Patrick Vena, kitara, Sibelius-Akatemian konserttisalissa 13.10.2008

Vaikka Patrick Venan nimi on ollut jo pitkään tiedostoissani osiossa nuoremman polven suomalaiset kitaristit, oli tämä ensikonsertti itselleni ensimmäinen tutustuminen Venaan koko illan konsertin muodossa. Täytyy tunnustaa, että ennen konserttia illan ohjelmaa selatessani olivat ennakkoajatukseni menun osalta hieman torjuvia tyyliin miten se nyt tuommoisen ohjelman on rakentanut, mutta onneksi pahimmat pelkoni eivät toteutuneet.

Vena ei tarjonnut konsertissa mitään alkupalaa, vaan syöksyi suinpäin ravitsevan pääruoan kimppuun. Rohkea temppu palkittiin intensiivisellä ja selkeästi jäsennellyllä tulkinnalla Fernando Sorin teoksesta Fantasia Elegiaque (op.59). Venan soiva realisaatio ei hakenut innoitusta pikkusievyyden karikoita sisältävästä tyylinmukaisuudesta, vaan otti rohkeasti härkää sarvista 1900-luvun romanttisen virtuoosin tavoin. Patrick Vena ei edes yrittänyt näperrellellä ”fortepianon” parissa, vaan otti kaikki irti ”modernista stainwaysta”, jos tuollainen höpsö symboliikka nyt sallitaan.

Juan-Antonio Muron käsitys yksinäisyydestä (Songs of Solitude I & II) ei vastaa suomalaisen miehen mytologisoitua yksinäisyyttä erinäisine lieveilmiöineen, vaan kuulijalle syntynyt näkökulma oli toinen. Häpeäkseni tunnustan, että en tunne teoksen pohjana olevia Eeva Tervalan runoja, mutta ohjelmalehtisessä on säveltäjän itsensä kuvaus teksteistä: ”Runojen teksti on karu ja hetkellinen, selkeän ilmeikäs ja alaston. Musiikki saa impulssia sen levottomista, lyhyistä kuvista.”

Fragmentaarisuutta oli kyllä havaittavissa, kuin myös selkeän hämärää ilmeikkyyttäkin, mutta karuutta minun oli vaikea tässä musiikissa havaita. Yksinäisyys on kaksipiippuinen asia; tahdonvastaisena se voi tappaa, mutta kaivattuna se on välttämätön elementti ihmisen minuuden kasvussa. Mitä tulee taiteelliseen työskentelyyn, ei siitä tule ilman ajoittaista yksinäisyyteen vetäytymistä yhtään mitään. Koin Muron ilmentämän yksinäisyyden jonkinlaisena kirpeän aurinkoisena syksyisenä pastoraalimaisemana, jossa vapaaehtoisesti yksinäisyyden valinnut erakko nauttii omasta seurastaan ja luonnon rauhasta, mutta hetkittäin tuon auvon rikkoo hetkelliseksi frustraatioksi äityvä, kiukkuinenkin ajatuskulku: ”kun edes joskus saisi kommunikoida jonkun kanssa – olenko tulossa hulluksi?”. Yhtä nopeasti kohtaus menee ohi, ja ajatukset saavat taas singahdella vapaasti assosioiden planeetoilta toisille. Kappaleen tehokas lopetus asetti kysymyksen: oliko tämä kaikki vain unta?

Vena tuntui olevan yhtä Muron teoksen kanssa, joten on turha edes mainita esityksen olleen erinomaisen.

Vakuuttava oli myöskin illan taiteilijan esitys Einojuhani Rautavaaran Serenades of the Unicornista. Pienenä kitaristisena välihuomiona en malta olla mainitsematta, että en muista kuulleeni esim. ”lusikkajakson” vasemman käden venytyksistä yhtä varmaotteista ja ”epäluonnosmaista” työstöä kuin mitä Vena teki. Mitä itse sävellykseen tulee, kuulijan päässä asustava pikkupiru esitti kappaleen kuluessa muutaman kysymyksen:

– Jos maailmassa on kitararesitaaleja vuonna 2471, esitetäänkö tätä teosta vielä?
– Jos säveltäjä ei olisi maailmankuulu Einojuhani Rautavaara, soittaisiko Patrick Vena tämän teoksen täällä tänä iltana?
– Minkälaisena Rautavaaran yleinen merkitys säveltäjien kaanonissa nähdään vuonna 2589?

