Petri Kumela leikkaa ääripäät vajoamatta keskinkertaisuuteen

Petri Kumelan levynjulkistamiskonsertti 29/10/2010 Metropolian konserttisalissa,
Ruoholahdentori 6.

Konsertin ohjelma:

Lotta Wennäkoski:
(1970-)
Balai

Joachim Bernhard Hagen
(1720-1787)
Variazioni per il Liuto del Sigr:
Locatelli
(sov. Kumela)

Johann Sebastian Bach
(1685-1750)
Ciaccona, BWV 1004
(sov. Kumela)

——–

Uljas Pulkkis
(1975- )
Palo ke.
(In memoriam Tor Pulkkis)
I Golpe
II Palmas
III Castañuelas

Aki Yli-Salomäki
(1972- )
Odota

Giulio Regondi
(1822-1872)
Nocturne ´Rêverie´, Op.19

Yleisradion musiikkitoimittaja Kare Eskola intoutui kehumaan Petri Kumelaa levyarviossaan Suomen parhaimmaksi levyttäväksi kitaristiksi, ja huolimatta erinomaisten muusikoiden toisiinsa vertaamisen vaikeudesta ja perimmäisestä turhuudesta, en koe mitään tarvetta ryhtyä Eskolan arvion kumoamiseen – siitäkään huolimatta, että en levyä ole vielä edes kuunnellut (vaikka sen omistan). Tämä elävä levynjulkistamiskonsertti osoitti jälleen kerran Kumelan kuuluvan jo nyt soittimensa ehdottomaan eliittiin ihan globaalillakin tasolla.

Kun Petri Kumelan tasoisia instrumentalisteja verrataan toisiinsa, ollaan luokassa, jossa tekninen perusosaaminen on itsestäänselvän korkeaa ja kyky hallita ja käsitellä erilaisia musiikillisia muotoja, karaktäärejä ja tyylikausia täyttää – nykyään usein kitaristienkin kohdalla – vähintäinkin korkeat perusstandardit. Suurimmiksi muusikoiksi kehittyvät sitten ne, joilla on kaiken opeteltavissa ja opiskeltavissa olevan ja sinnikkään työn tuloksena hankitun tietotaidon lisäksi oman kokemuksen kautta suodatettua persoonallista näkemystä kulloinkin työn alla olevaa teosta/sävellystä kohtaan. Kun vaatimukset asetetaan todella korkealle, edellä mainitutkaan asiat eivät yksi riitä, vaan lisäksi vaaditaan ripaus sellaista selittämätöntä armolahjaa, minkä suomana taiteilija voi kietoa yleisönsä pikkusormensa ympärille ilman mitään vippaskonsteja vain tulemalla lavalle ja tekemällä sen mitä ohjelmassa lukee – mahdollisia ylimääräisiä ohjelmanumeroita unohtamatta – ja Kumelasta on todettava, että hän on hyvin lähellä tätä tasoa, eikä olisi mitenkään liioiteltua väittää hänen jo olevankin sillä.

Tässä Change is Gonna Come-levyn julkaisukonsertissa Petri Kumelan taiteilijapersoonan ominaislaatu kristallisoitui omasta mielestäni harvinaisen selkeästi. Hän kykenee samanaikaisesti välttämään sekä kaikenlaisten äärimmäisyyksien metsästämisen, että tutun ja turvallisen keskitienkin tarpomisen. Kumelan kitarataide ei briljeeraa itsetarkoituksellisen persoonallisilla ja rajuilla tulkinnallisilla ratkaisuilla, mutta ei myöskään tyydy ”hyväksi mauksi” kutsuttuun korrektiin koketeeraukseen. Jälkimmäisestä pitää huolen Kumelan ilmeinen kyky haltioitua soittamastaan musiikista; tuntuu kuin säveltäjät soittaisivat sävellystensä kautta Petri Kumelaa itseään.
Kumelalla on myös harvinainen kyky löytää puhtaasti teknisestä iloittelusta syvällisiä tasoja ja lähtökohtaisesti syvällisistä sävellyksistä iloittelevia puolia.

Konsertin avauksena kuultu Lotta Wennäkosken Balai on ehkä yksi vaikuttavimmista kuulemistani uusista kitarakappaleista; tekijä ei välttämättä ole itse ajatellut näin, mutta itse assosioin sävellyksen elementtejä György Ligetin sointikentistä Steve Reichin minimalismiin ja anonyymistä ambientista kehittyneempään teknoon, mutta erikoisin mielleyhtymä taisi kuitenkin olla erityisesti kiehtovasti jankkaavan rytmiikan osalta hevibändi Judas Priest. Tosin siinä missä ko. hevilegenda tarvitsee sanomansa välittämiseksi rekka-autoarmadallisen vahvistimia ja muuta rekvisiittaa, niin Wennäkoskelle ja Kumelalle riittää yksi vahvistamaton kitara. Tämä ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että Balaihinkin liittyi vaikuttavasti toteutettu visuaalinen elementti; konsertti alkoi siten, että lavan verhot avautuivat Petri Kumelan jo soittaessa kappaleen kuulumattoman hiljaista alkua. Akuutissa NYT!-hetkessä vaikutus oli hyvin vangitseva.

