ARVIO PETRI KUMELAN 04/09/2007 HELSINGIN AMMATTIKORKEAKOULU STADIAN KONSERTTISALISSA PITÄMÄSTÄ LEVYNJULKAISUKONSERTISTA
Petri Kumelan onnistui yhdistää ilmaisuasteikossaan sivistynyt kohtuullisuus ääritilojen orgioihin.
Kitaristi Petri Kumelan C. P. E. Bachin klaveerimusiikista tehtyjen kitarasovitusten juhlistamiseksi pidetty levynjulkaisukonsertti tarjosi runsaan kattauksen siitä, mihin kitaralla instrumenttina osaavissa ja sivistyneissä käsissä voidaan päästä, vaikka sinänsä “kitara” voidaan tässä yhteydessä unohtaa; kyseessä oli täysin soittimesta riippumaton, musiikillisen ilmaisun juhlahetki.
C. P. E. Bachin klaveerimusiikki näyttäytyi Kumelan käsissä tiukkarakenteisena, mutta kuitenkin hetken oikuista ominaismausteensa saavana taiteena, jossa lähes paradoksaalisesti yhdistyi juureva kansanomaisuus elegantin pidättyväiseen, mutta kuitenkin oikuttelevan ailahtelevaiseen aritokraattisuuteen. Juuri tämän ristiriitaisuuden Petri Kumela osasi ilmentää häkellyttävän suvereenisti; lähes kliseisesti voidaan todeta, että Kumelan soitossa “ei mitään ollut liikaa eikä liian vähän”, mutta myöskin tasaisen tappava keskitie kierrettiin kaukaa ja varmasti.
Rytmit räiskähtelivät sähäkästi, laulavien melodioiden muotoilu oli jännitteistä, tauot antoivat hiljaisuudelle voimakkaan äänen, nopeat korusävelet ja juoksutukset helmeilivät ilmavina ja painottomina, mutta kuitenkin merkitsevinä ja painokkaina musiikin lennokkaiden siipien moottoreina.
Petri Kumelan sovitukset klaveeriteoksista eivät kuulostaneet sovituksilta (= kompromisseilta), vaan alunperinkin kitaralle kirjoitetulta musiikilta.
Täysin subjektiivisena mielipiteenä totean, että Domenico Scarlattin musiikin ennalta-arvaamaton, oikuttelevan kujeileva henki tuli paikoitellen Kumelan Bach -tulkintoja kuunnellessa mieleen.
Konsertin ohjelmiston dramaturgian kaari oli erinomaisesti – ettei peräti “kuulijaystävällisesti”? – suunniteltu; ensimmäisellä puoliskolla Carl Philipp + “nykymusiikki”, toisella sama. Oli myöskin sekä rohkeaa, että myöskin oivaltavaa, laittaa konsertin viralliseksi päätösnumeroksi täysin uusi teos – varsinkin, kun Paavo Korpijaakon “Kimberley” ei ollut mikään tyypillinen “sankarikitaristin konsertin herooinen loppuhuipentuma”, vaikka näyttävyyttäkään Korpijaakon teoksesta ei suinkaan puuttunut.
“Kimberley” herätti sikäli ristiriitaisia tuntemuksia, että etenkin teoksen alkupuolella oli ärsyttävän tuttuja teemoja/aiheita, joiden alkuperän miettiminen söi ehkä hieman sävellyksen seuraamiseen varattua energiaa, mutta juuri nuo “varastetut” (en vieläkään tiedä mistä, tai onko edes kyse varkaudesta…) aihiot olivat myöskin häpeilemättömän tarttuvia.
Yhdellä kuulemalla “Kimberley” saattaisi kaivata sävellyksenä hieman tiivistämistä – varsinkin, kun dramaturgian hetkittäinen onnahtelu ei tässä tapauksessa ollut ainakaan soittajan vika – mutta kuitenkin on todettava, että Paavo Korpijaakossa meillä on yksi uusi säveltäjänimi, jonka tekemisiä kannattaa jatkossakin seurata.
Alberto Ginasteran Sonaatti op. 47 ei koskaan ole kuulunut allekirjoittaneen suosikkikappaleisiin, mutta niin ei myöskään kuulunut Josén sonaattikaan – kunnes Petri Kumela sen aikanaan esitti.
Enemmistö kitaristeista on saanut Ginasteran sonaatin kuulostamaan vähämieliseltä rämpyttelyltä ja ilmeisimpien kitaralle säveltämisen tehokeinojen “parasta ennen” -päivämäärän tahattoman koomiselta unohtamiselta, mutta Petri Kumela osasi tarjota kuulijoille jännitteisen ja riemukkaan spektrin 1900 -luvun taidemusiikin virtauksista ja liikkeistä mantereilta toiselle; sulassa sovussa kuulija huomasi aistivansa intuitiivisia henkäyksiä Stravinskista Varesen kautta Raveliin, eikä New Yorkin pilvenpiirtäjät ja hälinä tuntuneet sen vieraammilta teoksen maailmalle, kuin Latinalaisen Amerikankaan pehmeästi keinahtelevat ja sykkivät rytmitkään.
Petri Kumelan kitarismi rikkoo yhä uusia rajoja; tuntuu, kuin illan konsertissa olisi kuultu kaikki mahdolliset – ja mahdottomatkin – värit, tehot ja “soundit”, joita vain voi kitarasta kuvitella kuulevansa. Parasta ja tärkeintä oli kuitenkin se, että millään “ulkoisella” ei itsetarkoituksellisesti briljeerattu, vaan kaikki ratkaisut ja eleet tuntuivat kuin “säveltäjän määräyksiltä”.
Kumelan pianissimot kantavat vaivattomasti, ja fortet ovat ilmavan pakottomia ja agressiivisimmillaankin soinnikkaita.
Pablo Picasso lienee joskus todennut jotakin sen suuntaista, että “hyvä maku on taiteen pahin vihollinen”, mutta Kumelan kohdalla tuli ajatelleeksi, että hän (=Kumela) on teosten omaksumisprosessin aikana lähettänyt “virallisen hyvän maun” matkoihinsa, pois oleelliseen keskittymisen tieltä, mutta prosessin lopputulos kertoo, että se “hyvä maku” on tullut takaisin “kuin varkain” teoksista itsestään käsin – vastakohtana sille, että hyvä maku olisi ollut se ensimmäinen “liikennemerkki” kappaleiden ilmeiden rakentumisen tiellä, ja siten keskiarvoistanut kaiken varovaiseksi ja oppineeksi näpertelyksi – mitenkään sitä vähättelemättä, että kaiken yllä leijaili suuren oppineisuuden ja tietoisuuden raikas ja kaiken kirkastava henki.
Petri Kumelan konsertissaan tarjoamien paradoksien kattaus on kaiken elävän taiteen elinehto; on hienoa poistua konsertista sekä täysin ravittuna, että nälkäisenä musiikin ihmemaan syvempiä vesiä kohden purjehtimaan haluten.
Hieno konsertti sai arvoisensa lopetuksen viimeisessä ylimääräisessä; Petri Kumelan ulkoisesti vähäeleisesti, mutta sisäisesti puhuttelevan tunteellisesti tulkitseman katalonialaisen kansanlaulun (El Testament D’ Amelia) jälkeen kaikki oli sanottu, eikä mihinkään ollut tarvetta lisätä mitään.