Omissa korvissani Serenades alkaa kuulostaa sen kiistattomista ansioista huolimatta jo – monen muun ”nykyklassikon” tavoin – hieman aikansa eläneeltä KITARAkappaleelta, mutta tunnustan kuitenkin äsken esittämieni kysymysten perimmäisen typeryyden: musiikki tapahtuu tässä ja nyt, eikä sillä miltä se kuulostaa v. 3472, pitäisi olla mitään merkitystä.

Väliajan jälkeen oli Aleksandre Tansmanin Cavatinan vuoro. Patrick Vena kirjoittaa ohjelmatekstissään: ”Tansmanin kitaratuotannon synnystä on kiittäminen suurta espanjalaista Andrés Segoviaa”, mutta itselleni tuli jälleen kerran kaunaisia ajatuksia Segoviaa kohtaan. Segovia eli samaan aikaan 1900-luvun keskeisimpien ja merkittävimpien säveltäjien kanssa (Debussy, Stravinsky, Ravel, Sibelius jne.), mutta keiltä hän tilasi musiikkia? Segovia oli yksi 1900-luvun maineikkaimmista instrumentalisteista, jonka auktoriteetti olisi saanut lähes kenet tahansa säveltäjän säveltämään musiikkia tälle rakastamallemme instrumentille sen ohjelmistoa rikastuttamaan, mutta jääräpää halusi pysyä tiukasti omissa esteettis-asenteellisissa poteroissaan, ja sen seurauksena syntyi mm. nyt kuultu Tansmanin teos.

Jos taiteilija esittää omassa resitaalikonsertissaan minkä tahansa teoksen, tulee hänen uskoa teokseen, muuten sen kanssa ei jaksa elää. Venan koko olemus kertoi, että hän varmasti uskoo kappaleeseen ja sen mahdollisuuksiin. Eittämättä mies teki kaikkensa uskoaan levittääkseen, mutta siitäkin huolimatta…tuli mieleen, että tälläistä musiikkia säveltää urallaan epäonnistunut viihdesäveltäjä hakiessaan ”taide-uskottavuutta” musiikkielämän portinvartijoiden silmissä. Kökköjä melodioita, korneja harmonioita, tyhjiä eleitä. Pilaantuneesta sillistä ei saa kelvollista, vaikka kokki olisi kuinka taitava.

Leo Brouwer.

Miten tuo nimi aina etukäteen konserttiohjelmassa näyttää niin haukotuttavalta? Kitaramaailmassa liikkuva alkaa melko helposti/nopeasti pitää Brouweria jonain itsestäänselvänä pakkopullana, mutta onneksi soiva lopputulos antaa usein muistutuksen siitä, että hän on oikeasti hyvä säveltäjä. Jonkin aikaa on kulunut kuulemastani, Toru Takemitsulle omistetun HIKA-teoksen esityksestä. Oli palkitsevaa huomata, kuinka taitavasti ja syvällisesti Brouwer on tavoittanut Takemitsun sävelkielen herkän ominaislaadun – ja aivan erityisesti: japanilaisuuden kiteyttämisen erittäin ”epäturistimaisiin” näkyihin ja eleisiin.

Patrick Venan konsertin päätti jäntevän virtuoosinen ja soitoniloa henkivä esitys Brouwerin Sonaatista. Brouwerin musiikkia olisi tavallaan ”helppo” paahtaa läpi kitaristisella perusosaamistyökalupakilla ja pistää ”mutkat suoriksi”, mutta Vena ei langennut tuohon ansaan, vaan suhtautui kappaleeseen samalla vakavuudella kuin mihin tahansa ”painavaan tavaraan”, saaden yksityiskohdat kimmeltämään selkeinä kuin tähdet kirkkaalla yötaivaalla kokonaismuodon pysyessä näköetäisyydellä ja synnyttäen vahvan intensiteetin. Kuitenkin osa nautinnosta tuli riemastuttavan eloisasta, kitaristisesta ilotulituksesta!

En keksi yhtään syytä, miksi Leo Brouwerin nimi ei olisi konserttiohjelmissa myöskin v. 2663.