J. B. Hagenin luuttuvariaatioiden parissa illan kitaristi tarjosi fyysisesti keveää, mutta henkisesti ravitsevaa sointi- ja karakterisointikylpyä kultivoituneen elegantilla otteella.

J. S. Bachin kuuluisasta ja myyttisestä Chaconnesta (sooloviulupartitasta BWV 1004 d-molli) on tullut kuultua tulkinta jos toinenkin milloin milläkin soittimella soitettuna ja kenen mitenkin sovittamana, mutta enpä muista ihan heti näin palkitsevaa esitystä teosjärkäleestä kuulleeni. Kumelan käsissä kappaleessa ei ollut minkäänlaisia suorituksellisia vaikeuksia, mutta erityisesti sielua hyväilivät muodonnan sulavuus ja huikean jalosti toteutetut siirtymät jaksoista toisiin. Kuulijan ei myöskään tarvinnut arvailla Bachin äänenkuljetuksen reittejä; kitaristisesti kimuranteimmissa ”menopaikoissakin” kudos ja linjat säilyttivät kristallisen kirkkautensa.

Petri Kumelan ei tarvinnut kieriskellä pohjamudissa saavuttaakseen syvän puhuttelevuuden tason. Fyysisesti pakoton kosketus kantoi Bachin sävelet höyhenenkevyen painokkaasti kuulijan korvaan ja sieltä ties minne sisikunnan piilokammioihin.

Konsertin toinen puolisko alkoi Uljas Pulkkisin teoksella Palo. Oliko Pulkkisin teos provokaatio, teesi, antiteesi, klassinen isänmurha, pila, ripittäytyminen, kosto vai mikä? On aina kunnioitettavaa, jos taideteos ei vastaa mitään ennakko-odotuksia, mutta tämä oli täysin tajuton ja selittämätön teko – ainakin säveltäjän henkilöön ja maineeseen suhteutettuna. Esteettisten valintojen osalta ei oltu kovinkaan kaukana Kimmo Hakolan Kitarakonsertosta.

Minusta Pulkkisin kappale edustaa taidesäveltäjäin kriisiterapiatyyliä. Nuorena ei olla harrastettu tarpeeksi heviä ja sitä traumaa puretaan SÄVELTÄMÄLLÄ flamencoa (ei flamencoa tai bluesia sävelletä, sitä soitetaan) ja oman taidefilosofian ylivertaisuutta osoittaen ohjelmatekstiin kirjoitetaan (teksti Pulkkisin omaa):”Koska tämä rytmiikka on koulutetulle muusikolle aika triviaalia toteuttaa, halusin esitellä tätä rytmiikkaa yhtaikaa monessa kerroksessa”. Pulkkis osoitti myös kannattavansa ihmisten välisen vuorovaikutuksen vähentämistä; sen sijaan, että lavalla olisi ollut toinen kitaristi, tanssija ja perkussionisti, olivat nämä työnnetyt ämyriin. Tietysti kannatan pohjimmiltani Pulkkisin ratkaisua siksi, että ihmisten kanssa syntyy ristiriitoja ja väärinkäsityksiä, eikä kommunikointi useinkaan toimi…

Eniten minua kuitenkin järkytti Pulkkisin kappaleessa se, että mies joka on kuulemma mielenosoituksellisesti poistunut Paul McCartneyn ”taidemusiikkikappaleen” aikana konsertista, säveltää itse – siis SÄ-VEL-TÄÄ – kenen tahansa rokkiakin soittaneen klasaristin improvisoitavissa olevia KI-TA-RA-JUT-TU-JA. Vai onko niin, että mahdollisen kohdeyleisön oletetaan olevan niin etnomusiikkitietämätöntä, että sen odotetaan pitävän flamenco-, niinku, lainoja jotenkin kauhean fiksuina ja jänninä, niinku?… Jotenkin niinku kulttuurit kohtaa ja silleen, niinku?…

Suutareiden olisi parasta pysyä lestissään, oli sitten kyseessä McCartney tai – Pulkkis.

