Helsingin Musiikkimessut 2009 Pasilan Messuhallissa oli selkeästi huonosti suunniteltu, organisoitu ja järjestetty tapahtuma. Järjestelytoimikunnalle sellaisia terveisiä, että järjen käyttö ei Suomessakaan ole käsittääkseni virallisesti kiellettyä – ainakaan vielä, vaikka muillakin elämänalueilla merkit viittaavat usein päinvastaiseen.

Varsinainen musiikkimessualue ei ollut mikään järisyttävän suuri – vain murto-osa samanaikaisten Kirjamessujen käytössä olleesta tilasta – alue, mutta tälle tontille oli katsottu tarpeelliseksi kasata kaikki maailman meteli. Satunnaisen messuvierailijan saavuttua alueelle saattoi nauttia baarijakkaraltareväistynoloisen hammondistin tämmäämisen, yhdessä kojussa melskaavan ämyröidyn “akustisen” poppoon, ämyröidyn trubaduurin ja isolla päälavalla melskaavan rokki-/poppipumpun desibelikylläisen kohkaamisen muodostamasta äänimaisemasta, ja lisämausteen soppaan toivat lähes kaikista kojuista raikuneet tallennemusiikkimelut kera “pirteiden” juontajien. Kenen vastuulla näin amatöörimäinen järjestely on?

En tiedä kuinka asiat on hoidettu suurilla kansainvälisillä musiikkimessuilla esim. Saksassa ja Yhdysvalloissa, mutta ensi vuotta silmälläpitäen järjestäjien tulisi erottaa sähkömusiikki ja akustinen/klassinen musiikki omille alueillensa – ei siksi, että pitäisin jompaakumpaa arvokkaampana tai arvottomampana, vaan siksi, että näin kaikista asioista saisi varmasti enemmän irti ilman sitä ongelmaa, että sähköinen musiikki automaattisesti dominoi tilaa. Oli aika epätoivoista testailla esim. Liikasten kitaraverstaan valmisteita, kun paikoitellen omasta soittamisesta ei kuulunut y h t ä ä n m i t ä ä n!… Asian hyvä puoli oli tietysti se, että ei tarvinnut ottaa paineita mahdollisista kuulijoista…

Uskoisin myös yleisöpohjan laajenevan jos sähköinen ja ei-sähköinen erotettaisiin omiin osastoihinsa; nyt pääpaino on rock-/popmusiikissa soitinvalmistajineen ja muine toimijoineen, eikä klasaripuolen harrastajille ja ammattilaisille ole messuilla juuri mitään tarjottavaa – ainakaan sellaista, minkä vuoksi kannattaisi maksaa se €13 sisäänpääsymaksu – vaikka laaja musiikkioppilaitos- ja orkesteriverkosto takaa sen, että myös akustisten soittimien ja niiden oheistuotteiden kauppa on liiketaloudellisestikin varsin merkittävää bisnestä. Kirjamessujen puolella F-Musiikilla oli yksi nuottimyymäläkoju, mutta Musiikkimessujen puolella ei ollut yhtään nuottikustantamon/-kaupan edustajaa. Aika uskomatonta sinänsä, eikä taloudellisesti epävarma aika tässä tapauksessa kelpaa selitykseksi, sillä tämän alan bisnekseen lamat ja taantumat harvemmin kovin voimakkaasti iskevät.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että tämänkaltaiset messutapahtumat ovat ensisijaisesti markkinointitilaisuuksia, mutta pääsylipun ostava vieras haluasi rahojensa vastineeksi muutakin kuin mahdollisuutta katsastaa mistä tahansa soitinkaupasta löytyviä tuotteita.
Toisaalta sunnuntai-iltapäivä nyt ei liene edellisen suhteen paras mahdollinen vierailuajankohta; kuten messuesitteestä voi havaita, oli aikaisempina päivinä tarjolla ihan mielekästäkin ohjelmaa.

Radiosoittolistapoppiartistien raahaamista näihin karkeloihin en ihan ymmärrä, sillä näiden kuluttajat harvemmin kantavat merkittäviä rahasummia soitinkauppoihin – toisin kuin vaikkapa raskaamman rockin harrastajat (jos nyt esitän asian populaarimusiikkinäkökulmasta). Noilla saadaan ehkä messupääsylipun ostajia lisää, mutta näytteilleasettajien kannalta heistä ei liene suurtakaan hyötyä.

Yhdet isot vuosittaiset musiikkimessut voisivat olla Helsingissäkin ihan virkistävä ja alan ihmisiä kokoava tapahtuma, mutta asia vaatisi paljon paremman ja selkeämmin profiloidun toteutuksen.

KIRJAMESSUT 2009

Koska Musiikkimessuille oikeuttavalla lipulla pääsi myös Kirjamessuille, kävin toki sielläkin. Vuosi sitten vierailin vartavasten Kirjamessuilla, ja tänä vuonna saattoi havaita kaiken pysyneen varsin ennallaan. Yllättäen kirjojenkin parissa törmäsin melusaasteongelmaan; erilaisia haastatteluja ja keskusteluja oli monissa “kojuissa” samanaikaisesti, ja mikrofonien käytöstä huolimatta – tai niiden takia…- puhujat saattoivat ajoittain peittää toinen toisiaan, eikä yleisömeren aiheuttama yleinen kohina ainakaan parantanut asiaa.

Anekdoottina mainittakoot, että Juba Tuomola (Viivin ja Wagnerin isä) oli haastateltavana tismalleen samalla isolla lavalla kuin viime vuonnakin – olikohan hän poistunut tässä välissä paikalta ollenkaan?…

Koko messutripin parasta antia oli kuitenkin professori Matti Klingen haastattelu. Sivistyneen ja viisaan kosmopoliitin jutusteluja on antoisaa kuunnella näinä karuina aikoina, joina mediatilan täyttävät suurimmilta osin jonninjoutavat julkkikset, pyrkyrit ja muut turhat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista sanottavaa – saatika, että olisivat koskaan mitään ajatelleetkaan. En aina ole professori Klingen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta on lähes ylellistä kuunnella ihmistä, joka ei yritä väkisin miellyttää, olla hauska tai kosiskella kenenkään suosiota. Se on sitä kuulijan todellista arvostamista.