Tämä Patrick Venan 13.10.2008 koettu konserttihan oli nk. ensikonsertti. Omassa käsityskyvyssäni ”ensikonsertilla” on sellainen merkitys, että siinä taiteilija antaa tavallaan ”käyntikortin” omaan taiteilijapersoonaansa, kertoen mieltymystensä suuntaviivoista ja esittäen suhdettaan erilaisiin musiikkeihin, mutta itselleni tämä ensimmäinen ”vakavampi” tutustumiseni Venan taiteilijapersoonaan herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Uteliaisuus kuitenkin heräsi: Vena on jälleen yksi esimerkki suomalaisen kitarismin häkellyttävän korkeasta tasosta, ja olen enemmän kuin kiinnostunut kuulemaan Venaa tulevaisuudessakin, uudenlaisten musiikillisten seikkailujen parissa.

Sade ja punainen maa

Valitettavasti en itse sattunut olemaan paikalla, mutta kiitos Radio YLE Ykkösen, sain kuulla suorana lähetyksenä Helsingin Juhlaviikkoihin kuuluvan Huvila-teltassa järjestetyn konsertin, jossa sai kantaesityksensä Eero Hämeenniemen uusi teos Sade ja punainen maa. Säästääkseni itseäni turhalta selittelemiseltä, tässä kopioitu ohjelmateksti Ylen nettisivuilta:

Torstaina 28.8.2008 klo 19.03-21.40

Torstai-illan suorassa konserttiradioinnissa kuullaan uutta musiikkia Eero Hämeenniemeltä. Huvila-teltan konsertti tarjoaa vahvoja elämyksiä eteläintialaisen klassisen eli karnaattisen musiikin sekä eurooppalaisen ja intialaisen taidemusiikin kohtaamisten parissa.

Ennakkoluuloton suomalainen uuden musiikin kärkiorkesteri kohtaa eteläintialaisen karnaattisen musiikin merkittävimpiä taiteilijoita. Suorassa lähetyksessä Huvila-teltasta kuullaan kantaesityksenä Eero Hämeenniemen uusi teos Sade ja punainen maa. Laulusolistina esiintyy eteläintialaisen karnaattisen musiikin tämän hetken tärkein edustaja Bombay Jayashri Ramnath. Orkesterina on John Storgårdsin johtama Avanti! vahvistettuna intialaisilla lyömäsoittajilla. Sade ja punainen maa on musiikkia, joka puhuttelee niin intialaista kuin eurooppalaistakin kuulijaa. Sävellyksen perustana on viisi ikivanhaa tamilinkielistä rakkausrunoa. Konsertin alkupuolella Jayashri soittajineen esittää eteläintialaista karnaattista musiikkia.

Bombay Jayashri, laulu
Pungulam Subramaniam, mridangam-rumpu
Dr. S. Karthick, ghatam-saviruukku
Minna Pensola, viulu
Heikki Nikula, bassoklarinetti
Avanti!
John Storgårds, musiikin johto

Eero Hämeenniemi tunnetaan yhtenä Korvat auki -sukupolven keskeisistä säveltäjistä Magnus Lindbergin, Jouni Kaipaisen, Esa-Pekka Salosen, Kaija Saariahon ja muiden vastaavien aikalaisten muassa, mutta siinä missä edellä mainitut ovat sävelkielissään tiukasti kytköksissä länsimaisen taidemusiikin modernismiin ja sitä edeltäneeseen ja seuranneeseen tradition jatkumoon, on Eero valinnut toisin. Hän on mennyt sinne, minne jo The Beatles meni 1960-luvulla, sinne, minkä kanssa länsimainen populaarikulttuuri on muutenkin flirttaillut aik’ajoin enemmän tai vähemmän, sinne, mikä on toiminut kriisiterapiana järjestelmällisyyden, yltäkylläisyyden, kiireen, rationaalisen ajattelun ja tappavien rutiinien uuvuttamalle länsimaiselle ihmiselle – Intiaan.

On todettava, että Eero Hämeenniemi ei ole mikään Intiassa kaikki on niinku tosi erilaista ja tosi siis niinku tiätsä ihanaa niinku -hörhö, vaan hän on syvällisesti tutustunut erityisesti eteläintialaiseen kulttuuriin opiskellen sekä kieltä että paikallista musiikkia ja siihen linkittyvää kulttuuria. Lisäksi hän on elänyt maassa pitkiä jaksoja tehden yhteistyötä paikallisten muusikoiden kanssa. Hämeenniemen suhde Intiaan ei ole kritiikittömän palvova, mutta ei myöskään länsimaisen itsetyytyväisen omahyväisyyden kyllästämä. Vuosien varrella kuultujen kommenttien ja luettujen artikkeleiden perusteella hän on kyennyt muodostamaan suhteellisen objektiivisen kuvan tuon nousevan jättivaltion olemuksesta.