Aki Yli-Salomäki oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon säveltäjänimi, mutta hänen Odota oli hiljaisuudessaan puhuttelevaa musiikkia. Ei oltu kovinkaan kaukana Tõru Takemitsun kirpeän kuulaista ja ulkoisessa levollisuudessaan sisäisesti dramaattisista sävelmaisemista. Petri Kumela kuuluu niiden virtuoosien joukkoon, jotka saavat myös hitaista ja hiljaisista tapahtumista maksimitehot ulos.

Konsertin päättänyt Regondin Nocturne Rêverie oli täysromanttisessa, runollisessa virtuoosisuudessaan, oiva päätös tälle hienolle konsertille, mutta niin vaikuttava kuin tämä(kin) esitys oli, tuli ohikiitävän häivähdyksen hetkinä mieleen, olisiko illan juhlakalu ollut jo hieman uupunut. Tämän Rêverie’n kohdalla ajattelin, että jotkut agogiseen pidättelyyn houkuttelevat paikat menivät ehkä hieman ohi; jotkut ”mutkat” tuntuivat menevän kuin vahingossa hieman tarkoitettua suoremmiksi.

Petri Kumela on suhteellisen nuoresta iästään huolimatta onnistunut luomaan jo melko vahvan ja tunnistettavan taiteilijaprofiilin ja -identiteetin – luultavasti sitä itse tietoisesti miettimättä – ja oleellinen osa tätä on se tosiasia, että Kumelan konsertit ovat poikkeukselisen kiinnostavia ja odotettuja Tapauksia sekä ohjelman rakentamisen, että tietenkin sen esittämisen kannalta.

Tosin on myös todettava, että nautin siitä, että konsertissa on myös joku ”särmä” – teos, joka subjektiivisen aidosti ärsyttää (= Pulkkis) – sillä muutoin loppukokema olisi liian auvoinen ja taidekokemuksesta puuttuisi elämällekin olennainen ristiriita ja paradoksi.

Pulkkisin kunniaksi on kuitenkin sanottava se, että hänkin on yksi osoitus siitä, kuinka tänä päivänä mikään ei ole ”nykysäveltäjiksikään” profiloituneilta säveltäjiltä kiellettyä. Berliinin muuri ja rautaesirippu ovat tuhoutuneet – mitä tehdä?

Petri Kumela tarjosi puhuttelevan konserttikokemuksen

ARVIO PETRI KUMELAN 4.9.2007 HELSINGIN AMMATTIKORKEAKOULU STADIAN KONSERTTISALISSA PITÄMÄSTÄ LEVYNJULKAISUKONSERTISTA

Petri Kumelan onnistui yhdistää ilmaisuasteikossaan sivistynyt kohtuullisuus ääritilojen orgioihin.

Kitaristi Petri Kumelan C. P. E. Bachin klaveerimusiikista tehtyjen kitarasovitusten juhlistamiseksi pidetty levynjulkaisukonsertti tarjosi runsaan kattauksen siitä, mihin kitaralla instrumenttina osaavissa ja sivistyneissä käsissä voidaan päästä, vaikka sinänsä kitara voidaan tässä yhteydessä unohtaa; kyseessä oli täysin soittimesta riippumaton, musiikillisen ilmaisun juhlahetki.

C. P. E. Bachin klaveerimusiikki näyttäytyi Kumelan käsissä sekä tiukkarakenteisena että hetken oikuista ominaismausteensa saavana taiteena, jossa lähes paradoksaalisesti yhdistyi juureva kansanomaisuus elegantin pidättyväiseen, mutta kuitenkin oikuttelevan ailahtelevaiseen aristokraattisuuteen. Juuri tämän ristiriitaisuuden Petri Kumela osasi ilmentää häkellyttävän suvereenisti; Kumelan soitossa ei mitään ollut liikaa eikä liian vähän, mutta myöskin tasaisen turruttava keskitie kierrettiin kaukaa ja varmasti.

Rytmit räiskähtelivät sähäkästi, laulavien melodioiden muotoilu oli jännitteistä, tauot antoivat hiljaisuudelle valtavasti ilmaisuvoimaa, nopeat korusävelet ja juoksutukset helmeilivät ilmavina ja painottomina, mutta silti merkitsevinä ja painokkaina musiikin lennokkaiden siipien voimin.

Täysin subjektiivisena mielipiteenä totean, että Domenico Scarlattin musiikin ennalta-arvaamaton, oikuttelevan kujeileva henki leijaili ajoittain Kumelan Bach -tulkintoja kuunnellessa alitajuntani dna-rihmastoissa.

Konserttiohjelman dramaturginen kaari oli erinomaisesti – ettei peräti kuulijaystävällisesti – suunniteltu; ensimmäisellä puoliskolla Carl Philipp + ”nykymusiikki”, toisella sama.

