Patrick Vena, kitara, Sibelius-Akatemian konserttisalissa 13/10

Vaikka Patrick Venan nimi on ollut jo pitkään ”tiedostoissani” osiossa ”nuoremman polven suomalaiset kitaristit”, oli tämä ”Ensikonsertti” – vaan ei illan taiteilijan osalta ilmeisestikään ENSIMMÄINEN konsertti – itselleni ensimmäinen tutustuminen Venaan koko illan konsertin muodossa. Täytyy heti tunnustaa, että ennen konserttia illan ohjelmaa selatessani olivat ennakkoajatukseni menun osalta hieman torjuvia; ”miten se nyt tuommoisen ohjelman on rakentanut?…”, mutta onneksi kaikki pelkoni eivät toteutuneet…

Vena ei tarjonnut konsertissa mitään ”alkupalaa”, vaan syöksyi suinpäin ravitsevan pääruoan kimppuun; rohkea temppu palkittiin intensiivisellä ja selkeästi jäsennellyllä esityksellä Fernando Sorin teoksesta ”Fantasia Elegiaque”(op.59). Venan tulkinta ei hakenut innoitusta pikkusievyyden karikoita sisältävästä ”tyylinmukaisuudesta”, vaan otti rohkeasti härkää sarvista 1900-luvun romanttisen virtuoosin tavoin. Patrick Vena ei edes yrittänyt näperrellellä ”fortepianon” parissa, vaan otti kaikki irti modernista ”stainway’sta” – jos tuollainen symboliikka nyt sallitaan.

Juan-Antonio Muron käsitys yksinäisyydestä (Songs of Solitude I & II) ei vastaa suomalaisen miehen mytologisoitua yksinäisyyttä erinäisine lieveilmiöineen, vaan kuulijalle syntynyt näkökulma oli toinen. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en tunne teoksen pohjana olevia Eeva Tervalan runoja, mutta ohjelmalehtisessä on säveltäjän itsensä kuvaus teksteistä; ”Runojen teksti on karu ja hetkellinen, selkeän ilmeikäs ja alaston. Musiikki saa impulssia sen levottomista, lyhyistä kuvista.”

Fragmentaarisuutta oli kyllä havaittavissa, kuin myös selkeän hämärää ilmeikkyyttäkin, mutta karuutta minun oli vaikea tässä musiikissa havaita. Yksinäisyys on kaksipiippuinen asia; tahdonvastaisena se voi tappaa, mutta kaivattuna se on välttämätön elementti ihmisen minuuden kasvussa, ja mitä tulee taiteelliseen työskentelyyn, ei siitä tule ilman ajoittaista yksinäisyyteen vetäytymistä yhtään mitään. Koin Muron ilmentämän yksinäisyyden jonkinlaisena kirpeän aurinkoisena, syksyisenä pastoraalimaisemana, jossa vapaaehtoisesti yksinäisyyden valinnut erakko nauttii omasta seurastaan ja luonnon rauhasta, mutta hetkittäin tuon auvon rikkoo hetkelliseksi frustraatioksi äityvä, kuikkuinenkin ajatuskulku; ”kun edes joskus saisi kommunikoida jonkun kanssa – olenko tulossa hulluksi?”. Yhtä nopeasti kohtaus menee ohi, ja ajatukset saavat taas singahdella vapaasti assosioiden planeetoilta toisille. Kappaleen tehokas lopetus asetti kysymyksen; oliko tämä kaikki vain unta?

Vena tuntui olevan yhtä Muron teoksen kanssa, joten on turha edes mainita esityksen olleen erinomaisen.

Vakuuttava oli myöskin illan taiteilijan esitys Einojuhani Rautavaaran ”Serenades of the Unicornista” – pienenä kitaristisena välihuomiona en malta olla mainitsematta, että en muista kuulleeni esim. ”lusikkajakson” vasemman käden venytyksistä yhtä varmaotteista ja ”epä-luonnosmaista” työstöä kuin mitä Vena teki – mutta kuulijan päässä asustava pikkupiru esitti kappaleen kuluessa muutaman kysymyksen:

• Jos maailmassa on kitararesitaaleja vuonna 2471, esitetäänkö tätä teosta vielä?
• Jos säveltäjä ei olisi maailmankuulu Einojuhani Rautavaara, soittaisiko Patrick Vena tämän teoksen täällä tänä iltana (no; onhan vielä se 80-vuotispäiväkin…)?
• Minkälaisena Rautavaaran yleinen merkitys säveltäjien kaanonissa nähdään vuonna 2589?

Omissa korvissani ”Serenades” alkaa kuulostaa sen kiistattomista ansioista huolimatta jo – monen muunkin ”nykyklassikon” tavoin – hieman aikansa eläneeltä KITARAkappaleelta, mutta tunnustan kuitenkin äsken esittämieni kysymysten perimmäisen typeryyden; musiikki tapahtuu tässä ja nyt, eikä sillä miltä se kuulostaa v. 3472 pitäisi olla mitään merkitystä.

