Henkitraktorisi on John Deere!Sinua varjelee John Deere -traktorin henki. Hiukan harvinaisempana traktorihenkenä se on ottanut.. kuvainnollisten siipiensä alle ne henkilöt, joilla on erityinen halu päästä eteenpäin elämässä ja menestyä. John Deeren henki huokuu tyylikkyyttä ja päättäväisyyttä ja se valikoi suojattinsa huolella. Ole ylpeä!
Olen siis John Deere – itse kukin voi testata oman traktoriutensa täällä.
Frida (K15)
(USA 2002, 120′)
Kahdella Oscarilla palkittu elokuva Frida Kahlon taiteesta, politiikasta ja myrskyisästä rakkauselämästä. Ohjaus: Julie Taymor. Pääosissa: Salma Hayek, Alfred Molina, Antonio Banderas, Geoffrey Rush ja Ashley Judd.
Katsoitteko tuon elokuvan YLEn Teemalta tänä iltana, tai oletteko nähneet ko. leffan aikaisemmin?
Niin tai näin, alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että kaikki taiteilijoista “kertovat” elokuvat pitäisi kieltää lailla. Käsittääkseni elokuvaohjaajatkin luetaan “taiteilijoiden” joukkoon, mutta miksi he tuntuvat tajuavan muiden taiteen lajien harjoittajista…siis eivät tajua mitään.
Elokuvissa taiteen parissa työskentely kuvataan yleensä jonain mystisenä puuhasteluna, ja siinä välissä sitten dokataan, pohditaan eksistentiaalisia kysymyksiä, kärsitään kriiseistä, ylistetään Leniniä, Stalinia, Hitleriä, Castroa tai Rockefelleriä (tai kirotaan näitä…) ja naidaan niin perkeleesti, että asioista jotenkin itseään tietoisena pitävä kysyy “milloin ne tekivät töitänsä”, mutta sehän ei tietenkään ole mediaseksikästä. Moniko jaksaisi katsoa realistista Sibelius-elokuvaa; sitä, kuinka Janne mietti ensin päänsä puhki teemojansa/aiheitansa, sitten takoi niitä pianolla päivästä toiseen ja lopulta istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa kontrapunktia ja käsittelemässä kehittelemäänsä sävelmateriaalia sävellysteknisillä työkaluilla – siis säveltäjän ammattitaidolla – eteenpäin.
On tietysti hirveän paljon raflaavampaa tehdä leffa siitä, kuinka Sibbe kävi joskus kavereidensa kanssa kuoharilla Kämpissä – ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa siivooja, insinööri, ratikkakuski, toimitusjohtaja, myyjätär, hammaslääkäri, kiinteistönhoitaja, pysäköinninvalvoja, vahtimestari, formulakuski tai ulkoministeri käy joskus lähikapakissa kaljalla.
Kun nyt oikein raavin päätäni, en muista koko elämäni aikana nähneeni kuin yhden siedettävän taiteilijaelokuvan ilman myötähäpeän tunteita tekijöitä kohtaan, ja kyseessähän on “Tous Les Matins Du Monde”, Alain Corneau’n elokuva vuodelta 1991, eli suomennettuna “Kaikki elämän aamut”. Siinä onnistuttiin edes jotenkin kuvaamaan sitä, mistä näissä hommissa viimekädessä on kyse.
Miksi urheilijoista ei tehdä elokuvia kuin vasta sitten, kun ovat alkaneet tehdä yleisön kannalta jotain mielenkiintoisempaa kuin mitä päivittäinen treenaaminen on? Jos Matti Nykänen olisi hoitanut hommansa loppuun saakka ammattilaisen elkein, ei ketään olisi kiinnostanut tehdä tai katsoa tyypistä elokuvaa.
Myös “kansallissankareista” kertovat elokuvat ovat lähes poikkeuksetta kammottavaa patsastelua ja mielikuvapropagandaa – jään kauhulla odottamaan Renny Harlinin (oikealta nimeltään Renny Lauri Mauritz Harjola) Mannerheim -elokuvaa…
Jokohan Timo Koivusalon päässä muhii käsikirjoitus Teemu Selänteestä tai Mika Häkkisestä kertovaa urheilutaiteilijaelokuvaa varten?…
Liian jyräävä ja mahtipontinen jazz-puristeille, liian älyllinen rokkareille, liian banaali taidemusiikin makutuomareille, liian hämy poppareille, liian luokittelematon markkinakoneistoille.
Tunsi muukalaisuutta kaikkien musiikinlajien sisäsiittoisissa ympyröissä, oli kuitenkin kiinnostunut kaikista musiikeista. Syntyi väärässä maassa väärään aikaan.
Oli jääräpää; vain suomalainen sanoo Frank Zappalle “ei kiitos”. Suurempi kansainvälinen tunnettavuus-status meni, vaikka on tietyissä piireissä tunnettu maailmallakin.
En omista yhtään Pekka Pohjolan levyä, mutta olen kuullut hänen musiikkiaan aina silloin tällöin eri yhteyksissä, ja vaikka joskus heilutellaan “huonon maun” rimaa, ei voi olla vaikuttumatta Pohjolan kyvystä luoda yksinkertaisen jyhkeitä teemoja ja tunnelmia.
Vierastan kaikenlaisia ulkomusiikillisia metaforia musiikista puhuttaessa, mutta Pohjolaa kuunnellessa on usein tullut mieleen “tässä on jotain oleellista suomalaisen miehen mielenmaiseman raskasmielisyydestä, sysimetsän pimeydestä, järvimaiseman lohduttomasta lohdullisuudesta”, mutta tuon lisäksi – jostain takaa kurkistaa ilkikurinen peikko!
Kiitos Pekka, lepää rauhassa.
Barack Obama on valittu Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi, järjestyksessä 44. sellaiseksi, ja ei voi kuin toivoa, että Obama tulisi selkein linjauksin muuttamaan maansa poliittista retoriikka- ja toimintakulttuuria pois George W. Bushin aiheuttamien tragikomedioiden tieltä.
Barack Obama astuu vaikeaan virkaan, eikä viisautta ja ripausta onneakin voi hänelle sen kunnialliseen ja menestyksekkääseen hoitamiseen toivoa koskaan liikaa.
