Otto Tolonen valotti suuren kankaan intiimeimmätkin yksityiskohdat mikroskooppisella tarkkuudella

Musiikkitalon Camerata-salissa perjantaina 19.4.2013

Otto Tolonen, kitara

Hans Werner Henze, Benjamin Britten ja englantilainen renessanssi

Konsertin ohjelma

Hans Werner Henze (1926-2012)

Royal Winter Music (Kaksi sonaattia Shakespearen hahmoihin)

Royal Winter Music I (1975/76)

  • Gloucester
  • Romeo and Juliet
  • Ariel
  • Ophelia
  • Touchstone, Audrey & William
  • Oberon

Royal Winter Music II (1979)

  • Sir Andrew Aguecheek
  • Bottom’s Dream
  • Mad Lady Macbeth

_______________

John Dowland (1563-1626)

  • Sir John Smith, His Almain
  • Farewell

Benjamin Britten (1913-1976)

Nocturnal after John Dowland, opus 70 (1963)

(Musingly – Very agitated – Restless – Uneasy – March-like – Dreaming – Gently rocking – Passacaglia – Slow and quiet)

********************

Lauantaina 20.4.2013 oli Helsingin Sanomien Lauantaiessee-sarjassa musiikkitoimittaja Samuli Tiikkajan kirjoitus otsikolla Kulttuurikilpailuissa ei ole häviäjiä, jossa toimittaja pohtii musiikkikilpailujen problematiikkaa päätyen kuitenkin siihen lopputulokseen, että soittajan kannalta kilpailuista voi olla suuresti hyötyä.

Kirjoituksessaan Tiikkaja siteeraa legendaarista jazzpianisti Thelonius Monkia, joka on sanonut taide on transendenssiä, arkikokemuksen tuolla puolen, ja sen pakottaminen arvosteluasteikon tai edes sanallisen tuomion alle on pohjimmiltaan väkivaltaa taidetta ja taiteilijaa kohtaan.

Itse tosin lisäisin, että taide valaisee meille arkikokemuksen todelliset kasvot; paljaina ja aistisumutuksesta vapaina, mutta raadollisuuden ja kauneuden rajoja hämmentävästi sotkien.

Miten tämä pika-alustus sitten liittyy Otto Tolosen konserttiin? Ennen konserttia todellakin ajattelin kirjoittavani jotain kuulemastani tähän blogiin, mutta tapahtuman jälkeen tajusin, että en omaa mitään verbaalisia keinoja konsertin synnyttämiä ja herättämiä sisäisiä maailmoja välittämään. Ja mitä tulee pelkästään H. W. Henzen kahteen – sekä henkisiltä, että fyysisiltä mittasuhteiltaan massiiviseen – sonaattiin, niin kirjoittajan pitäisi tuntea sekä teos, että sen kuvaamat William Shakespearen hahmot kuin omat taskunsa pystyäkseen sanomaan niistä edes jotain järkevää, tai sitten valita alitajunnanvirtainen ”automaattikirjoitustekniikka”, joten…olen aseeton.

Voin vain elämyksellisesti todeta, että tuntui kuin lavalla olisi ollut vähintäänkin koko Royal Shakespeare Company, mutta – vain yhteen ihmiseen kiteytyneenä. Vaikka kaikki sonaateissa esiintyneet Shakespearen hahmot eivät olisikaan olleet kuulijalle täysin tuttuja, pystyi Tolonen karakterisoimaan tulkinnoillaan hyvin selväpiirteisiä ja eläviä ihmishahmoja. Vaikka Royal Winter Music voidaan nähdä hyvin perustellusti ohjelmallisena musiikkina, niin näistäkään lähtökohdista huolimatta Tolonen ei tehnyt soivasta todellisuudesta ”teatteria”. Illan kitaristi maalasi Henzen avustamana sarjan musiikin kielellä toteutettuja muotokuvia.

Benjamin Brittenin moderniksi kitaraklassikoksi jo ajat sitten noussut Nocturnal kuuluu kitarakirjallisuuden syvällisimpien ja taiteelliselta painoarvoltaan raskaimman sarjan teosten joukkoon, ja tämän lisäksi kappale lukeutuu omassa subjektiivisessa maailmassani kaikkien aikojen parhaimpien säveltaideteosten joukkoon – mitkä tahansa soittimet ja niille kirjoitettu musiikki mukaan lukien.