Nyt on aika mennä konsertin antiin (Hämeenniemen Sade ja punainen maa -teoksen osalta, sillä ennen väliaikaa ollutta intialaisten muusikoiden omaa esitystä en kuullut kuin pari viimeistä minuuttia); miltä se musiikki vaikutti?

Kappaleen alkupuolta kuunnellessa tuli mieleen joitain ajatuksia säveltäjän mahdollisesta identiteettikriisistä ja siitä, kuinka Hämeenniemen suomalaiset kolleegat alkavat armottoman selkäänpuukotuksen ja suunnittelevat miehen lynkkaamista ”Aatteen pettämiseen”. Musiikin edetessä oli pakko antautua sen edessä, että musiikki oli sekä viihdyttävää että ajoittaisista eloisistakin hetkistä huolimatta lähinnä – mieltä rauhoittavaa. Voiko länsimaisena nykysäveltäjänä esiintyvä ihminen tehdä suurempaa isänmurhaa, kuin säveltää viihdyttävää ja rauhoittavaa musiikkia?

Välillä tuntui, kuin intialaisten muusikoiden olisi ollut hieman hankalaa sopeutua seuraamaan sekä kapellimestaria että koko sitä systeemiä, mistä länsimainen iso sinfoniaorkesteri koostuu. Vastaavasti suomalaiset muusikot tuntuivat alussa olevan kuin studiomuusikot Bollywood-elokuvan äänityssessioissa, mutta laulusarjan edetessä epäilevät ajatukset häipyivät, ja huomasin kuuntelevani musiikkia siten, kuin länsimaiseksi taidemusiikiksi luokiteltavaa musiikkia harvemmin kuuntelen; vailla tarvetta analysoida mitään.

Minusta Hämeenniemen sävellys on ”vain” musiikkia; se ei ole viihdettä, ei länsimaista taidemusiikkia, eikä ihan intialaistakaan musiikkia. Mikä ilahduttavinta, se ei ole myöskään cross overia, vaan se on puhdasta musiikkia; hetkessä soivaa ja sen jälkeen olemattomuuteen katoavaa auditiivista todellisuutta. Vai oliko se sittenkin unta?

Bombay Jayashin laulu oli pakottomasti lumoavaa; ei dominoivaa, mutta kuitenkin kokonaisuuden keskiössä virtaavaa iätöntä ja ajatonta Ihmisen Ääntä. Tämä seuraava ajatus voi olla ehkä hieman kerettiläinen, mutta hyvin usein intialaisia laulajia kuunnellessa tulee mieleen, kuinka Robert Plantin äänenkäyttö ja fraseeraus on usein hämmästyttävän lähellä intialaisia ihanteita – ainakin joissakin Led Zeppelinin ja Plantin oman soolotuotannon orientaalisemmin värittyneissä kappaleissa.

Kuin sivujuonteena äskeiselle, tuli Hämeenniemen teosta kuunnellessa väkisinkin mieleen Jimmy Pagen ja Robert Plantin Unledded-projekti vuodelta 1994. Siinä Page & Plant esittivät osin intialaisten muusikkojen kanssa vanhoja Zeppelin-klassikkoja varsin hyvällä maulla toteutetun orientaalisen marinadin läpi käytettyinä.

Koska intialaisen musiikin tuntemukseni on yhtä huonoa ja pinnallista kuin suurimmalla osalla läntisen pallonpuoliskon lajitovereistanikin, toivat monet Sade ja punainen maa -teoksen intialaiselementit mieleen esim. fuusiolegenda John McLaughlinin Shakti ja Mahavisnu Orchestra -yhtyeiden tuotannon, mutta Hämeenniemen tapa käyttää sinfoniaorkesteria oli kuitenkin sikälikin länsimaista taidemusiikkitraditiota edustavaa, että orkesteria ei alistettu latteaksi sointimattosyntikaksi, vaan kaikilla soitinryhmillä oli pienistä kommenteista kasvavan suurmuodon kehittymisen kannalta aktiivista sanottavaa.

Varsinkin laulusarjan loppupuolella oli orkesterille kirjoitettu välillä hieman rock-henkistäkin riffittelyä, mutta tuotakaan elementtiä Hämeenniemi ei alleviivannut – josko teosta tehdessään sellaista edes ajatteli.

