Kuuden vuoden kuuliaisuus

Kaukana historian hämärissä ovat ne ajat, joina korkeakulttuuriksi luettavat tekeleet onnistuivat herättämään kohua ja suuntaan tahi toiseen ryöpsähteleviä intohimoja. Edes Kristian Smedsin 28.11.2007 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa saanut Tuntematon Sotilas-tulkinta ei onnistunut purkamaan niin paljon ihmisten sisäistä ummetusta kuin Maki Kolehmaisen säveltämä ja Sana Mustosen sanoittama, Sauli Niinistön presidentinvaalivoiton kunniaksi tehty ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”-laulu on internetissä tehnyt – jos ette usko, lukekaapa pelkästään YouTubessa olevan videon kommenttikenttiä; joillakin ulostaminen tapahtuu peräreiän sijasta tietokoneen näppäimistön kautta…

Asian voi jokainen todeta täältä.

Ja itse kappale on kuultavissa tuossa:

Purkaus tuntuu sikälikin järjettömältä, että musiikillisesti KVK edustaa sitä lajia, mille olemme kaikki alistetut – tahtoen tai tahtomattamme – missä ikinä liikummekin; kauppakeskuksissa, yritysten palvelupuhelimien jonoissa, ravintoloissa – kaikkialla julkisissa tiloissa – mutta harvapa nostaa asiasta meteliä.

Tietysti KVKn kohtaaman vihareaktion pohjana on joidenkin ihmisten suhde kohta virkaansa astuvaan uuteen tasavaltamme presidenttiin, Sauli Niinistöön, mutta siitäkin huolimatta Kuuden vuoden kuuliaisuuden kohtaama verbaalipaskanroiskintareaktio tuntuu täysin suhteettomalta.

Toki asiaan voi liittyä myös suomalaisille ominainen sarkasmin, ironian ja parodian tajun puute – asioihin suhtaudutaan kirjaimellisesti – ja lisäksi Suomessa ei olla totuttu siihen, että (populaari)kulttuurin edustaja asettuisi voimakkaasti tukemaan jotain poliitikkoa. Eikä varsinkaan oikeistolaista sellaista. Vasemmiston kanssahan kulttuuriväellä on traditionaalisesti ollut oikeus flirttailla varsin estottomasti.

Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus sitten omassa lajityypissään ”huono” kappale? Mielestäni vastaus on selkeästi; EI ole!

Kuuden vuoden kuuliaisuus on hävyttömän komea, tyylinsä tunteva ja vilpittömän kosiskeleva autoradiokantripopiskelmäsävel­lys. Ja mitä teksteihin tulee, niin aika harva valittaa esim. renessanssi- ja barokkisäveltäjien maallisten ja taivaallisten hallitsijoiden kunniaksi säveltämien laulujen, oratorioiden, passioiden, kantaattien tai vaikkapa kruunajaisseremonioihin sävellettyjen teosten henkilö-/jumalpalvonnallisista teksteistä.



Maki Kolehmainen tietää, miten lähtökohdiltaan “arkinen sävelkieli” saadaan erottumaan massasta kirkkaan tähden lailla – selkeästi lahjakkaan ja popsivistyneen ammattimiehen työtä. Tälläisistä musiikillisista perusraaka-aineista ei kuka tahansa osaa rakentaa yksinkertaisuudessaan tenhovoimaista sävellystä, mutta Kolehmaisella on tuo maaginen Midaksen kosketus.



Suomessa ehkä vain Risto Asikainen on samalla tasolla popsäveltäjänä.


Vain makuasioista voi kiistellä – faktoista ei – joten on melko säälittävää lukea ko. sana- ja säveltaideteosta haukkuvia kommentteja ilman yhtäkään todellista perustetta; MIKSI tämä kappale olisi mukamas “huono”? 
Hyväksyn “huonoksi” arvioimisen vain sellaisen henkilön taholta, joka muutoinkin pitää nk. “kevyttä” tai populaarimusiikkia lähtökohtaisesti huonona musiikkina.



En äänestänyt Niinistöä (vaikka ihan hyvin olisin voinut häntäkin äänestää), mutta laulun sanat ovat sekä (tahallisesti?) tahattoman koomiset, että jollain ihmeellisellä tavalla ylevät ja sykähdyttävät ja sitä kautta paljon objektiaan kauemmaksi kurottavat – varmasti vuosisatojenkin jälkeen tulevat sukupolvet aistivat laulusta, että joskus kauan sitten elänyt Sauli Niinistö oli kuitenkin melko pidetty hallitsija.


Harvoin populaarimusiikin lyriikassa komiikka ja ylevyys kohtaavat toisensa näin onnistuneen balansoidusti. Hillityn tasapainoisesti mutta kuitenkin elävästi polveileva melodia, Kurt “Kurre” Westerlundin pakottoman rento mutta vaivihkaisen sakraali laulusuoritus ja hyvällä maulla sovitettu kokonaisuus – tästä ei tämän lajityypin musiikki enää vaikuttavammaksi voi tulla.



Huomion arvoista on kuitenkin se, että tämä ei voi pitää nk. “poliittisena musiikkina”, vaan hallitsija toimii tässä lähes abstraktina metaforana jollekin ihmisen sisikunnassa asustavalle kaipuulle nimeämätöntä valoa ja yhteisöllisyyden kokemusta kohtaan. Pisteenä iin päällä on kuitenkin sekin, että tekijät ovat taatusti tietoisia (ovathan!?…) sanoituksen tahattomasta komiikasta, mutta juuri se tehnee tästä teoksesta juuri niin aidosti vaikuttavan ja sykähdyttävän kokonaisuuden.

Harvapa säveltaideteos sitten Igor Stravinskyn Kevätuhrin kantaesityksen Pariisissa 29.5.1913 on herättänyt näin paljon kiihkeitä intohimoja – merkittävän taideteoksen tunnusmerkki!?…

Koska jotkut pitävät KVKta – ainakin huumorimielessä – uutena kansallishymninämme, niin pistettäkööt tähän ko. sävel- ja sanataideteoksen perussointukulut näkyviin:

INTRO: C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ D#m, G#//
A-osa: F#, G#/ A#m, F#/ F#, G#/ A#m, A#m/ F#, G#/ A#m, F#/ F#, G#/ C#, C#//
B-osa: D#m, C#/ F#, G#/ D#m, C#/ F#, G#//
KERTOSÄE: C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ F#, G#/ C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ D#m7, G#//
BRIDGE: A, B/ C#, C#/ A, B/ F#, F#/ G#sus4, G#/ C#, C#//
LOPPUKERTOSÄE: D, A/ Bm, D/ G, D/ Em7, A// (repeat)/ D//

Ja tässä sanat:

Tasavalta meidän suomalaisten 
tahtoo elää, hengittää

siksi Suomen kansa äänestäen päätti,

että uusi jälki jää.

Suuret haasteet,

ne joita matkallansa kohtaat

vain ratkaisuaan odottaa

Väinämöisen jalanjäljissä nyt vaan

me Sauli Niinistöä tuuletetaan
Häipyi viiden vuoden yksinäisyys

ja alkoi kuuden vuoden kuuliaisuus.

Ykkösmiehen paikka täytetty on

ei se auki enää oo

Liekeissä myös Saulin sammumaton

rakkaus rouva Jenni Haukioon.

Tekijäänsä kerran kiittävät työt

Nuku, Sauli, linnassasi hyvin yöt.

Kiinan kommunistinen puolue myönsi Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon Zhu Yufulle

Petri Sainio PKYP

HELSINKI  Helsingin Sanomien (11.2.2012, s.B1) mukaan Kiinan kommunistinen puolue on myöntänyt arvostetun Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon kirjailija Zhu Yufulle tämän kirjoittaman On aika runon johdosta. Palkinnon arvo on seitsemän vuotta valtiollista ylläpitoa ja valtava julkisuus ja kuuluisuus länsimaissa.

Vankilatuomio-kirjallisuuspalkintoa pidetään kiinalaisten kansallisena versiona Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Kummatkin palkinnot – siis Vankilatuomio ja Nobel – takaavat saajilleen hetkellisen maailmanmaineen, mutta erojakin on; siinä missä Nobel-komitea jakaa kirjallisuuspalkintonsa vain kerran vuodessa, saattaa Kiinan kommunistinen puolue jakaa omia Vankilatuomio-palkintojaan useampiakin kertoja vuodessa.

Myös palkinnon suuruuden suhteen on eroja. Siinä missä Nobel-palkinto on vakiintunut noin miljoonaan (€ 1 000 000) euroon, voi kiinalainen Vankilatuomio-palkinto vaihdella suurestikin kirjailijan taiteellisten ansioiden perusteella. Zhu Yufun saama seitsemän vuoden valtiollinen täysihoito edustaa Vankilatuomioiden alempaa keskikastia. Yleensä palkitut kirjailijat saavat 9-11 vuotta valtiollista huolenpitoa.

