Sade ja punainen maa

Valitettavasti en itse sattunut olemaan paikalla, mutta kiitos Radio YLE Ykkösen, sain kuulla suorana lähetyksenä Helsingin Juhlaviikkoihin kuuluvan Huvila-teltassa järjestetyn konsertin, jossa sai kantaesityksensä Eero Hämeenniemen uusi teos Sade ja punainen maa. Säästääkseni itseäni turhalta selittelemiseltä, tässä kopioitu ohjelmateksti Ylen nettisivuilta:

Torstaina 28.8.2008 klo 19.03-21.40

Torstai-illan suorassa konserttiradioinnissa kuullaan uutta musiikkia Eero Hämeenniemeltä. Huvila-teltan konsertti tarjoaa vahvoja elämyksiä eteläintialaisen klassisen eli karnaattisen musiikin sekä eurooppalaisen ja intialaisen taidemusiikin kohtaamisten parissa.

Ennakkoluuloton suomalainen uuden musiikin kärkiorkesteri kohtaa eteläintialaisen karnaattisen musiikin merkittävimpiä taiteilijoita. Suorassa lähetyksessä Huvila-teltasta kuullaan kantaesityksenä Eero Hämeenniemen uusi teos Sade ja punainen maa. Laulusolistina esiintyy eteläintialaisen karnaattisen musiikin tämän hetken tärkein edustaja Bombay Jayashri Ramnath. Orkesterina on John Storgårdsin johtama Avanti! vahvistettuna intialaisilla lyömäsoittajilla. Sade ja punainen maa on musiikkia, joka puhuttelee niin intialaista kuin eurooppalaistakin kuulijaa. Sävellyksen perustana on viisi ikivanhaa tamilinkielistä rakkausrunoa. Konsertin alkupuolella Jayashri soittajineen esittää eteläintialaista karnaattista musiikkia.

Bombay Jayashri, laulu
Pungulam Subramaniam, mridangam-rumpu
Dr. S. Karthick, ghatam-saviruukku
Minna Pensola, viulu
Heikki Nikula, bassoklarinetti
Avanti!
John Storgårds, musiikin johto

Eero Hämeenniemi tunnetaan yhtenä Korvat auki -sukupolven keskeisistä säveltäjistä Magnus Lindbergin, Jouni Kaipaisen, Esa-Pekka Salosen, Kaija Saariahon ja muiden vastaavien aikalaisten muassa, mutta siinä missä edellä mainitut ovat sävelkielissään tiukasti kytköksissä länsimaisen taidemusiikin modernismiin ja sitä edeltäneeseen ja seuranneeseen tradition jatkumoon, on Eero valinnut toisin. Hän on mennyt sinne, minne jo The Beatles meni 1960-luvulla, sinne, minkä kanssa länsimainen populaarikulttuuri on muutenkin flirttaillut aik’ajoin enemmän tai vähemmän, sinne, mikä on toiminut kriisiterapiana järjestelmällisyyden, yltäkylläisyyden, kiireen, rationaalisen ajattelun ja tappavien rutiinien uuvuttamalle länsimaiselle ihmiselle – Intiaan.

On todettava, että Eero Hämeenniemi ei ole mikään Intiassa kaikki on niinku tosi erilaista ja tosi siis niinku tiätsä ihanaa niinku -hörhö, vaan hän on syvällisesti tutustunut erityisesti eteläintialaiseen kulttuuriin opiskellen sekä kieltä että paikallista musiikkia ja siihen linkittyvää kulttuuria. Lisäksi hän on elänyt maassa pitkiä jaksoja tehden yhteistyötä paikallisten muusikoiden kanssa. Hämeenniemen suhde Intiaan ei ole kritiikittömän palvova, mutta ei myöskään länsimaisen itsetyytyväisen omahyväisyyden kyllästämä. Vuosien varrella kuultujen kommenttien ja luettujen artikkeleiden perusteella hän on kyennyt muodostamaan suhteellisen objektiivisen kuvan tuon nousevan jättivaltion olemuksesta.

Nyt on aika mennä konsertin antiin (Hämeenniemen Sade ja punainen maa -teoksen osalta, sillä ennen väliaikaa ollutta intialaisten muusikoiden omaa esitystä en kuullut kuin pari viimeistä minuuttia); miltä se musiikki vaikutti?

