Kaikki on luvallista – vapaus uusi vankila?

Torstaina 10/04/2008 sai kantaesityksensä Kimmo Hakolan mielenkiinnolla odotettu Kitarakonsertto. Teos on omistettu kitarataiteilija Timo Korhoselle, joka luonnollisestikin vastasi kantaesityksestä kera Franck Ollu’n johtaman Helsingin Kaupunginorkesterin.

Kimmo Hakola kuuluu nykysäveltäjistömme arvostetuimpaan kärkiryhmään, mutta oma Hakola -tuntemukseni on verraten vähäistä rajoittuen vuosien saatossa muutamaan kuultuun teokseen, ja tästä seuraa tietenkin se, että uuden kitarakonserton suhteen en omannut minkäänlaisia ennakko-odotuksia.

Säveltäjä kuin säveltäjä on usein liemessä kitaralle kirjoittamisen kanssa (olettaen, että tämä ei ole aiemmin sitä tehnyt), sillä yksikin ”väärä” ääni; PAM!; idiomaattisestakin satsista tulee mahdoton toteuttaa. Hakolalla tälläistä ongelmaa ei ollut, sillä Timo Korhonen on ollut konserton syntyprosessissa alusta alkaen läsnä, ja lisäksi Hakolan omaa kommenttia konsertin ohjelmalehtisestä lainaten: Tutkin paljon Heitor Villa-Lobosin tapaa kirjoittaa kitaralle. Varsinkin hänen etydinsä tulivat minulle läheisiksi. Ne ovat opettaneet minulle paljon kitaran idiomatiikasta ja sielusta.

Hakola oli tehnyt ”läksynsä” ilmeisen hyvin, joten kuulijan ei tarvinnut tuskastella kitaralle kirjoittamisen teknistä puolta – jäi tilaa velloa musiikin esteettisissä ja filosofisissa hetteiköissä.

Jos/kun säveltäjä – osaava ja sivistynyt sellainen, siis…- kirjoittaa vuonna 2008 musiikkiinsa banaaleja ja loppuunkaluttuja tyylilainoja, aiheita ja eleitä, on varmaankin luvallista odottaa, että säveltäjä tajuaa nämä itsekin banaaleiksi ja loppuunkalutuiksi keinoiksi, ja täten nuo asiat muuttuvat harkituiksi teoiksi(?).

Vilpittömästi on todettava, että en vieläkään ole ratkaissut suhdettani Hakolan konserttoon – vaatisi varmaan toisen kuulemisen ”ei elävässä” tilanteessa – mutta välitön reaktioni heti teoksen kuulemisen jälkeen oli ”tämähän oli ihan älyttömän hauska kappale” . Kyllä; Hakola oli onnistunut luomaan teoksen, jonka parissa aika ei tullut 40 minuutin kestosta huolimatta pitkäksi, mutta tästäkin huolimatta kappale herätti ajatuksia mm. siitä, kuinka vaikeaa nykysäveltäjillä meidän aikanamme on; muurit on murrettu, dogmit vedetty viemäristä alas, kukaan ei – tai ainakin hyvin harva – tulee sanomaan ”noin ei saa säveltää”. Säveltäjillä on täydellinen vapaus lainata ja ottaa vaikutteita mistä tahansa musiikin historian ja tyylikauden vaiheesta, sekä lisäksi kaikista muistakin musiikkikulttuureista/-traditioista kuin tästä länsimaisestamme.

Onko kuvaamani ”vapaus” uusi vankila; kaikki on luvallista.

Kimmo Hakola kertoo ohjelmakommentissaan kitarakonserton olevan jatkoa klarinettikonsertossa aloittamalleen juutalaistaustaisten musiikillisten maailmojen kartoittamiselle, ja tässä kitarakonsertossa oli pohjana Espanjan ja Pohjois-Afrikan sefardijuutalaisten perinne. Ko. tyylien tuntemus ei itselläni ole kovinkaan vahvaa, joten Hakolan rakennuspalikat näyttäytyivät itselleni lähinnä flamencona ja jonkinlaisena ”yleis-etnisenä” seikkailuna linjalla Balkan – Intia…

Aina kun länsimaalainen taidemusiikkisäveltäjä käyttää hyväkseen jotain muuta kuin oman kulttuuritraditionsa jatkumon aineksia, liikutaan helposti riskirajoilla, ja kuulijakin joutuu kysymään itseltään kuuntelisinko mieluummin aitoa flamencoa sille elämänsä pyhittäneiden toimesta jossakin andalucialaisessa, turistien karttamassa räkälässä, ja/tai onko nyt oikeasti mielekästä katsella ja kuunnella kuinka frakkipukuiset musiikkivirkamiehet/-naiset yrittävät ohjeistetun puheensorinan ja taputuksien kera luoda mielikuvaa spontaanista juhlasta jossakin eksoottisessa fiktiossa?…