Kirjallisuuspiirit ympäri maailman ylistävät Kiinan hallitusta ja sille kuuliaista kommunistista puoluetta niiden kulttuuria tukevasta politiikasta, ja monet länsimaat ovatkin ajatelleet ottaa oppia kiinalaisista kirjallisuusmarkkinointitekniikoista, sillä huonompikin kirjailija muuttuu paljon mediaseksikkäämmäksi saadessaan teostensa perusteella Vankilatuomio-palkinnon. Monet ovat Nobel-palkinnonkin kohdalla tuoneet julki ihmetyksensä joidenkin sen saaneiden kirjailijoiden todellisten kirjallisten ansioiden laadusta, ja samaa sopii ihmetellä joidenkin kiinalaispalkittujenkin kohdalla.

Voidaankin ajatella, että Kiinan kommunistinen puolue haluaa inhimillisyyteen vedoten tukea huonompiakin kirjailijoita ja runoilijoita myöntämällä joskus näillekin tavoitellun Vankilatuomio-palkinnon.

Zhu Yufun palkittu “On aika”-runo herätti vilkasta keskustelua Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin toimituksessa, ja päätoimittaja Petri Sainio totesikin sen kelpaavan korkeintaan huonoksi ja vanhakantaiseksi vaalimainokseksi jollekin Keskustan ja Perussuomalaisten välimaastoon sijoittuvalle vasemmistoromanttisnostalgiselle puolueelle.

ON AIKA

On aika, kiinalaiset, on aika!
Aukio kuuluu kaikille
Omilla jaloillasi
On aika suunnata aukiolle ja
valita.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Laulu kuuluu kaikille
Omalla kurkullasi
On aika laulaa laulu sydämestäsi.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Kiina kuuluu kaikille
Omasta tahdostasi
On aika valita millainen Kiinan
tulee olla.

ZHU YUFU

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

Tuleva kulttuuriministeri, Paavo Arhinmäki (Vas.), on tämän aamun Helsingin Sanomien (20.6.2011, sivu A5) mukaan todennut seuraavaa:

Jalkapallo ja kulttuuri ovat minun intohimojani ja kaikki, mitä teen, liittyy joko jalkapalloon tai kulttuuriin.

Kaikki? No tarkemmin ajatellen; kaikki mitä ikinä teemmekin, on kulttuuria. Tämä iloinen tosiasia pätevöittää kenet tahansa kulttuuriministeriksi.

Spesifioidumpaa kulttuuriosaamista löytyy sitäkin varsin vaivattomasti. Lähipuistoni ammattijuopot edustavat tietynlaista juomakulttuuria, ja näin ollen heidän joukostaan löytyisi varmasti pätevä kulttuuriministeri. Lähikauppani Saarioisten- ja Pirkka-valmislihapullapakkauksien välistä kulutusratkaisuiskua pähkäilevä asiakas edustaa ruokakulttuurista toimijaa, joten tämänkin voisi hihasta nykäisten pyytää kulttuuriministeriksi. Millä tahansa tavalla – apostolinkyydistä lastenvaunukyydin kautta autokyytiin – liikenteessä liikkuva ihminen edustaa jonkinlaista liikennekulttuuria, joten pelkästään tästäkin maasta löytyisi noin 5 375 276 potentiaalista kulttuuriministeriä.

Me ollaan kulttuuriministereitä kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan kulttuuriministereitä elämän
ihan jokainen…

Perskustelu. Nyt.

Suomessa keskustellaan aina yhdestä asiasta kerrallaan. Nk. koko kansa on keskustellut aikojen saatossa mm. naispappeudesta, ja melko äskettäin sukupuolineutraalista avioliittolaista. Maamme ”ykskeskustelevaisuuteen” on kuulunut oleellisena osana taipumus hyväksyä vain yksi oikea mielipide. Jos et ole edustanut yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä mistä tahansa asiasta, olet ollut ensisijaisesti toisinajattelija, ja toisinajattelijana olet saanut olla suhteellisen rauhassa omassa karsinassasi. Sinulle on suotu vapaus olla mitä mieltä tahansa, sillä yleinen mielipide on varannut kohdallesi narrin, yleisen viihdyttäjän tai kylähullun osan. Julkisina sirkuseläiminä ja -friikkeinä ovat Suomessa toimineet mm. Jouko Turkka ja Pentti Linkola.

Edelleenkin maassamme keskustellaan yhdestä asiasta kerrallaan, mutta nyt asioista saa melko vapaasti olla ainakin puoltatoista mieltä – osin jopa esittää polyfonisesta kudoksesta vaikutteita ottavaa dialogia. Tästä asiasta voidaan omalta osaltaan kiittää Perussuomalaiset-nousukiitopuolueen kasvua yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi ja merkittäväksi voimaksi.

Noin ollen kuuluu nyt siis keskustella Perussuomalaisten menestyksen herättämistä tunnoista vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, ja niinpä itsekin ajattelin tuoda oman osuuteni tähän yleiseen perskusteluun. Mitään oikeaa asiaahan minulla ei koskaan ole, mutta itsekritiikitön pätemisen tarpeeni sallii enterin painamisen tässäkin tapauksessa napakalla apoyando-otteella.
 
Persujen vaalimenestyksen syiden märehdinnästä on puuttunut ainakin seuraava pointti (näkemykseni on hyvin subjektiivinen, mutta minähän tästä kirjoituksesta vastaan, joten Paavo Lipposta lainatakseni totean ”so what”); koko yhteiskuntamme on viihteellistynyt, ja viihteellistymisen seurauksena on mm. kyvyttömyys keskittyä pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin, sekä sen johdannaisena tarve saada nopeita sutkauksia vastauksiksi vaikeisiin kysymyksiin ja sisällyttää karnevaalielementti kaikkiin asioihin – tahallisesti tai tahattomasti.
 
Kun nk. “kansa” katsoo vapaaehtoisesti televisiosta BB:tä, Idolsia, erilaisia sotia (kuoro-, kokki-), ja muuta höttöä, lukee Seiskaa, Hymyä, Alibia ja iltapäivälehtiä, on täysin johdonmukaista, että se äänestää vaaleissa Persuja.
 
Jos ei koskaan ole kulkenut vaikkapa helsinkiläislähiöiden ostos- ja kauppakeskusten liepeillä, on selvää, että Perussuomalaisten suosio voi tuntua kummalliselta asialta. Suosittelen siis elämysmatkailua vaikkapa *****n kauppakeskuksen ja ********n aseman lähettyville – matkailu avartaa!
 
En voi olla tuntematta huvittuneisuutta Facebookissa(kin) levinnyttä Persujen demonisointia sekä yleistä persufobiaa kohtaan. Mitä enemmän kauhistelemme Persujen menestystä, sitä vahvemmiksi he itsensä tuntevat ja sitä stereotyyppisemmiksi me itse muutumme omassa stereotypistyneessä maailmassamme. Vaikka Persut onkin populistipuolue, ei kyseessä ole eurooppalaisessa merkityksessä oikeistopopulistinen puolue. Peruspersu ei ole kiihkonatsikommarifasisti, vaan tavallinen peruskepulainen/-demari/-kokoomuslainen peruskansalainen – tosin sillä erotuksella, että sanoo ääneen mitä oikeasti ajattelee ilman pelkoa kasvojen menettämisestä “fiksumpiensa” silmissä. Puolueessa on myös rasismin kanssa flirttailevia voimia, mutta puolueen lokeroiminen joksikin rasismin lipunkantajaksi on sekä epä-älyllistä itsepetosta, että yritys lopettaa asiallinen keskustelu oikeista ongelmista. Olen kuullut poliittisesti korrektiempienkin puolueiden kannattajain suusta sellaista tekstiä – privaateissa olosuhteissa, tosin – että näiden rinnalla Perussuomalaiset vaikuttaa johtavalta kehitysapujärjestöltä.
 
Meillä antipersuilla ei ole mitään syytä pelätä Persujen mahdollista hallitusvaltaa. Puolueen kansanedustajat ovat hajanainen ja parlamentaarisen työskentelyn suhteen untuvikkoinen joukko, ja sisäiset jännitteet tulevat aiheuttamaan puolueessa kovia keskinäisiä kiistoja. Mediavoimat saanevat kiitollisina riemuita tilanteesta, ja sensaatiolehdistö tullee seuraamaan eduskunnan persushow’ta tähän tehtävään nimitettyjen erikoistoimittajien voimalla; varmasti Seiskaan tulee vakipalsta “Arkadianmäen jytkytyksessä” – persuedustajilta lohjennee hyviä ja raflaavia otsikoita.
 
Varsinainen show tulee kuitenkin siitä, kun Persuja äänestäneiden elämä ei paranekaan siltä seisomalta kun uusi parlamentti aloittaa työnsä, eikä omaan kukkaroon tule yhtään lisäeuroa vaikka maamme rajat suljettaisiin rautaesiripulla – persukansa alkaa napista, ja persuedustajilla onkin pian iso jytky housussa.
Persuilla voi oikeastaan kaikissa tapauksissa olla edessä alamäki (ainakin, jos ovat seuraavassa hallituksessa); jos saavat päätösvaltaa, eivät asiat tässä maassa mene ”pienen ihmisen” kannalta(kaan) katsottuna ainakaan parempaan suuntaan, mikäli taasen kääntävät takkiaan apupuoluemaisesti muita nuoleskellen, äänestäjät tuntevat tulleensa petetyiksi, ja taas Persuilla menee huonosti.
 
Olisi hyvä yrittää ajatella, että suomalaisen demokratian kannalta Persujen jytkytys on aivan fantastinen asia; äänestäjällä ON merkitystä.