Obaman vastakilpailija, John McCain, myönsi tappionsa vaalituloksen ratkettua harvinaisen selvästi ja epädramaattisesti. Vaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, heittivät ehdokkaat – puolin ja toisin – toistensa päälle milloin mitäkin, mutta kansan ilmaistua tahtonsa osoitti McCain esimerkillistä herrasmiesmäisyyttä puhuessaan kannattajiensa edessä; ei nöyristelyä tai falskia puhetta “nöyryydestä”, ei oman vaalikampanjan syyttelyä hävityistä vaaleista, ei kansan syyttämistä “väärin äänestämisestä”. Oman häviön tunnustamisen jälkeen reilut onnentoivotukset voittaneelle osapuolelle ja kannustuksen sanat myöskin omille kannattajille, jotta hekin hyväksyisivät uuden päämiehen heidän kaikkien presidentiksi.
Jotenkin tuli mieleen eräs skandinaavinen valtio ja sen kunnallisvaalit parisen viikkoa sitten; hävinneet osapuolet etsivät syitä tappioihinsa milloin omista, milloin toisten vaalikamppanioista, ja jotkut jopa kertoivat – ainakin epäsuorasti – kansan äänestäneen “väärin”.
Toki presidentin vaalit eroavat lähes kaikissa demokratioissa kunnallis- ja eduskuntavaaleista siten, että presidenttiä valittaessa loppumetreillä on vain kaksi kilpailijaa, ja jopa äsken mainitsemassani skandinaavisessa valtiossa esim. viimeisimmän presidenttivaalin häviäjä käyttäytyi kuten totuuden hetkellä tulee käyttäytyä, mutta kuitenkin; John McCainin häviöpuhe oli korostelemattomassa vähäeleisyydessään – ellei sitten lopun “nostatuksia” lasketa mukaan – elegantti ja varmasti sympatiapisteitä keräävä.
Seisovatko Vihreät ryhdikkäänä rintamana oikestohallituksen takana myös Stora-Ensoa koskevassa välikysymyksessä?
Sinänsä en tajunnut kirjoituksesi pohjimmaisesta “sanomasta” yhtään mitään, enkä sitä, mitä sillä halusitte sanoa, mutta mikähän siinäkin oikein on, että Suomessa edelleenkin termiin “oikeistohallitus” sisältyy lähes automaattisesti negatiivinen arvolataus “vasemmistohallituksen” edustaessa “normaalia” järjestystä ja elämän menoa?
Mikä siinä sosialistisessa menossa on niin pirun kiehtovaa, että sen perään täällä aina haikaillaan? Jos nk. “oikeistohallitus” sattuu jonkun tyhmyyden tekemään, niin ei se tarkoita sitä, että mahdollinen vaihtoehto (= nk. “vasemmistohallitus”) tekisi yhtään sen vähempää tyhmyyksiä.
Huilutaiteilijana olette aivan erinomainen, mutta joskus sitä toivoisi, että muusikot pitäisivät suunsa kiinni asioista, joihin heillä ei ole muuta kuin spontaanin intohimoinen ja idealistinen suhde. Tosin näyttelijät ovat vielä pahempia; ovat tietävinään kaikesta kaiken, vaikka pohjimmiltaan vain opettelevat toisten kirjoittamia vuorosanoja ulkoa.
Huvittavaa, että näyttelijät olivat 70-luvulla lanseeraamassa yksipuoluediktatuuriin perustuvaa “työväen” aatetta – siis he, jotka eivät olleet päivääkään tehneet “työläis”-töitä ja muutenkin olivat individualisteja sosialismiin naamioidun isäkapinan takana.
Samassa artikkelissa – saatika sitten lauseessa – ei voi sekä sinutella, että teititellä; tarkoitukseni oli kylläkin teititellä Teitä, hyvä Mikael Helasvuo!
Pahoitteluni hölmön virheeni johdosta.
Kiitos, Petri Sainio asiallisesta vastauksesta. Sinutellaan toki! Olet aivan oikeassa siinä, että ymmärrän asioita todella puutteellisesti, varsinkin kun seuraan politiikkaa kovin tunnepitoisesti ja ilman syvätietoa ja saatan esittää tällaisenkin lausahduksen aivan liian impulsiivisesti. Minä olen (ilmeisen erheellisesti) käsittänyt, että vihreyden politiikka on kovin kaukana nk. oikeistolaisia arvoja priorisoivasta talouspolitikasta. Olen varmasti jäänyt jälkeen viuhasti muuttuvista ajatustrendeistä, koska olen ajatellut, että nk. vasemmistolainen yhteisvastuun ideologia on myös nk. vihreitten näkemys yhteiskunnallisesta rinnakkaiselosta. Mutta, kuten lienet havainnut, kunnon keskustelukumppaniksi minusta ei näillä tiedoilla ole. Informaatiota otan kyllä mielelläni vastaan. Tarkennukseksi vielä: äänestäjänä olen aina ollut totaalisen sitoutumaton, hyppinyt vuosien ajan tuuliviirin lailla sinne tänne, viime vuosina aika uskollisesti juuri vihreissä.
Itse olen pitänyt vihreitä jo pidempään lähinnä “ajattelevan ihmisen Kokoomuksena”, enkä osaa yhtyä niiden porvareiden näkemykseen, jotka näkevät vihreät lähinnä “kommarihippeinä”.
Täytyy toki tunnustaa, että en itsekään ole mikään suuri politiikan tuntija – “syyllistyn” minäkin “mutu”-pohjalta syntyviin, “intohimoisiin” heittoihin – mutta siitäkin huolimatta haluan vastustaa kritiikitöntä ja yksioikoista “vasemmisto hyvä, oikeisto paha”-ajattelua, sillä kyseessähän on vain kekkoslovakialaisesta jäänteessä kansakunnan kollektiivisen itsesuojeluvaiston ilmentymänä Neuvostoliiton varjossa.