Vaikka tämän bloggauksen otsikko olikin terveisiä Helvetistä, niin Matti Klinge jääkööt mieleen viheriöivänä keitaana keskellä Helvettiä…

ENSIKONSERTTI 
Juuso Nieminen, kitara (Sibelius-Akatemian konserttisali 13/10/2009)
OHJELMA:
G.F. Händel (1685-1759): Sarja nro 7 cembalolle HWV 432, sov. David Russell

i.    Ouverture
ii.    Andante
iii.    Allegro
iv.    Sarabande
v.    Gigue
vi.    Passacaille

Erik Bergman (1911-2006): Extase pour un guitariste op. 143

* * *
Magnus Lindberg (s.1958): Mano a mano

Eduardo Sainz de la Maza (1903-1982): Homenaje a la guitarra

Joaquin Rodrigo (1901-1999): Tres piezas españolas

i.    Fandango
ii.    Passacaglia
iii.    Zapateado

______________________________________________________________________

Kitaristi Juuso Nieminen (s. 1979) kuuluu siihen suomalaiskitaristien yhä kasvavaan joukkoon, joka on reissannut erilaisissa kitarakilpailuissa ympäri maailmaa niissä erinomaisesti menestyen. Konsertin ohjelmalehtinen tiesi kertoa Niemisen yltäneen palkintosijoille 19 kilpailussa, joista kahdeksassa hän on voittanut ensimmäisen palkinnon. Kun tietää aikamme kitaristien tason, on tuokin melko veretseisauttava tulos – siitäkin huolimatta, että taidealan kilpailuissa se voittaja ei aina ole automaattisesti se “paras”.
Jälleen on hieman nolostuneena todettava, että allekirjoittaneelle Juuso Niemisen ensikonsertti – alan muuten yhä enemmän vihata termiä “ensikonsertti”; yrittäessäni selittää termin merkitystä eräälle maallikolle, huomasin selittämisen olevan lähinnä jatkuvaa itsensä pussiinpuhumista – oli ensimmäinen live-tutustuminen ko. kitaristiin, eikä niitä hänen levytyksiäkään ole juuri tullut kuunneltua (johtuen siitä, että en muutenkaan kitaralevyjä pahemmin kuuntele…), joten konsertti oli allekirjoittaneelle lähinnä tabula rasa; maine oli tiedossa, soivaa todistusaineistopääomaa ei juuri ollenkaan.

Minkälaisen kuvan illan taiteilija sitten itsestään jätti? Ensimmäiseksi on todettava, että Juuso Niemisen konsertin kuultuaan tajusi sen, miksi hän on menestynyt kansainvälisissä kilpailuissa; herralla on käsittämättömän virtuoosinen ja varma tekniikka, ja hän myös ilmiselvästi nauttii sitä enemmän, mitä kompleksisempaa musiikin tekstuuri on ja mitä nopeammin saa soittaa. Niemisen käsissä kitaran sointikvaliteetti ei kärsi kimuranteimmissakaan sävelvyörytyksissä minkäänlaisesta ohenemisesta, vaan sointikuva säilyy tukevana, kirkkaan erottelevana ja selkeästi jäsenneltynä. Muutenkin viehätyin Niemisen perussoundin aristokraattisen hienostuneen marinadin läpi käytetystä multaisen juurevasta fyysisyydestä. Sinänsä erikoista – joskaan ei aivan tavatonta – oli se, että pienet lipsumiset ja hutit (joista mainitseminen on lähinnä saivartelua) sattuivat juuri vähemmän menevän tekstuurin parissa turbovaihteen säilyessä lähes rikkeettömänä.

Konsertin avannut Händelin sarja oli erinomainen muistutus siitä, että klassinen kitara on todellakin moniääninen instrumentti. Vain harvoin muistan kuulleeni niin selkeästi toteutettua polyfoniaa niin hurjan menon keskellä kuin Nieminen tarjosi, ja aina sillointällöin kuultu hokema “kitara on orkesteri pienoiskoossa” sai kerrankin soivaa vastinetta tuekseen; olin ihan oikeasti kuulevinani etevän barokkiorkesterin tositoimissa – ja puhallinstemmat olivat ihan erityisen hyvin harjoitetut ja ansatsi kunnossa!…
Nieminen osasi karakterisoida eri osat hyvin selkeästi ja itsensä näköisestikin, mutta – kuten niin usein “sankarikitaristien” kohdalla jostain syystä käy – hitaampien osien imu ei aina ollut ihan nopeiden osien tarjoaman dramaturgisen vääjäämättömyyden ja intensiteetin herättämien odotusten tasolla. Mutta Händelin sarjan päättänyt passacaille sai mahdolliset alitajunnantakaiset kriittiset ajatushaivenet unohtumaan; Niemisen tarjoama kitaristinen ilotulitustykitys oli äärimmäisen viihdyttävää seurattavaa – sirkusakrobatiaa sanan kaikkein kunnioitettavimmassa merkityksessä.

Händelin jälkeen oli tarjolla jotain aivan muuta; Erik Bergmanin Extase pour un guitariste oli hyvä muistutus edesmenneen säveltäjän musiikin ominaislaadusta; utelias lapsenmieli lähes anarkistisen ilkikurisine piirteineen yhdistettynä viiltävään älyyn, korkeaan käsityötaitoon ja musiikillisen dramaturgian ja muodon pettämättömään tajuun ei tehtäväänsä heittäytyvän soittajan käsissä voi tuottaa kuin onnistuneen lopputuloksen, ja Juuso Niemisessä oli juuri sellaista teoksen vaatimaa herkkyyttä, räjähtävää voimaa ja luovaa hulluutta, jolla tämänkaltaiset musiikilliset maisemat saadaan perustelemaan itse itsensä, ja täten avautumaan kuulijallekin selkeinä näkyinä.