Persuissa on kansalaiskirjoa kuten missä tahansa muussakin puolueessa tai ihmisryhmittymässä, joten annetaan heillekin nyt työrauha (kunhan hommiin pääsevät) ja tuomitaan vasta sitten, kun konkreettisia syitä ilmenee.
Jos pitäisimmekin tätä vaalitulosta nyt ravistavan raikkaana kevätsateena, ja katsoisimme myöhemmin, minkälaiset siemenet ottavat sen seurauksena kasvaakseen, sekä millainen se valmis hedelmä on sadonkorjuun hetkellä – hapan, karvas, vaiko makea.

Maailmanparannusta Lärvikirjassa

Ihmisellä on 1000 toivomusta, syöpäpotilailla on vain yksi: parantua. Tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi. Pidä se vähintään tunnin statuksessasi, heille jotka ovat kuolleet syöpään tai heille jotka vielä taistelevat sitä vastaan. ♥

Lärvikirjassa – tai siis yleisesti tunnetummin Facebookissa – asioivat ihmiset ovat kohdanneet varmasti poikkeuksetta lärvikirjakavereidensa statuspäivityksissä erilaisia yleishumanistisia vetoamuksia milloin mitäkin vääryyttä vastaan tai minkäkin hyväksi katsomansa asian puolesta. Nämä vetoamukset ovat usein alkuperältään jonkun kaverin kaverin kaverin kaverin kaverin Facebookseinän tilapäivityksestä siitä levinneinä verkostomaisesti kenties miljoonien “lärväreiden” seinille – ainakin englannin kieliset sellaiset.

Asiassa ei ole mitään pahaa tai negatiivista. Jos haluaa levittää positiivisuutta ja lähimmäisestä välittämisen tunnetta vilpittömin mielin, ei se varmastikaan ole keneltäkään tai mistään pois, mutta se mikä näissä joskus ärsyttää – kuten tämän rustauksen alussa oleva copypastaus (alkuperäinen tekijä voi esittää tekijänoikeusrikkomuksen nimissä minulle pyynnön poistaa lainauksen) osaltaan havainnollistaa – on alkuperäisen kirjoittajan asettuminen määrittelemään itsensä ja lähimmäistensä humaanisuuden asteen niin merkityksettömän ja pohjimmiltaan mihinkään vaikuttamattoman asian perusteella kuin mitä Lärvikirjarustaus ihan oikeasti on. Tuonkin esimerkin originaali kirjoittaja tuntuu ajattelevan ainakin epäsuorasti, että 3% ihmisistä on fiksuja ja humaaneja hyviksiä, ja lopuilla 97%lla on vaikeuksia kohdata elämän karuja tosiasioita.

Läheinen ihmiseni kävi parivuotisen taistelun syövän kanssa. Syöpä ei ollut vaikein mahdollinen – kiitos riittävän varhaisen diagnosoinnin – mutta siitäkin huolimatta asianosaiselle itselleen, tämän läheisille ja minulle vakava paikka. Tämä tarina päättyi hyvin. Tauti taltutettiin ja elämä jatkuu.

Tämän läheisen ihmisen vielä läheisempi ihminen sairasti myös syövän. Se tarina päättyi huonosti. Tai, no…huonosti ja huonosti; kun elämä ajautuu siihen pisteeseen, että jäljellä on vain houreinen lääketokkura ja/tai jatkuva kärsimys, ei kuolemaa voi pitää kovinkaan huonona päätepysäkkinä. Tämän ihmisen ja hänen läheistensä toivon ja toivottomuuden vuoristoradan seuraaminen oli raskasta aikaa.

Lärvikirjakavereideni joukkoon kuuluu ihmisiä, joille syövän kanssa eläminen on ollut omakohtaisesti ja/tai hyvin läheltä seuraavina läheisinä pelkistettyä todellisuutta – jopa tavallista arkea jos tuollaista luonnehdintaa nyt tässä yhteydessä sopii korrektisti käyttää – joten asia on koskettanut myös minua.

Siltikään en halua elvistellä ja jeesustella omalla “rohkeudellani” laittamalla kaverini määrittelemään itsensä omissa silmissäni tiedostaviksi tahi elämän karuutta pakeneviksi tyypeiksi – siis pohjimmiltaan luokittelemaan heidät hyviksi tai huonoiksi ihmisiksi.

Kaikilla ei ole tarvetta eikä voimia käsitellä raskaita asioita sosiaalisen median näyttämöillä. Joillekin jonkun Pärstäkirjan parissa vietetty aika voi olla hengähdystaukoa vaikeasta todellisuudesta, eikä tälläisellä henkilöllä ole välttämättä mitään tarvetta esittää pohjimmiltaan ääriegoistisia “tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi”-tyyppisiä heittoja.

Varmasti maailma paranisi ja sädekehä pääni yläpuolella loistaisi entistäkin kirkkaampana, jos feisbuukkaisin “maailmassa kuolee joka päivä nälkään 17 000 lasta ja aseisiin käytetään päivittäin 3,287671232877 miljardia dollaria (v. 2007 tilasto). Vuodessa kuolee siis 6 205 000 lasta nälkään ja aseisiin käytetään 1 200 miljardia dollaria. Tiedän, että harva haluaa ajatella näitä ikäviä tilastolukuja, mutta lisäämällä tämän päivityksen Facebook-seinällesi kahden tunnin ajaksi, osoitat kantavasi huolta yhteisen maapallomme kehityssuunnasta”.

Mahdollisesti pikkuhiljaa pelkästään Suomessa 23 946 kaveria ja kaverin kaverin kaverin kaverin kaverin kaveria lisäisi tuon “seinälleen”, mutta moniko lapsi pelastuisi ja moniko asedollari/-euro ohjautuisi viljapellon kassavastaavalle?

Niinpä.

En kannata kyynisyyttä, mutta meidän länsimaalaisten kultapossujen on niin hirveän helppoa ja riskitöntä ottaa kantaa milloin mihinkin vääryyteen milloin missäkin maailmankolkassa tekemättä pohjimmiltaan yhtään mitään – ellei sitten tietokoneen näppäimistön “entterin” painaminen ole jotain “tekemistä”.

Otetaan edelleenkin kantaa tärkeiksi kokemiemme asioiden puolesta tai huonoiksi kokemiamme asioita vastaan, mutta unohdetaan näissä yhteyksissä oman egon piilonostatus ja toisen, enemmän tai vähemmän epäsuora, lokeroiminen ja syyllistäminen, sillä toisella ihmisellä voi olla painavat syyt tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen – silloinkin, kun kyseessä on “vain” tilapäivitys suhteellisen pienellä tai suljetulla foorumilla.

Stephen Elop säästää Nokian palkkakuluja 27-tuntisilla työpäivillä?

Suomen talouselämän kruununjalokivi, imagotaisteluissa takkuileva Nokia, julkisti perjantaina 10/09/2010 tiedotteen yhtiön nykyisen toimitusjohtajan, Olli-Pekka Kallasvuon, korvaamisesta uudella pomolla, kanadalaisella Stephen Elopilla. Kallasvuon potkuja oli ounasteltu jo pitkään, mutta asian realisoituminen todellisuudeksi oli kuitenkin iso uutinen; paradoksaalisesti sekä odotettu, että samalla ainakin viimehetkisessä nopeudessaan hieman yllättävä.

Nokia oli valinnut monen muunkin suuryrityksen suosiman tiedotuspolitiikan, eli ensin kiistetään ja sitten ilmoitetaan. Tosin Kallasvuon julkinen esiintyminen on ollut jo pitkään melko altavastaajamaista ja profiililtaan matalahkoa. Vääjäämätön on ollut aistittavissa.

Toivon olevani väärässä, sillä Nokia on maamme kansantaloudenkin kannalta tärkeä yritys, mutta intuitiivinen näppituntumani on, että uusi kippari Stephen Elop ei onnistu saamaan ratkaisevaa parannusta Nokian kilpailukykyyn – ainakaan kassavirtojen kannalta tärkeimmällä alueella; älypuhelimissa. Tekniikkatalous.fi-sivustolla referoidaan Jorma Ollilan sanomisia Elopista:

“Stephen Elop on paras henkilö antamaan vauhtia uudistumiselle”, Ollila sanoi. Ollila kehui Elopin kulttuuritajua ja että hän tuntee yhtiön suomalaisen perinteen.

Kulttuuritaju on mitä tärkein ja ihailtavin ominaisuus kenessä tahansa ihmisessä globalisoituvassa/-neessa maailmassa, ja suomalaisenkin perinteen tuntemus on oikein arvokas asia (itse en tosin löydä punaista lankaa haluttavan kännykän ja “suomalaisen perinteen” välille…), mutta esim. Applen Steve Jobs tuskin penää alaisiltaan spesifioitua kulttuuritajua tai eri maiden perinteiden tajuamista, sillä tyypin ensisijainen missio on tehdä haluttavia ja toimivia tuotteita, ja siksi mm. yhtiön tuote iPhone on tehnyt markkinoilla kilpailijoistaan melko selvää jälkeä.