On totta, että vasemmistoa saamme kiittää monestakin asiasta maamme historiassa; on kaikkien etu, että työntekijöillä on omat järjestönsä, peruskoulutus (ja moni muukin koulutus) on ilmaista jne…- moni noista asioista perustuu sosialidemokraattisiin ihanteisiin – mutta tämän päivän maailmassa vasemmisto edustaa usein tulppaa ihmisen toimeliaan innon latistajana, ja vaikka “yhteisvastuun ideologia”(hyvä Mikael; hyvä, että kirjoituksessasi oli tuon ilmaisun edellä “nk.”!…) onkin mitä kaunein asia, on minulla ainakin vaikeuksia “kantaa vastuuta” sellaistenkin ihmisten elämästä, jotka eivät edes itse halua siitä vastuuta kantaa.
Minua kismittää ihan oikeasti se, että käytännössä sosiaalihuolto tässä maassa tarkoittaa usein sitä, että yhteiskunta auttaa “Jeppeä” pysymään kiinni pullon syrjässä.
Vasemmiston synniksi pitää laskea myös se, että aina yksinvaltaan päästyään on seurauksena luokkayhteiskunta, salaiset poliisit, keskitysleirit, sananvapauden rajoitukset, sensuuri ja yhteiskunnan täydellinen jäätyminen. Sama koskee tietysti äärioikeistoakin.
Itsekin olen äänestämisessäni usein melkoinen tuuliviiri. Hävettää tunnustaa, mutta puolueista Kokoomus on ehkä useimmin ollut listalla – siitäkin huolimatta, että sen riveistä löytyy sekä ritvasantavuorien kaltaisia menneisyyden dinosauruksia, että julkisuudesta tuttuja, tyhmiä bilebimboja – mutta mitä muutakaan puoluetta lievästi porvarillisuuteen kallellaan oleva kaupunkilainen voisi tässä maassa äänestää? En todellakaan kiistä sitä, että enemmistö julki-kokoomuslaisista – sekä puolueessa, että sen ulkopuolella – on melko typerää porukkaa; yksinkertaista ja mustavalkoisesti ajattelevaa, tekosuvaitsevaista käkimassaa.
Kukaan järkevä ihminen tuskin kiistää esim. sitä, että Claes Andersson on ollut ehkä kulttuuriministerinä yksi maamme pätevimmistä ministereistä.
Minusta “yhteisvastuu” on hieman samanlainen illuusio kuin “monikulttuurisuus”; monikulttuurisuus vaikuttaa usein samalta kuin “ei mitään kulttuuria”. Yhteisvastuussakaan ei viimekädessä kukaan ole vastuussa mistään.
Eniten minua suomalaisessa vasemmistossa kiukuttaa kuitenkin demareiden ylimielisyys ja pitkän valta-aseman tuoma vieraantuminen ympäröivästä todellisuudesta. SDPn tappio viime vaaleissa ei ollut sikälikään ihme, että puolue on täydellisesti vieraantunut traditionaalisesta peruskannattajastaan, “raksojen miehestä”; tuo “raksojen mies” tykkää viinasta, tupakasta ja pornostakin, eikä tykkää maahanmuuttajista, eli edustaa kaikkea sitä, mitä SDP ei ainakaan julkisuuskuvansa kautta edusta.
Jos demarit nyt valitsevat vielä naisenkin uudeksi puheenjohtajakseen, voi puolue valmistautua omiin hautajaisiinsa…
Tulipahan vierailtua ensimmäistä kertaa Helsingin Kirjamessuilla Messukeskuksessa Pasilassa; ihmisiä, kirjoja, ihmisiä, kirjoja, ihmisiä… Tungos oli – varsinkin alkuiltapäivästä – melkoinen, mutta sinänsä tapahtuma oli ihan…no; oli ihan kivaa olla paikalla. Eri kirjakustantamoiden osastoilla oli erilaisia haastateltavia, mutta sanottava hukkui yleiseen hälinään, ellei sitten vartavasten asettunut jotakuta kuuntelemaan.
Petri Tamminen vaikutti kiinnostavalta kirjailijalta; pitänee tutustua joskus kirjailijan viimeisimpään teokseen “Mitä onni on”. Herran puheiden perusteella pitäisi varmaankin pitää myöskin Veijo Meri -kuuri; Meri kuulemma osaa kirjoittaa täydellisen lauseen. Tamminen mainitsi muutaman muunkin suomalaisen kirjailijan hyvän lauseen/virkkeen taitajaksi, mutta eivätpä nyt nimet muistu mieleen…
Kuvittaja Heli Pukin maailma on sekä herkkä, että hauska; voitte tutustua siihen vaikkapa tämän linkin välityksellä!
Sinänsä kirjamessujen idea on hieman hassu; pitää maksaa sisäänpääsymaksu päästäkseen ostamaan kirjoja – no; itse sain vaparit (kiitos vaan, Leena!), mutta kuitenkin… Toki messuilla myytävät tuotteet on hinnoiteltu parhaimmillaan reilusti alle “oikeiden” hintojen, mutta itse tyydyin haalimaan vain muutaman “peruspokkarin” sen enempiä miettimättä; Mikko Rimminen “Pussikaljaromaani”, Tuomas Vimma “Toinen”, Steven Saylor “Murha Via Appialla” ja Arturo Pérez-Reverte “Yhdeksäs portti”.
Yritän nyt ensimmäistä kertaa blogini historiassa liittää mukaan kuvia – siis tunnelmia messuilta, olkaa hyvä (vaikka eihän näissä kuvissa nyt sinänsä ole paljoakaan hurraamista…)!
