Kitaristi Otto Tolonen kosketteli viimeisellä rajalla sakraaliin aistillisuuden parnassoja

Aika 12.10.2010 klo 19:00
Paikka Sibelius-Akatemia, konserttisali
Pohjoinen Rautatiekatu 9
00100 Helsinki

Otto Tolonen, kitara
Juho Laitinen, sello
Trio Tjango!
Pasi Eerikäinen, viulu
Antti Leinonen, harmonikka

OHJELMA
Riikka Talvitie: Beyond the Web
J.S: Bach: Sarja BWV 997
Paavo Korpijaakko: Sonaatti (Kimberley)
* * *
Gustave Samazeuilh: Sérénade
Georges Auric: Hommage a Alonso Mudarra
Francis Poulenc: Sarabande
Germaine Tailleferre: Guitare
Darius Milhaud: Segoviana
Astor Piazzolla; Escualo, Oblivion, Muerte del Angel

Kitaristi Otto Tolosen ensikonsertti oli pienine hetkellisine lipsahduksineenkin sekä vakuuttava näyttö ympäri maailman lukemattomissa kilpailuissa menestyneen suomalaisen taidoista ja taiteilijapersoonasta että ohjelmaltaan virkistävästi ”peruskitarakonsertista” poikkeava kattaus. Tai poikkeava ja poikkeava; konsertin alkupuolen ohjelma kera Bachin ja kahden aikamme suomalaissäveltäjän teoksen ei ehkä ollut kovinkaan hätkähdyttävä ratkaisu, mutta jälkipuoliskolla kuultiin hieman harvemmin näissä ympyröissä eteen tulevaa musiikkia ranskalaiseen Les Six-ryhmään kuuluneilta säveltäjiltä.

Konsertin ohjelmatekstissä säveltäjä Riikka Talvitie kirjoittaa konsertin avanneesta Beyond the Webistä seuraavaa:

…tavoitteeni oli luoda kitarasta energinen, pikkutarkka ja yhteistyökykyinen kumppani sellon rinnalle.

Valitettavasti Talvitie ei ollut ihan onnistunut tavoitteessaan, sillä faktuaalisestihan kitarasta ja sellosta ei saa tasavertaisia kumppaneita millään ei-sähköisellä keinolla, tai ainakaan ilman sellon alistumista hiljaisempaan perusdynamiikkaan. Konserttitilanteessa sello jyräsi kitaran reippaasti alleen. Tästä ei voi syyttää sellisti Juho Laitista, sillä hän teki kiitettävää työtä toteuttaen musiikkia ilmeisen objektiivisesti ja ihanteellisesti, eikä Tolosen olisi ollut mielekästä alkaa ”repiä kitaraansa kovempaa”, joten säveltäjän olisi ehkä syytä tehdä hieman muokkaustyötä teoksen parissa.

Talvitien musiikki itsessään oli energistä ja dramaturgisesti hyvin ajateltua, mutta ei ainakaan tällä ensimmäisellä kuuntelukerralla mitään suurempaa muistijälkeä allekirjoittaneeseen jättävää.

Otto Tolonen tarjosi J. S. Bachin toisen luuttusarjan välityksellä kuulijoille iloa ja nautintoa 1900-luvun alkupuoliskon suurimmat pianistit mieleen tuovalla esteettisellä lähestymistavallaan; Tolosen Bach ei ole yhden totuuden julistaja tai johonkin dogmilokeroon naulattuun musiikilliseen ajatteluun sidottu ”tyylikausitodiste” oikeasta tavasta soittaa Bachia. Tolosen kepeänkantava kosketus toi kuin varkain luontaista tanssillisuutta karakteristiikkaan, mutta alleviivaamattoman romanttisen estetiikan läsnäolo toi itselleni mieleen, että illan kitaristi ei halua millään tasolla kieltää säveltäjän tarjoaman materiaalin esteettisen, emotionaalisen ja älyllisen kauneuden horisontteja.

Sarabanden kohdalla saatiin konsertin ensimmäinen näyte siitä, kuinka paljon tämä eittämätön tekniikkavirtuoosi(kin) saa irti hieman intiimimmeistäkin sävyistä. Intensiivistä ja pysähdyttävää, eikä rohkea kokukuviointikaan ainakaan vähentänyt runollista vaikutelmaa.

Paavo Korpijaakon kitarasonaatissa Kimberley alkaa olla jo ainesta moderniksi kitaraklassikoksi. Kimberley on omistettu kitaristi Petri Kumelalle, jonka kanssa Korpijaakko on säveltänyt teoksen tiiviissä yhteistyössä. Muistan kappaleen herättäneen positiivista huomiota jo kantaesityksessäkin, ja nyt kuultu Tolosen tulkinta vain vahvisti käsitystä kappaleen ansioista. Tunnelmasta toiseen luontevasti etenevän ja muutenkin riemukkaan jännittävän kappaleen lisäansio on, että säveltäjä on onnistunut välttämään kitaralle sävelletyn nykymusiikin kuluneimmat maneerit. Tolonen ei antanut hiuksenhienon aristokraattisen pidättyväisyytensäkään estää teoksen vulkaanista ilmaisuvoimaa.