Henkisesti Eero Hämeenniemen nyt kantaesitetty teos ei ole välttämättä kovinkaan kaukana tässäkin blogissa viime keväänä arvioidun Kimmo Hakolan kitarakonserton kanssa; elämmekö länsimaisessa kulttuurissamme jälleen orientalismista vitaliteettiaan etsivää aikakautta? Niinhän tapahtui 1900-luvun alkupuoliskolla, etenkin Ranskassa.

Tällä kertaa odotan mielenkiinnolla sitä, mikä on musiikkimaailman virallisten valvojien reaktio Hämeenniemen laulusarjaan. Veikkaisin, että osa tyrmää täysin, ja osa hymistelee jotain jostakin etsimisestä, henkisyyden kaipuusta, modernismin kuolemasta – Arvo Pärtistä.

Kaikki on luvallista – vapaus uusi vankila?

Torstaina 10/04/2008 sai kantaesityksensä Kimmo Hakolan mielenkiinnolla odotettu Kitarakonsertto. Teos on omistettu kitarataiteilija Timo Korhoselle, joka luonnollisestikin vastasi kantaesityksestä kera Franck Ollu’n johtaman Helsingin Kaupunginorkesterin.

Kimmo Hakola kuuluu nykysäveltäjistömme arvostetuimpaan kärkiryhmään, mutta oma Hakola -tuntemukseni on verraten vähäistä rajoittuen vuosien saatossa muutamaan kuultuun teokseen, ja tästä seuraa tietenkin se, että uuden kitarakonserton suhteen en omannut minkäänlaisia ennakko-odotuksia.

Säveltäjä kuin säveltäjä on usein liemessä kitaralle kirjoittamisen kanssa (olettaen, että tämä ei ole aiemmin sitä tehnyt), sillä yksikin ”väärä” ääni; PAM!; idiomaattisestakin satsista tulee mahdoton toteuttaa. Hakolalla tälläistä ongelmaa ei ollut, sillä Timo Korhonen on ollut konserton syntyprosessissa alusta alkaen läsnä, ja lisäksi Hakolan omaa kommenttia konsertin ohjelmalehtisestä lainaten: Tutkin paljon Heitor Villa-Lobosin tapaa kirjoittaa kitaralle. Varsinkin hänen etydinsä tulivat minulle läheisiksi. Ne ovat opettaneet minulle paljon kitaran idiomatiikasta ja sielusta.

Hakola oli tehnyt ”läksynsä” ilmeisen hyvin, joten kuulijan ei tarvinnut tuskastella kitaralle kirjoittamisen teknistä puolta – jäi tilaa velloa musiikin esteettisissä ja filosofisissa hetteiköissä.

Jos/kun säveltäjä – osaava ja sivistynyt sellainen, siis…- kirjoittaa vuonna 2008 musiikkiinsa banaaleja ja loppuunkaluttuja tyylilainoja, aiheita ja eleitä, on varmaankin luvallista odottaa, että säveltäjä tajuaa nämä itsekin banaaleiksi ja loppuunkalutuiksi keinoiksi, ja täten nuo asiat muuttuvat harkituiksi teoiksi(?).

Vilpittömästi on todettava, että en vieläkään ole ratkaissut suhdettani Hakolan konserttoon – vaatisi varmaan toisen kuulemisen ”ei elävässä” tilanteessa – mutta välitön reaktioni heti teoksen kuulemisen jälkeen oli ”tämähän oli ihan älyttömän hauska kappale” . Kyllä; Hakola oli onnistunut luomaan teoksen, jonka parissa aika ei tullut 40 minuutin kestosta huolimatta pitkäksi, mutta tästäkin huolimatta kappale herätti ajatuksia mm. siitä, kuinka vaikeaa nykysäveltäjillä meidän aikanamme on; muurit on murrettu, dogmit vedetty viemäristä alas, kukaan ei – tai ainakin hyvin harva – tulee sanomaan ”noin ei saa säveltää”. Säveltäjillä on täydellinen vapaus lainata ja ottaa vaikutteita mistä tahansa musiikin historian ja tyylikauden vaiheesta, sekä lisäksi kaikista muistakin musiikkikulttuureista/-traditioista kuin tästä länsimaisestamme.

Onko kuvaamani ”vapaus” uusi vankila; kaikki on luvallista.