Kappaleen alkupuolta kuunnellessa tuli mieleen joitain ajatuksia säveltäjän mahdollisesta identiteettikriisistä ja siitä, kuinka Hämeenniemen suomalaiset kolleegat alkavat armottoman selkäänpuukotuksen ja suunnittelevat miehen lynkkaamista ”Aatteen pettämiseen”. Musiikin edetessä oli pakko antautua sen edessä, että musiikki oli sekä viihdyttävää että ajoittaisista eloisistakin hetkistä huolimatta lähinnä – mieltä rauhoittavaa. Voiko länsimaisena nykysäveltäjänä esiintyvä ihminen tehdä suurempaa isänmurhaa, kuin säveltää viihdyttävää ja rauhoittavaa musiikkia?

Välillä tuntui, kuin intialaisten muusikoiden olisi ollut hieman hankalaa sopeutua seuraamaan sekä kapellimestaria että koko sitä systeemiä, mistä länsimainen iso sinfoniaorkesteri koostuu. Vastaavasti suomalaiset muusikot tuntuivat alussa olevan kuin studiomuusikot Bollywood-elokuvan äänityssessioissa, mutta laulusarjan edetessä epäilevät ajatukset häipyivät, ja huomasin kuuntelevani musiikkia siten, kuin länsimaiseksi taidemusiikiksi luokiteltavaa musiikkia harvemmin kuuntelen; vailla tarvetta analysoida mitään.

Minusta Hämeenniemen sävellys on ”vain” musiikkia; se ei ole viihdettä, ei länsimaista taidemusiikkia, eikä ihan intialaistakaan musiikkia. Mikä ilahduttavinta, se ei ole myöskään cross overia, vaan se on puhdasta musiikkia; hetkessä soivaa ja sen jälkeen olemattomuuteen katoavaa auditiivista todellisuutta. Vai oliko se sittenkin unta?

Bombay Jayashin laulu oli pakottomasti lumoavaa; ei dominoivaa, mutta kuitenkin kokonaisuuden keskiössä virtaavaa iätöntä ja ajatonta Ihmisen Ääntä. Tämä seuraava ajatus voi olla ehkä hieman kerettiläinen, mutta hyvin usein intialaisia laulajia kuunnellessa tulee mieleen, kuinka Robert Plantin äänenkäyttö ja fraseeraus on usein hämmästyttävän lähellä intialaisia ihanteita – ainakin joissakin Led Zeppelinin ja Plantin oman soolotuotannon orientaalisemmin värittyneissä kappaleissa.

Kuin sivujuonteena äskeiselle, tuli Hämeenniemen teosta kuunnellessa väkisinkin mieleen Jimmy Pagen ja Robert Plantin Unledded-projekti vuodelta 1994. Siinä Page & Plant esittivät osin intialaisten muusikkojen kanssa vanhoja Zeppelin-klassikkoja varsin hyvällä maulla toteutetun orientaalisen marinadin läpi käytettyinä.

Koska intialaisen musiikin tuntemukseni on yhtä huonoa ja pinnallista kuin suurimmalla osalla läntisen pallonpuoliskon lajitovereistanikin, toivat monet Sade ja punainen maa -teoksen intialaiselementit mieleen esim. fuusiolegenda John McLaughlinin Shakti ja Mahavisnu Orchestra -yhtyeiden tuotannon, mutta Hämeenniemen tapa käyttää sinfoniaorkesteria oli kuitenkin sikälikin länsimaista taidemusiikkitraditiota edustavaa, että orkesteria ei alistettu latteaksi sointimattosyntikaksi, vaan kaikilla soitinryhmillä oli pienistä kommenteista kasvavan suurmuodon kehittymisen kannalta aktiivista sanottavaa.

Varsinkin laulusarjan loppupuolella oli orkesterille kirjoitettu välillä hieman rock-henkistäkin riffittelyä, mutta tuotakaan elementtiä Hämeenniemi ei alleviivannut – josko teosta tehdessään sellaista edes ajatteli.

Henkisesti Eero Hämeenniemen nyt kantaesitetty teos ei ole välttämättä kovinkaan kaukana tässäkin blogissa viime keväänä arvioidun Kimmo Hakolan kitarakonserton kanssa; elämmekö länsimaisessa kulttuurissamme jälleen orientalismista vitaliteettiaan etsivää aikakautta? Niinhän tapahtui 1900-luvun alkupuoliskolla, etenkin Ranskassa.

Tällä kertaa odotan mielenkiinnolla sitä, mikä on musiikkimaailman virallisten valvojien reaktio Hämeenniemen laulusarjaan. Veikkaisin, että osa tyrmää täysin, ja osa hymistelee jotain jostakin etsimisestä, henkisyyden kaipuusta, modernismin kuolemasta – Arvo Pärtistä.

Kaikki on luvallista – vapaus uusi vankila?

Torstaina 10/04/2008 sai kantaesityksensä Kimmo Hakolan mielenkiinnolla odotettu Kitarakonsertto. Teos on omistettu kitarataiteilija Timo Korhoselle, joka luonnollisestikin vastasi kantaesityksestä kera Franck Ollu’n johtaman Helsingin Kaupunginorkesterin.