Vaikka Patrick Venan nimi on ollut jo pitkään “tiedostoissani” osiossa “nuoremman polven suomalaiset kitaristit”, oli tämä “Ensikonsertti” – vaan ei illan taiteilijan osalta ilmeisestikään ENSIMMÄINEN konsertti – itselleni ensimmäinen tutustuminen Venaan koko illan konsertin muodossa. Täytyy heti tunnustaa, että ennen konserttia illan ohjelmaa selatessani olivat ennakkoajatukseni menun osalta hieman torjuvia; “miten se nyt tuommoisen ohjelman on rakentanut?…”, mutta onneksi kaikki pelkoni eivät toteutuneet…
Vena ei tarjonnut konsertissa mitään “alkupalaa”, vaan syöksyi suinpäin ravitsevan pääruoan kimppuun; rohkea temppu palkittiin intensiivisellä ja selkeästi jäsennellyllä esityksellä Fernando Sorin teoksesta “Fantasia Elegiaque”(op.59). Venan tulkinta ei hakenut innoitusta pikkusievyyden karikoita sisältävästä “tyylinmukaisuudesta”, vaan otti rohkeasti härkää sarvista 1900-luvun romanttisen virtuoosin tavoin. Patrick Vena ei edes yrittänyt näperrellellä “fortepianon” parissa, vaan otti kaikki irti modernista “stainway’sta” – jos tuollainen symboliikka nyt sallitaan.
Juan-Antonio Muron käsitys yksinäisyydestä (Songs of Solitude I & II) ei vastaa suomalaisen miehen mytologisoitua yksinäisyyttä erinäisine lieveilmiöineen, vaan kuulijalle syntynyt näkökulma oli toinen. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en tunne teoksen pohjana olevia Eeva Tervalan runoja, mutta ohjelmalehtisessä on säveltäjän itsensä kuvaus teksteistä; “Runojen teksti on karu ja hetkellinen, selkeän ilmeikäs ja alaston. Musiikki saa impulssia sen levottomista, lyhyistä kuvista.”
Fragmentaarisuutta oli kyllä havaittavissa, kuin myös selkeän hämärää ilmeikkyyttäkin, mutta karuutta minun oli vaikea tässä musiikissa havaita. Yksinäisyys on kaksipiippuinen asia; tahdonvastaisena se voi tappaa, mutta kaivattuna se on välttämätön elementti ihmisen minuuden kasvussa, ja mitä tulee taiteelliseen työskentelyyn, ei siitä tule ilman ajoittaista yksinäisyyteen vetäytymistä yhtään mitään. Koin Muron ilmentämän yksinäisyyden jonkinlaisena kirpeän aurinkoisena, syksyisenä pastoraalimaisemana, jossa vapaaehtoisesti yksinäisyyden valinnut erakko nauttii omasta seurastaan ja luonnon rauhasta, mutta hetkittäin tuon auvon rikkoo hetkelliseksi frustraatioksi äityvä, kuikkuinenkin ajatuskulku; “kun edes joskus saisi kommunikoida jonkun kanssa – olenko tulossa hulluksi?”. Yhtä nopeasti kohtaus menee ohi, ja ajatukset saavat taas singahdella vapaasti assosioiden planeetoilta toisille. Kappaleen tehokas lopetus asetti kysymyksen; oliko tämä kaikki vain unta?
Vena tuntui olevan yhtä Muron teoksen kanssa, joten on turha edes mainita esityksen olleen erinomaisen.
Vakuuttava oli myöskin illan taiteilijan esitys Einojuhani Rautavaaran “Serenades of the Unicornista” – pienenä kitaristisena välihuomiona en malta olla mainitsematta, että en muista kuulleeni esim. “lusikkajakson” vasemman käden venytyksistä yhtä varmaotteista ja “epä-luonnosmaista” työstöä kuin mitä Vena teki – mutta kuulijan päässä asustava pikkupiru esitti kappaleen kuluessa muutaman kysymyksen:
• Jos maailmassa on kitararesitaaleja vuonna 2471, esitetäänkö tätä teosta vielä?
• Jos säveltäjä ei olisi maailmankuulu Einojuhani Rautavaara, soittaisiko Patrick Vena tämän teoksen täällä tänä iltana (no; onhan vielä se 80-vuotispäiväkin…)?
• Minkälaisena Rautavaaran yleinen merkitys säveltäjien kaanonissa nähdään vuonna 2589?
Omissa korvissani “Serenades” alkaa kuulostaa sen kiistattomista ansioista huolimatta jo – monen muunkin “nykyklassikon” tavoin – hieman aikansa eläneeltä KITARAkappaleelta, mutta tunnustan kuitenkin äsken esittämieni kysymysten perimmäisen typeryyden; musiikki tapahtuu tässä ja nyt, eikä sillä miltä se kuulostaa v. 3472 pitäisi olla mitään merkitystä.
Väliajan jälkeen oli Aleksandre Tansmanin Cavatinan vuoro. Patrick Vena kirjoittaa ohjelmatekstissään; “Tansmanin kitaratuotannon synnystä on kiittäminen suurta espanjalaista Andrés Segoviaa…”, mutta itselleni tuli jälleen kerran kaunaisia ajatuksia Segoviaa kohtaan; mies eli samaan aikaan 1900-luvun keskeisimpien ja merkittävimpien säveltäjien kanssa (Debussy, Stravinsky, Ravel, Sibelius jne…), mutta keiltä hän tilasi musiikkia? Segovia oli varmasti yksi 1900-luvun maineikkaimmista instrumentalisteista, jonka auktoriteetti olisi saanut lähes kenet tahansa säveltäjän säveltämään musiikkia tälle rakastamallemme soittimelle sen ohjelmistoa rikastuttamaan, mutta jääräpää halusi pysyä tiukasti omissa poteroissaan, ja sen seurauksena syntyi mm. nyt kuultu Tansmanin teos.
Jos taiteilija esittää omassa resitaalikonsertissaan minkä tahansa teoksen, tulee tämän uskoa teokseen – muuten sen kanssa ei jaksa elää – ja Venan koko olemus kertoi, että hän varmasti uskoo kappaleeseen ja sen mahdollisuuksiin, ja eittämättä mies teki kaikkensa uskoaan levittääkseen, mutta siitäkin huolimatta…tuli mieleen, että tälläistä musiikkia säveltää urallaan epäonnistunut viihdesäveltäjä hakiessaan “taide-uskottavuutta” musiikkielämän portinvartijoiden silmissä. Kökköjä melodioita, korneja harmonioita, tyhjiä eleitä. Pilaantuneesta sillistä ei saa kelvollista, vaikka kokki olisi kuinka taitava tahansa.
Leo Brouwer.