Uuden toimitusjohtajan tausta ja sanomiset eivät myöskään herätä suurempaa luottamusta tai lupausta innovatiivisuudesta:

- On selvää että taustani Microsoftissa lisää yhteistyön mahdollisuuksia Nokian ja Microsoftin välillä. Teemme molemmat töitä sen puolesta, Elop sanoo.

Ohjelmistodinosaurus Microsoft ei ole mitenkään erityisen tunnettu luotettavuudesta, helposta käytettävyydestä tai tietoturvallisuudesta, kuten ei myöskään innovatiivisuudesta tai nopeasta reagoinnista alan muuttuviin vaatimuksiin (vaikka Windows 7 käyttöjärjestelmä onkin ensimmäistä kertaa selkeä kehitysaskel eteenpäin yhtiön käyttöjärjestelmien historiassa), joten dramaattisia muutoksia nokialaiseen tuotekehittelyyn ja -ajatteluun tuskin on odotettavissa. Kaksi asenteiltaan “kepulaista” yhtiötä lyö hynttyitä yhteen tajuamatta Nokian perusongelmaa; sen maailmankuva on – ainakin symbolisesti – metaforaisen espoolaisinsinöörin oloinen, eli se on muodollisesti pätevä, hyvin tunnollinen ja haluaa tehdä parhaansa, mutta se ei tiedä, mitä nousevan polven aivoissa tapahtuu, ja miten se haluaa todellisuuttaan jakaa ja käsitellä mobiili- ja muilla laitteilla.

Nokia on kuin vanha setä, joka yrittää olla nuorekkaasti “katu-uskottava” ja ajan hermolla. Sellainen on usein varsin nolostuttavaa…

Nokialaisen maailmankuvan todellisuudesta vieraantumisesta kertoo osaltaan ei niin suoraan firmaan liittyen, mutta kuitenkin sen ex-toimitusjohtajan ja nykyisen taustavaikuttajan ajattelua taustoittaen sekin, että Jorma Ollila (jonka ansioita Nokian aikaisemman menestyksen veturina en mitenkään halua vähätellä) on keskeinen hahmo nk. maabrändityöryhmässä – kuinka niin moni yhteiskunnallinen vaikuttaja voi uskoa tuollaiseen hölynpölyyn? Maabrändityöryhmä on kepulais-kekkoslovakialainen jäänne isäntämäisestä äijäpolitbyrookulttuurista sekä erilaisten komiteoiden ja lauta- ja toimikuntien tunkkaisesta sisäsiittoisuudesta.

Kyllä se maabrändi syntyy ihan itsestään meidän kaikkien tekemisten perusteella.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että median luoman vaikutelman perusteella Nokian ohjaimiin tarttuva Stephen Elop on sanavalmis, fiksu ja mukava kaveri, vaikka aina tuleekin muistaa se, että edustamallaan tasolla julkisessakaan esiintymisessä harvemmin on mitään sattumanvaraista; jos firmat miettivät brändiään, niin mietintä ja preppaus kohdistuu myös firmojen keulakuviin.

Tiedämme Elopin olevan kovan lätkä-fanin ja harrastavan lentämistä, mutta miten seuraava kommentti Ilta-Sanomien jutussa on suhteutettavissa Nokian uuden toimitusjohtajan siviilielämään?:

- Hän tekee töitä 27 tuntia vuorokaudessa ja 9 päivää viikossa, naurahtaa varatoimitusjohtaja Umesh Ramakrishnan yhdysvaltalaisesta CTPartners-yhtiöstä.

Olen elänyt hyvin pitkään siinä luulossa, että vuorokaudessa on 24 tuntia ja viikossa 7 päivää, mutta kiitos Umesh Ramakrishnanin, olen saanut nyt päivitystä tietoihini…

No joo; tuokin työaikaheitto lienee täsmäbrändäysisku suomalaista mediaa ja sen kuluttajia silmälläpitäen, sillä meillähän (ja varmaankin esim. USAssa) kaikkien kunnollisten ihmisten odotetaan tekevän ainakin 14-tuntisia työpäiviä – tai ainakin jotkut elvistelevät sellaisia tekevänsä. En epäile hetkeäkään, etteikö olisi paljonkin ihmisiä, jotka ovat tuon ajan työpaikalla, mutta haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka tekee aktiivisesti jotain konkreettista työtehtävää 12-14 tuntia – 27 tunnista puhumattakaan!…- putkeen. Ehkä joku pakistanilais-intialainen lapsiorja tekee, mutta ihan vilpittömästi haluan, että esim. hammaslääkärini tai bussikuskini EI tee edes 12-tuntista työpäivää.

Mutta leikitäänpä ajatuksella Stephen Elopin 27-tuntisesta työpäivästä ja sen antamista mahdollisuuksista Nokialle. Mitähän Elopin monilapsinen perhe ajattelee isukin/aviomiehen työpäivän pituudesta? Oltaisiinko tässä haastavassa tilanteessa palaveerattu innovatiivisten ratkaisujen kehittämiseksi; ehkä perhe on hankkinut näköisadoptioisukkimiehen vetämään perheenisä-Elopin roolia.

Jos ja kun Elop on töissä 27 tuntia vuorokaudessa, niin Nokiahan voi säästää selvää rahaa. Stephen Elop tuskin tarvitsee omaa rahaa, sillä eihän hänellä ole aikaa käyttää sitä mihinkään. Nokia siis voisi lopettaa toimitusjohtajansa palkan maksun kokonaan. Yhtiön ainoat Elop-kulut voisivat muodostua ruoasta ja työmatkoista. Tosin Elopia esittävälle adoptioaviomies-iskälle pitäisi ehkä maksaa palkkaa jotta tämä voi ostaa elintarvikkeita oikean Elopin vaimolle ja lapsille.

Tuli kesällä luettua John Simonin kirjoittama “Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä” – äärimmäisen suositeltava kirja kenelle tahansa ja varsinkin minkä tahansa alan johtotehtävissä työskenteleville – ja vaikka aika oli toinen (eli ei suoraan verrannollinen omaamme), niin Kone Oy:n legendaariselle pomolle riitti ainakin yhdessä vaiheessa 4-tuntinen työpäivä homman menestyksekkääseen hoitamiseen…

Niin tai näin, toivokaamme Stephen Elopille ja koko Nokia-konsernille viisauden ja taidon jalkioittamaa onnea ja menestystä äärimmäisen kovassa kilpailussa juuri nyt niin kuumalla ja arvaamattomalla alalla. Sopii muistaa, että iPhone ei ole Nokian ainoa kilpailija. Aasialaiset (esim. Samsung) ovat osoittaneet, että menestyviä tuotteita voidaan markkinoida ilman “i”-etuliitettäkin…

Suomi tietoyhteiskunnaksi – milloin?

Omistettakoon Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin tämänkertainen pikapostaus Hesarin toimittajalle Antti Manniselle, joka omassa “Anti-Manninen”-kolumnissaan on riemastuttanut tämän blogin pitäjää jo usean vuoden ajan ruikuttamalla sinänsä melko mitättömistäkin, mutta usein sitäkin ärsyttävämmistä ilmiöistä ja asioista ympäröivässä todellisuudessamme!

Media puhuvine päineen ja muine visioineen ja haasteineen on jo vuosia julistanut, kuinka Suomesta tulisi tehdä tietoyhteiskunta, mutta kuten yleensäkin; siitä puhe, mistä puute.

Jos tietotekniikan kehitystä ei osata hyödyntää kaikista yksinkertaisimmissakaan asioissa, miten voidaan edes ajatella pidemmälle menevää vuorovaikutusta yhteiskunnan ja teknologian välillä? Otetaanpa muutama esimerkki:

Kaupunki käyttänee melkoisen huomattavia rahasummia sekä runsaslumisina talvina, että keväisin lumien sulaessa ja katujen vaatiessa puhdistusta hiekasta ja pölystä siihen, että näistä toimenpiteista (lumenluonti, hiekkaputsaus) informoivia kylttejä kuskataan kaupungin kaduille kehottamaan autoilijoita siirtämään ajoneuvonsa pois toimenpiteiden tieltä.

Miksi kaupunki ei kerää kaikkien autoilijoiden sähköpostiosoitteita ja ilmoita asiasta sähköisesti? Muutenkin kaupunki voisi informoida asukkaitaan tehokkaasti palvelulla, jossa kaikilla asukkailla olisi mahdollisuus luoda itselleen esim. joku “@helsinginkaupunki.fi”-tyyppinen sähköpostiosoite ja näin vastaanottaa tietoa kaupungin asioista.

Myös taloyhtiöt katsovat edelleenkin järkeväksi toiminnaksi ilmoitustaulujen (joita harva edes älyää vilkaista) pitämisen rappukäytävissä ja taloyhtiöiden asioista tiedottamisen papereitse. Joillakin taloyhtiöillä ja isännöintifirmoilla on kyllä nettisivuja, mutta niitä päivitetään usein melko laiskasti, eikä niissä ole useinkaan mahdollisuutta tilata uusia uutisia esim. RSS-lukijaan.

