Grigori Sokolov ei kylmimmilläänkään jätä kuulijaa kylmäksi

Franz Schubert (1797-1828):
-Neljä impromptua op. 90 D.899
-Drei Klavierstücke D.946

* * *
Ludwig van Beethoven (1770-1827):
-Pianosonaatti B-duuri op. 106 ”Hammerklavier”

Grigori Sokolov, piano

14.6.2013
Helsingin Musiikkitalo

Grigori Sokolov aloittaa konsertin lipumalla flyygelin äärelle ja aloittaa soittamisen lähes välittömästi alas istuuduttuaan. Pianotuolille asettumista edeltää ele, joka hyvällä tahdolla on tulkittavissa kumarrukseksi.

Ensimmäinen puolisko on 70 minuuttia yhtä soittoa. Lumovoimapotentiaali on aistittavissa heti ensimmäisten sävelten sinkoutuessa kuulijan audioversumiin.

Konsertin alkupuoliskon kappaleet Sokolov soittaa ilman taukoja yhteen putkeen. Edes Schubertin impromptujen vaihtuminen ensimmäiseen Kolmesta klaveerikappaleesta ei aiheuta Sokolovissa tarvetta hengähtää tai pitää pientä paussia. Tuossa oletusasetuksellisessa välivaiheessa osa yleisöstä alkaa jo taputtaa. Sokolovin ollessa aloittamaisillaan edellä mainitun säveltäjän uutta teoskokonaisuutta, vetää tämä kätensä hetkeksi klaviatuurilta alas. Sokolov näyttää hieman närkästyneeltä, mutta aloittaa aloittamisen välittömästi uuderstaan. Tälläinen toisiinsa suoraan liittymättömien kappaleiden sitominen yhteen ei tässä tapauksessa toimi, sillä aiemmin kuultua ei ehdi sulatella edes pientä hetkeä. Olo on kuin istuisi pakkosyöttötuolissa.

Sokolov esittelee ensimmäisen impromptun ensimmäisissä tahdeissa hivelevän kosketuksensa lähes koko kirjon, mutta emootioista veistetyt soivat näköispatsaat alkavat kuormittaa mieltäni, ja vähitellen kuunteleminen alkaa käydä hieman raskaaksi.

Ajatukseni alkaa harhailla. Haluaako tuo lavalla soittava pianisti minun olevan kuuntelemassa hänen musisointiaan?

Alan häiriintyä siitä, että Sokolov ei ota minkäänlaista kontaktia yleisöön. En ole peräänkuuluttamassa mitään halpahintaista yleisönkosiskelua tai muutakaan show-meininkiä tai musiikkiteatteria, mutta jollain tasolla vaikutelma on hieman samanlainen, kuin kuuntelisi itsekseen ja itselleen puhuvaa luennoitsijaa, joka tietää verbalisoimastaan aiheesta kaiken, mutta ei tule kuulijaa lähelle kokonaisena ihmisenä.

Tuntuu, kuin katsoisi ja kuuntelisi high-end -laitteilla Blu-Ray -taltiointia live-konsertista. Tai paremminkin – kuin kuuntelisi levyä kotona.

Sokolov on kyllä lavalla, mutta voisi olla olemattakin. Olemmeko seuraamassa jotain yksityistä hartaudenharjoitus- tai meditaatiotilaisuutta?

Soitto on mitattavissa olevilla parametreilla mitattuna ”täydellistä”, mutta huomaan pohtivani sitä, onko musiikki itsessään Sokoloville itselleen jo liiankin selvää, liiallisilla merkityksillä ladattua. Tuntuu, kuin hän toistaisi jonkun absoluuttiseksi totuudeksi korottamansa mantran ottamatta huomioon sitä, että yleisö ei välttämättä voi päästä sisälle Sokolovin päänsisäiseen kirkkauteen ja selkeyteen. Sokolovin tapa tehdä musiikkia on sekä muodollisen että muodonnallisen kirkkauden ja selkeyden juhlaa, mutta ajoittain en voi olla ajattelematta, että lavalla on täydellisesti ohjelmoitu tietokoneohjelma – sellainen, joka hallitsee myös nk. tunteet.

Ihminen kaipaa yleensä sitä mitä ei juuri nyt ole.

Tunnistan kaipaavani ääritiloja; toisaalta flyygeliä hajottavan musertavaa voimamyrskyä, toisaalta lähes kuulumattomia, mutta kuitenkin sisäisesti kuultavissa olevia, ääniä. Lähtökohtaisesti olen aristokraattisen hienostuneen soittotavan ystävä, mutta… Musiikkitalon tuolilla istuessani huomaan kaipaavani metaforasoitua Vladimir Horowitzia; vaaraa, taistelua, verta, myrskyä, murtumispisteessä olevia muureja ja – ylimaallista kauneutta.

70 minuutin jälkeen olo on ristiriitaisen väsynyt.