Voin väittää kuulleeni elämäni aikana muutamankin varsin sykähdyttävän tulkinnan Nocturnalista, mutta Tolosen tulkinta tässä konsertissa tulee jäämään kahden vaikuttavimman ja unohtumattomimman muistijäljen jättäjän joukkoon omassa sisäisessä kovalevystössäni.

Jo ensimmäinen osa, Musingly, hätkähdytti lähes särkymispisteeseen yltävällä hauraudellaan ja sen synnyttämällä sisäisellä voimalla ja ehdottomuudella. Muutenkin oli palkitsevaa kokea, kuinka Tolonen toteutti säveltäjän nimeämät osat, karaktäärit, juuri siten kuin niiden soivassa todellisuudessa odottaisi järjellisesti ajateltuna käyttäytyvänkin, mutta samalla ilmaisussa ei kuitenkaan ollut mitään ennakoitavissa olevaa varman päälle pelaamista, vaan kitaristimme vei  sanottavansa henkisesti ”yhdelletoista” säilyttäen fyysisen ilmaisun samalla aristokraattisesti lukemassa 9,5 ja näin toimien antoi kuulijalle sen oleellisen 0,5 asteen oman kokemustilan ja avaruuden. Sanattomaksi vetävän puhutteleva, kaikesta ulkokohtaisesta krumeluurista ja tehon tavoittelusta riisuttu esitys.

Niin, ja kerrankin toteutui ihan konkreettisestikin otsikko Nocturnal AFTER John Dowland!

Vaikuttavaa tässä konsertissa oli sekin, että ohjelmakokonaisuuden saattoi ajatella yhdeksi valtavan laajaksi teokseksi; kolme säveltäjää, joiden välille syntyi kiehtova trialogi. Punainen lanka heijastui eri tilanteissa eri spektreinä, mutta – ”punaisen lankansa johdonmukaisuuden” säilyttäen.

Eräs kitaristi totesi konsertin jälkeen jaa-a; taidettiin juuri olla todistamassa parasta kitarakonserttia koskaan. No, onneksi taiteessa ei ole kyse absoluuttista totuuksista (vaikka sitähän jokaisen vastuullisen taiteilijan tuleekin etsiä ja tavoitella – elämä on paradoksi!) tai ranking-listoista (mmm…konserttipromoottorit väittänevät vastaan…), mutta tuona iltana ei tullut suurtakaan tarvetta väittää toteajalle vastaan.

Otto Tolonen oli kirjoittanut erittäin valaisevat ja perusteelliset teos-esittelyt ohjelmalehtiseen. Konsertti oli osa Tolosen Sibelius-Akatemialle tekemää DocMus-tohtorikoulutusopinnäytetyötä, joten tämä selittänee tavallista perusteellisemman ja musiikkitieteellis-teoreettisemman ohjelmatekstin. Kuulijan kannalta palkitsevinta on kuitenkin se, että koskettavimmin Tolonen puhuu kitaransa välityksellä, ja sen todistaminen livenä on aina ilo ja etuoikeus.

 

Kitaristi Otto Tolonen kosketteli viimeisellä rajalla sakraaliin aistillisuuden parnassoja

Aika 12.10.2010 klo 19:00
Paikka Sibelius-Akatemia, konserttisali
Pohjoinen Rautatiekatu 9
00100 Helsinki

Otto Tolonen, kitara
Juho Laitinen, sello
Trio Tjango!
Pasi Eerikäinen, viulu
Antti Leinonen, harmonikka

OHJELMA
Riikka Talvitie: Beyond the Web
J.S: Bach: Sarja BWV 997
Paavo Korpijaakko: Sonaatti (Kimberley)
* * *
Gustave Samazeuilh: Sérénade
Georges Auric: Hommage a Alonso Mudarra
Francis Poulenc: Sarabande
Germaine Tailleferre: Guitare
Darius Milhaud: Segoviana
Astor Piazzolla; Escualo, Oblivion, Muerte del Angel

Kitaristi Otto Tolosen ensikonsertti oli pienine hetkellisine lipsahduksineenkin sekä vakuuttava näyttö ympäri maailman lukemattomissa kilpailuissa menestyneen suomalaisen taidoista ja taiteilijapersoonasta että ohjelmaltaan virkistävästi ”peruskitarakonsertista” poikkeava kattaus. Tai poikkeava ja poikkeava; konsertin alkupuolen ohjelma kera Bachin ja kahden aikamme suomalaissäveltäjän teoksen ei ehkä ollut kovinkaan hätkähdyttävä ratkaisu, mutta jälkipuoliskolla kuultiin hieman harvemmin näissä ympyröissä eteen tulevaa musiikkia ranskalaiseen Les Six-ryhmään kuuluneilta säveltäjiltä.