Väliajan jälkeen oli Aleksandre Tansmanin Cavatinan vuoro. Patrick Vena kirjoittaa ohjelmatekstissään; ”Tansmanin kitaratuotannon synnystä on kiittäminen suurta espanjalaista Andrés Segoviaa…”, mutta itselleni tuli jälleen kerran kaunaisia ajatuksia Segoviaa kohtaan; mies eli samaan aikaan 1900-luvun keskeisimpien ja merkittävimpien säveltäjien kanssa (Debussy, Stravinsky, Ravel, Sibelius jne…), mutta keiltä hän tilasi musiikkia? Segovia oli varmasti yksi 1900-luvun maineikkaimmista instrumentalisteista, jonka auktoriteetti olisi saanut lähes kenet tahansa säveltäjän säveltämään musiikkia tälle rakastamallemme soittimelle sen ohjelmistoa rikastuttamaan, mutta jääräpää halusi pysyä tiukasti omissa poteroissaan, ja sen seurauksena syntyi mm. nyt kuultu Tansmanin teos.

Jos taiteilija esittää omassa resitaalikonsertissaan minkä tahansa teoksen, tulee tämän uskoa teokseen – muuten sen kanssa ei jaksa elää – ja Venan koko olemus kertoi, että hän varmasti uskoo kappaleeseen ja sen mahdollisuuksiin, ja eittämättä mies teki kaikkensa uskoaan levittääkseen, mutta siitäkin huolimatta…tuli mieleen, että tälläistä musiikkia säveltää urallaan epäonnistunut viihdesäveltäjä hakiessaan ”taide-uskottavuutta” musiikkielämän portinvartijoiden silmissä. Kökköjä melodioita, korneja harmonioita, tyhjiä eleitä. Pilaantuneesta sillistä ei saa kelvollista, vaikka kokki olisi kuinka taitava tahansa.

Leo Brouwer.

Miten tuo nimi aina etukäteen konserttiohjelmassa näyttää niin haukotuttavalta? Kitaramaailmassa liikkuva alkaa melko helposti/nopeasti pitää Brouweria jonain itsestäänselvänä ”pakkopullana”, mutta onneksi soiva lopputulos antaa usein muistutuksen siitä, että mieshän on oikeasti hyvä säveltäjä. Jonkin aikaa on kulunut viimeisimmästä, Toru Takemitsulle omistetun ”HIKA”-teoksen esityksestä, ja oli jälleen palkitsevaa huomata, kuinka taitavasti ja syvällisesti Brouwer on tavoittanut Takemitsun sävelkielen herkän ominaislaadun – ja aivan erityisesti; japanilaisuuden kiteyttämisen erittäin ”epä-turistimaisiin” näkyihin ja eleisiin.

Patrick Venan konsertin päätti jäntevän virtuoosinen ja soitoniloa henkivä esitys Brouwerin Sonaatista. Brouwerin musiikkia olisi tavallaan ”helppo” paahtaa läpi kitaristisella perusosaamistyökalupakilla ja pistää ”mutkat suoriksi”, mutta Vena ei langennut tuohon ansaan, vaan suhtautui kappaleeseen samalla vakavuudella kuin mihin tahansa ”painavaan tavaraan”, saaden yksityiskohdat kimmeltämään selkeinä kuin tähdet kirkkaalla yötaivaalla kokonaismuodon kuitenkin pysyessä pitkässä linjassa ja synnyttäen vahvan intensiteetin. Kuitenkin osa nautinnosta tuli riemastuttavan eloisasta, kitaristisesta ilotulituksesta!

En keksi yhtään syytä, miksi Leo Brouwerin nimi ei olisi konserttiohjelmissa myöskin v. 2663.

Tämä Patrick Venan 13/10/2008 koettu konserttihan oli nk. ”ensikonsertti”. Omassa käsityskyvyssäni ”ensikonsertilla” on sellainen merkitys, että siinä taiteilija antaa tavallaan ”käyntikortin” omaan taiteilijapersoonaansa; kertoo mieltymystensä suuntaviivoista ja esittää suhdettaan erilaisiin musiikkeihin, mutta itselleni tämä ensimmäinen ”vakavampi” tutustumiseni Venan taiteilijapersoonaan herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Uteliaisuus kuitenkin heräsi – Vena on jälleen yksi esimerkki suomalaisen kitarismin häkellyttävänkin korkeasta tasosta – ja olen enemmän kuin kiinnostunut kuulemaan Venaa tulevaisuudessakin, uudenlaisten musiikillisten seikkailujen parissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s