Kimmo Hakola kuuluu nykysäveltäjistömme arvostetuimpaan kärkiryhmään, mutta oma Hakola -tuntemukseni on verraten vähäistä rajoittuen vuosien saatossa muutamaan kuultuun teokseen, ja tästä seuraa tietenkin se, että uuden kitarakonserton suhteen en omannut minkäänlaisia ennakko-odotuksia.

Säveltäjä kuin säveltäjä on usein liemessä kitaralle kirjoittamisen kanssa (olettaen, että tämä ei ole aiemmin sitä tehnyt), sillä yksikin ”väärä” ääni; PAM!; idiomaattisestakin satsista tulee mahdoton toteuttaa. Hakolalla tälläistä ongelmaa ei ollut, sillä Timo Korhonen on ollut konserton syntyprosessissa alusta alkaen läsnä, ja lisäksi Hakolan omaa kommenttia konsertin ohjelmalehtisestä lainaten: Tutkin paljon Heitor Villa-Lobosin tapaa kirjoittaa kitaralle. Varsinkin hänen etydinsä tulivat minulle läheisiksi. Ne ovat opettaneet minulle paljon kitaran idiomatiikasta ja sielusta.

Hakola oli tehnyt ”läksynsä” ilmeisen hyvin, joten kuulijan ei tarvinnut tuskastella kitaralle kirjoittamisen teknistä puolta – jäi tilaa velloa musiikin esteettisissä ja filosofisissa hetteiköissä.

Jos/kun säveltäjä – osaava ja sivistynyt sellainen, siis…- kirjoittaa vuonna 2008 musiikkiinsa banaaleja ja loppuunkaluttuja tyylilainoja, aiheita ja eleitä, on varmaankin luvallista odottaa, että säveltäjä tajuaa nämä itsekin banaaleiksi ja loppuunkalutuiksi keinoiksi, ja täten nuo asiat muuttuvat harkituiksi teoiksi(?).

Vilpittömästi on todettava, että en vieläkään ole ratkaissut suhdettani Hakolan konserttoon – vaatisi varmaan toisen kuulemisen ”ei elävässä” tilanteessa – mutta välitön reaktioni heti teoksen kuulemisen jälkeen oli ”tämähän oli ihan älyttömän hauska kappale” . Kyllä; Hakola oli onnistunut luomaan teoksen, jonka parissa aika ei tullut 40 minuutin kestosta huolimatta pitkäksi, mutta tästäkin huolimatta kappale herätti ajatuksia mm. siitä, kuinka vaikeaa nykysäveltäjillä meidän aikanamme on; muurit on murrettu, dogmit vedetty viemäristä alas, kukaan ei – tai ainakin hyvin harva – tulee sanomaan ”noin ei saa säveltää”. Säveltäjillä on täydellinen vapaus lainata ja ottaa vaikutteita mistä tahansa musiikin historian ja tyylikauden vaiheesta, sekä lisäksi kaikista muistakin musiikkikulttuureista/-traditioista kuin tästä länsimaisestamme.

Onko kuvaamani ”vapaus” uusi vankila; kaikki on luvallista.

Kimmo Hakola kertoo ohjelmakommentissaan kitarakonserton olevan jatkoa klarinettikonsertossa aloittamalleen juutalaistaustaisten musiikillisten maailmojen kartoittamiselle, ja tässä kitarakonsertossa oli pohjana Espanjan ja Pohjois-Afrikan sefardijuutalaisten perinne. Ko. tyylien tuntemus ei itselläni ole kovinkaan vahvaa, joten Hakolan rakennuspalikat näyttäytyivät itselleni lähinnä flamencona ja jonkinlaisena ”yleis-etnisenä” seikkailuna linjalla Balkan – Intia…

Aina kun länsimaalainen taidemusiikkisäveltäjä käyttää hyväkseen jotain muuta kuin oman kulttuuritraditionsa jatkumon aineksia, liikutaan helposti riskirajoilla, ja kuulijakin joutuu kysymään itseltään kuuntelisinko mieluummin aitoa flamencoa sille elämänsä pyhittäneiden toimesta jossakin andalucialaisessa, turistien karttamassa räkälässä, ja/tai onko nyt oikeasti mielekästä katsella ja kuunnella kuinka frakkipukuiset musiikkivirkamiehet/-naiset yrittävät ohjeistetun puheensorinan ja taputuksien kera luoda mielikuvaa spontaanista juhlasta jossakin eksoottisessa fiktiossa?…