Vaikka suhteeni Magnus Lindbergin musiikkia kohtaan muistuttaa jo lähes kritiikitöntä palvontaa, oli tämän konsertin Mano a mano -esitys ensikosketukseni teokseen – siitäkin huolimatta, että kappale on jo vuodelta 2004. Etukäteen oli vaikea kuvitella, kuinka massiivisista orkesteriteoksistaan tunnettu säveltäjä taipuu ja tyytyy yhteen kitaraan ja sen kuuteen kieleen, mutta huoli oli turha; Lindberg ei ollut tinkinyt mistään hänen orkesteriteoksiinsakaan liitettävistä elementeistä; beethovenianinen ehdottomuus ja draama, bachianinen käsityötaito, kudoksen mozartmainen keveys ja läpikuultavuus rajuimpienkin musiikillisten myrskyjen keskellä, debussymäinen väriaisti ja scriabinistinen ekstaasin korkeaveisu loivat jälleen kerran kirkkaan houreisia mielikuvia siitä, minkälainen Sibeliuksen 8. sinfonia olisi voinut olla. On myös hämmästyttävää kuulla kitaralle sävellettyä nykymusiikkia ilman yhtäkään “kitaran ilmaisumahdollisuuksia laajentavaa” lisähilavitkutinta; ei ruokailuvälineitä, ostoslistaa rautakauppaan tai musiikkiteatteriin viittaavia elementtejä – eikä edes koputuksia kitaran kanteen (vaikka näillekin asioille on toki oikeutuksensa, kuten mm. Bergmanin Extase todisti)! – vain ja ainoastaan absoluuttista sävelistä rakennettua, musiikin omiin sisäisiin lakeihin ja todellisuuksiin pohjautuvaa musiikkia ilman ohjelmallisuuden manipuloivaa vaikutusta. Tuntui paradoksaaliselta, että Mano a mano vaikutti samalla sekä äärimmäisen kitaristisesti kirjoitetulta, että kaikkia kitara-idiomeja välttelevältä teokselta. Kuitenkin teos on pirullisen vaikea. Sen esittäjältä vaaditaan maratoonarin kestävyyttä, pikajuoksijan nopeutta, jalkapalloilijan tilannetajua ja jousiampujan keskittymiskykyä. Kun Lindberg on kappaleeseensa jotakin kirjoittanut, sen pitää tulla siitä ulos kuin tykinpiipusta, ja Nieminen ei tehtävässään kompuroinut. Niemisen osaaminen on sillä tasolla, että hän saattoi heittäytymisestään huolimatta katsella kokonaisuutta korkealla taivaalla leijailevan kotkan lailla.

Ohjelmadramaturgisesti Magnus Lindbergin kitarakappale olisi ehkä kannattanut sijoittaa viimeiseksi, sillä sen jälkeen mikään ei oikein tuntunut enää miltään. Voisin kuvitella Juuso Niemisen laittaneen ihan tietoisesti Lindbergin jälkeiseksi teokseksi Eduardo Sainz de la Mazan Homenaje a la guitarran siksi, että se toimisi jonkinlaisena suvantopoukamana Lindbergin myllytyksen jälkeen. Teoksesta ei tässä yhteydessä jäänyt muuta muistijälkeä kuin se, että jossain toisessa yhteydessä se olisi varmastikin ihan kiva kappale.

Rodrigon “ikihitti” Tres piezas españolas sai Niemiseltä korrektin ja paikoitellen brillianttia laulavuutta sisältäneen käsittelyn, mutta tämänkertainen esitys ei ehkä kuitenkaan jäänyt ikimuistettavimmaksi kokemukseksi ko. teoksesta – lieko sitten siksi, että allekirjoittaneelle Manuel Barruecon levytys kappaleesta on jäänyt mieleen “sinä oikeana”.

Kokonaisuudessaan Juuso Nieminen tarjosi taiten rakennetun ohjelmakokonaisuuden ja paljon huikaisevaa kitaransoittoa, mutta kokemukseen sisältyi erikoinen – vaikkakin täysin subjektiivinen – taso. Nieminen antoi itsestään ja itseään todella paljon, mutta kuitenkin konserttikokemuksessa oli jotain samaa kuin nopeassa ja yllättävässä luonnonilmiössä; kuinka selittää joku yllättävä tornado, tähdenlento tai kurkiaura, ja minkälaisen muistijäljen se jättää sellaiselle, joka ei niitä ole nähnyt? Nieminen tuli, oli ja poistui, mutta mitä ihan tarkalleen ottaen tapahtui, jäi hieman harsokankaan peittoon. Niemisen uran tulevia kehitysvaiheita sietää odottaa mielenkiinnolla.

Urpilainen: Nova Groupin rahat vaikuttivat vaalitulokseen | Talous ja politiikka | YLE Uutiset | yle.fi

Taitaa SDPn puheenjohtaja Jutta Urpilaiselle istuminen oppositiossa olla edelleenkin kova ja osin loppuunkäsittelemätönkin asia; kaunaiseen ja ylimieliseen demarityyliin syylliset pitää aina etsiä oman navan ulkopuolelta.

Niin tai näin, on varmasti totta, että osa ihmisistä vaikuttuu vaalikampanjoista ja antaa niiden vaikuttaa äänestyspäätöksiinsä, mutta ihan vain omasta puolestani haluasin kertoa esim. Jutta Urpilaiselle, että viime eduskuntavaaleissa(kin) äänestin huolimatta mainoskampanjasta; äänestämäni puolueen kampanja oli lähinnä typerä, teennäinen ja epä-älyllinen (onkos muunlaisia vaalikampanjoita edes olemassa?…), mutta silti päädyin äänestämään tiettyä ehdokasta joka sattui olemaan tietyssä puolueessa – ja ihan vain siksi, että sattui välillä olemaan kiinnostunut omiinkin intressipiireihini kuuluvista asioista.

