Esa Tikkanen ja Ari Pusa fanittavat Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenkan hirmuhallintoa

Jääkiekkoilija Esa Tikkanen tukee avoimesti Valko-Venäjän diktaattoria, Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenkaa, käymällä säännöllisesti pelaamassa tämän kanssa lätkää (HS 17.5. Ari Pusan kolumni ”Luotiliiveissä kaukalossa”). Ihmiset kuulemma ”hurraavat” näissä peleissä ja suurena filosofina herra Tikkanen toteaakin, että ”joka maassa on aina kaksi puolta”, ollen ainakin sikäli oikeassa, että esim. Valko-Venäjällä on kiduttajat ja kidutettavat, pyövelit ja tapettavat.

Kuva

Ei liene vaikea arvata, että pelien jälkeen vietetään laatuaikaa Aljaksandrin tarjoamien herkkujen ja virvokkeiden kera, ja jos jää vielä nälkä ja jano, voi halvalla – kuten Hesarin urheilutoimittaja Ari Pusa ihaillen hehkuttaa – ajella taksilla kauppaan ostamaan suolakurkkuja ja Paradiso-punaviiniä.
Halpoja hintoja fanittaessaan toimittaja Pusa unohtaa mainita valkovenäläisten keskimääräisen palkkatason, kuinkas muutenkaan.

Joskus tuntuu siltä, että urheiluväen moraalisella välinpitämättömyydellä ei ole mitään rajaa. Jos Esa Tikkasta pidetään jonain suomalaisena ”sankarina”, häpeän syvästi suomalaisuuttani.

Mutta kai se on tärkeintä, että lätkäkaukaloraakilla ja urheilutoimittajalla on kivaa – paskat kaikesta muusta.

Haittaveron viesti ja logiikka?

Hallitus on ilmoittanut haluavansa lisätä verotulojaan kiristämällä mm. sokeri-, tupakka-, alkoholi- ja polttoaineveroja (nk. haittavero), mutta tämä toimenpidehän antaa kuuliaiselle kansalaiselle sellaisen signaalin, että valtion tuloista huolehtiva ja vastuuta kantava kokee velvollisuudekseen kuluttaa entistäkin runsaammin makeisia, tupakkia, viinaa ja bensaa, sillä niiden käyttö kasvattaa tehokkaimmin valtion verotuloja, ja sitä kautta meidän kaikkien yhteistä hyvää.

Kaikki kansanedustajatkaan eivät tunnu haluavan lisää verotuloja. Aamun Helsigin Sanomien (s. A5) mukaan Oras Tynkkynen (vihr.) on opastanut, että omilla päätöksillä voi vaikuttaa maksamiinsa energiaveroihin; voi vaihtaa vähäpäästöiseen autoon, tehdä etätöitä tai muuttaa lähemmäs työpaikkaa.

Tynkkysen neuvot ovat verotulojen keräämisen kannalta järjettömiä ja epäloogisia – vai eikö Valtio oikeasti haluakaan lisätä plusmerkkistä kassavirtaansa? Eikö haittaveron pitäisi olla tehokkaasti toimiakseen kannustinvero; ”sen ja sen tuotteen verotusta korottamalla me poliitikot kannustamme juuri Sinua, rakas veronmaksajakansalainen, ostamaan enemmän kyseistä tuotetta, sillä haluathan Sinäkin, että Valtiosi talous lepää vahvalla pohjalla.”

Loogisinta olisi korottaa hyvinä pidettävien asioiden verotusta, sillä silloin Valtio voisi vedota kansalaiseen siten, että suosimalla vaikkapa terveellistä ravintoa ja tuulivoimaa, voisi kansalainen X parantaa sekä omaa, että ympäristönsä, hyvinvointia, ja lisäksi tuottaa tehokkaasti varoja Valtion pohjattomaan kassaan.

Mutta eivätpä logiik- ja politiikka ole ennenkään näyttäytyneet ylimpinä ystävyksinä, joten turhaan kaiketi valitan – vai luulisiko joku vakavissaan, että julkkisaviopari Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen hehkuisivat onnesta ilmoittaessaan YLEn pääuutislähetyksessä klo:20.30 kaikelle kansalle ”Suomessa ei olla myyty kuukauteen yhtään viinaa eikä tupakkaa – kiitos, rakkaat kansalaiset!”

Takapenkin keskipaikalla istuvalla on huonot tilat

Olen jo pitkään ollut huvittunut lehtien autotestien/-arvioiden yhdestä säännöllisesti ja silmiinpistävästi toistuvasta piirteestä, eikä tarkoittamani piirre loista poissaolollaan tämänkään aamun (20/02, s.D2&D3) Hesarin arvioissa Mercedes-Benz E 250 CDI BE T Avantgarde 5-ovisesta farmarimallista ja BMW 530d Gran Turismosta.