Joillakin aloilla työnantajat ovat usein aivan liian ymmärtäväisiä niitä kohtaan, jotka ilmoittavat “kammoavansa tietokoneita” tai ilmoittavat “en mä osaa”. Noiden takia toimivia ja kokonaiskustannuksia alentavia ATK-hyödynnäisiä ei saada rakennettua, ja puheet tietoyhteiskuntaan siirtymisestä saavat edelleenkin kaikua vain virallisissa puheissa ja mietinnöissä.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että hieman vanhemmat ihmiset voivat kokea tietotekniikan itselleen vieraaksi, mutta työelämässä olevan keski-ikäisen taistellessa sen hyödyntämistä vastaan tulee mieleen, että tälläinen ihminen voisi samantien ulostaa itsensä lopullisesti töistä; lähivuosina – vuosikymmenistä puhumattakaan – ei tule löytymään yhtään alaa, missä voisi pyristellä tietotekniikan merkityksen kasvua vastaan, eikä kyse ole siitä, että haluammeko näin tapahtuvan vaiko emme; niin vain vääjäämättömästi tulee tapahtumaan.

Spotify

Joskus elämässä sattuu hassuja yhteensattumia; ajattelin eilen iltapäivällä muutaman aatoksen ruotsalaisten kehittämän nerokkaan Spotify-palvelun tiimoilta, ja iltasella havaitsin myöskin vanhan opiskelukaverini uhranneen asialle muutamankin ajatuksen, joten kehotankin mahdollista lukijaani nyt siirtymään Matti Sunell’in “Totuus”-blogiin tämän linkin kautta!

Sunell’in artikkelin alalaidassa on Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin pitäjän omakin kommentti, joten en aiheesta nyt tällä sivustolla enempää haastele.

Matti kirjoittaa monenlaisista asioista kiinnostavasti ja kielellisestikin erinomaisesti, joten suosittelen muutenkin seuraamaan Totuutta!

PS: Jos Matti Sunell esittää vaatimuksen tämän kirjoituksen – tai ainakin sen sisältämän linkin – poistamisesta, niin toki tottelen silloin Totuutta!

Takapenkin keskipaikalla istuvalla on huonot tilat

Olen jo pitkään ollut huvittunut lehtien autotestien/-arvioiden yhdestä säännöllisesti ja silmiinpistävästi toistuvasta piirteestä, eikä tarkoittamani piirre loista poissaolollaan tämänkään aamun (20/02, s.D2&D3) Hesarin arvioissa Mercedes-Benz E 250 CDI BE T Avantgarde 5-ovisesta farmarimallista ja BMW 530d Gran Turismosta.

Varsinaisen autoesittelykirjoituksen lisäksihän näissä jutuissa on lueteltu pähkinänkuoressa testattavien autojen hyvät ja huonot puolet, ja lähes aina – tai ainakin huomattavan usein – annetaan moitetta takapenkillä keskellä istuvan huonoista oloista. Tämän aamun Hesarissa Mersua arvostellaan lauseen Huonoa: Pääsy takapenkin keskipaikalle ja Bemaria lauseen Huonoa: Keskellä takana istuvan tilat muodossa – miksi nyt motkotan mokomasta asiasta?

Tarkkailkaapa liikenteessä pyöriviä yksityisautoja; yleisimmin niissä istuu yksi ihminen, korkeintaan kaksi, joten mitä väliä sillä takapenkin keskipaikalla ihan oikeasti on? Asiahan on keskimäärin niin, että sillä ei ole mitään väliä.

Perfektionismi onkin pahe!?…

Tämän aamun (17/02) Hesarissa oli “Ihmiset”-osiossa (s.C5) juttu ex-hiihtäjä Samppa Lajusesta. Samppa osoittautuu haastattelun perusteella kaikin puolin esimerkilliseksi ja tervejärkiseksi ex-urheilijaksi, mutta Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin ylläpitäjä ei voinut olla kiinnittämättä huomiota yhteen pieneen yksityiskohtaan; toimittaja Marko Hämäläinen kysyi osiossa VIELÄ 5 KYSYMYSTÄ Sampalta “mikä on suurin paheesi” – mitä vastaa Samppa?: Perfektionismi joissakin asioissa. Siellä olympialaisissa se aikanaan kai näkyi.

Lukijoilleni tiedoksi, että Samppa Lajunen voitti v. 2002 Salt Lake Cityn olympialaisissa kolme kultamitalia.

Rehellisesti sanottuna en ymmärrä Lajusen vastausta, ja varsinkaan en osaa yhdistää sitä enkä havaita logiikkaa suhteessa arvokisoissa voitettuihin kolmeen kultamitaliin. Jos herra Lajunen olisi ollut hieman vähemmän perfektionismiin taipuvainen henkilö, miten se olisi näkynyt esim. mainituissa 2002 olympialaisissa? Olisiko hieman rennompi asenne vapauttanut psykofyysisiä voimavaroja ja tämän seurauksena olisi tullut enemmän kultamitaleja?

Olen ilmeisesti niin tyhmä ihminen, että en asiaa ymmärrä, mutta olen muutenkin ollut havaitsevinani joidenkin ihmisten tituleeraavan itseään perfektionisteiksi tarkoituksenaan esittää asia hieman negatiivisessa valossa.

Suomessahan oman hännän nostamista on perinteisesti pidetty epäilyttävänä ja muutenkin murinaa herättävänä toimena, joten olisiko itsestään perfektionistina puhuminen hieman negatiiviseksi tarkoitetussa valossa käänteisilmaisu sille, että kulloinenkin puhuja haluaakin oikeasti kertoa kaikille olevansa muita huomattavasti parempi ja muutenkin todella kova ja erinomainen tyyppi? Kun suomalaisessa kulttuurissa omakehua ei saa avoimesti harjoittaa, pitää se tehdä kierosti.

Jos Samppa lajusen logiikalla yrittäisi vastata kysymykseen “mikä on suurin hyveesi”, olisi vastaus todennäköisesti välipitämättömyys ja löysin rantein asioihin suhtautuminen; yritän tehdä työni niin suurpiirteisesti ja hutiloiden kuin mahdollista, ja kaiken mennessä pieleen – so what/who cares?

Jos asia tosiaankin on noin, niin sehän on helpottava tieto; eipähän tarvitse ottaa enää paineita mistään…

En malta olla kommentoimatta vielä yhtä pientä yksityiskohtaa Hesarin Lajus-jutussa. Samppa Lajunen kommentoi huippu-urheilua seuraavanlaisesti:

On vaikea kuvitella toista työtä, joka vaatisi niin tinkimätöntä asennetta työntekoon.

Varmasti jokainen ihminen ajattelee omasta työstään – ja osin ihan oikeutetustikin – noin, mutta itselleni tuli heti muutama muukin tinkimättömyyttä vaativa ammatti mieleen (eivät ole missään järjestyksessä): Aivoleikkausta suorittava kirurgi, intialaispakistanilaiskiinalaisessa hikipajassa työskentelevä lapsiorja, palkkamurhaaja ja esiintyvä taiteilija – ai miten niin?

Aivoleikkausta suorittavaa kirurgia nyt tuskin tarvitsee mitenkään perustella, mutta lapsiorjan henkikulta ei ole juuri minkään arvoinen; jos tekee hommansa huonosti tai ei muutoin miellytä pomoa, voi kohtalo olla mikä tahansa eikä kukaan välitä. Asema on omiaan kehittämään tinkimättömyyttä työtä kohtaan, luulen ma. Mitä tulee palkkamurhaajan toimenkuvaan, voivat työnantajat itsekin olla sen verran kovaotteista sakkia, että palkkamurhaajaparan epäonnistuessa täsmätehtävässään on palkkamurhaaja pian entinen palkkamurhaaja, ja homman onnistuessakin vaatinee palkkamurhan onnistunut toteutus melko tinkimätöntä esivalmistelua, otaksun ma…

Esiintyvä taiteilijan elämä – ainakin länsimaisen taidemusiikin palveluksessa olevan konsertoivan muusikon – on hyvin paljon huippu-urheilijan elämää muistuttavaa; jatkuvaa treenaamista, sisäsyntyisiä suorituspaineita sekä yleisön että oman itsen taholta, jatkuvan kehittymisen vaatimuksia, riittämättömyyden tunteita etc., mutta monien eroavaisuuksienkin joukosta on poimittava yksi; tähtiurheilija saa epäonnistua useastikin uran ja statuksen siitä juuri kärsimättä, mutta kansainvälistä uraa tekevä solisti/muusikko/kapellimestari ei saa epäonnistua. Jalkapalloilija Jari Litmasen tai tennisässä Jarkko Niemisen ura ei välttämättä vaarannu pitkästäkään epäonnisten suoritusten putkesta, mutta viulisti Pekka Kuusiston tai pianisti Olli Mustosen ei tarvitsisi epäonnistua kuin kerran, niin musiikkimaailman huhumylly alkaisi jauhaa ja todistetut lisäepäonnistumiset voisivat kaataa uran.