Kimmo Hakola kertoo ohjelmakommentissaan kitarakonserton olevan jatkoa klarinettikonsertossa aloittamalleen juutalaistaustaisten musiikillisten maailmojen kartoittamiselle, ja tässä kitarakonsertossa oli pohjana Espanjan ja Pohjois-Afrikan sefardijuutalaisten perinne. Ko. tyylien tuntemus ei itselläni ole kovinkaan vahvaa, joten Hakolan rakennuspalikat näyttäytyivät itselleni lähinnä flamencona ja jonkinlaisena ”yleis-etnisenä” seikkailuna linjalla Balkan – Intia…

Aina kun länsimaalainen taidemusiikkisäveltäjä käyttää hyväkseen jotain muuta kuin oman kulttuuritraditionsa jatkumon aineksia, liikutaan helposti riskirajoilla, ja kuulijakin joutuu kysymään itseltään kuuntelisinko mieluummin aitoa flamencoa sille elämänsä pyhittäneiden toimesta jossakin andalucialaisessa, turistien karttamassa räkälässä, ja/tai onko nyt oikeasti mielekästä katsella ja kuunnella kuinka frakkipukuiset musiikkivirkamiehet/-naiset yrittävät ohjeistetun puheensorinan ja taputuksien kera luoda mielikuvaa spontaanista juhlasta jossakin eksoottisessa fiktiossa?…

Sinänsä oli huvittavaa ajatella sitäkin, kuinka solisti Timo Korhonen sai soittaa välillä ”kitarajuttuja”, jollaisia lähes jokainen hevikitaristi hapuilee saadessaan inspiraation ”fiilistellä niinku flamencoo, tiätsä hei niinku mäkin skulaan noita spanish-osaston juttuja”…

Paikoitellen Hakolan partituurissa soi vahvana myöskin Hollywood, tai yleisemminkin ottaen elokuvamusiikkiin viittaava, kuvailevan maalaileva kirjoitustapa. ”Kummisetä” kohtasi ”Leijapojan” – tuo Leijapoika(kaan) ei muuten ollut ihan ”hatusta” vedetty, sillä Alberto Iglesiaksen musiikki ko. elokuvaan sisälsi paikoitellen samanlaista (filosofisessa mielessä) ”estetisoitua/puleerattua” etnoa kuin Hakolan kitarakonserttokin. Eikä tuo ollut tarkoitettu moitteeksi.

Mitä tulee aikamme säveltäjien linjaan kitarakonserttojen ongelmallisuuden suhteen mitä tulee kitaran kuuluvuuteen, on jo lähes itsestäänselvyydeksi muodostunut se käytäntö, että kitara vahvistetaan sähköisesti; näin tapahtui myös Hakolan kohdalla.

Klassisen kitaran vahvistaminen on aina sikäli hankalaa, että laitteiston on oltava äärimmäisen tasokasta pystyäkseen toistamaan mahdollisimman realistisesti soittajan tuottaman klangin sitä muokkaamatta (tästä aiheesta on muuten Kitaristi-lehden numerossa 1/08 Janne Malisen ansiokas artikkeli), ja varmasti Korhosella oli Finlandiatalossa käytössään laadukkaat kamat, mutta siitäkin huolimatta soundissa oli – ainakin paikoitellen – ”ämyrimäinen” vivahde. Istuin itse varsin lähellä lavaa ja kuulin kitaran melko hyvin, mutta vahvistuksesta huolimatta en epäile, etteikö jollain esim. parvella istuneella olisi ollut ongelmia kitaran kuulemisen kanssa; aikanaan Korhosen soittaessa samaisessa paikassa Usko Meriläisen kitarakonserton, ei allekirjoittanut kuullut kitarasta mitään huolimatta vahvistuksesta!

Vahvistin tai ei, tulee säveltäjän olla tarkkana kitaran ja orkesterin balanssin suhteen, ja vaikka Hakolan konsertto onkin varsinainen ”runsaudensarvi”, pysyi balanssi – ainakin minun korviini – aisoissa.

