajansa 6-0, 6-0, 6-0? No sehän nyt ei olisi yhtään uskottavaa, piste.

Sinänsä kuka tahansa elokuvaohjaaja saa esittää soittamisesta millaisia mielikuvia tahansa, mutta asian ongelma on se, että se enemmistö yleisöstä joka ei tiedä mitä vakavissaan soittaminen on ja mitä se vaatii ihmiseltä, saa lisävahvistusta humpuukiuskomuksilleen siitä, kuinka muusikot/taiteilijat “on niinku poikkeusyksilöitä ja niinku tosi lahjakkaita ja niinku sfääreissä odottaa niinku inspiraatiota ja sitten kun se inspiraatio niinku tulee niin sitten niinku ne purkautuu ja niinku toinen niinku todellisuus tulee ja mestarit ei harjoittele kun ne on niinku mestareita niin niiden ei tartte kun ne osaa…”

Tuo siis positiivisin vaihtoehto, yleisempihän on se “ne mitään töitä tee…”

Toinen, mikä on elokuvissa aina yhtä tuskallista katsottavaa on se, kun näyttelijä näyttelee soittamista, eikä muutoin niin hienosti roolinsa tehnyt Adrien Brody tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Soittamisessahan ei sinänsä pitäisi olla mitään varsinaista “näyteltävää”, mutta kun näyttelijät ja ohjaajat olettavat, että soittamisen pitää näyttää syvälliseltä ja henkevältä, niin lopputulos on yleensä kammottavaa katsottavaa.

Jos jonkun muusikon kasvot saattavatkin joskus olla soittaessa ilmeikkäät, kuuntelija/katsoja voi olla ihan varma, että niitä ilmeitä ei ole harjoiteltu tai suunniteltu, eikä soittaja edes tiedä omasta “kasvokoreografiasta” mitään.

Elokuvan kokonaisuuden kannalta nämä huomiot ovat täysin triviaaleja, mutta katson kuitenkin yleisökasvatukselliseksi velvollisuudekseni paljastaa nämä mielikuvateollisuuden luomat pilvilinnat vääriksi ja epärealistisiksi – hieman samoin, kuin puutuin aiemmin Frida Kahlo -elokuvan pohjalta kirjoittamassani sepustuksessa taiteilijuuden mystifisointiin.

Honda HT 3813

Tämä sympaattinen masiina on tässä parina kesänä muodostunut itselleni John Deereä tutummaksi…

Traktorina olisin John Deere

 

Henkitraktorisi on John Deere!Sinua varjelee John Deere -traktorin henki. Hiukan harvinaisempana traktorihenkenä se on ottanut.. kuvainnollisten siipiensä alle ne henkilöt, joilla on erityinen halu päästä eteenpäin elämässä ja menestyä. John Deeren henki huokuu tyylikkyyttä ja päättäväisyyttä ja se valikoi suojattinsa huolella. Ole ylpeä!

Olen siis John Deere – itse kukin voi testata oman traktoriutensa täällä.

Frida Kahlo

Frida (K15)
(USA 2002, 120′)

Kahdella Oscarilla palkittu elokuva Frida Kahlon taiteesta, politiikasta ja myrskyisästä rakkauselämästä. Ohjaus: Julie Taymor. Pääosissa: Salma Hayek, Alfred Molina, Antonio Banderas, Geoffrey Rush ja Ashley Judd.

Katsoitteko tuon elokuvan YLEn Teemalta tänä iltana, tai oletteko nähneet ko. leffan aikaisemmin?

Niin tai näin, alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että kaikki taiteilijoista “kertovat” elokuvat pitäisi kieltää lailla. Käsittääkseni elokuvaohjaajatkin luetaan “taiteilijoiden” joukkoon, mutta miksi he tuntuvat tajuavan muiden taiteen lajien harjoittajista…siis eivät tajua mitään.

Elokuvissa taiteen parissa työskentely kuvataan yleensä jonain mystisenä puuhasteluna, ja siinä välissä sitten dokataan, pohditaan eksistentiaalisia kysymyksiä, kärsitään kriiseistä, ylistetään Leniniä, Stalinia, Hitleriä, Castroa tai Rockefelleriä (tai kirotaan näitä…) ja naidaan niin perkeleesti, että asioista jotenkin itseään tietoisena pitävä kysyy “milloin ne tekivät töitänsä”, mutta sehän ei tietenkään ole mediaseksikästä. Moniko jaksaisi katsoa realistista Sibelius-elokuvaa; sitä, kuinka Janne mietti ensin päänsä puhki teemojansa/aiheitansa, sitten takoi niitä pianolla päivästä toiseen ja lopulta istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa kontrapunktia ja käsittelemässä kehittelemäänsä sävelmateriaalia sävellysteknisillä työkaluilla – siis säveltäjän ammattitaidolla – eteenpäin.

On tietysti hirveän paljon raflaavampaa tehdä leffa siitä, kuinka Sibbe kävi joskus kavereidensa kanssa kuoharilla Kämpissä – ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa siivooja, insinööri, ratikkakuski, toimitusjohtaja, myyjätär, hammaslääkäri, kiinteistönhoitaja, pysäköinninvalvoja, vahtimestari, formulakuski tai ulkoministeri käy joskus lähikapakissa kaljalla.