Mitä taannoisiin EU-parlamenttivaaleihin tulee, äänestin tyyppiä jonka blogia olin innostunut seuraamaan jo muutamia vuosia sitten, ja sen seurauksena havainnut tämän ajan tasalla eläväksi ihmiseksi -  ja jälleen; riippumatta ja huolimatta puolueesta.

Shared via AddThis

Kalliomäki haluaa keskustan ja kokoomuksen ulos tulevasta hallituksesta | Talous ja politiikka | YLE Uutiset | yle.fi

Kenen antamalla mandaatilla SDPn kansanedustaja Antti Kalliomäki järjestelee tulevien hallituksien kokoonpanoja?  Suunnitellaanko SDPssä vallankumousta ja Antti Kalliomäen asettamista maamme muodolliseksi yksinvaltiaaksi? Aletaanko tämän jälkeen tehdä muille poliittisille tahoille tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä?

David Russell tarjosi eleganttia taituruutta kitaran ystäville

OHJELMA:

A. Vivaldi (1678-1741): Sonata R. 46
I.    Largo
II.   Allegro
III. Largo
IV.  Allegro

J. S. Bach (1685-1750):

Pastorale
Air on a G string

F. Couperin (1668-1733):

Les Silvains
Les Barricades Misterieuses
Les Tours De Passe-Passe

F. Tarréga (1852-1909):

Paquito
Sueño
Las Dos Hermanitas
La Alborada

-VÄLIAIKA-

D. Aguado (1784-1849): Adagio & Polonaise

S. Goss (1964- ): El Llanto de los Sueños
▪    Cantiga
▪    Madrugada
▪    Alborada

I. Albéniz (1860-1909):

Zambra Granadina
Torre Bermeja

Tampereen viidensien kansainvälisten kitarafestivaalien avajaiskonsertissa kuultiin jo “kitaralegendaksikin” tituleeratun, scottilaissyntyisen David Russelin, sooloresitaali. Niin on aika taas rientänyt, että viimeeksi olen tätä virtuoosia kuullut Karjaan kansainvälisten kitarafestivaalien yhteydessä vuonna 1986!

Russelin kaltaisten maailmantähtien (vaikka tähteys sinänsä ei vielä takaa yhtään mitään) soiton “ongelma” on se, että heidän livesoitosta tulee helposti sellainen mielikuva, että soittaminen on älyttömän helppoa touhua. Se, että esiintyvä muusikko on soittanut tuhansia konsertteja ympäri maailmaa, istunut levytysstudioissa tehden lukemattomia levyjä, opettanut mestarikursseilla lähes kaikissa maanosissa, ja tietenkin harjoitellut määrätietoisesti ja säntillisesti jo nuoruudenpäivistä lähtien, ei voi olla jättämättä jälkeä siihen, miten tämä ottaa yleisönsä ja hallitsee koko tilanteen.

David Russelin ulkoinen esiintyminen on kadehdittava yhdistelmä sisäistä rauhaa ja NYT-hetken ainutkertaisuuden ymmärtämistä, sekä joviaalia sympaattisuutta sekoitettuna auktoriteettia huokuvaan (lava)karismaan; aristokraattinen herrasmies on sinut toisen puolensa, “mukavan kansanmiehen” kanssa.

Sooloresitaaleissa artistin harjoittama spiikkaaminen jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia. Periaatteessa olen samaa mieltä edesmenneen kollegani (hahahaa!…), Seppo Heikinheimon, kanssa siitä, että spiikkaus länsimaisen taidemusiikin konserteissa tulisi kieltää lailla, mutta David Russell osasi tämänkin asian siten, että puhuminen kappaleiden välillä tuntui jopa miellyttävältä. Yhdysvalloissahan tälläinen tapa on käsittääkseni lähes vakiintunut käytäntö, mutta Euroopassa ei ainakaan vielä kovinkaan laajalti levinnyt tapa.

Jos lavalla puhuu, pitää myös osata puhua. David Russell ei sössöttänyt tai mutissut, vaan puhui kantavalla ja hallitulla äänellä. Hän ei myöskään puhunut liian vähän tai liian paljon, vaan juuri sopivasti. Kaikesta huokui sekin, että on tullut aikaisemminkin puhuttua lavalta istuvalle yleisölle.

Huumori on erityisen riskialtis laji, mutta senkin Russell hallitsi. Ennen konsertin Tarréga-osuuden alkua hän mm. jutusteli Tarrégan tunnettavuudesta kännyköiden soittoäänen (the Nokia Tune) perusteella, soittaen alkua ko. kappaleesta (Gran Vals). En edes yritä verbalisoida, mutta Russell teki tuonkin “gägin” maailmanmiehen otteella, joten yleisön ei tarvinnut kokea myötähäpeän kiusaannuttavaa tunnetta, vaan pieni show-numero oli aidosti hauska.

Konservatiivisuus voi olla arvovapaa luonnehdinta

David Russelin konserttiohjelma oli sen verran konservatiivinen, että sitä voisi jo pitää lähes radikaalina – ainakin suomalaiseen keskivertoon suhteutettuna. Kuulijoita ei “kiusattu” millään älyllisesti haastavalla modernismilla, vaan Russell tarjosi helposti sulavan kattauksen italialaista, saksalaista ja ranskalaista barokkia, sekä espanjalaista romantiikkaa ja kansallisromantiikkaa. Illan ainoa elävän säveltäjän teos, S. Goss’in “El Llanto de los Sueños”, ei sekään aiheuttanut turhia vatsanväänteitä, vaan keinutti kuulijat leppeän jälkimodernistissa tunnelmissa kera jazzahtavan harmoniamaailman pehmeästi iskevien rytmien solinaan ja väliosan (Madrugada) leijailevan seesteiseen maisemaan.