Rakenteellisesti Kimmo Hakola oli jakanut konserttonsa kolmeen osaan; Allegro brillante – Cadenza, Adio, Ghetto. Ensimmäinen osa oli hyvin aktiivista musiikkia, ja alku meni hieman ohikin sopeutuessa siihen, että ”nythän tuolla lavalla tapahtuu kaikenlaista”, mutta kadenssiin päästyä oli jo saatu yleiskuva ympäröivästä todellisuudesta/illuusiosta/illuusion todellisuudesta/todellisuuden illuusiosta, ja tätä kuvaa syvennettiin toisessa osassa. Lopulta kolmas osa, Ghetto, käynnisti bileet – vai oliko kyseessä sittenkin houreinen unikuva?…

Solisti Timo Korhosen lavakarismassa alkaa olla sellaista auktoriteettia, että kohta mies voisi harkita ”konsertoimista” ilman kitaraa tehden ”tarmomannit” ja istuen lavalla hiljaa yleisöä tarkkaillen, mutta ennen kuin hän tuolle tielle lähtee, olisi toki hauskaa kuulla häneltä ihan sooloresitaalikin täällä Helsinginkin mailla…

Konsertin jälkipuolella Helsingin Kaupunginorkesteri esitti Felix Mendelssohinin sinfonian no. 3 op. 56 ”Skottilainen”, ja eräs ”vääräleuka” veistelikin konsertin jälkeen kommenttina Hakolan konserttoon ”harmi, ettei se Mendellsohn säveltänyt kitarakonserttoa…” Harmi tosiaan (oikeasti!), vaan kyllä Kimmo Hakolan kitarakonsertto on ”ongelmineenkin” ihan ansiokas teos, ja ainahan on positiivista se, että taideteos herättää keskenäänkin ristiriitaisia ajatuksia musiikista ja sen estetiikasta ja filosofiasta, sekä lopulta taiteesta ja elämästä yleensäkin – tai jos ei muuta, niin haastaa kritisoimaan kuulijan omia, ehkä luutuneitakin käsityksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla/mennä.

Petri Kumela tarjosi puhuttelevan konserttikokemuksen

ARVIO PETRI KUMELAN 4.9.2007 HELSINGIN AMMATTIKORKEAKOULU STADIAN KONSERTTISALISSA PITÄMÄSTÄ LEVYNJULKAISUKONSERTISTA

Petri Kumelan onnistui yhdistää ilmaisuasteikossaan sivistynyt kohtuullisuus ääritilojen orgioihin.

Kitaristi Petri Kumelan C. P. E. Bachin klaveerimusiikista tehtyjen kitarasovitusten juhlistamiseksi pidetty levynjulkaisukonsertti tarjosi runsaan kattauksen siitä, mihin kitaralla instrumenttina osaavissa ja sivistyneissä käsissä voidaan päästä, vaikka sinänsä kitara voidaan tässä yhteydessä unohtaa; kyseessä oli täysin soittimesta riippumaton, musiikillisen ilmaisun juhlahetki.

C. P. E. Bachin klaveerimusiikki näyttäytyi Kumelan käsissä sekä tiukkarakenteisena että hetken oikuista ominaismausteensa saavana taiteena, jossa lähes paradoksaalisesti yhdistyi juureva kansanomaisuus elegantin pidättyväiseen, mutta kuitenkin oikuttelevan ailahtelevaiseen aristokraattisuuteen. Juuri tämän ristiriitaisuuden Petri Kumela osasi ilmentää häkellyttävän suvereenisti; Kumelan soitossa ei mitään ollut liikaa eikä liian vähän, mutta myöskin tasaisen turruttava keskitie kierrettiin kaukaa ja varmasti.

Rytmit räiskähtelivät sähäkästi, laulavien melodioiden muotoilu oli jännitteistä, tauot antoivat hiljaisuudelle valtavasti ilmaisuvoimaa, nopeat korusävelet ja juoksutukset helmeilivät ilmavina ja painottomina, mutta silti merkitsevinä ja painokkaina musiikin lennokkaiden siipien voimin.

Täysin subjektiivisena mielipiteenä totean, että Domenico Scarlattin musiikin ennalta-arvaamaton, oikuttelevan kujeileva henki leijaili ajoittain Kumelan Bach -tulkintoja kuunnellessa alitajuntani dna-rihmastoissa.

Konserttiohjelman dramaturginen kaari oli erinomaisesti – ettei peräti kuulijaystävällisesti – suunniteltu; ensimmäisellä puoliskolla Carl Philipp + ”nykymusiikki”, toisella sama.

Oli myöskin sekä rohkeaa että myöskin varsin oivaltavaa laittaa konsertin viralliseksi päätösnumeroksi täysin uusi teos – varsinkin, kun Paavo Korpijaakon Kimberley ei ollut mikään tyypillinen ”sankarikitaristin konsertin herooinen loppuhuipentuma”, vaikka näyttävyysaspektejakaan Korpijaakon teoksesta ei suinkaan puuttunut.