Kun nyt oikein raavin päätäni, en muista koko elämäni aikana nähneeni kuin yhden siedettävän taiteilijaelokuvan ilman myötähäpeän tunteita tekijöitä kohtaan, ja kyseessähän on “Tous Les Matins Du Monde”, Alain Corneau’n elokuva vuodelta 1991, eli suomennettuna “Kaikki elämän aamut”. Siinä onnistuttiin edes jotenkin kuvaamaan sitä, mistä näissä hommissa viimekädessä on kyse.

Miksi urheilijoista ei tehdä elokuvia kuin vasta sitten, kun ovat alkaneet tehdä yleisön kannalta jotain mielenkiintoisempaa kuin mitä päivittäinen treenaaminen on? Jos Matti Nykänen olisi hoitanut hommansa loppuun saakka ammattilaisen elkein, ei ketään olisi kiinnostanut tehdä tai katsoa tyypistä elokuvaa.

Myös “kansallissankareista” kertovat elokuvat ovat lähes poikkeuksetta kammottavaa patsastelua ja mielikuvapropagandaa – jään kauhulla odottamaan Renny Harlinin (oikealta nimeltään Renny Lauri Mauritz Harjola) Mannerheim -elokuvaa…

Jokohan Timo Koivusalon päässä muhii käsikirjoitus Teemu Selänteestä tai Mika Häkkisestä kertovaa urheilutaiteilijaelokuvaa varten?…

Pekka Pohjola (13. tammikuuta 1952 – 27. marraskuuta 2008)

Liian jyräävä ja mahtipontinen jazz-puristeille, liian älyllinen rokkareille, liian banaali taidemusiikin makutuomareille, liian hämy poppareille, liian luokittelematon markkinakoneistoille.

Tunsi muukalaisuutta kaikkien musiikinlajien sisäsiittoisissa ympyröissä, oli kuitenkin kiinnostunut kaikista musiikeista. Syntyi väärässä maassa väärään aikaan.

Oli jääräpää; vain suomalainen sanoo Frank Zappalle “ei kiitos”. Suurempi kansainvälinen tunnettavuus-status meni, vaikka on tietyissä piireissä tunnettu maailmallakin.

En omista yhtään Pekka Pohjolan levyä, mutta olen kuullut hänen musiikkiaan aina silloin tällöin eri yhteyksissä, ja vaikka joskus heilutellaan “huonon maun” rimaa, ei voi olla vaikuttumatta Pohjolan kyvystä luoda yksinkertaisen jyhkeitä teemoja ja tunnelmia.

Vierastan kaikenlaisia ulkomusiikillisia metaforia musiikista puhuttaessa, mutta Pohjolaa kuunnellessa on usein tullut mieleen “tässä on jotain oleellista suomalaisen miehen mielenmaiseman raskasmielisyydestä, sysimetsän pimeydestä, järvimaiseman lohduttomasta lohdullisuudesta”, mutta tuon lisäksi – jostain takaa kurkistaa ilkikurinen peikko!

Kiitos Pekka, lepää rauhassa.

Valta vaihtuu Yhdysvalloissa

Barack Obama on valittu Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi, järjestyksessä 44. sellaiseksi, ja ei voi kuin toivoa, että Obama tulisi selkein linjauksin muuttamaan maansa poliittista retoriikka- ja toimintakulttuuria pois George W. Bushin aiheuttamien tragikomedioiden tieltä.

Barack Obama astuu vaikeaan virkaan, eikä viisautta ja ripausta onneakin voi hänelle sen kunnialliseen ja menestyksekkääseen hoitamiseen toivoa koskaan liikaa.

Obaman vastakilpailija, John McCain, myönsi tappionsa vaalituloksen ratkettua harvinaisen selvästi ja epädramaattisesti. Vaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, heittivät ehdokkaat – puolin ja toisin – toistensa päälle milloin mitäkin, mutta kansan ilmaistua tahtonsa osoitti McCain esimerkillistä herrasmiesmäisyyttä puhuessaan kannattajiensa edessä; ei nöyristelyä tai falskia puhetta “nöyryydestä”, ei oman vaalikampanjan syyttelyä hävityistä vaaleista, ei kansan syyttämistä “väärin äänestämisestä”. Oman häviön tunnustamisen jälkeen reilut onnentoivotukset voittaneelle osapuolelle ja kannustuksen sanat myöskin omille kannattajille, jotta hekin hyväksyisivät uuden päämiehen heidän kaikkien presidentiksi.

Jotenkin tuli mieleen eräs skandinaavinen valtio ja sen kunnallisvaalit parisen viikkoa sitten; hävinneet osapuolet etsivät syitä tappioihinsa milloin omista, milloin toisten vaalikamppanioista, ja jotkut jopa kertoivat – ainakin epäsuorasti – kansan äänestäneen “väärin”.

Toki presidentin vaalit eroavat lähes kaikissa demokratioissa kunnallis- ja eduskuntavaaleista siten, että presidenttiä valittaessa loppumetreillä on vain kaksi kilpailijaa, ja jopa äsken mainitsemassani skandinaavisessa valtiossa esim. viimeisimmän presidenttivaalin häviäjä käyttäytyi kuten totuuden hetkellä tulee käyttäytyä, mutta kuitenkin; John McCainin häviöpuhe oli korostelemattomassa vähäeleisyydessään – ellei sitten lopun “nostatuksia” lasketa mukaan – elegantti ja varmasti sympatiapisteitä keräävä.