Vaikka David Russell hallitsee pienenpienet soinnilliset vivahteet sekä äänen värien ja balanssien, että dynamiikan suhteen, en voinut olla ajattelematta kokonaisuutta vaivanneen lievän tasapaksuuden. On kuin olisi ajanut todella laadukkaalla autolla erilaisilla teillä ja erilaisissa sääolosuhteissa milloin hitaasti, milloin nopeasti; auto kulkee vakaasti ja mukavasti, mutta tuntuma ulkona vallitsevaan todellisuuteen jää hieman harsoiseksi. Russell seurusteli sujuvasti kaikkien konsertin säveltäjien kanssa, mutta jäikö jonkun säveltäjän todellinen luonne piiloon? Yleensä kritiikki pitäisi voida perustella, mutta Russelin tapauksessa asian tekee hankalaksi se, että yksittäin kuultuna missään illan kappaleista ei ollut millään tasolla tai parametrillä mitattuna “mitään vikaa”; vaikka maestron tulkinnallinen estetiikka pohjautuu melko vahvasti romattiseen traditioon, ei hän barokinkaan parissa harrasta kuitenkaan mitään ylilyöntejä, vaan esittää asiansa varsin jäntevästi, rytmisesti kurinalaisesti ja pehmeän svengaavasti, selkeästi sanottavansa artikuloiden.

David Russell on esimerkillisen taidokas sovittaja. Hänen muille instrumenteille alunperin sävelletyistä kappaleista tekemät kitarasovitukset saavat kulloisenkin teoksen kuulostamaan kuin kitaralle sävelletyltä, ja poikkeusta ei tehnyt tämänkään konsertin avauksena kuultu Vivaldin sonaatti R. 46 (originaali sellolle). Russelin hienostunut muodonta ja yksityiskohtien rikkaus yhdistettynä hieman scarlattiaanisen iskevään eleganssiin teki tästä aloitusnumerosta yhden konsertin mieleenpainuvimmista hetkistä, ja sama hienostuneen aistikas nautittavuus säilyi J. S. Bachin alunperin uruille säveltämän Pastoralen (BWV 590) seurassa.

Jos keskivertolevykaupassa ylipäätänsä on tarjolla nk. “klassista musiikkia”, voi olla melko varma, että tarjolla on ainakin sellaisia kokoelmalevyjä, joilta löytyvät seuraavat kappaleet:
✓    Tomaso Albinoni: Adagio in G minor
✓    Johann Pachelbel: Canon in D
✓    Johann Sebastian Bach: Air on a G string (BWV 1086)

No; Albinonin “Adagio” ei ole Albinonin, vaan Remo Giazotton v. 1958 tekemä sävellys/huijaus/väärennös/vitsi (en keksi sopivaa termiä), jonka Giazotto väitti perustuvan joihinkin Pachelbelin fragmentteihin, eikä Pachelbelinkaan “Kaanon”  ole suoranaisesti kaanon, vaan enemmänkin passacaglia, mutta David Russell oli tarttunut yhteen noista “klasaripuolen pop-hiteistä” todistaen samalla, että hyvin ja vakavissaan soitettuna Bachin kolmannen orkesterisarjan “Aaria” on ihan yhtä täysipainoista musiikkia kuin mikä tahansa muukin (hassua, että tämäkin piti erikseen todeta…) musiikki – siitäkin huolimatta, että ko. kappale on erilaisesta mainos- ja muusta elokuvakäytöstä johtuen ollut usein vaarassa kärsiä inflaatiosta.

Sitä selkeän voimakasta musiikillista karakterisointia mitä huomasin Russelin soitossa välillä kaipaavani, saatiin yltäkylläisesti François Couperinin riemastuttavassa pikkukappaleessa “Les Tours de passe-passe”!

Francisco Tarréga on kitaristeille samanlaista “peruskauraa” kuin Frédéric Chopin pianisteille – eli ei siis tarvitse erikseen esitellä – mutta sävellystensä kiistämättömästä viehätysvoimasta huolimatta tämän illan konsertissa ne kärsivät hieman sijoittelusta konsertin ohjelmassa. Kun ennen Tarrégan neljää enemmän tai vähemmän “pientä” (kaikki on toki suhteellista) kappaletta oli kuultu lähes pelkästään pienimuotoisia kappaleita (Vivaldin sonaatinkin lukisin enemmänkin neljäksi pienehköksi kappaleeksi, vaikka laajamuotoisesta kokonaisuudesta onkin kyse), olisin kuulijana kaivannut ehkä jotakin painavampaa. Jäinkin miettimään, olisiko konsertin toisen puoliskon aloittaneen Dionisio Aguadon “Adagio et Polonaise”-teoksen oikea paikka ollut Tarrégan paikalla ensimmäisen puoliskon lopussa?…

Itselleni Aguadon (1784-1849) aikalaisten musiikki on tullut vuosien varrella yhä läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Ellei nyt sitten J. S. Bachia lasketa mukaan, niin tuskin minkään muun aikakauden musiikista saadaan aikaiseksi niin suuria koulukunta-, maku- ja esityskäytäntöriitoja kuin klassismin/klassisromanttisen/romantiikan kauden musiikista voi syntyä. David Russelin lähestyminen Aguadoa kohtaan ei ollut provosoivaa mihinkään suuntaan; saipahan kappaleen kuulostamaan dramaattiselta ilman korostettua pyrkimystä “tyylinmukaisuuteen”. Tyylinmukaisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä…

Isaac Albénizin alunperin pianolle kirjoittamiin espanjalaiskappaleisiin on kenenkään kitaristin vaikea tuoda enää mitään uutta, eikä illan taiteilija sitä edes yrittänyt. Musiikkinahan ne ovat sellaisia pieniä helmiä, joiden taika on sävelkielessä itsessään ja häpeilemättömässä tarttuvuudessa, ja kitaristin ollessa tehtävänsä tasolla – ja mieluusti hieman sen ylikin – ei syytä valittamiseen löydy.

David Russell oli tehtäviensä tasolla – ja vähintäänkin hieman niiden yläpuolella.

Liitteitä ja linkkejä:

Tässä muistettavaa kaikille kitaristeille, oli kyseessä sitten aloittelija tai pidemmällekin ehtinyt konkari!

David Russell – todella hyvät kotisivut!