Sinänsä oli huvittavaa ajatella sitäkin, kuinka solisti Timo Korhonen sai soittaa välillä ”kitarajuttuja”, jollaisia lähes jokainen hevikitaristi hapuilee saadessaan inspiraation ”fiilistellä niinku flamencoo, tiätsä hei niinku mäkin skulaan noita spanish-osaston juttuja”…

Paikoitellen Hakolan partituurissa soi vahvana myöskin Hollywood, tai yleisemminkin ottaen elokuvamusiikkiin viittaava, kuvailevan maalaileva kirjoitustapa. ”Kummisetä” kohtasi ”Leijapojan” – tuo Leijapoika(kaan) ei muuten ollut ihan ”hatusta” vedetty, sillä Alberto Iglesiaksen musiikki ko. elokuvaan sisälsi paikoitellen samanlaista (filosofisessa mielessä) ”estetisoitua/puleerattua” etnoa kuin Hakolan kitarakonserttokin. Eikä tuo ollut tarkoitettu moitteeksi.

Mitä tulee aikamme säveltäjien linjaan kitarakonserttojen ongelmallisuuden suhteen mitä tulee kitaran kuuluvuuteen, on jo lähes itsestäänselvyydeksi muodostunut se käytäntö, että kitara vahvistetaan sähköisesti; näin tapahtui myös Hakolan kohdalla.

Klassisen kitaran vahvistaminen on aina sikäli hankalaa, että laitteiston on oltava äärimmäisen tasokasta pystyäkseen toistamaan mahdollisimman realistisesti soittajan tuottaman klangin sitä muokkaamatta (tästä aiheesta on muuten Kitaristi-lehden numerossa 1/08 Janne Malisen ansiokas artikkeli), ja varmasti Korhosella oli Finlandiatalossa käytössään laadukkaat kamat, mutta siitäkin huolimatta soundissa oli – ainakin paikoitellen – ”ämyrimäinen” vivahde. Istuin itse varsin lähellä lavaa ja kuulin kitaran melko hyvin, mutta vahvistuksesta huolimatta en epäile, etteikö jollain esim. parvella istuneella olisi ollut ongelmia kitaran kuulemisen kanssa; aikanaan Korhosen soittaessa samaisessa paikassa Usko Meriläisen kitarakonserton, ei allekirjoittanut kuullut kitarasta mitään huolimatta vahvistuksesta!

Vahvistin tai ei, tulee säveltäjän olla tarkkana kitaran ja orkesterin balanssin suhteen, ja vaikka Hakolan konsertto onkin varsinainen ”runsaudensarvi”, pysyi balanssi – ainakin minun korviini – aisoissa.

Rakenteellisesti Kimmo Hakola oli jakanut konserttonsa kolmeen osaan; Allegro brillante – Cadenza, Adio, Ghetto. Ensimmäinen osa oli hyvin aktiivista musiikkia, ja alku meni hieman ohikin sopeutuessa siihen, että ”nythän tuolla lavalla tapahtuu kaikenlaista”, mutta kadenssiin päästyä oli jo saatu yleiskuva ympäröivästä todellisuudesta/illuusiosta/illuusion todellisuudesta/todellisuuden illuusiosta, ja tätä kuvaa syvennettiin toisessa osassa. Lopulta kolmas osa, Ghetto, käynnisti bileet – vai oliko kyseessä sittenkin houreinen unikuva?…

Solisti Timo Korhosen lavakarismassa alkaa olla sellaista auktoriteettia, että kohta mies voisi harkita ”konsertoimista” ilman kitaraa tehden ”tarmomannit” ja istuen lavalla hiljaa yleisöä tarkkaillen, mutta ennen kuin hän tuolle tielle lähtee, olisi toki hauskaa kuulla häneltä ihan sooloresitaalikin täällä Helsinginkin mailla…

Konsertin jälkipuolella Helsingin Kaupunginorkesteri esitti Felix Mendelssohinin sinfonian no. 3 op. 56 ”Skottilainen”, ja eräs ”vääräleuka” veistelikin konsertin jälkeen kommenttina Hakolan konserttoon ”harmi, ettei se Mendellsohn säveltänyt kitarakonserttoa…” Harmi tosiaan (oikeasti!), vaan kyllä Kimmo Hakolan kitarakonsertto on ”ongelmineenkin” ihan ansiokas teos, ja ainahan on positiivista se, että taideteos herättää keskenäänkin ristiriitaisia ajatuksia musiikista ja sen estetiikasta ja filosofiasta, sekä lopulta taiteesta ja elämästä yleensäkin – tai jos ei muuta, niin haastaa kritisoimaan kuulijan omia, ehkä luutuneitakin käsityksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla/mennä.