Konsertin ohjelmatekstissä säveltäjä Riikka Talvitie kirjoittaa konsertin avanneesta Beyond the Webistä seuraavaa:

…tavoitteeni oli luoda kitarasta energinen, pikkutarkka ja yhteistyökykyinen kumppani sellon rinnalle.

Valitettavasti Talvitie ei ollut ihan onnistunut tavoitteessaan, sillä faktuaalisestihan kitarasta ja sellosta ei saa tasavertaisia kumppaneita millään ei-sähköisellä keinolla, tai ainakaan ilman sellon alistumista hiljaisempaan perusdynamiikkaan. Konserttitilanteessa sello jyräsi kitaran reippaasti alleen. Tästä ei voi syyttää sellisti Juho Laitista, sillä hän teki kiitettävää työtä toteuttaen musiikkia ilmeisen objektiivisesti ja ihanteellisesti, eikä Tolosen olisi ollut mielekästä alkaa ”repiä kitaraansa kovempaa”, joten säveltäjän olisi ehkä syytä tehdä hieman muokkaustyötä teoksen parissa.

Talvitien musiikki itsessään oli energistä ja dramaturgisesti hyvin ajateltua, mutta ei ainakaan tällä ensimmäisellä kuuntelukerralla mitään suurempaa muistijälkeä allekirjoittaneeseen jättävää.

Otto Tolonen tarjosi J. S. Bachin toisen luuttusarjan välityksellä kuulijoille iloa ja nautintoa 1900-luvun alkupuoliskon suurimmat pianistit mieleen tuovalla esteettisellä lähestymistavallaan; Tolosen Bach ei ole yhden totuuden julistaja tai johonkin dogmilokeroon naulattuun musiikilliseen ajatteluun sidottu ”tyylikausitodiste” oikeasta tavasta soittaa Bachia. Tolosen kepeänkantava kosketus toi kuin varkain luontaista tanssillisuutta karakteristiikkaan, mutta alleviivaamattoman romanttisen estetiikan läsnäolo toi itselleni mieleen, että illan kitaristi ei halua millään tasolla kieltää säveltäjän tarjoaman materiaalin esteettisen, emotionaalisen ja älyllisen kauneuden horisontteja.

Sarabanden kohdalla saatiin konsertin ensimmäinen näyte siitä, kuinka paljon tämä eittämätön tekniikkavirtuoosi(kin) saa irti hieman intiimimmeistäkin sävyistä. Intensiivistä ja pysähdyttävää, eikä rohkea kokukuviointikaan ainakaan vähentänyt runollista vaikutelmaa.

Paavo Korpijaakon kitarasonaatissa Kimberley alkaa olla jo ainesta moderniksi kitaraklassikoksi. Kimberley on omistettu kitaristi Petri Kumelalle, jonka kanssa Korpijaakko on säveltänyt teoksen tiiviissä yhteistyössä. Muistan kappaleen herättäneen positiivista huomiota jo kantaesityksessäkin, ja nyt kuultu Tolosen tulkinta vain vahvisti käsitystä kappaleen ansioista. Tunnelmasta toiseen luontevasti etenevän ja muutenkin riemukkaan jännittävän kappaleen lisäansio on, että säveltäjä on onnistunut välttämään kitaralle sävelletyn nykymusiikin kuluneimmat maneerit. Tolonen ei antanut hiuksenhienon aristokraattisen pidättyväisyytensäkään estää teoksen vulkaanista ilmaisuvoimaa.