Miten tuo nimi aina etukäteen konserttiohjelmassa näyttää niin haukotuttavalta? Kitaramaailmassa liikkuva alkaa melko helposti/nopeasti pitää Brouweria jonain itsestäänselvänä “pakkopullana”, mutta onneksi soiva lopputulos antaa usein muistutuksen siitä, että mieshän on oikeasti hyvä säveltäjä. Jonkin aikaa on kulunut viimeisimmästä, Toru Takemitsulle omistetun “HIKA”-teoksen esityksestä, ja oli jälleen palkitsevaa huomata, kuinka taitavasti ja syvällisesti Brouwer on tavoittanut Takemitsun sävelkielen herkän ominaislaadun – ja aivan erityisesti; japanilaisuuden kiteyttämisen erittäin “epä-turistimaisiin” näkyihin ja eleisiin.
Patrick Venan konsertin päätti jäntevän virtuoosinen ja soitoniloa henkivä esitys Brouwerin Sonaatista. Brouwerin musiikkia olisi tavallaan “helppo” paahtaa läpi kitaristisella perusosaamistyökalupakilla ja pistää “mutkat suoriksi”, mutta Vena ei langennut tuohon ansaan, vaan suhtautui kappaleeseen samalla vakavuudella kuin mihin tahansa “painavaan tavaraan”, saaden yksityiskohdat kimmeltämään selkeinä kuin tähdet kirkkaalla yötaivaalla kokonaismuodon kuitenkin pysyessä pitkässä linjassa ja synnyttäen vahvan intensiteetin. Kuitenkin osa nautinnosta tuli riemastuttavan eloisasta, kitaristisesta ilotulituksesta!
En keksi yhtään syytä, miksi Leo Brouwerin nimi ei olisi konserttiohjelmissa myöskin v. 2663.
Tämä Patrick Venan 13/10/2008 koettu konserttihan oli nk. “ensikonsertti”. Omassa käsityskyvyssäni “ensikonsertilla” on sellainen merkitys, että siinä taiteilija antaa tavallaan “käyntikortin” omaan taiteilijapersoonaansa; kertoo mieltymystensä suuntaviivoista ja esittää suhdettaan erilaisiin musiikkeihin, mutta itselleni tämä ensimmäinen “vakavampi” tutustumiseni Venan taiteilijapersoonaan herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Uteliaisuus kuitenkin heräsi – Vena on jälleen yksi esimerkki suomalaisen kitarismin häkellyttävänkin korkeasta tasosta – ja olen enemmän kuin kiinnostunut kuulemaan Venaa tulevaisuudessakin, uudenlaisten musiikillisten seikkailujen parissa.
Kommunismi ei ole koskaan ollut toimiva järjestelmä, eikä se sitä tule koskaan olemaankaan – ai miten niin?
No; tämä asia on nopeasti käsitelty. Oletteko lainanneet kirjastosta esim. CD-levyjä? Oletteko nähneet kaupungilla nk. “city-pyöriä”? Minkälaisessa kunnossa ne levyt ja pyörät yleensä ovat – miten “kaikkien yhteistä” omaisuutta kohdellaan?
Se kommunismista.
Valitettavasti en itse sattunut olemaan paikalla, mutta kiitos Radio YLE Ykkösen, sain kuulla suorana lähetyksenä Helsingin Juhlaviikkoihin kuuluvan Huvila-teltassa järjestetyn konsertin, jossa sai kantaesityksensä Eero Hämeenniemen uusi teos “Sade ja punainen maa”. Säästääkseni itseäni turhalta selittelemiseltä, tässä suoraan kopioitu laina YLEn nettisivuilta:
Torstaina 28.8.2008 klo 19.03-21.40
Torstai-illan suorassa konserttiradioinnissa kuullaan uutta musiikkia Eero Hämeenniemeltä. Huvila-teltan konsertti tarjoaa vahvoja elämyksiä eteläintialaisen klassisen eli karnaattisen musiikin sekä eurooppalaisen ja intialaisen taidemusiikin kohtaamisten parissa.
Ennakkoluuloton suomalainen uuden musiikin kärkiorkesteri kohtaa eteläintialaisen karnaattisen musiikin merkittävimpiä taiteilijoita. Suorassa lähetyksessä Huvila-teltasta kuullaan kantaesityksenä Eero Hämeenniemen uusi teos Sade ja punainen maa. Laulusolistina esiintyy eteläintialaisen karnaattisen musiikin tämän hetken tärkein edustaja Bombay Jayashri Ramnath. Orkesterina on John Storgårdsin johtama Avanti! vahvistettuna intialaisilla lyömäsoittajilla. Sade ja punainen maa on musiikkia, joka puhuttelee niin intialaista kuin eurooppalaistakin kuulijaa. Sävellyksen perustana on viisi ikivanhaa tamilinkielistä rakkausrunoa. Konsertin alkupuolella Jayashri soittajineen esittää eteläintialaista karnaattista musiikkia.
Bombay Jayashri, laulu
Pungulam Subramaniam, mridangam-rumpu
Dr. S. Karthick, ghatam-saviruukku
Minna Pensola, viulu
Heikki Nikula, bassoklarinetti
Avanti!
John Storgårds, musiikin johto
Eero Hämeenniemihän tunnetaan yhtenä “korvat auki”-sukupolven keskeisistä säveltäjistä Magnus Lindbergin, Jouni Kaipaisen, Esa-Pekka Salosen, Kaija Saariahon ja muiden vastaavien aikalaisten muassa, mutta siinä missä edellämainitut ovat sävelkielessä tiukassa kytköksessä länsimaisen taidemusiikin modernismiin ja jatkumon traditioon, on Eero valinnut “toisin”; hän on mennyt sinne, minne jo the Beatles meni 1960-luvulla, sinne, minkä kanssa länsimainen populaarikulttuuri on flirttaillut aik’ajoin enemmän tai vähemmän, sinne, mikä on toiminut kriisiterapiana järjestelmällisyyden, yltäkylläisyyden, kiireen, rationaalisen ajattelun ja tappavien rutiinien uuvuttamalle länsimaiselle ihmiselle – Intiaan.