Tampere Guitar Festival

Tässä reaaliaikaisesti TVn pauhatessa kirjoitetut kommentit tämän vuoden viisuehdokkaista Moskovassa:

LIETTUA): Mitäänsanomaton ja identiteetitön laulelmamongerrus. Pohjasakkaa.

ISRAEL): Muutamasta yllättävästä harmoniakuljetuksesta huolimatta soittolista-autoradioaikuispopmassaan hukkuvaa poppi-iskelmää.

RANSKA): Tyypillistä ranskalaista tekosyvällistä hönkäilyä ja patetiaa. Tarkoitus luoda mielikuvia sateisen Pariisin ulkoa opetellusta, elokuvallisesta aistikkuudesta. Ranskalaisen ovat pahasti jämähtäneet chanson-nostalgiaansa.

RUOTSI): Ruotsin maine popin kuningasvaltiona alkaa olla historiaa. Luokaton sävellys. Halutaanko laulajan “ooppera-osuuksilla” ratsastaa Nightwishin maineella? Laulelma-/poptyylisesti laulaessaan laulaja on surkea.

KROATIA): Persoonatonta mahti-iskelmälaulelmaa etnomausteilla koristeltuna.

PORTUGALI): Tervetuloa Fiskars Folk Festivaaleille Billnäsiin! Euroviisuissa tälläisellä ei pärjätä – valitettavasti?…

ISLANTI): Yhdysvaltalaisvaikutteista aikuishardrockcountrypoppia. Vilpittömän tarkoitushakuisesti sävellettyä tilauspoppia – modulaatiota myöten. Avo-Cadillacin penkillä voi kuulostaa hyvältä…

KREIKKA): Eurodancea ysärityyliin. Onko Kreikka ruotsalaistunut?

ARMENIA): Dramaattisen ja odotuksia herättävän intron jälkeen homma lässähtää pahasti. Kauhea yritys, mutta tuloksena sekametelisoppaa.

VENÄJÄ): Huomaan omaavani positiivista asennetta alussa, mutta kertosäepakko länsimaisessa populaarimusiikissa tekee taas tehtävänsä; surkea toistohokema pilaa kaiken.

AZERBAISTAN): Euroetnohumppajytkettä – taas…

BOSNIA-HERZEGOVINA): Taas kotiseutumuseoiskelmämahtipoppihumppaa.

MOLDOVA): Intro herätti taas toiveita, mutta…no; olen sanonut jo monta kertaa aikaisemminkin… Kotiseuturuotsinlaivaetnoiskelmähumppaa. Hieman luomutettuna tämäkin voisi toimia Billnäsissä FFF-tapahtumassa…

MALTA): Tässä olisi ainesta, mutta… Mittatikulla tehty mahtiballadi ei kehity mihinkään.

VIRO): Musiikillisesti etäisiä kaikuja Björkistä. Näissä paskahömppäkisoissa tämä ei ole ainakaan siitä huonoimmasta päästä. Ei tämäkään mihinkään kehity, mutta ei kai ole tarkoituskaan…

TANSKA): Tälläistä skeidaa pakkosyötetään kaikissa marketeissa ja muissa ostoshelveteissä joka niemennotkossa saarelman.

SAKSA): Saksalainen schlager-perinne kohtaa amerikkalaisen big band -tradition ja marinoituu Kraftwerkissä ja vanhassa rock’n'rollissa? En suhtautunut tähän vihamielisesti.

TURKKI): Nykyinen jenkki r’n'b marinoidaan etnossa. No ei tätäkään pääse persoonallisuudesta syyttämään. Tavallaan tehokas.

ALBANIA): Aneluhumppaa kansalle. Tälläistä kuulee varmaan saksalaisten laivabändien toimesta matkalla Puolaan…

NORJA): Viuluriffin kanssa voisi tulla Billnäsiin keikalle, mutta se tästäkin sitten.

UKRAINA): Iron Maidenia etnodancehumppana!?…

ROMANIA): Taksihumppa-R’n'B-iskelmädancea. Semmoista.

ISO-BRITANNIA): Elämäänsä kyllästyneelle pikkuporvaristolle suunnattua täsmätuotettua päiväuneksintamusikaalihuttua. Joidenkin mielestä tämä on varmasti “laadukasta” ja “tasokasta” musiikkia. Pöh.

SUOMI): Tämä on niin typerän tehokas, että tämän pitäisi tulla viiden parhaan joukkoon – siis sijoitukseltaan. Ei yhtään kuollutta kohtaa, ei mitään persoonallista – huonommillakin eväillä on näitä kisoja voitettu. Sinänsä täyttä skeidaa, mutta sekään ei ole näissä kisoissa ollut este menestymiselle…

ESPANJA): Näitä etnodancehumppavetoja on kuultu näissä kisoissa jo ihan tarpeeksi, mutta mielenkiintoista on se, että muidenkin maiden etno-vaikutteet ovat tulleet lähinnä espanjalaisesta flamenco-perinteestä. Huono. Onneksi tämä oli nyt tässä.

Aamulla soitti viskibassoinen mies numerosta 09-42414470 esitellen itsensä “Rantanen Suomen Turva-Avaimesta, päivää”. Tarjolla olisi ollut “ilmainen turva-avain”, ja kyseessä oli Rantasen mukaan “kampanja, jossa tätä etua tarjotaan 100 000 suomalaiselle”. Rantanen kysyi “miltäs kuulostaa?” – en nyt sinä hetkenä tullut sanoneeksi, että kuulostaa rikolliselta toiminnalta.

Googlasin sekä mainitun puhelinnumeron, että “Suomen Turva-Avaimen”. STAta Google ei tuntenut, numero kyllä löytyi, mutta ei kotokielisiltä sivustoilta.

Kaikenlaista yrittäjää sitä onkin liikkeellä.

Lähes päivittäin saa tuntea myötähäpeää suomalaisten(kin) poliitikkojen kommentteja kuunnellessa, mutta tässä teille säälittävin ja tahattomasti koomisin ajatus aikoihin (kopioitu suoraan Ilta-Sanomien nettisivuilta):

Keskustan europarlamentaarikko Hannu Takkula haluaisi valtion rahoittavan Mannerheim-elokuvan.

