Olen murtanut pitkän lukuselibaattini suomenruotsalaista ylivertaisuutta (hmmm; tulikohan nyt aloitettua tämä hieman provosoivasti?…) todistaen; ensin luin lähes yhdellä istumalla Caterina Steniuksen Magnus Lindberg -kirjan “Chaconne” (en tajua kirjan alaotsikon “ja uusi musiikki” funktiota), sitten Kjell Westön “Missä kuljimme kerran” -romaanin.
Kirjallisena teoksena Caterina Steniuksen yritys kuvata Magnus Lindbergiä ei ole välttämättä kovinkaan onnistunut (tyylilajin valinta/fokusointi on välillä hieman horjahtelevalla pohjalla), mutta kuitenkin kuvauksen kohde on niin kiinnostava – tai siis nousee sellaiseksi kirjankin sivuilta – että teos imaisi mukaansa.
Ainahan sitä peilaa itseäänkin kaikkea lukemaansa vasten, ja Steniuksen teostakin tavatessa tulee – varsinkin ensireaktiona – sellainen tunne, että itse on täysin epäonnistunut ja lahjaton ihminen; kuvaukset Lindbergin ja tämän ystävän, E-P. Salosen, ylivoimaisuudesta KAIKESSA mihin nämä ryhtyvätkään – ja varsinkin heidän käsittämätön omaksumis- ja oppimiskykynsä! – saa kaltaiseni lukijan kiroamaan omaa mitättömyyttään, mutta teoksen edetessä tuollaiset tuntemukset väistyvät syrjään; alkaa hurmaantuminen Lindbergin ja kumppaneiden ylivoimaisuudesta puhtaasti musiikillisen osaamisen saralla; tulee sellainen “nää jätkät on oikeesti *******n kovia kundeja, eikä sekään ole aina helppoa”-tyyppinen tunne.
Vaikka eepeet ja magnukset ovatkin “poikkeuslahjakkuuksia”, ei se muuta miksikään sitä tosi asiaa, että nuo tyypit ovat kehittäneet sitä taitoaan ja osaamistaan tinkimättömällä ahkeruudella ja ajoittain maanisuudenkin puolelle menevällä työskentelyllä.
Stenius muuten sanoo kirjansa “lukuohjeessa”, että musiikin teorian tuntemus ei ole kirjaa lukiessa välttämätöntä, mutta tuo ei ihan mielestäni pidä paikkaansa; välillä teksti on niin vaikeaa, että asioista edes jotain tajuavankin pitää hidastaa lukunopeutta ja miettiä “mitähän tässä nyt oikein sanotaan”.
Käsittääkseni olen lukenut Kjell Westön koko romaanituotannon – ja taidan omistaakin sen – ja “Missä kuljimme kerran” ei muuta kuvaani Westöstä; todella vakuuttava kirjailija. Jotkut ihmiset ovat miettineet, kuinka Westön kirjat avautuvat ei-helsinkiläisille (siis sellaisille, jotka eivät ole eläneet Helsingissä), mutta maailmankirjallisuushan on täynnä teoksia, joissa jokin tietty kaupunki näyttelee tärketä roolia, mutta on kirjailijan käsissä, mikä on tärkeää, mikä ei; jokin tietty ympäristö tarjoaa tarkastikin kuvattuna “vain” raamit kerronnalle, ja mikäli kirjailijalla on asiaa, nousee se asia kuitenkin päällimmäiseksi.
Westön viimeisintä lukiessa tuli mieleen, että historiankirjoitus – jos se nyt koskaan voi olla objektiivista – kertoo meille “mitä tapahtui”, mutta kaunokirjallisuus kertoo – siis parhaimmassa tapauksessa – “miksi” tapahtui; mitä inhimillisiä kertomuksia oli tapahtumain sysääjinä, mitä oli kaiken takana; tapahtumille tulee kasvot ja mieli. Mielestäni Westö täyttää vakavasti otettavan kirjailijan tunnusmerkit vaivatta; hän osaa “kaivautua syvälle” kulloinkin kuvattavaan aikakauteen ja henkilöiden mielenmaisemiin. Taustatutkimus on tehty huolellisesti, ja lukijan on helppoa elää siinä uskomuksessa, että kirjailija ei – ainakaan tietentahtoen – yritä kusettaa lukijaa.
Mitä tulee Westön näkemykseen vuoden 1918 tapahtumista Suomessa, en voi olla ihailematta sellaista objektiivisuutta ja laajasydämisyyttä mikä mahdollistaa asettumisen ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, mutta kuitenkin siten, että mukana ei ole “ulkopuolisuuden viileyttä”, vaan Westö pystyy eläytymään kunkin ryhmän motiiveihin ja ajatteluun.
Kirjan ajankuva on herkullista; Westö saa jopa jazziin välinpitämättömästi suhtautuvan lukijan kiinnostumaan ko. musiikinlajin varhaishistorian suurista nimistä!…
Pitäisiköhän kahlata läpi Magnus Lindberginkin koko tuotanto? Isot orkesteriteokset 1990-luvulta lähtien (mm. Aura, Arena, Fresco & Sellokonsertto) ovat itselleni jokseenkin tuttuja – siis sillä tavalla pintatasoisesti, että olen ne vähintäänkin kerran kuullut (mikä ei todellakaan tarkoita, että voisin väittää niitä edes pinnallisesti tuntevani) – mutta Lindbergin varhaisempi tuotanto on tuttua vain satunnaisina fragmentteina ja häivähdyksellisinä mielikuvina.
Caterina Steniuksen Lindberg-teoksen lopussa on Risto Niemisen varsin onnistunut ja kompakti teosanalyysiosio otsikolla “Magnus Lindbergin sävellykset 1975-2005″ – aivan kuten eräs kaverini totesi, voisi olla antoisaa kuunnella Magnuksen koko tuotanto Niemisen analyysit käden ulottuvilla…
Vaikka Lindberg ja Westö ovatkin hieman iäkkäämpiä kuin minä, katson voivani kuitenkin samaistua heihin “saman sukupolven” edustajana; he ovat aikalaisiani, he ilmentävät aikaani ja sen suhdetta menneisyyteen, ja jos hyvin käy, voin omaksua heidän koko uransa tuotannon heidän – ja siis itsenikin – elinaikana.
Nyt olen siirtynyt Helsingin luokkataistelu- ja laulumailta johonkin ihan muualle; lukemisena on Adrian Goldsworthyn “Caesar” – eräänlainen elämäkerta Rooman suuren pojan, Gaius Julius Caesarin, tiestä aikansa mahtavimmaksi mieheksi. Olen kirjaa vajaassa puolessa välissä, ja totean vain Goldsworthyn kynän olevan sekä kriittisen analyyttisen, että mukaansa tempaavan viihdyttävänkin. Kirja on hyvä muistutus siitä(kin), että toisin kuin me “nykyihmiset” niin helposti ajattelemme, ei antiikin maailma kulttuureineen ja ihmisineen aina niin kovin paljon omasta ajastamme eronnut – Hesariakin tulee luettua hieman toisesta perspektiivistä…
Pöyristyttävää julmuutta ja brutaliteettia on meidänkin aikanamme, mutta on terveellistä muistuttaa itseään välillä siitäkin, että antiikin Rooman hallintoelämässä oli sellaisiakin piirteitä, joita me kutsumme kehittyneeksi demokratiaksi, eikä ole liioiteltua väittää samaista valtiota oikeusvaltioksi – jos ei muiden, niin ainakin vapaiden roomalaisten (vastakohtana mm. orjille) kannalta.