Urheilun ja taiteen yhteneväisyyksistä ja eroista voisi turista vaikka kuinka pitkään, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että ilman siivoojien ja roskakuskien tinkimättömyyttä tämäkin kaupunki (=Helsinki) olisi sietämätön paikka olla ja elää. On myös syytä iloita joidenkin lumimiesten/-naisten tinkimättömyydestä työtään kohtaan tänä talvena – varsinkin, kun tuohon iloon ei kaupungin kaikissa osissa ole aina aihetta…

Helsingin Sanomat on vaikutusvaltainen media

Aina silloin tällöin käydään keskustelua Helsingin Sanomien vallasta, vaikutusvallasta sekä siitä, käyttääkö lehti tietoisesti eräänlaista monopoliasemaansa vaikuttaakseen asioihin yhteiskunnan eri osa-alueilla. Lehti itse ei tunnusta käyttävänsä mitään erityisempää valtaa, mutta käytännössä maan suurimman mediakonsernin lippulaiva ei voi olla käyttämättä vaikutusvaltaa – halusi se sitä sitten itse tahi ei.

Tämän aamun (23/12/2009) Hesarissa oli kulttuuritoimittaja Jukka Isopuron melkoisen ylistävä arvio kitaristi Juuso Niemisen viimeisimmästä levystä “The Latin American Album”. Itsekin Juuso Niemisen soitosta yhden konsertin perusteella vaikuttuneena sain päähäni hankkia levyn joululahjaksi jollekin ihmiselle, mutta kuinka ollakaan – levy oli loppu kaikista Helsingin ydinkeskustan levykaupoista! Länsimaiseen taidemusiikkiin erikoistuneessa Fuga Oy -levykaupassa sanottiin heti kättelyssä, että viimeiset kappaleet menivät tänään Hesarissa olleen ylistävän arvion seurauksena.
Kävin Fugan lisäksi kolmessa/neljässä muussa levyliikkeessä – sama tilanne kaikissa; LOPPU!

Itseäni tietysti hieman harmitti hyvän lahjaidean ajautuminen karille, mutta asialla on toki hyvätkin puolensa; marginaalimusiikin marginaalisiipeä edustavaa levyä on siis myyty hyvin (nk. “klassinen musiikki” on siirtynyt marginaaliin ja kitara edustaa tämän marginaalin marginaalia, vaikka paradoksaalisesti esim. musiikkioppilaitoksissa klassinen kitara on edelleenkin yksi suosituimmista soittimista), joten iloitkaamme siitä!

Joskus Hesarin vaikutusvallasta voi siis seurata jotain hyvääkin…

Kitaristi Otto Tolonen soitti toiseksi Tokiossa — Uusi Suomi

Kitaristi Otto Tolonen soitti toiseksi Tokiossa — Uusi Suomi.

Lämpimät onnittelut kovatasoisten kitaristien maan kärkikaartin edustajalle myös Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin puolesta!

Otto Tolosen kotisivu

Terveisiä Helvetistä!

Helsingin Musiikkimessut 2009 Pasilan Messuhallissa oli selkeästi huonosti suunniteltu, organisoitu ja järjestetty tapahtuma. Järjestelytoimikunnalle sellaisia terveisiä, että järjen käyttö ei Suomessakaan ole käsittääkseni virallisesti kiellettyä – ainakaan vielä, vaikka muillakin elämänalueilla merkit viittaavat usein päinvastaiseen.

Varsinainen musiikkimessualue ei ollut mikään järisyttävän suuri – vain murto-osa samanaikaisten Kirjamessujen käytössä olleesta tilasta – alue, mutta tälle tontille oli katsottu tarpeelliseksi kasata kaikki maailman meteli. Satunnaisen messuvierailijan saavuttua alueelle saattoi nauttia baarijakkaraltareväistynoloisen hammondistin tämmäämisen, yhdessä kojussa melskaavan ämyröidyn “akustisen” poppoon, ämyröidyn trubaduurin ja isolla päälavalla melskaavan rokki-/poppipumpun desibelikylläisen kohkaamisen muodostamasta äänimaisemasta, ja lisämausteen soppaan toivat lähes kaikista kojuista raikuneet tallennemusiikkimelut kera “pirteiden” juontajien. Kenen vastuulla näin amatöörimäinen järjestely on?

En tiedä kuinka asiat on hoidettu suurilla kansainvälisillä musiikkimessuilla esim. Saksassa ja Yhdysvalloissa, mutta ensi vuotta silmälläpitäen järjestäjien tulisi erottaa sähkömusiikki ja akustinen/klassinen musiikki omille alueillensa – ei siksi, että pitäisin jompaakumpaa arvokkaampana tai arvottomampana, vaan siksi, että näin kaikista asioista saisi varmasti enemmän irti ilman sitä ongelmaa, että sähköinen musiikki automaattisesti dominoi tilaa. Oli aika epätoivoista testailla esim. Liikasten kitaraverstaan valmisteita, kun paikoitellen omasta soittamisesta ei kuulunut y h t ä ä n m i t ä ä n!… Asian hyvä puoli oli tietysti se, että ei tarvinnut ottaa paineita mahdollisista kuulijoista…

Uskoisin myös yleisöpohjan laajenevan jos sähköinen ja ei-sähköinen erotettaisiin omiin osastoihinsa; nyt pääpaino on rock-/popmusiikissa soitinvalmistajineen ja muine toimijoineen, eikä klasaripuolen harrastajille ja ammattilaisille ole messuilla juuri mitään tarjottavaa – ainakaan sellaista, minkä vuoksi kannattaisi maksaa se €13 sisäänpääsymaksu – vaikka laaja musiikkioppilaitos- ja orkesteriverkosto takaa sen, että myös akustisten soittimien ja niiden oheistuotteiden kauppa on liiketaloudellisestikin varsin merkittävää bisnestä. Kirjamessujen puolella F-Musiikilla oli yksi nuottimyymäläkoju, mutta Musiikkimessujen puolella ei ollut yhtään nuottikustantamon/-kaupan edustajaa. Aika uskomatonta sinänsä, eikä taloudellisesti epävarma aika tässä tapauksessa kelpaa selitykseksi, sillä tämän alan bisnekseen lamat ja taantumat harvemmin kovin voimakkaasti iskevät.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että tämänkaltaiset messutapahtumat ovat ensisijaisesti markkinointitilaisuuksia, mutta pääsylipun ostava vieras haluasi rahojensa vastineeksi muutakin kuin mahdollisuutta katsastaa mistä tahansa soitinkaupasta löytyviä tuotteita.
Toisaalta sunnuntai-iltapäivä nyt ei liene edellisen suhteen paras mahdollinen vierailuajankohta; kuten messuesitteestä voi havaita, oli aikaisempina päivinä tarjolla ihan mielekästäkin ohjelmaa.

Radiosoittolistapoppiartistien raahaamista näihin karkeloihin en ihan ymmärrä, sillä näiden kuluttajat harvemmin kantavat merkittäviä rahasummia soitinkauppoihin – toisin kuin vaikkapa raskaamman rockin harrastajat (jos nyt esitän asian populaarimusiikkinäkökulmasta). Noilla saadaan ehkä messupääsylipun ostajia lisää, mutta näytteilleasettajien kannalta heistä ei liene suurtakaan hyötyä.

Yhdet isot vuosittaiset musiikkimessut voisivat olla Helsingissäkin ihan virkistävä ja alan ihmisiä kokoava tapahtuma, mutta asia vaatisi paljon paremman ja selkeämmin profiloidun toteutuksen.

KIRJAMESSUT 2009

Koska Musiikkimessuille oikeuttavalla lipulla pääsi myös Kirjamessuille, kävin toki sielläkin. Vuosi sitten vierailin vartavasten Kirjamessuilla, ja tänä vuonna saattoi havaita kaiken pysyneen varsin ennallaan. Yllättäen kirjojenkin parissa törmäsin melusaasteongelmaan; erilaisia haastatteluja ja keskusteluja oli monissa “kojuissa” samanaikaisesti, ja mikrofonien käytöstä huolimatta – tai niiden takia…- puhujat saattoivat ajoittain peittää toinen toisiaan, eikä yleisömeren aiheuttama yleinen kohina ainakaan parantanut asiaa.

Anekdoottina mainittakoot, että Juba Tuomola (Viivin ja Wagnerin isä) oli haastateltavana tismalleen samalla isolla lavalla kuin viime vuonnakin – olikohan hän poistunut tässä välissä paikalta ollenkaan?…

Koko messutripin parasta antia oli kuitenkin professori Matti Klingen haastattelu. Sivistyneen ja viisaan kosmopoliitin jutusteluja on antoisaa kuunnella näinä karuina aikoina, joina mediatilan täyttävät suurimmilta osin jonninjoutavat julkkikset, pyrkyrit ja muut turhat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista sanottavaa – saatika, että olisivat koskaan mitään ajatelleetkaan. En aina ole professori Klingen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta on lähes ylellistä kuunnella ihmistä, joka ei yritä väkisin miellyttää, olla hauska tai kosiskella kenenkään suosiota. Se on sitä kuulijan todellista arvostamista.

Vaikka tämän bloggauksen otsikko olikin terveisiä Helvetistä, niin Matti Klinge jääkööt mieleen viheriöivänä keitaana keskellä Helvettiä…

Euroviisut 2009

Tässä reaaliaikaisesti TVn pauhatessa kirjoitetut kommentit tämän vuoden viisuehdokkaista Moskovassa:

LIETTUA): Mitäänsanomaton ja identiteetitön laulelmamongerrus. Pohjasakkaa.

ISRAEL): Muutamasta yllättävästä harmoniakuljetuksesta huolimatta soittolista-autoradioaikuispopmassaan hukkuvaa poppi-iskelmää.