Renny Harlinin ohjaama elokuva on rahoitusvaikeuksissa, eikä sen kuvauksia päästäne enää tänä talvena aloittamaan.

Takkula perustelee ehdotustaan sillä, että Mannerheim-elokuva ansaitsisi erityistuen nimenomaan nykyisissä lamaolosuhteissa.

- Lama-aika vetää ihmisten mielialat matalaksi. Tällaisissa olosuhteissa tarvitaan asioita, jotka ovat koko kansakuntaa yhdistäviä. Yksi sellainen olisi varmasti Mannerheim-elokuva, Takkula sanoo.

- Elokuva kertoo Suomen kannalta vielä vaikeimmista ajoista, kun nyt elämme. Vaikeina aikoina ihmiset tarvitsevat toivoa ja johtajuutta. Niitä marsalkka Mannerheim osoitti omana aikanaan.

Elokuvan tuottava Solar Films on ilmoittanut Mannerheimin budjetiksi kymmenen miljoonaa euroa.

Elokuvasäätiö on jo luvannut Mannerheim-filmatisointiin tuotantotukea 470 000 euroa.

- Säätiöllä tuskin on mahdollisuutta osuuttaan kasvattaa, mutta opetusministeriön ja maan hallituksen olisi hyvä kiireesti miettiä, löytyisikö elokuvalle erityisrahoitus, Takkula ehdottaa.

Takkula on Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan varapuheenjohtaja.

Timo Myllyniemi (IS-toimitus)

Missähän pumpulissa europarlamentaarikko Takkula on elänyt, sillä jokainen joka vähänkin on seurannut Mannerheim-aiheista keskustelua vaikkapa internetin keskustelupalstoilla tietää varsin hyvin sen, että Carl Gustaf Emil Mannerheim ei suinkaan ole mikään koko kansakuntaa yhdistävä persoona, vaan veristä väittelyä aiheuttava, viriilin ristiriitainen henkilö.

Kaikista epäilyttävintä tässä on kuitenkin se, että yleinen ilmapiiri tuntuu luovan sellaista mielialaa, että Renny Harlinin elokuva julistetaan jo etukäteen “loistavaksi”. Odotetaan jo etukäteen kaikista ristiriidattominta, hajuttominta, mauttominta ja kohdettansa kritiikittömästi palvovaa suurmies-elokuvaa. Kun Hannu Takkula vaatii valtiota rahoittamaan massaan hukkuvan Hollywood-ohjaajan kuvitusta Mannerheimin elämästä, onko hän (=Takkula) päässyt jo lukemaan elokuvan käsikirjoituksen todeten sen sen ominaisuuksiltaan niin ihmeitä tekeväksi, että koko kansan käytyä sen kuuliaisesti katsomassa, alkaa Suomessa – ja vain Suomessa – huikaiseva nousukausi?

Minulla ei ole mitään Mannerheimia vastaan – tänä päivänä kai jokainen itselleen rehellinen punikkikin myöntää, että oli onni, että vuoden 1917 tapahtumien (tuota neutraalimpaa ilmaisua en keksi…) kääntyminen sellaiseen loppuratkaisuun kuin se sitten kääntyi, oli koko kansakunnan ja maan kannalta paras ratkaisu – mutta Hannu Takkulalle ihan vain sellaiset terveiset, että itse en tarvitse minkäänlaisia suurmies/-nainen-elokuvia sinänsä kohtuullisen vaatimatonta itsetuntoani nostamaan, enkä usko sellaisen elokuvan myöskään nostavan työtehokkuuttani tai tuottavuuttani uusiin sfääreihin.

Takkula perustelee ehdotustaan sillä, että Mannerheim-elokuva ansaitsisi erityistuen nimenomaan nykyisissä lamaolosuhteissa.

Hannunhan kannattaisi levittää ilosanomaansa nyt kaikille taantumasta/lamasta kärsiville kansakunnille; satsatkaa viimeisetkin rahanne elokuvateollisuuden käyttöön ja teetättäkää näyttävän eeppisiä sankaritarinoita maittenne suurhenkilöistä hollywoodilaisilla perusjätkillä – maailma pelastuu!

Takkula on Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan varapuheenjohtaja.

Millä pätevyydellä?

- Lama-aika vetää ihmisten mielialat matalaksi. Tällaisissa olosuhteissa tarvitaan asioita, jotka ovat koko kansakuntaa yhdistäviä. Yksi sellainen olisi varmasti Mannerheim-elokuva, Takkula sanoo.

Mikään ei ole niin säälittävää kuin pikkupoliitikon yritys leikkiä Suurta Valtiomiestä puhumalla mukamas “koko kansan” suulla ongelmista ylidramatisoidun eeppiseen sävyyn.

YLEn Teemalta tuli lauantai-iltana Roman Polanskin Pianisti, kehuttu ja palkittu elokuva vuodelta 2002; uskomaton tosiperäinen selviytymistarina Wladyslaw Szpilmanista, natsien tuhoamiskoneistosta kuin ihmeen kaupalla selvinneestä puolanjuutalaisesta pianisti-säveltäjästä.

Tarkoitus ei ole nyt sen kummemmin arvostella tai analysoida elokuvaa, vaan kirjoitukseni funktio on toinen. Siitä hieman tuonnempana.

Vaikka elokuva on välillä todella ahdistava – varsinkin alkupuolen brutaaliudessaan – on se myöskin kokonaisuutena intensiivinen ja otteessaan pitävä tarina ihmisen käsittämättömästä kyvystä venyä kohtalon jo koputellessa olkapäätä, eikä pääosan esittäjäksi olisi ehkä parempaa näyttelijää kuin Adrien Brody voitu valita. Brody pystyi pitämään näyttelijäntyön intensiteetin nousujohteisena elokuvan loppuun asti.