Heti kättelyssä on todettava, että Eero Hämeenniemi ei ole mikään “Intiassa kaikki on niinku tosi erilaista ja tosi siis niinku tiätsä ihanaa niinku”-hörhö, vaan mies on syvällisesti tutustunut erityisesti eteläintialaiseen kulttuuriin opiskellen sekä kieltä, että tietenkin paikallista musiikkia/musiikkikulttuuria, ja lisäksi hän on elänyt maassa huomattavan pitkiä jaksoja tehden yhteistyötä paikallisten muusikoiden kanssa. Hämeenniemen suhde Intiaan ei ole kritiikittömän palvova, mutta ei myöskään länsimaisen itsetyytyväisen omahyväisyyden kyllästämä; vuosien varrella kuultujen kommenttien/luettujen artikkeleiden perusteella hän on kyennyt muodostamaan suhteellisen objektiivisen kuvan tuon nousevan jättivaltion olemuksesta.
Nyt lätinät sikseen ja konsertin antiin (tai siis antiin Hämeenniemen “Sade ja punainen maa”-teoksen osalta, sillä ennen väliaikaa ollutta intialaisten muusikoiden omaa esitystä en kuullut kuin pari viimeistä minuuttia); miltä se musiikki vaikutti?
Kappaleen alkupuolta kuunnellessa tuli mieleen joitain ajatuksia säveltäjän mahdollisesta identiteettikriisistä ja siitä, kuinka Hämeenniemen suomalaiset kolleegat alkavat armottoman selkäänpuukotuksen ja suunnittelevat miehen lynkkaamista “Aatteen pettämiseen” vedoten, mutta musiikin edetessä oli pakko antautua sen edessä, että musiikki oli viihdyttävää – siis Voi Hyvä Luoja Paratkoon; VIIH-DYT-TÄ-VÄÄ!(?!?!) – ja ajoittaisista eloisistakin hetkistä huolimatta lähinnä…mieltä rau-hoit-ta-vaa…(voiko nykysäveltäjänä esiintyvä ihminen tehdä suurempaa “isänmurhaa” kuin säveltää viihdyttävää ja rauhoittavaa musiikkia?…).
No; välillä tuntui kuin intialaisten muusikoiden olisi ollut hieman hankalaa sopeutua seuraamaan sekä kapellimestaria, että koko sitä “systeemiä”, josta länsimainen iso orkesteri koostuu, ja vastaavasti suomalaiset muusikot tuntuivat alussa olevan kuin studiomuusikot Bollywood-elokuvan äänityssessioissa, mutta laulusarjan edetessä nuokin ajatukset häipyivät, ja huomasin kuuntelevani musiikkia siten, kuin länsimaiseksi taidemusiikiksi luokiteltavaa musiikkia harvemmin kuuntelen; vailla tarvetta analysoida mitään.
Minusta Hämeenniemen sävellys on “vain” musiikkia; se ei ole viihdettä, ei länsimaista taidemusiikkia, ei ihan intialaistakaan musiikkia – ja mikä ilahduttavinta; ei myöskään “cross overia” – vaan se todellakin on musiikkia; hetkessä soivaa ja sitten olemattomuuteen katoavaa todellisuutta, tai ehkä sittenkin unta?…
Bombay Jayashin laulu oli pakottomasti lumoavaa; ei dominoivaa, mutta kuitenkin kaiken keskipisteessä olevaa iätöntä ja ajatonta Ihmisen Ääntä. Tämä seuraava ajatus voi olla ehkä hieman kerettiläinen, mutta hyvin usein intialaisia laulajia kuunnellessa tulee mieleen, kuinka Robert Plantin äänenkäyttö ja fraseerauskin on usein hämmästyttävän lähellä intialaisia ihanteita – ainakin joissakin Led Zeppelinin/Plantin oman soolotuotannon orientaalisemmin värittyneissä kappaleissa – ja kuin sivujuonteena tuolle, tuli Hämeenniemen teosta kuunnellessa väkisinkin mieleen Jimmy Pagen ja Robert Plantin “Unledded”-projekti vuodelta 1994, missä Page & Plant esittivät osin intialaisten muusikkojen kanssa vanhoja Zeppelin -klassikkoja varsin hyvin toteutetun orientaalisen marinadin läpi käytettyinä.
Koska intialaisen musiikin tuntemukseni on yhtä huonoa ja pinnallista kuin suurimmalla osalla läntisen pallonpuoliskon lajitovereistanikin, toimivat monet “Sade ja punainen maa”-teoksen intialais-elementit verrannollisina esim. fuusiolegenda John McLaughlinin Shakti ja Mahavisnu Orchestra -yhtyeiden tuotosten kanssa, mutta Hämeenniemen tapa käyttää länsimaista isoa orkesteria oli kuitenkin sikäli “länsimaista”, että sitä ei alistettu latteaksi sointimatoksi, vaan kaikilla soitinryhmillä oli pienistä kommenteista kasvavan suurmuodon kehittymisen kannalta aktiivista sanottavaa.
Varsinkin laulusarjan loppupuolella oli orkesterille kirjoitettu välillä hieman rock-henkistäkin riffittelyä, mutta tuotakaan elementtiä ei Hämeenniemi alleviivannut – josko edes tehdessään sellaista edes ajatteli.
Henkisesti Eero Hämeenniemen nyt kantaesitetty teos ei ole välttämättä kovinkaan kaukana tässäkin blogissa viime keväänä arvioidun Kimmo Hakolan kitarakonserton kanssa; elämmekö länsimaisessa kulttuurissamme jälleen orientalismista vitaliteettiaan etsivää aikakautta, aivan kuten tapahtui 1900-luvun alkupuoliskolla – etenkin Ranskassa?
Tällä kertaa odotan mielenkiinnolla sitä, miten musiikkimaailman “viralliset valvojat” reagoivat Hämeenniemen tekeleeseen; veikkaisin, että osa tyrmää täysin, ja osa hymistelee jotain jostakin “etsimisestä”, tms…
Aina silloin tällöin saa erilaisista yleisönosastoista ja netin keskustelupalstoilta lukea tulikivenkatkuisia selostuksia siitä, kuinka suuryritys X tai Y on kohdellut kaltoin asiakasta Z, W tai Å, mutta itselläni on nyt onnellisesti takana ja selvitettynä pieni kännykkälaskutusepäselvyys Soneran kanssa.
