Perfektionismi onkin pahe!?…

Tämän aamun (17/02) Hesarissa oli ”Ihmiset”-osiossa (s.C5) juttu ex-hiihtäjä Samppa Lajusesta. Samppa osoittautuu haastattelun perusteella kaikin puolin esimerkilliseksi ja tervejärkiseksi ex-urheilijaksi, mutta Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin ylläpitäjä ei voinut olla kiinnittämättä huomiota yhteen pieneen yksityiskohtaan; toimittaja Marko Hämäläinen kysyi osiossa VIELÄ 5 KYSYMYSTÄ Sampalta ”mikä on suurin paheesi” – mitä vastaa Samppa?: Perfektionismi joissakin asioissa. Siellä olympialaisissa se aikanaan kai näkyi.

Lukijoilleni tiedoksi, että Samppa Lajunen voitti v. 2002 Salt Lake Cityn olympialaisissa kolme kultamitalia.

Rehellisesti sanottuna en ymmärrä Lajusen vastausta, ja varsinkaan en osaa yhdistää sitä enkä havaita logiikkaa suhteessa arvokisoissa voitettuihin kolmeen kultamitaliin. Jos herra Lajunen olisi ollut hieman vähemmän perfektionismiin taipuvainen henkilö, miten se olisi näkynyt esim. mainituissa 2002 olympialaisissa? Olisiko hieman rennompi asenne vapauttanut psykofyysisiä voimavaroja ja tämän seurauksena olisi tullut enemmän kultamitaleja?

Olen ilmeisesti niin tyhmä ihminen, että en asiaa ymmärrä, mutta olen muutenkin ollut havaitsevinani joidenkin ihmisten tituleeraavan itseään perfektionisteiksi tarkoituksenaan esittää asia hieman negatiivisessa valossa.

Suomessahan oman hännän nostamista on perinteisesti pidetty epäilyttävänä ja muutenkin murinaa herättävänä toimena, joten olisiko itsestään perfektionistina puhuminen hieman negatiiviseksi tarkoitetussa valossa käänteisilmaisu sille, että kulloinenkin puhuja haluaakin oikeasti kertoa kaikille olevansa muita huomattavasti parempi ja muutenkin todella kova ja erinomainen tyyppi? Kun suomalaisessa kulttuurissa omakehua ei saa avoimesti harjoittaa, pitää se tehdä kierosti.

Jos Samppa lajusen logiikalla yrittäisi vastata kysymykseen ”mikä on suurin hyveesi”, olisi vastaus todennäköisesti välipitämättömyys ja löysin rantein asioihin suhtautuminen; yritän tehdä työni niin suurpiirteisesti ja hutiloiden kuin mahdollista, ja kaiken mennessä pieleen – so what/who cares?

Jos asia tosiaankin on noin, niin sehän on helpottava tieto; eipähän tarvitse ottaa enää paineita mistään…

En malta olla kommentoimatta vielä yhtä pientä yksityiskohtaa Hesarin Lajus-jutussa. Samppa Lajunen kommentoi huippu-urheilua seuraavanlaisesti:

On vaikea kuvitella toista työtä, joka vaatisi niin tinkimätöntä asennetta työntekoon.

Varmasti jokainen ihminen ajattelee omasta työstään – ja osin ihan oikeutetustikin – noin, mutta itselleni tuli heti muutama muukin tinkimättömyyttä vaativa ammatti mieleen (eivät ole missään järjestyksessä): Aivoleikkausta suorittava kirurgi, intialaispakistanilaiskiinalaisessa hikipajassa työskentelevä lapsiorja, palkkamurhaaja ja esiintyvä taiteilija – ai miten niin?

Aivoleikkausta suorittavaa kirurgia nyt tuskin tarvitsee mitenkään perustella, mutta lapsiorjan henkikulta ei ole juuri minkään arvoinen; jos tekee hommansa huonosti tai ei muutoin miellytä pomoa, voi kohtalo olla mikä tahansa eikä kukaan välitä. Asema on omiaan kehittämään tinkimättömyyttä työtä kohtaan, luulen ma. Mitä tulee palkkamurhaajan toimenkuvaan, voivat työnantajat itsekin olla sen verran kovaotteista sakkia, että palkkamurhaajaparan epäonnistuessa täsmätehtävässään on palkkamurhaaja pian entinen palkkamurhaaja, ja homman onnistuessakin vaatinee palkkamurhan onnistunut toteutus melko tinkimätöntä esivalmistelua, otaksun ma…

Esiintyvä taiteilijan elämä – ainakin länsimaisen taidemusiikin palveluksessa olevan konsertoivan muusikon – on hyvin paljon huippu-urheilijan elämää muistuttavaa; jatkuvaa treenaamista, sisäsyntyisiä suorituspaineita sekä yleisön että oman itsen taholta, jatkuvan kehittymisen vaatimuksia, riittämättömyyden tunteita etc., mutta monien eroavaisuuksienkin joukosta on poimittava yksi; tähtiurheilija saa epäonnistua useastikin uran ja statuksen siitä juuri kärsimättä, mutta kansainvälistä uraa tekevä solisti/muusikko/kapellimestari ei saa epäonnistua. Jalkapalloilija Jari Litmasen tai tennisässä Jarkko Niemisen ura ei välttämättä vaarannu pitkästäkään epäonnisten suoritusten putkesta, mutta viulisti Pekka Kuusiston tai pianisti Olli Mustosen ei tarvitsisi epäonnistua kuin kerran, niin musiikkimaailman huhumylly alkaisi jauhaa ja todistetut lisäepäonnistumiset voisivat kaataa uran.

Urheilun ja taiteen yhteneväisyyksistä ja eroista voisi turista vaikka kuinka pitkään, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että ilman siivoojien ja roskakuskien tinkimättömyyttä tämäkin kaupunki (=Helsinki) olisi sietämätön paikka olla ja elää. On myös syytä iloita joidenkin lumimiesten/-naisten tinkimättömyydestä työtään kohtaan tänä talvena – varsinkin, kun tuohon iloon ei kaupungin kaikissa osissa ole aina aihetta…

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s