Väkivallasta on Pianistissa riisuttu kaikki antiikin draamojen katharsisuus ja hollywoodilainen “sankaruus”; jäljelle on jätetty vain nihilistisen kliininen tylyys, eli asian Todellinen luonne. Siinä missä esim. Brian De Palman ohjaamasta gangsteriklassikosta, Arpinaamasta (Scarface), jää Tony Montanan (Al Pacinon loistelias roolisuoritus) suorittamasta, elokuvan lopulla olevasta vimmaisesta “veriorgiasta” katsojalle jotenkin vapautuneen tyhjä olo siksi, että se väkivalta siinä paikassa ei ole itseisarvona tärkeää, vaan se toimii Arpinaamassa musertavana finaalina ja kaiken elokuvan päähenkilön kehittämän ahdistuksen, turhautumisen ja epätoivon – puhumattakaan itsepetoksen valkenemisesta paljaana ja lohduttomana – kaatopaikkana, jättää Polanskin Pianistissa kuvattu natsien kaikesta “vimmasta” ja muusta sumutuksesta riisuttu, lähes luonnosmaisen itsestään selvä ja “helposti toteutettu” hierarkinen väkivalta katsojalle todella ikävän olon. Siitäkin huolimatta, että elokuvan päähenkilön kannalta loppu on onnellinen – jos nyt tuollaista sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Yksi Pianistin dramaturgisista kulminaatiopisteistä on – tai sellaiseksi Roman Polanski lienee kohtauksen tarkoittanut – se, kun saksalainen upseeri, kapteeni Wilm Hosenfeld, löytää raunioituneessa Varsovassa piileskelevän Wladyslaw Szpilmanin, ja pyytää tätä todistamaan olevansa pianisti (raunioituneessa talossa on ehjä flyygeli). No nyt sitten tullaan siihen, miksi tätä juttua olen ylipäänsä alkanut kirjoittaa; tuossa kohtauksessa on sellaista epäloogisuutta ja romantisoitua taiteilijamytologiaa mikä paljastuu vain sellaiselle, joka edes hieman tietää mitä musiikki ja soittaminen vaatii.

Pianisti Szpilman siis on ollut pitkään soittamatta, nähnyt nälkää, ollut natsien vankina pakkotyöleirillä, elänyt maan alla kuin rotta, piileskellyt mielenterveyden ja fyysisen terveyden ollessa välillä vaakalaudalla, mutta Roman Polanskipa ei välitä fysiikan laeista mitään, vaan Szpilman istuu hetken hiljaa flyygelin ääressä, alkaa tapailla Frederyk Chopinin Balladia No.1 opus 23. Kunhan ensin näytellään lievää alkukankeutta, ollaankin jo tuossa tuokiossa “täydellisessä” konsertti-/levytystasoisessa esityksessä.

SIIS KUN SE ASIA VAAN EI MENE NOIN!

Soittaminen ei ole mikään sellainen lahja, mikä asetettaisiin ihmiseen ja sen jälkeen olisi ihmisessä aina tarpeen vaatiessa otettavissa esiin kuin kaupan hyllystä, vaan monimutkainen – vaikka ihan pohjimmiltaanhan sen pitäisi olla yksinkertaista, mutta se onkin sitten ihan eri asia se… – psykofyysismotorinen taitolaji, jonka ylläpito ja kehittäminen vaatii jatkuvaa ja säännöllistä työtä.

Kuinka uskottavaa olisi, jos joku tennispelaaja olisi pitkään koskematta mailaan, näkisi nälkää, pelkäisi jatkuvasti tulevansa tapetuksi ja sen seurauksena kolkuttelisi mielipuolisuuden portteja, ja sitten yht’äkkiä joku lennättäisi tyypin Wimbledonin miesten/naisten kaksinpelin loppuotteluun, ja elämän kolhima tennispelaaja voittaisi vastustajansa 6-0, 6-0, 6-0? No sehän nyt ei olisi yhtään uskottavaa, piste.

Sinänsä kuka tahansa elokuvaohjaaja saa esittää soittamisesta millaisia mielikuvia tahansa, mutta asian ongelma on se, että se enemmistö yleisöstä joka ei tiedä mitä vakavissaan soittaminen on ja mitä se vaatii ihmiseltä, saa lisävahvistusta humpuukiuskomuksilleen siitä, kuinka muusikot/taiteilijat “on niinku poikkeusyksilöitä ja niinku tosi lahjakkaita ja niinku sfääreissä odottaa niinku inspiraatiota ja sitten kun se inspiraatio niinku tulee niin sitten niinku ne purkautuu ja niinku toinen niinku todellisuus tulee ja mestarit ei harjoittele kun ne on niinku mestareita niin niiden ei tartte kun ne osaa…”

Tuo siis positiivisin vaihtoehto, yleisempihän on se “ne mitään töitä tee…”

Toinen, mikä on elokuvissa aina yhtä tuskallista katsottavaa on se, kun näyttelijä näyttelee soittamista, eikä muutoin niin hienosti roolinsa tehnyt Adrien Brody tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Soittamisessahan ei sinänsä pitäisi olla mitään varsinaista “näyteltävää”, mutta kun näyttelijät ja ohjaajat olettavat, että soittamisen pitää näyttää syvälliseltä ja henkevältä, niin lopputulos on yleensä kammottavaa katsottavaa.

Jos jonkun muusikon kasvot saattavatkin joskus olla soittaessa ilmeikkäät, kuuntelija/katsoja voi olla ihan varma, että niitä ilmeitä ei ole harjoiteltu tai suunniteltu, eikä soittaja edes tiedä omasta “kasvokoreografiasta” mitään.

Elokuvan kokonaisuuden kannalta nämä huomiot ovat täysin triviaaleja, mutta katson kuitenkin yleisökasvatukselliseksi velvollisuudekseni paljastaa nämä mielikuvateollisuuden luomat pilvilinnat vääriksi ja epärealistisiksi – hieman samoin, kuin puutuin aiemmin Frida Kahlo -elokuvan pohjalta kirjoittamassani sepustuksessa taiteilijuuden mystifisointiin.

Tämä sympaattinen masiina on tässä parina kesänä muodostunut itselleni John Deereä tutummaksi…