RANSKA): Tyypillistä ranskalaista tekosyvällistä hönkäilyä ja patetiaa. Tarkoitus luoda mielikuvia sateisen Pariisin ulkoa opetellusta, elokuvallisesta aistikkuudesta. Ranskalaisen ovat pahasti jämähtäneet chanson-nostalgiaansa.

RUOTSI): Ruotsin maine popin kuningasvaltiona alkaa olla historiaa. Luokaton sävellys. Halutaanko laulajan “ooppera-osuuksilla” ratsastaa Nightwishin maineella? Laulelma-/poptyylisesti laulaessaan laulaja on surkea.

KROATIA): Persoonatonta mahti-iskelmälaulelmaa etnomausteilla koristeltuna.

PORTUGALI): Tervetuloa Fiskars Folk Festivaaleille Billnäsiin! Euroviisuissa tälläisellä ei pärjätä – valitettavasti?…

ISLANTI): Yhdysvaltalaisvaikutteista aikuishardrockcountrypoppia. Vilpittömän tarkoitushakuisesti sävellettyä tilauspoppia – modulaatiota myöten. Avo-Cadillacin penkillä voi kuulostaa hyvältä…

KREIKKA): Eurodancea ysärityyliin. Onko Kreikka ruotsalaistunut?

ARMENIA): Dramaattisen ja odotuksia herättävän intron jälkeen homma lässähtää pahasti. Kauhea yritys, mutta tuloksena sekametelisoppaa.

VENÄJÄ): Huomaan omaavani positiivista asennetta alussa, mutta kertosäepakko länsimaisessa populaarimusiikissa tekee taas tehtävänsä; surkea toistohokema pilaa kaiken.

AZERBAISTAN): Euroetnohumppajytkettä – taas…

BOSNIA-HERZEGOVINA): Taas kotiseutumuseoiskelmämahtipoppihumppaa.

MOLDOVA): Intro herätti taas toiveita, mutta…no; olen sanonut jo monta kertaa aikaisemminkin… Kotiseuturuotsinlaivaetnoiskelmähumppaa. Hieman luomutettuna tämäkin voisi toimia Billnäsissä FFF-tapahtumassa…

MALTA): Tässä olisi ainesta, mutta… Mittatikulla tehty mahtiballadi ei kehity mihinkään.

VIRO): Musiikillisesti etäisiä kaikuja Björkistä. Näissä paskahömppäkisoissa tämä ei ole ainakaan siitä huonoimmasta päästä. Ei tämäkään mihinkään kehity, mutta ei kai ole tarkoituskaan…

TANSKA): Tälläistä skeidaa pakkosyötetään kaikissa marketeissa ja muissa ostoshelveteissä joka niemennotkossa saarelman.

SAKSA): Saksalainen schlager-perinne kohtaa amerikkalaisen big band -tradition ja marinoituu Kraftwerkissä ja vanhassa rock’n'rollissa? En suhtautunut tähän vihamielisesti.

TURKKI): Nykyinen jenkki r’n'b marinoidaan etnossa. No ei tätäkään pääse persoonallisuudesta syyttämään. Tavallaan tehokas.

ALBANIA): Aneluhumppaa kansalle. Tälläistä kuulee varmaan saksalaisten laivabändien toimesta matkalla Puolaan…

NORJA): Viuluriffin kanssa voisi tulla Billnäsiin keikalle, mutta se tästäkin sitten.

UKRAINA): Iron Maidenia etnodancehumppana!?…

ROMANIA): Taksihumppa-R’n'B-iskelmädancea. Semmoista.

ISO-BRITANNIA): Elämäänsä kyllästyneelle pikkuporvaristolle suunnattua täsmätuotettua päiväuneksintamusikaalihuttua. Joidenkin mielestä tämä on varmasti “laadukasta” ja “tasokasta” musiikkia. Pöh.

SUOMI): Tämä on niin typerän tehokas, että tämän pitäisi tulla viiden parhaan joukkoon – siis sijoitukseltaan. Ei yhtään kuollutta kohtaa, ei mitään persoonallista – huonommillakin eväillä on näitä kisoja voitettu. Sinänsä täyttä skeidaa, mutta sekään ei ole näissä kisoissa ollut este menestymiselle…

ESPANJA): Näitä etnodancehumppavetoja on kuultu näissä kisoissa jo ihan tarpeeksi, mutta mielenkiintoista on se, että muidenkin maiden etno-vaikutteet ovat tulleet lähinnä espanjalaisesta flamenco-perinteestä. Huono. Onneksi tämä oli nyt tässä.

Roman Polanskin Pianisti

YLEn Teemalta tuli lauantai-iltana Roman Polanskin Pianisti, kehuttu ja palkittu elokuva vuodelta 2002; uskomaton tosiperäinen selviytymistarina Wladyslaw Szpilmanista, natsien tuhoamiskoneistosta kuin ihmeen kaupalla selvinneestä puolanjuutalaisesta pianisti-säveltäjästä.

Tarkoitus ei ole nyt sen kummemmin arvostella tai analysoida elokuvaa, vaan kirjoitukseni funktio on toinen. Siitä hieman tuonnempana.

Vaikka elokuva on välillä todella ahdistava – varsinkin alkupuolen brutaaliudessaan – on se myöskin kokonaisuutena intensiivinen ja otteessaan pitävä tarina ihmisen käsittämättömästä kyvystä venyä kohtalon jo koputellessa olkapäätä, eikä pääosan esittäjäksi olisi ehkä parempaa näyttelijää kuin Adrien Brody voitu valita. Brody pystyi pitämään näyttelijäntyön intensiteetin nousujohteisena elokuvan loppuun asti.

Väkivallasta on Pianistissa riisuttu kaikki antiikin draamojen katharsisuus ja hollywoodilainen “sankaruus”; jäljelle on jätetty vain nihilistisen kliininen tylyys, eli asian Todellinen luonne. Siinä missä esim. Brian De Palman ohjaamasta gangsteriklassikosta, Arpinaamasta (Scarface), jää Tony Montanan (Al Pacinon loistelias roolisuoritus) suorittamasta, elokuvan lopulla olevasta vimmaisesta “veriorgiasta” katsojalle jotenkin vapautuneen tyhjä olo siksi, että se väkivalta siinä paikassa ei ole itseisarvona tärkeää, vaan se toimii Arpinaamassa musertavana finaalina ja kaiken elokuvan päähenkilön kehittämän ahdistuksen, turhautumisen ja epätoivon – puhumattakaan itsepetoksen valkenemisesta paljaana ja lohduttomana – kaatopaikkana, jättää Polanskin Pianistissa kuvattu natsien kaikesta “vimmasta” ja muusta sumutuksesta riisuttu, lähes luonnosmaisen itsestään selvä ja “helposti toteutettu” hierarkinen väkivalta katsojalle todella ikävän olon. Siitäkin huolimatta, että elokuvan päähenkilön kannalta loppu on onnellinen – jos nyt tuollaista sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Yksi Pianistin dramaturgisista kulminaatiopisteistä on – tai sellaiseksi Roman Polanski lienee kohtauksen tarkoittanut – se, kun saksalainen upseeri, kapteeni Wilm Hosenfeld, löytää raunioituneessa Varsovassa piileskelevän Wladyslaw Szpilmanin, ja pyytää tätä todistamaan olevansa pianisti (raunioituneessa talossa on ehjä flyygeli). No nyt sitten tullaan siihen, miksi tätä juttua olen ylipäänsä alkanut kirjoittaa; tuossa kohtauksessa on sellaista epäloogisuutta ja romantisoitua taiteilijamytologiaa mikä paljastuu vain sellaiselle, joka edes hieman tietää mitä musiikki ja soittaminen vaatii.

Pianisti Szpilman siis on ollut pitkään soittamatta, nähnyt nälkää, ollut natsien vankina pakkotyöleirillä, elänyt maan alla kuin rotta, piileskellyt mielenterveyden ja fyysisen terveyden ollessa välillä vaakalaudalla, mutta Roman Polanskipa ei välitä fysiikan laeista mitään, vaan Szpilman istuu hetken hiljaa flyygelin ääressä, alkaa tapailla Frederyk Chopinin Balladia No.1 opus 23. Kunhan ensin näytellään lievää alkukankeutta, ollaankin jo tuossa tuokiossa “täydellisessä” konsertti-/levytystasoisessa esityksessä.

SIIS KUN SE ASIA VAAN EI MENE NOIN!

Soittaminen ei ole mikään sellainen lahja, mikä asetettaisiin ihmiseen ja sen jälkeen olisi ihmisessä aina tarpeen vaatiessa otettavissa esiin kuin kaupan hyllystä, vaan monimutkainen – vaikka ihan pohjimmiltaanhan sen pitäisi olla yksinkertaista, mutta se onkin sitten ihan eri asia se… – psykofyysismotorinen taitolaji, jonka ylläpito ja kehittäminen vaatii jatkuvaa ja säännöllistä työtä.