Sinänsä oli huvittavaa ajatella sitäkin, kuinka solisti Timo Korhonen sai soittaa välillä ”kitarajuttuja”, jollaisia lähes jokainen hevikitaristi hapuilee saadessaan inspiraation ”fiilistellä niinku flamencoo, tiätsä hei niinku mäkin skulaan noita spanish-osaston juttuja”…

Paikoitellen Hakolan partituurissa soi vahvana myöskin Hollywood, tai yleisemminkin ottaen elokuvamusiikkiin viittaava, kuvailevan maalaileva kirjoitustapa. ”Kummisetä” kohtasi ”Leijapojan” – tuo Leijapoika(kaan) ei muuten ollut ihan ”hatusta” vedetty, sillä Alberto Iglesiaksen musiikki ko. elokuvaan sisälsi paikoitellen samanlaista (filosofisessa mielessä) ”estetisoitua/puleerattua” etnoa kuin Hakolan kitarakonserttokin. Eikä tuo ollut tarkoitettu moitteeksi.

Mitä tulee aikamme säveltäjien linjaan kitarakonserttojen ongelmallisuuden suhteen mitä tulee kitaran kuuluvuuteen, on jo lähes itsestäänselvyydeksi muodostunut se käytäntö, että kitara vahvistetaan sähköisesti; näin tapahtui myös Hakolan kohdalla.

Klassisen kitaran vahvistaminen on aina sikäli hankalaa, että laitteiston on oltava äärimmäisen tasokasta pystyäkseen toistamaan mahdollisimman realistisesti soittajan tuottaman klangin sitä muokkaamatta (tästä aiheesta on muuten Kitaristi-lehden numerossa 1/08 Janne Malisen ansiokas artikkeli), ja varmasti Korhosella oli Finlandiatalossa käytössään laadukkaat kamat, mutta siitäkin huolimatta soundissa oli – ainakin paikoitellen – ”ämyrimäinen” vivahde. Istuin itse varsin lähellä lavaa ja kuulin kitaran melko hyvin, mutta vahvistuksesta huolimatta en epäile, etteikö jollain esim. parvella istuneella olisi ollut ongelmia kitaran kuulemisen kanssa; aikanaan Korhosen soittaessa samaisessa paikassa Usko Meriläisen kitarakonserton, ei allekirjoittanut kuullut kitarasta mitään huolimatta vahvistuksesta!

Vahvistin tai ei, tulee säveltäjän olla tarkkana kitaran ja orkesterin balanssin suhteen, ja vaikka Hakolan konsertto onkin varsinainen ”runsaudensarvi”, pysyi balanssi – ainakin minun korviini – aisoissa.

Rakenteellisesti Kimmo Hakola oli jakanut konserttonsa kolmeen osaan; Allegro brillante – Cadenza, Adio, Ghetto. Ensimmäinen osa oli hyvin aktiivista musiikkia, ja alku meni hieman ohikin sopeutuessa siihen, että ”nythän tuolla lavalla tapahtuu kaikenlaista”, mutta kadenssiin päästyä oli jo saatu yleiskuva ympäröivästä todellisuudesta/illuusiosta/illuusion todellisuudesta/todellisuuden illuusiosta, ja tätä kuvaa syvennettiin toisessa osassa. Lopulta kolmas osa, Ghetto, käynnisti bileet – vai oliko kyseessä sittenkin houreinen unikuva?…

Solisti Timo Korhosen lavakarismassa alkaa olla sellaista auktoriteettia, että kohta mies voisi harkita ”konsertoimista” ilman kitaraa tehden ”tarmomannit” ja istuen lavalla hiljaa yleisöä tarkkaillen, mutta ennen kuin hän tuolle tielle lähtee, olisi toki hauskaa kuulla häneltä ihan sooloresitaalikin täällä Helsinginkin mailla…

Konsertin jälkipuolella Helsingin Kaupunginorkesteri esitti Felix Mendelssohinin sinfonian no. 3 op. 56 ”Skottilainen”, ja eräs ”vääräleuka” veistelikin konsertin jälkeen kommenttina Hakolan konserttoon ”harmi, ettei se Mendellsohn säveltänyt kitarakonserttoa…” Harmi tosiaan (oikeasti!), vaan kyllä Kimmo Hakolan kitarakonsertto on ”ongelmineenkin” ihan ansiokas teos, ja ainahan on positiivista se, että taideteos herättää keskenäänkin ristiriitaisia ajatuksia musiikista ja sen estetiikasta ja filosofiasta, sekä lopulta taiteesta ja elämästä yleensäkin – tai jos ei muuta, niin haastaa kritisoimaan kuulijan omia, ehkä luutuneitakin käsityksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla/mennä.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Kaikki on luvallista – vapaus uusi vankila?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s