Grigori Sokolov on osin hyvin paradoksaalinen pianoresitalisti. Tämä instrumenttinsa ehdottomaan eliittiin kuuluva venäläispianisti on ilmiselvä lavaleijona sanan siinä merkityksessä, että esiintymislava tuntuu olevan hänelle täysin luonnollinen ajanvietto- ja työpaikka, mutta lavaleijonuuteen usein liittyvä taipumus – vaikka vain hienovaraisestikin – flirttailla yleisön kanssa, puuttuu maestroltamme kokonaan. Ulkoisesti vaikuttaisi siltä, että Sokolov ei edes muista yleisön olemassaoloa.

Konsertoiminen on Sokoloville tapa elää ja olla olemassa, ja siihen liittyvä yleisön läsnäolo on mitä ilmeisimmin asiaan kuuluva välttämätön paha, ajattelen ja luulen pääkoppani yksityisyydessä.

Sokolov on tunnettu fanaattisena harjoittelijana. Olen kuullut väitettävän, että hän saattaa jopa konserttipäivänä harjoitella kahdeksan tuntia. Ajatus tuntuu varsin pöyristyttävältä ja epäinhimilliseltä.

Huomaan spekuloivani, miten täydellinen soittamattomuus voisi tehdä Sokoloville hyvää. Mitä jos pianisti pitäisi kertakaikkisen välivuoden ja tekisi jotain muutakin kuin harjoittelisi 12 tuntia päivässä ja opiskelisi säveltäelämäkertoja tai heidän kirjeitään säveltäjäkollegoille, vaimoille, kustantajille tai rakastajattarille. Tai samaisten säveltäjien taloudenhoitajien kirjanpitomuistiinpanoja ruoka- ja juomakuitteineen. Ja opiskelisi ja tutkisi tuhannennen kerran samoja teoksia.

Paradoksaalisesti Sokolovin pianismi on täynnä elämää, mutta joku ylimaallisen täydellisyyden varjo, olkoon se vaikkapa elämätön elämä, tuntuu häiritsevän sisikuntaani. Sokolov välittää säveltäjien musiikkiin upottamat karaktäärit ja eleet – siis tunne-elämän sonoristiset ilmentymät – ydinfyysikon pikkutarkkuudella, mutta onko musiikin emotionaalinen puoli hänelle vain elämysmatka oman sisäplaneettansa ulkopuoliseen maailmaan?

Väliajan jälkeen Sokolov tarjoaa Beethovenin Hammerklavier -sonaatin. Itse Ludwig van varmasti taputtaa haudassaan, mutta hieman syyllisyyttä karsastavasta asenteestani tuntien en vieläkään osaa ajatella olevani tilaisuudessa, joka järisyttäisi sisikuntaani kaikki sen suojamuurit alas murtaen.

Vasta kolmannessa osassa (Adagio sostenuto) alan tuntea, että Sokolovin avain on työntymässä mieleni lukkoon. Tajuan olevani seuraamassa ainutlaatuisen taiteilijan resitaalia, mutta sisäinen tuntemukseni ei täysin vastaa soivan todellisuuden rationaalisesti todistettavissa olevia henkisiä arvoja. Tosin Hammerklavierin loppupuolen kumarrukset Johann Sebastian Bachin suuntaan antavat omalla tavallaan viitteitä lähitulevaisuuden tapahtumista, muutoksesta. Katharsis odottaa tuonnempana.

En vieläkään aisti sitä kitkaa, joka luo ilmaan sellaisen jännitteen, että kuulijan henki salpautuisi pakottaen tämän painautumaan tuoliinsa peläten pikkuvarpaan pienimmänkin liikuttamisen särkevän koetun hetken intensiivisyyden.

Kaikista laadukkaimmat pukukankaatkaan eivät tunnu iholla miltään.

Tunnistan kuitenkin sisuksissani sopivasti vettä ja aurinkoa saaneen lumoutumisen idun.

Konsertin virallisen osuuden jälkeen yleisö räjähtää raikuviin suosionosoituksiin. On ylimääräisten vuoro, ja auliisti Sokolov niitä tarjoileekin. Kaiken kaikkiaan encoreita tulee peräti kuusi kappaletta. Itu tulee saamaan runsaasti vettä ja aurinkoa.

Ensimmäisen ylimääräisen aikana huomaan, että rantavalli särkyy. Lievän varautuneisuuden, sekä sen aiheuttaman hämmennyksen haarniska murtuu. Jean-Philippe Rameaun sävelten muodossa tarjoiltu ranskalaisbarokkisen runollinen ilotulitus uppoaa keskushermostooni kuin selkokielinen uutislähetys ymmärrykseen.

Rameauta tulee vielä neljän räiskäleen verran lisää. Ranskalaisjalokivien jälkeen Sokolov tarjoaa vielä (korjatkaa tietäväisemmät jos olen väärässä!) annoksen Franz Lisztiä.