Kimberley herätti sikäli ristiriitaisia tuntemuksia, että etenkin teoksen alkupuolella oli ärsyttävän tuttuja teemoja/aiheita, joiden alkuperän miettiminen söi hieman sävellyksen seuraamiseen varattua energiaa, mutta juuri nuo ”varastetut” (en vieläkään tiedä mistä, tai onko edes kyse varkaudesta) aihiot olivat myöskin häpeilemättömän tarttuvia.

Yhdellä kuulemalla Kimberley saattaisi kaivata sävellyksenä hieman tiivistämistä, mutta on todettava, että Paavo Korpijaakossa meillä on yksi uusi säveltäjänimi, jonka tekemisiä kannattaa jatkossakin seurata.

Alberto Ginasteran Sonaatti op. 47 ei koskaan ole kuulunut allekirjoittaneen suosikkikappaleisiin, mutta niin ei myöskään ollut kuulunut Josén sonaattikaan – kunnes Petri Kumela sen aikanaan esitti.

Enemmistö kitaristeista on saanut Ginasteran sonaatin kuulostamaan vähämieliseltä rämpyttelyltä ja ilmeisimpien kitarasävellystehokeinojen ”parasta ennen” -päivämäärän tahattoman koomiselta kieltämiseltä, mutta Petri Kumela osasi tarjota kuulijoille jännitteisen ja riemukkaan spektrin 1900 -luvun taidemusiikin virtauksista ja mannertenvälisistä liikkeistä; sulassa sovussa kuulija huomasi aistivansa intuitiivisia henkäyksiä Igor Stravinskista Edgar Varesen kautta Maurice Raveliin, eikä New Yorkin pilvenpiirtäjät ja hälinä tuntuneet sen vieraammilta teoksen maailmalle, kuin Latinalaisen Amerikan pehmeästi keinahtelevat ja sykkivät rytmitkään.

Petri Kumelan kitarismi rikkoo yhä uusia rajoja; tuntuu, kuin illan konsertissa olisi kuultu kaikki mahdolliset – ja mahdottomatkin – värit, tehot ja soundit, joita  kitarasta voi kuvitella kuulevansa. Parasta ja tärkeintä oli kuitenkin se, että millään ulkoisilla tehokeinoilla ei itsetarkoituksellisesti briljeerattu, vaan kaikki ratkaisut ja eleet tuntuivat lähtevän musiikista itsestään.

Kumelan pianissimot kantavat vaivattomasti, ja fortet ovat ilmavan pakottomia ja aggressiivisimmillaankin soinnikkaita.

Pablo Picasso lienee joskus todennut jotakin sen suuntaista, että ”hyvä maku on taiteen pahin vihollinen”, mutta Kumelan kohdalla tuli ajatelleeksi, että hän (=Kumela) on teosten omaksumisprosessin aikana lähettänyt institutionalisoidun hyvän maun matkoihinsa oleelliseen keskittymisen tieltä, mutta prosessin lopputulos kertoo, että se on tullut takaisin kuin varkain teoksista itsestään käsin – vastakohtana sille, että hyvä maku olisi ollut se ensimmäinen ohjenuora kappaleiden ilmeiden rakentumisen tiellä, ja siten keskiarvoistanut kaiken varovaiseksi ja oppineeksi näpertelyksi. Äskeinen mitenkään sitä kieltämättä tai vähättelemättä, että kokonaiselämyksen yllä leijaili suuren oppineisuuden ja tietoisuuden raikas ja kaiken kirkastava henki.

Petri Kumelan konsertissaan tarjoamien paradoksien kattaus on kaiken elävän taiteen elinehto; on hienoa poistua sävelkylvystä sekä täysin ravittuna, että nälkäisenä musiikin ihmemaan syvimpiä vesiä kohden purjehtimaan haluten.

Hieno konsertti sai arvoisensa lopetuksen viimeisessä ylimääräisessä. Petri Kumelan ulkoisesti vähäeleisesti, mutta sisäisesti puhuttelevan tunteellisesti tulkitseman katalonialaisen kansanlaulun (El Testament D’ Amelia) jälkeen kaikki oli sanottu, eikä mihinkään ollut tarvetta lisätä mitään.