Miten toimia, jos katsot esim. minkä tahansa laskun sisältävän mielestäsi virheellistä/epäoikeudenmukaista laskutusta? Tutki ensin lasku ja mieti mistä voisi olla kyse, ja tutkittuasi voitavasi, ota yhteyttä yhtiön asiakaspalveluun. Kun asioit asiakaspalvelijan kanssa, ole asiallinen ja ystävällinen vaikka sappesi kiehuisi raivosta; se asiakaspalvelija ei ole syyllinen ongelmiisi, mutta yhteistyö asiakaspalvelijan kanssa voi vaikuttaa asian loppuratkaisuun; “niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan”.
Firmojen kilpailu asiakkaista – ja ihan erityisesti matkapuhelinoperaattoribisneksessä – on armotonta, ja siksikään ei riita asiakkaan ja tätä palvelevan virkailijan välillä yleensä tänä päivänä ala virkailijan taholta; henkilökunta on todennäköisesti koulutettu säilyttämään malttinsa rasittavimpienkin rähinöitsijöiden kanssa.
En oikeastaan selittele enempiä Sonera-sotkuani tässä, sillä ihan piruuttani ajattelin liittää tähän kopion yhtiölle lähettämästäni reklamaatiosta, ja siitä ilmenevät asiani tarkemmat yksityiskohdat – jos ne nyt ketään sattuisivat kiinnostamaan…
Kaikki keskusteluni Soneran asiakaspalvelun kanssa tämän ongelmani tiimoilta ovat sujuneet todella hyvässä hengessä; olen ollut yhteydessä ehkä neljän eri asiakaspalvelijan kanssa, ja he kaikki ovat olleet erinomaisen asiallisia, avuliaita, kärsivällisiä ja kohteliaita – siitä lämpimät kiitokseni Soneralle!
Tänään asiakaspalvelusta soitettiin, ja ensin hieman keskusteltuamme “ongelmastani”, sanoi virkailija, että laskustani pudotetaan pois €150! Kun en ollut puhelun aikana kotona, pyysin virkailijaa vielä lähettämään uuden laskuni tiedot sähköpostina – tässä lainaus siitä:
Puhelinkeskusteluumme viitaten TeliaSonera Finland Oyj on poikkeuksellisesti päättänyt kohtuullistaa laskun 10830106311 gprs-laskutusta 150 eurolla.
Näin ollen laskun uusi loppusumma on 61,48 euroa. Pyydämme ystävällisesti suorittamaan laskun 21.8.2008 mennessä alkuperäistä maksuviitettä käyttäen.
Jos tilanne jonkun yhtiön kanssa menee siihen, että pitää laatia reklamaatio, olen lähes vakuuttunut, että seuraavat asiat auttavat asioita menemään haluttuun suuntaan:
En oikeasti voi tietää mikä on syy, mikä seuraus, mutta seuraavanlaisella kirjelmällä pääsin itseäni tyydyttäneeseen lopputulokseen (näin julkisessa mediassa esiintyessäni olen sensuroinut tarkemmat asiakas- ja henkilöllisyystietoni pois…):
Asia: epäselvyydet/ongelmat laskutuksessa koskien GPRS-tapahtumia laskussa no. 108 3010 6311 aikajaksolla 21.06-18.07.2008, sekä liittymäni tulevan laskun ennakkotiedoissa laskutuskaudelta 19.07-22.08.2008 tarkistettuna Soneran “Omat Sivut” -palvelusta.
Liitteet: Laskuerittely (1 kpl), puheluerittely (7 kpl yhteennidottuina) & internetselainnäkymä Soneran “Omat Sivut”-palvelusta (1 kpl).
Saatuani viimeisimmän matkapuhelinlaskuni keskiviikkona 23.07.2008, en ollut uskoa silmiäni; laskun loppusumma oli/on € 211,48 – aikajaksolta 21.06 – 18.07.2008! Tarkemmin laskua tutkittuani havaitsin pöyristyttävän summan aiheuttajaksi GPRS-tapahtumat, joita oli kertynyt tuolta jaksolta 632 kappaletta – käytännössä tarkoittaen laskujeni mukaan sitä, että yksi tunnin mittainen laskutusjakso olisi alkanut 24 kertaa vuorokaudessa.
Yrittäessäni muistella kuinka monta kertaa olin tuona aikajaksona yrittänyt tietoisesti käyttää internetiä kännykällä (Nokia 2630), muistelin kertoja olleen kaksi.
Soitin samana päivänä (ke 23.07) asiakaspalveluunne kertoen tilanteeni, ja sieltä luvattiin lähettää tarkempi laskuerittely, ja myös virkailijanne ajatteli, että joku ongelma jossakin nyt on, ja ehdotti vapaamuotoisen kirjallisen reklamaation lähettämistä yhtiöllenne.
Soitin asiakaspalveluunne myös eilen, maanantaina 28.07, hieman tiedustellakseni milloin laskuerittely tulisi (tuli tänään, tiistaina 29.07), sekä uuden ongelman kanssa; kävin netissä Soneran “Omat Sivut”-palvelussa katsomassa liittymäni viimeisimpiä laskutustietoja, ja taas loksahti suu auki; aikajaksolla 19.07-28.07 olisi laskuksi kertynyt € 59,66 – melkoinen summa, kun varmuudella muistelin soittaneeni kolme puhelua ja netissä en kännykällä ole edes yrittänyt käydä (kopio tietokoneen näytön näkymästä liitteenä).