Sokolovissa ei tässäkään vaiheessa iltaa näy eikä kuulu minkäänlaisia henkisen tai fyysisen väsymisen merkkejä. Omasta puolestani encoresessio olisi saanut jatkua seuraavaan aamuun asti.

Kiitos, Grigori.

Grigori Sokolov

Beethoven, Saraste, Lupu ja SKO Musiikkitalossa

Musiikkitalo, la 17.3.2012 klo 19.00

Suomalainen kamariorkesteri

Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari

Radu Lupu, piano

Beethoven: Pianokonsertto nro 2

Beethoven: Sinfonia nro 8

Beethoven: Pianokonsertto nro 4

Viime lauantaina suoritin toisen vierailuni Helsingin Musiikkitaloon. Konsertti vei kuulijat länsimaisen taidemusiikin peruskauran äärelle ohjelman koostuessa pelkästään Ludwig van Beethovenin teoksista. Suhtaudun yleensä lähtökohtaisesti hieman karsastaen yhteen säveltäjään keskittyviin konsertteihin, mutta tämä Beethoven-ilta oli esittävän säveltaiteen juhlaa niille, jotka osaavat arvostaa kaikesta turhasta krumeluurista ja erikoisuuden tavoittelusta vapautetusta musisoinnista.

Vähemmän briljanteissa ohjaksissa illan ohjelma olisi voinut muodostua haukotuttavaksi piinaksi, mutta todellisen superpianistin, Radu Lupun, löytäessä kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteesta taiteellisen hengenheimolaisensa ja Suomalaisen Kamariorkesterin osoittauduttua kansainvälisestikin vertailtuna huippujoukkueeksi, oli kuulijoilla syytä tyytyväisyyteen.

Radu Lupu on pianistina eräänlainen antiteesi niille modernin ajan lavaleijonille, joiden arvo mitataan siinä, kuinka paljon kovempaa, nopeammin ja erikoisemmin he soittavat. Radu Lupun pianismi on sivistynyttä, hienovaraista ja hienostunutta, mutta samalla hyvin maanläheistä ja konstailematonta. En tiedä, voiko pianonsoitto – tai minkään instrumentin soitto – olla enää tämän pakottomampaa ja kosketuksellis-klangillisesti lämpimämpää, helmeilevämpää, syvempää ja kirkkaampaa kuin tämän romanialaisen pianolegendan soitto on.

Lupun soitossa on hämmentäviä paradokseja; mies tuntuu soittavan hyvin luonnosmaisesti – kuin juuri kulloisenakin hetkenä päästään sanottavansa spontaanisti keksien – mutta samalla kaiken yllä leijailee kurinalainen ehdottomuus. Soitto on eloisaa ja yksityiskohdilla herkuttelevaa, mutta kokonaisuuden ympärillä lepää syvä rauha, ja tässä nimenomaisessa konsertissa tuntuivat pianosolisti ja kapellimestari saavuttaneen yhteisymmärryksen musiikin kaikilla tasoilla – omiaan lisäämään musisoinnin henkistä levollisuutta.

Wieniläisklassikoiden kanssa on aina se vaara, että musisointi on joko ylivarovaista ja ylisivistynyttä koketeerausta, tai sitten musiikin dramaattisuutta yritetään ylikorostaa sillä tuloksella, että kuulijalta loppuu happi. Jukka-Pekka Saraste kuuluu niihin ihailtaviin kapellimestareihin, jotka osaavat antaa musiikin puhua omalla painollaan ilman subjektiivisen egon raskasta varjoa. Beethovenin dramatiikka on kyllä siellä partituurissa, ja tämä asia on Sarasteelle itsestään selvän tuntuinen asia.

Toisin kuin edellisenä Musiikkitalo-vierailukertana, istuin nyt hieman kauempana lavasta. Paikkani oli T-permannon rivin T2 tuoli numero 1150. Totean akustiikan olevan ainakin niin hyvän, että asia ei anna mitään oikeata aihetta valittamiseen.

Visuaalisesti paikka antoi hauskoja assosiaatioita, sillä konserttisalin ylimmät parvikatsomot näyttivät jättimäisen häkkikanalan orsilta. Ja kornia tai ei, tuli mieleen myös australialaisen rokkijätti AC/DCn video Thunderstruck; video on käsittääkseni kuvattu Sydneyn oopperatalossa, ja yläkatsomoiden tunnelmassa oli havaittavissa samankaltaisuutta.

Suomalaisen Kamariorkesterin rahoitus tulee valtaosin yksityisiltä tahoilta, ja näin ollen kiitos hienosta konsertti-illasta menee myös seuraaville yrityksille: Kone, YIT, TeliaSonera, Outokumpu, Veho, Ruukki ja Otava.

Joitain yksittäisiä hajapaikkoja lukuun ottamatta sali oli käytännöllisesti katsoen täysi.

Suomalainen Kamariorkesteri

Jukka-Pekka Saraste

Radu Lupu