Kuinka uskottavaa olisi, jos joku tennispelaaja olisi pitkään koskematta mailaan, näkisi nälkää, pelkäisi jatkuvasti tulevansa tapetuksi ja sen seurauksena kolkuttelisi mielipuolisuuden portteja, ja sitten yht’äkkiä joku lennättäisi tyypin Wimbledonin miesten/naisten kaksinpelin loppuotteluun, ja elämän kolhima tennispelaaja voittaisi vastustajansa 6-0, 6-0, 6-0? No sehän nyt ei olisi yhtään uskottavaa, piste.

Sinänsä kuka tahansa elokuvaohjaaja saa esittää soittamisesta millaisia mielikuvia tahansa, mutta asian ongelma on se, että se enemmistö yleisöstä joka ei tiedä mitä vakavissaan soittaminen on ja mitä se vaatii ihmiseltä, saa lisävahvistusta humpuukiuskomuksilleen siitä, kuinka muusikot/taiteilijat “on niinku poikkeusyksilöitä ja niinku tosi lahjakkaita ja niinku sfääreissä odottaa niinku inspiraatiota ja sitten kun se inspiraatio niinku tulee niin sitten niinku ne purkautuu ja niinku toinen niinku todellisuus tulee ja mestarit ei harjoittele kun ne on niinku mestareita niin niiden ei tartte kun ne osaa…”

Tuo siis positiivisin vaihtoehto, yleisempihän on se “ne mitään töitä tee…”

Toinen, mikä on elokuvissa aina yhtä tuskallista katsottavaa on se, kun näyttelijä näyttelee soittamista, eikä muutoin niin hienosti roolinsa tehnyt Adrien Brody tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Soittamisessahan ei sinänsä pitäisi olla mitään varsinaista “näyteltävää”, mutta kun näyttelijät ja ohjaajat olettavat, että soittamisen pitää näyttää syvälliseltä ja henkevältä, niin lopputulos on yleensä kammottavaa katsottavaa.

Jos jonkun muusikon kasvot saattavatkin joskus olla soittaessa ilmeikkäät, kuuntelija/katsoja voi olla ihan varma, että niitä ilmeitä ei ole harjoiteltu tai suunniteltu, eikä soittaja edes tiedä omasta “kasvokoreografiasta” mitään.

Elokuvan kokonaisuuden kannalta nämä huomiot ovat täysin triviaaleja, mutta katson kuitenkin yleisökasvatukselliseksi velvollisuudekseni paljastaa nämä mielikuvateollisuuden luomat pilvilinnat vääriksi ja epärealistisiksi – hieman samoin, kuin puutuin aiemmin Frida Kahlo -elokuvan pohjalta kirjoittamassani sepustuksessa taiteilijuuden mystifisointiin.

Valta vaihtuu Yhdysvalloissa

Barack Obama on valittu Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi, järjestyksessä 44. sellaiseksi, ja ei voi kuin toivoa, että Obama tulisi selkein linjauksin muuttamaan maansa poliittista retoriikka- ja toimintakulttuuria pois George W. Bushin aiheuttamien tragikomedioiden tieltä.

Barack Obama astuu vaikeaan virkaan, eikä viisautta ja ripausta onneakin voi hänelle sen kunnialliseen ja menestyksekkääseen hoitamiseen toivoa koskaan liikaa.

Obaman vastakilpailija, John McCain, myönsi tappionsa vaalituloksen ratkettua harvinaisen selvästi ja epädramaattisesti. Vaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, heittivät ehdokkaat – puolin ja toisin – toistensa päälle milloin mitäkin, mutta kansan ilmaistua tahtonsa osoitti McCain esimerkillistä herrasmiesmäisyyttä puhuessaan kannattajiensa edessä; ei nöyristelyä tai falskia puhetta “nöyryydestä”, ei oman vaalikampanjan syyttelyä hävityistä vaaleista, ei kansan syyttämistä “väärin äänestämisestä”. Oman häviön tunnustamisen jälkeen reilut onnentoivotukset voittaneelle osapuolelle ja kannustuksen sanat myöskin omille kannattajille, jotta hekin hyväksyisivät uuden päämiehen heidän kaikkien presidentiksi.

Jotenkin tuli mieleen eräs skandinaavinen valtio ja sen kunnallisvaalit parisen viikkoa sitten; hävinneet osapuolet etsivät syitä tappioihinsa milloin omista, milloin toisten vaalikamppanioista, ja jotkut jopa kertoivat – ainakin epäsuorasti – kansan äänestäneen “väärin”.

Toki presidentin vaalit eroavat lähes kaikissa demokratioissa kunnallis- ja eduskuntavaaleista siten, että presidenttiä valittaessa loppumetreillä on vain kaksi kilpailijaa, ja jopa äsken mainitsemassani skandinaavisessa valtiossa esim. viimeisimmän presidenttivaalin häviäjä käyttäytyi kuten totuuden hetkellä tulee käyttäytyä, mutta kuitenkin; John McCainin häviöpuhe oli korostelemattomassa vähäeleisyydessään – ellei sitten lopun “nostatuksia” lasketa mukaan – elegantti ja varmasti sympatiapisteitä keräävä.

Hesari sisäisen valtataistelun kourissa?

Vieraat lajit köyhdyttävät luontoa – HS.fi – Pääkirjoitus

Onko maamme suurin päivälehti linja-/valtataisteluiden kourissa; Hesariahan on yleensä pidetty varsin maahanmuuttajapositiivisena mediana, mutta ylläolevasta linkistä aukeavan pääkirjoituksen (su 03/08/2008) perusteella voi aistia melko voimakastakin muutosta lehden kannanotoissa.

Muutenkin Helsingin Sanomissa on viimeaikoina ollut varsin ristiriitaisia kirjoituksia; Hesarin virallisena linjanahan on ollut lähes fundamentalistinen usko IHMISEN aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, mistä viimeisimmän Kuukausiliitteen (Elokuu 2008) juttu otsikolla “Tehtävä Pohjoisessa” on jälleen hyvä esimerkki – alaotsikon mukaan “Kirjailija Risto Isomäki matkusti Grönlantiin pysäyttääkseen ilmastonmuutoksen ja pelastaakseen maailman” – mutta mitä vaatii Hesarin urheilutoimittaja Arno Seiro “Yläkulma”-kolumnissaan sunnuntaina 03/08; “Ralli tarvitsee lisää suosiota maailmalla”!!

Toimittaja Seiro tuntuu tuntevan aitoa huolta siitä, että ralliautoilun MM-sarjassa on liikaa suomalaisia kuljettajia, ja tämän seurauksena lajin kansainvälinen arvostus kärsii, ja ratkaisuksi Seiro ehdottaa mm. rallimaailman panostamista internetiin; “Mitä nopeampaan ja monipuolisempaan palveluun internet pystyy, sitä enemmän se alkaa kiinnostaa ihmisiä”.

Varmaankin asia on kuten Arno Seiro sanoo, mutta eikös yksityisautoilun pitänyt olla se suurin IHMISEN aiheuttaman ilmastonmuutoksen syy, ja ralliautoilun kaikista turhinta energian tuhlaamista ja luonnon saastuttamista?

Ilmeisesti Hesarissa ollaan muutenkin huolissaan metsässä tapahtuvan ylinopeuskaahailun tulevaisuudennäkymistä, sillä lauantaina 02/08 pääsevät urheilusivuilla ääneen vanhat rallisotaratsut Pentti Airikkala ja Simo Lampinen kantaen huolta mm. siitä, että “meno olisi näyttävämpää, kun ne (=ralliautot) menisivät nykyisiä nelivetoisia enemmän poikittain”, ja “takavetoisuuden lisäksi renkaissa pitäisi olla huonompi pito kuin nyt”. Nämä pojat kaipaavat myös lisää näyttävyyttä hurjastelumittelöihin; “Moottorin ohjausyksiköllä saataisiin pakoputkesta tulemaan liekkejä aina kun nostaa jalan kaasulta ja samalla moottorin pitäisi paukahdella”, ja toiveet jatkuvat “takalokasuojien sisäpuolelle pitäisi saada titaanilevyt, jolloin niihin iskevät kivet löisivät selvästi näkyvää kipinää kirkkaassa päivänvalossakin”.

Eivätkös nuo asiat lisäisi polttoaineen kulutusta?

Eikös yksi “järkevä” peruste ralliautoilulle ole ollut sen “hyöty” siviiliautojen kehittämiselle? Jos noin onkin, ei se herroja Airikkala ja Lampinen tunnu häiritsevän; “Ei Fordin Focustakaan tai Citroenin C4:kään saa nelivetoisena” toteavat pojat toimittaja Arno Seiron kommenttiin “moni ajattelee, että takavetoisiin siirtyminen olisi autonvalmistajille hankalaa, koska takavetoisia ei juuri enää valmisteta”.

Onko Hesari siitymässä avoimen maahanmuuttajakielteisiin kantoihin, onko usko IHMISEN aiheuttamaan ilmastonmuutokseen koetuksella, kaivataanko lehden urheilutoimituksessa nostalgisesti “vanhoihin, hyviin” aikoihin, jolloin herrasmiehet ajoivat näyttävästi kilpaa hohdokkailla ajokeillaan ilman kaikenlaisten ilmastonmuutosten ja muiden “viherpiperryshörhelöintien” aiheuttamaa maailmantuskaa?

Aatos Erkko ei ole pitkään aikaan esiintynyt julkisuudessa, eikä hänestä ole ollut uutisia – mitä on tapahtumassa?