Ehdotin jo ensimmäisen kerran asiakaspalveluunne soittaessani (23.07), että liittymästäni poistettaisiin mahdollisuus internet-yhteyteen nimenomaisesti siksi, että kännykkäni ei “omatoimisesti” voisi muodostaa nettiyhteyttä, sillä olin usein huomannut kännykän näytön yläreunassa G-kirjaimen, vaikka en ollut mitään internet-/GPRS-palvelua käyttänyt, ja siksikin, että en kännykkänettiä muutenkaan tarvitse, mutta koska lähettelen joskus valokuvia tekstiviestinä, ehdotti asiakaspalvelijanne, että ottaisin Sonera Data Porras -palvelun, ja sainkin kytkentävahvistuksen tänään (29.07), mutta vaikka uusi palvelu on vahvistuksen mukaan otettu käyttöön 23.07, ilmestyi G-kirjain taas hetkeksi kännykkääni eilen, vaikka en ole mitään multimediaan edes viittaavaa tehnyt.
Eilinen (28.07) asiakaspalvelijanne kysyi, josko minulla olisi joku toinen kännykkä jonka voisin ottaa omani sijasta käyttöön, ja sanoin voivani ottaa vanhan kännykkäni jossa ei ole edes mahdollisuutta mihinkään internet-/GPRS-palveluun, ja hän myös lupasi tutkia laskutusasiaani ja soittaa minulle “kohta” takaisin. Soittoa ei tullut, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi yrittänyt soittaa, sillä puhelun jälkeen yritin saada vanhan kännykkäni toimimaan (=poistaa SIM-kortin ja siirtää se), mutta ilmeisesti akku oli tyhjentynyt, ja keksin sitten ottaa puolisoni vanhan kännykän käyttöön. Tuossa sähellyksessä meni jonkin aikaa, joten on mahdollista, että asiakaspalvelustanne on yritetty ottaa yhteyttä siinä onnistumatta.
Kuten aiemmin kerroin arvelleeni, olin aikajaksolla 21.06 – 18.07 yrittänyt selata internetiä kännykällä ehkä kaksi kertaa, ja saamani puheluerittelynkin mukaan voisi päätellä, että noin voisi olla, sillä otsikon “Numero johon on soitettu” alla on muutoin aina WAP.SONERA.NET, mutta 27.06 ja 06.07 löytyy pelkkä merkintä “internet”(ko. puheluerittely on myös liitteenä). En tosin tiedä, mikä käytännön ero noilla kahdella asialla on.
Tässä välissä on pakko mainita, että asiakaspalvelunne on ollut asiallista ja ystävällistä.
Jos tämän asian selvittämiseksi olisi tarpeellista selvittää esim. numerot joihin olen soittanut ko. aikajaksolla tai internet-osoitteet joihin olen muodostanut/yrittänyt muodostaa yhteyden, annan teille siihen kaikki valtuudet, sillä haluaisin todellakin selvittää tämän asian.
Tietenkin on mahdollista, että olen itsekin ollut jotenkin huolimaton/tietämätön/ymmärtämätön kännykän internet-/GPRS-asetusten kanssa, mutta mielestäni olen sekä harvoin internetiä selatessani, että myöskin valokuvia lähetettyäni, pyrkinyt “poistumaan” kulloisestakin palvelusta, enkä ole mitään GPRS-palveluja käyttänyt (ellei ko. asiaa käytetä esim. juuri valokuvien/multimedian lähettämiseen), mutta vaikka näinkin olisi, tuntuisi mahdollisesta vahingosta rokottaminen (=ko. viimeisin lasku) kohtuuttomalta.
Joissakin aiemmissakin (lähimenneisyyden) laskuissa on ollut minun mittapuullani oudon korkeita loppusummia, mutta vasta tämä viimeisin herätti ajatukseen, että jokin asia on nyt pahasti pielessä.
Asiakaspalvelijanne kysyi, voisiko kyseessä olla joku virus, mutta sekin tuntuisi hieman epätodennäköiseltä, vaikkakaan ei tietenkään täysin mahdottomalta; kun olen kännykällä nettiä yrittänyt selata, olen käynyt vain lähtökohtaisestikin turvallisiksi luokitelluilla, tutuilla sivustoilla.
Siirrettyäni SIM-korttini uusimmasta kännykästäni (Nokia 2630) vanhempaan, älysin kokeilla alkuperäisasetusten palautusta – tosin ilman SIM-korttia – siihen, ja nyt uskoisin sen olevan ehkä “turvallisen”, mutta toistaiseksi käytän puolisoni vanhempaa laitetta – varmuuden vuoksi.
Olen ollut tyytyväinen Sonera-asiakas ensimmäisestä kännykästäni alkaen, enkä ole jaksanut kuunnella muiden firmojen “houkutteluja”, ja siksikin toivoisin, että asiani saataisiin ratkaistua kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.
Nyt puheena olevan laskun eräpäivä on 07.08.2008, ja mikäli asiaa ei saada siihen mennessä selvitettyä, pyytäisin ystävällisesti eräpäivän lykkäämistä siihen asti, että asia saadaan selvitettyä.
Helsingissä 29.07.2008
Ystävällisin terveisin:_______________________________________________
Petri Sainio
Kunnallisvaalit on käyty, ja lopputulos lienee kaikkien tiedossa. En malta olla julkaisematta viime talvena Vihreiden sivuilla käymääni keskustelua suuresti arvostamani huilutaiteilija Mikael Helasvuon kanssa; viimeisen kirjoitukseni viimeinen lause – no; ei tässä nyt vielä ihan “hautajaisista” voida puhua, mutta…
Mielestäni on korrektia todeta, että en henkilökohtaisesti tunne Helasvuota, eikä Helasvuo tunne minua – tuskin edes tietää… En ole myöskään kysynyt lupaa tämän keskustelun julkaisemiseen.
Alkuperäinen löytyy seuraavasta osoitteesta: http://www.vihreat.fi/fi/node/2635#comment-21445
Pieni puheenvuoro
Seisovatko Vihreät ryhdikkäänä rintamana oikestohallituksen takana myös Stora-Ensoa koskevassa välikysymyksessä? Kuten asennoiduttiin sairaanhoitajien kriisin aikana? Surullista. Sitä ajatteli joskus naiivisti, että ehkä Vihrät (joka ei enää ole “minun” puolueeni) pitäisivät aktiivista ja ideoivaa oppositiotoimeliaisuutta arvokkaampana kuin hallituksessa istumisen tuottamaa vallantuntoa.
Terveisin, nimimerkki Pettynyt, Mikael Helasvuo, Helsinki