Konsertin jälkipuolisko alkoi viiden eri ranskalaissäveltäjän itsenäisillä yksittäiskappaleilla, mutta Otto Tolonen oli oivaltavasti keksinyt esittää ne ikään kuin yhtenä, viidestä eri osasta koostuvana teoksena – siis tavallaan sarjana. Tolosen hienostunut sointitaju ja kyky reagoida pienimpiinkin säveltäjän tarjoamiin impulsseihin takasivat kirkastuksen hetkiä Poulencin Sarabanden aistillisesta melankoliasta Auricin Hommagen räjähtävään energisyyteen.

Olisiko edellä mainitussa teema Tolosen mahdolliseksi levytysprojektiksi?…

Konsertin lopulla lavalle astelivat Tolosen kumppaneiksi viulisti Pasi Eerikäinen ja harmonikansoittaja Antti Leinonen, eli lavalla oli Trio Tjango!.

Jos Astor Piazzollan musiikki ei millään tasolla – varsinkaan hyvin esitettynä – kosketa ihmistä, on syytä olettaa persoonallisuudessa olevan jonkinlaisen emotionaalisen häiriön, mutta siitäkin huolimatta tunnustan olevani välillä hieman väsynyt Piazzollaan ja hänen musiikkinsa yleiseen hehkuttamiseen. Erityisen naurettavaa ja ahdistavaakin oli se vakavuus ja ryppyotsaisuus, millä jotkut muusikot suhtautuivat tämän musiikin tulkintaan joskus 1990-luvulla. Piazzollaa soitettiin ”oikein” tai ”väärin”, ”ymmärrettiin” tai ”ei ymmärretty”, ja lähes messiaanisena todistusaineistona toimivat Piazzollan omat levytykset. Samalla logiikalla kapellimestareiden tulisi siis kopioida pikkutarkasti vaikkapa Igor Stravinskyn itsensä johtamat levytykset omista teoksistaan, mutta moniko näin tekee ja – miksi edes tekisi?

”TT!” esitti argentiinalaisen nykytangon edesmenneen mestarin musiikkia verevästi ja vapautuneesti, ja muut päättäkööt oliko kuultu oikeaa väikö väärää Piazzollaa – aivan kuten toisissa ympyröissä pohditaan oikean ja väärän metallin olemusta…

Virallisen ohjelman jälkeisistä kahdesta ylimääräisestä ensimmäisestä vastasi niin ikään Trio Tjango!, ja yhtye tarjosi legendaarisen ranskalaisjazzkitaristi Django Reinhardtin musiikkia kappaleen Minor Swing muodossa. Erittäin toimivaa, mutta väärässä ympäristössä ja yhteydessä.

Toisessa ylimääräisessä Tolonen oli jälleen yksin kitaransa kanssa, ja viimeisenä voiteluna tarjottiin ranskaisen toisinsäveltäjän, Erik Satien, Gnossienne No.1. Kappale edustaa näennäisen – ja aidonkin – yksinkertaista musiikkia. Näissä alunperin pianolle sävelletyissä kappaleissa ei pääse piiloutumaan virtuoosisen kimuranttiuden tai älyllisen nokkeluuden taakse, ja näitä Satien pikkukappaleita kuuleekin aina sillointällöin vaikkapa musiikkiopistojen konserteissa pikkupianistien toimesta soitettuina. Edes melko vaatimaton peruspimputuskaan ei välttämättä kykene täysin tuhoamaan näiden pienten helmien perusviehätysvoimaa, mutta Otto Tolonen osoitti, että tämäkin Gnossienne No.1 tarjoaa oikeissa käsissä mahdollisuuksia itseään suurempien maailmojen tirkistelyyn.

Jos muusikko saa Satien yhteen Gnossienneen sisällytettyä koko maailman kappaleen perushaurauden siitä kärsimättä, ja lisäksi salakuljettaa muassaan lähes sakraalia aistillisuutta, on kyseessä poikkeuksellisen musikaalinen yksilö.

Otto Tolonen on poikkeuksellisen musikaalinen yksilö.
_____________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________
Lisäys 6.5.2013:

Peräänkuulutin tuossa reilun parin vuoden takaisessa kirjoitelmassani levytystä les six-ryhmän säveltäjien töistä, ja kuinka ollakaan, on sellainen nyt putkahtanut markkinoille otsikolla tiento français! YLEn musiikkitoimittaja Kare Eskolan arvio levystä on luettavissa täältä.