Oli myöskin sekä rohkeaa että myöskin varsin oivaltavaa laittaa konsertin viralliseksi päätösnumeroksi täysin uusi teos – varsinkin, kun Paavo Korpijaakon Kimberley ei ollut mikään tyypillinen ”sankarikitaristin konsertin herooinen loppuhuipentuma”, vaikka näyttävyysaspektejakaan Korpijaakon teoksesta ei suinkaan puuttunut.

Kimberley herätti sikäli ristiriitaisia tuntemuksia, että etenkin teoksen alkupuolella oli ärsyttävän tuttuja teemoja/aiheita, joiden alkuperän miettiminen söi hieman sävellyksen seuraamiseen varattua energiaa, mutta juuri nuo ”varastetut” (en vieläkään tiedä mistä, tai onko edes kyse varkaudesta) aihiot olivat myöskin häpeilemättömän tarttuvia.

Yhdellä kuulemalla Kimberley saattaisi kaivata sävellyksenä hieman tiivistämistä, mutta on todettava, että Paavo Korpijaakossa meillä on yksi uusi säveltäjänimi, jonka tekemisiä kannattaa jatkossakin seurata.

Alberto Ginasteran Sonaatti op. 47 ei koskaan ole kuulunut allekirjoittaneen suosikkikappaleisiin, mutta niin ei myöskään ollut kuulunut Josén sonaattikaan – kunnes Petri Kumela sen aikanaan esitti.

Enemmistö kitaristeista on saanut Ginasteran sonaatin kuulostamaan vähämieliseltä rämpyttelyltä ja ilmeisimpien kitarasävellystehokeinojen ”parasta ennen” -päivämäärän tahattoman koomiselta kieltämiseltä, mutta Petri Kumela osasi tarjota kuulijoille jännitteisen ja riemukkaan spektrin 1900 -luvun taidemusiikin virtauksista ja mannertenvälisistä liikkeistä; sulassa sovussa kuulija huomasi aistivansa intuitiivisia henkäyksiä Igor Stravinskista Edgar Varesen kautta Maurice Raveliin, eikä New Yorkin pilvenpiirtäjät ja hälinä tuntuneet sen vieraammilta teoksen maailmalle, kuin Latinalaisen Amerikan pehmeästi keinahtelevat ja sykkivät rytmitkään.

Petri Kumelan kitarismi rikkoo yhä uusia rajoja; tuntuu, kuin illan konsertissa olisi kuultu kaikki mahdolliset – ja mahdottomatkin – värit, tehot ja soundit, joita  kitarasta voi kuvitella kuulevansa. Parasta ja tärkeintä oli kuitenkin se, että millään ulkoisilla tehokeinoilla ei itsetarkoituksellisesti briljeerattu, vaan kaikki ratkaisut ja eleet tuntuivat lähtevän musiikista itsestään.

Kumelan pianissimot kantavat vaivattomasti, ja fortet ovat ilmavan pakottomia ja aggressiivisimmillaankin soinnikkaita.

Pablo Picasso lienee joskus todennut jotakin sen suuntaista, että ”hyvä maku on taiteen pahin vihollinen”, mutta Kumelan kohdalla tuli ajatelleeksi, että hän (=Kumela) on teosten omaksumisprosessin aikana lähettänyt institutionalisoidun hyvän maun matkoihinsa oleelliseen keskittymisen tieltä, mutta prosessin lopputulos kertoo, että se on tullut takaisin kuin varkain teoksista itsestään käsin – vastakohtana sille, että hyvä maku olisi ollut se ensimmäinen ohjenuora kappaleiden ilmeiden rakentumisen tiellä, ja siten keskiarvoistanut kaiken varovaiseksi ja oppineeksi näpertelyksi. Äskeinen mitenkään sitä kieltämättä tai vähättelemättä, että kokonaiselämyksen yllä leijaili suuren oppineisuuden ja tietoisuuden raikas ja kaiken kirkastava henki.

Petri Kumelan konsertissaan tarjoamien paradoksien kattaus on kaiken elävän taiteen elinehto; on hienoa poistua sävelkylvystä sekä täysin ravittuna, että nälkäisenä musiikin ihmemaan syvimpiä vesiä kohden purjehtimaan haluten.

Hieno konsertti sai arvoisensa lopetuksen viimeisessä ylimääräisessä. Petri Kumelan ulkoisesti vähäeleisesti, mutta sisäisesti puhuttelevan tunteellisesti tulkitseman katalonialaisen kansanlaulun (El Testament D’ Amelia) jälkeen kaikki oli sanottu, eikä mihinkään ollut tarvetta lisätä mitään.