Varsinaisen autoesittelykirjoituksen lisäksihän näissä jutuissa on lueteltu pähkinänkuoressa testattavien autojen hyvät ja huonot puolet, ja lähes aina – tai ainakin huomattavan usein – annetaan moitetta takapenkillä keskellä istuvan huonoista oloista. Tämän aamun Hesarissa Mersua arvostellaan lauseen Huonoa: Pääsy takapenkin keskipaikalle ja Bemaria lauseen Huonoa: Keskellä takana istuvan tilat muodossa – miksi nyt motkotan mokomasta asiasta?

Tarkkailkaapa liikenteessä pyöriviä yksityisautoja; yleisimmin niissä istuu yksi ihminen, korkeintaan kaksi, joten mitä väliä sillä takapenkin keskipaikalla ihan oikeasti on? Asiahan on keskimäärin niin, että sillä ei ole mitään väliä.

Perfektionismi onkin pahe!?…

Tämän aamun (17/02) Hesarissa oli ”Ihmiset”-osiossa (s.C5) juttu ex-hiihtäjä Samppa Lajusesta. Samppa osoittautuu haastattelun perusteella kaikin puolin esimerkilliseksi ja tervejärkiseksi ex-urheilijaksi, mutta Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin ylläpitäjä ei voinut olla kiinnittämättä huomiota yhteen pieneen yksityiskohtaan; toimittaja Marko Hämäläinen kysyi osiossa VIELÄ 5 KYSYMYSTÄ Sampalta ”mikä on suurin paheesi” – mitä vastaa Samppa?: Perfektionismi joissakin asioissa. Siellä olympialaisissa se aikanaan kai näkyi.

Lukijoilleni tiedoksi, että Samppa Lajunen voitti v. 2002 Salt Lake Cityn olympialaisissa kolme kultamitalia.

Rehellisesti sanottuna en ymmärrä Lajusen vastausta, ja varsinkaan en osaa yhdistää sitä enkä havaita logiikkaa suhteessa arvokisoissa voitettuihin kolmeen kultamitaliin. Jos herra Lajunen olisi ollut hieman vähemmän perfektionismiin taipuvainen henkilö, miten se olisi näkynyt esim. mainituissa 2002 olympialaisissa? Olisiko hieman rennompi asenne vapauttanut psykofyysisiä voimavaroja ja tämän seurauksena olisi tullut enemmän kultamitaleja?

Olen ilmeisesti niin tyhmä ihminen, että en asiaa ymmärrä, mutta olen muutenkin ollut havaitsevinani joidenkin ihmisten tituleeraavan itseään perfektionisteiksi tarkoituksenaan esittää asia hieman negatiivisessa valossa.

Suomessahan oman hännän nostamista on perinteisesti pidetty epäilyttävänä ja muutenkin murinaa herättävänä toimena, joten olisiko itsestään perfektionistina puhuminen hieman negatiiviseksi tarkoitetussa valossa käänteisilmaisu sille, että kulloinenkin puhuja haluaakin oikeasti kertoa kaikille olevansa muita huomattavasti parempi ja muutenkin todella kova ja erinomainen tyyppi? Kun suomalaisessa kulttuurissa omakehua ei saa avoimesti harjoittaa, pitää se tehdä kierosti.

Jos Samppa lajusen logiikalla yrittäisi vastata kysymykseen ”mikä on suurin hyveesi”, olisi vastaus todennäköisesti välipitämättömyys ja löysin rantein asioihin suhtautuminen; yritän tehdä työni niin suurpiirteisesti ja hutiloiden kuin mahdollista, ja kaiken mennessä pieleen – so what/who cares?

Jos asia tosiaankin on noin, niin sehän on helpottava tieto; eipähän tarvitse ottaa enää paineita mistään…

En malta olla kommentoimatta vielä yhtä pientä yksityiskohtaa Hesarin Lajus-jutussa. Samppa Lajunen kommentoi huippu-urheilua seuraavanlaisesti:

On vaikea kuvitella toista työtä, joka vaatisi niin tinkimätöntä asennetta työntekoon.

Varmasti jokainen ihminen ajattelee omasta työstään – ja osin ihan oikeutetustikin – noin, mutta itselleni tuli heti muutama muukin tinkimättömyyttä vaativa ammatti mieleen (eivät ole missään järjestyksessä): Aivoleikkausta suorittava kirurgi, intialaispakistanilaiskiinalaisessa hikipajassa työskentelevä lapsiorja, palkkamurhaaja ja esiintyvä taiteilija – ai miten niin?