Konsertin jälkipuolisko alkoi viiden eri ranskalaissäveltäjän itsenäisillä yksittäiskappaleilla, mutta Otto Tolonen oli oivaltavasti keksinyt esittää ne ikään kuin yhtenä, viidestä eri osasta koostuvana teoksena – siis tavallaan sarjana. Tolosen hienostunut sointitaju ja kyky reagoida pienimpiinkin säveltäjän tarjoamiin impulsseihin takasivat kirkastuksen hetkiä Poulencin Sarabanden aistillisesta melankoliasta Auricin Hommagen räjähtävään energisyyteen.

Olisiko edellä mainitussa teema Tolosen mahdolliseksi levytysprojektiksi?…

Konsertin lopulla lavalle astelivat Tolosen kumppaneiksi viulisti Pasi Eerikäinen ja harmonikansoittaja Antti Leinonen, eli lavalla oli Trio Tjango!.

Jos Astor Piazzollan musiikki ei millään tasolla – varsinkaan hyvin esitettynä – kosketa ihmistä, on syytä olettaa persoonallisuudessa olevan jonkinlaisen emotionaalisen häiriön, mutta siitäkin huolimatta tunnustan olevani välillä hieman väsynyt Piazzollaan ja hänen musiikkinsa yleiseen hehkuttamiseen. Erityisen naurettavaa ja ahdistavaakin oli se vakavuus ja ryppyotsaisuus, millä jotkut muusikot suhtautuivat tämän musiikin tulkintaan joskus 1990-luvulla. Piazzollaa soitettiin ”oikein” tai ”väärin”, ”ymmärrettiin” tai ”ei ymmärretty”, ja lähes messiaanisena todistusaineistona toimivat Piazzollan omat levytykset. Samalla logiikalla kapellimestareiden tulisi siis kopioida pikkutarkasti vaikkapa Igor Stravinskyn itsensä johtamat levytykset omista teoksistaan, mutta moniko näin tekee ja – miksi edes tekisi?

”TT!” esitti argentiinalaisen nykytangon edesmenneen mestarin musiikkia verevästi ja vapautuneesti, ja muut päättäkööt oliko kuultu oikeaa väikö väärää Piazzollaa – aivan kuten toisissa ympyröissä pohditaan oikean ja väärän metallin olemusta…

Virallisen ohjelman jälkeisistä kahdesta ylimääräisestä ensimmäisestä vastasi niin ikään Trio Tjango!, ja yhtye tarjosi legendaarisen ranskalaisjazzkitaristi Django Reinhardtin musiikkia kappaleen Minor Swing muodossa. Erittäin toimivaa, mutta väärässä ympäristössä ja yhteydessä.

Toisessa ylimääräisessä Tolonen oli jälleen yksin kitaransa kanssa, ja viimeisenä voiteluna tarjottiin ranskaisen toisinsäveltäjän, Erik Satien, Gnossienne No.1. Kappale edustaa näennäisen – ja aidonkin – yksinkertaista musiikkia. Näissä alunperin pianolle sävelletyissä kappaleissa ei pääse piiloutumaan virtuoosisen kimuranttiuden tai älyllisen nokkeluuden taakse, ja näitä Satien pikkukappaleita kuuleekin aina sillointällöin vaikkapa musiikkiopistojen konserteissa pikkupianistien toimesta soitettuina. Edes melko vaatimaton peruspimputuskaan ei välttämättä kykene täysin tuhoamaan näiden pienten helmien perusviehätysvoimaa, mutta Otto Tolonen osoitti, että tämäkin Gnossienne No.1 tarjoaa oikeissa käsissä mahdollisuuksia itseään suurempien maailmojen tirkistelyyn.

Jos muusikko saa Satien yhteen Gnossienneen sisällytettyä koko maailman kappaleen perushaurauden siitä kärsimättä, ja lisäksi salakuljettaa muassaan lähes sakraalia aistillisuutta, on kyseessä poikkeuksellisen musikaalinen yksilö.

Otto Tolonen on poikkeuksellisen musikaalinen yksilö.
_____________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________
Lisäys 6.5.2013:

Peräänkuulutin tuossa reilun parin vuoden takaisessa kirjoitelmassani levytystä les six-ryhmän säveltäjien töistä, ja kuinka ollakaan, on sellainen nyt putkahtanut markkinoille otsikolla tiento français! YLEn musiikkitoimittaja Kare Eskolan arvio levystä on luettavissa täältä.