Aivoleikkausta suorittavaa kirurgia nyt tuskin tarvitsee mitenkään perustella, mutta lapsiorjan henkikulta ei ole juuri minkään arvoinen; jos tekee hommansa huonosti tai ei muutoin miellytä pomoa, voi kohtalo olla mikä tahansa eikä kukaan välitä. Asema on omiaan kehittämään tinkimättömyyttä työtä kohtaan, luulen ma. Mitä tulee palkkamurhaajan toimenkuvaan, voivat työnantajat itsekin olla sen verran kovaotteista sakkia, että palkkamurhaajaparan epäonnistuessa täsmätehtävässään on palkkamurhaaja pian entinen palkkamurhaaja, ja homman onnistuessakin vaatinee palkkamurhan onnistunut toteutus melko tinkimätöntä esivalmistelua, otaksun ma…

Esiintyvä taiteilijan elämä – ainakin länsimaisen taidemusiikin palveluksessa olevan konsertoivan muusikon – on hyvin paljon huippu-urheilijan elämää muistuttavaa; jatkuvaa treenaamista, sisäsyntyisiä suorituspaineita sekä yleisön että oman itsen taholta, jatkuvan kehittymisen vaatimuksia, riittämättömyyden tunteita etc., mutta monien eroavaisuuksienkin joukosta on poimittava yksi; tähtiurheilija saa epäonnistua useastikin uran ja statuksen siitä juuri kärsimättä, mutta kansainvälistä uraa tekevä solisti/muusikko/kapellimestari ei saa epäonnistua. Jalkapalloilija Jari Litmasen tai tennisässä Jarkko Niemisen ura ei välttämättä vaarannu pitkästäkään epäonnisten suoritusten putkesta, mutta viulisti Pekka Kuusiston tai pianisti Olli Mustosen ei tarvitsisi epäonnistua kuin kerran, niin musiikkimaailman huhumylly alkaisi jauhaa ja todistetut lisäepäonnistumiset voisivat kaataa uran.

Urheilun ja taiteen yhteneväisyyksistä ja eroista voisi turista vaikka kuinka pitkään, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että ilman siivoojien ja roskakuskien tinkimättömyyttä tämäkin kaupunki (=Helsinki) olisi sietämätön paikka olla ja elää. On myös syytä iloita joidenkin lumimiesten/-naisten tinkimättömyydestä työtään kohtaan tänä talvena – varsinkin, kun tuohon iloon ei kaupungin kaikissa osissa ole aina aihetta…

Helsingin Sanomat on vaikutusvaltainen media

Aina silloin tällöin käydään keskustelua Helsingin Sanomien vallasta, vaikutusvallasta sekä siitä, käyttääkö lehti tietoisesti eräänlaista monopoliasemaansa vaikuttaakseen asioihin yhteiskunnan eri osa-alueilla. Lehti itse ei tunnusta käyttävänsä mitään erityisempää valtaa, mutta käytännössä maan suurimman mediakonsernin lippulaiva ei voi olla käyttämättä vaikutusvaltaa – halusi se sitä sitten itse tahi ei.

Tämän aamun (23/12/2009) Hesarissa oli kulttuuritoimittaja Jukka Isopuron melkoisen ylistävä arvio kitaristi Juuso Niemisen viimeisimmästä levystä ”The Latin American Album”. Itsekin Juuso Niemisen soitosta yhden konsertin perusteella vaikuttuneena sain päähäni hankkia levyn joululahjaksi jollekin ihmiselle, mutta kuinka ollakaan – levy oli loppu kaikista Helsingin ydinkeskustan levykaupoista! Länsimaiseen taidemusiikkiin erikoistuneessa Fuga Oy -levykaupassa sanottiin heti kättelyssä, että viimeiset kappaleet menivät tänään Hesarissa olleen ylistävän arvion seurauksena.
Kävin Fugan lisäksi kolmessa/neljässä muussa levyliikkeessä – sama tilanne kaikissa; LOPPU!

Itseäni tietysti hieman harmitti hyvän lahjaidean ajautuminen karille, mutta asialla on toki hyvätkin puolensa; marginaalimusiikin marginaalisiipeä edustavaa levyä on siis myyty hyvin (nk. ”klassinen musiikki” on siirtynyt marginaaliin ja kitara edustaa tämän marginaalin marginaalia, vaikka paradoksaalisesti esim. musiikkioppilaitoksissa klassinen kitara on edelleenkin yksi suosituimmista soittimista), joten iloitkaamme siitä!

Joskus Hesarin vaikutusvallasta voi siis seurata jotain hyvääkin…