Tänään Pariisi ei ole toisaalla

En ole rasisti, mutta” –alkuinen lause ei eroa mitenkään ”en kannata terroria, mutta”-alkuisesta lauseesta. Molemmissa yritetään ainakin epäsuorasti saada asenteellinen tai toiminnallinen pahuus psykologisesti hyväksytymmäksi lyömällä johonkin ihmisryhmään tai valtioon kaiken selittävä leima, jonka turvin ”toiset” voidaan demonisoida ja eriyttää – niiksi toisiksi.

Se, mikä tapahtuu massamedian välityksellä julkisesti, tapahtuu yleensä ensin yksityisessä ja lähiyhteisöllisessä mittakaavassa pienemmin. Jos niille pienemmille pahoinvoinnin alkuiduille ei löydy mielekkäämpää purkautumiskanavaa, kuin käsittelemättömän vihan aikaansaama toiminta joko yhteisöllisen tai itsestä lähtevän eristäytymisen ja toivottomuuden seurauksena, kasvaa yksityinen koko yhteiskuntaa – ja nykyään maailmaa – koskettavaksi ääriryhmälähtöiseksi pahuudeksi.

Pahuuden päästyä valtaan, saavat sekä ”en ole rasisti, mutta” että ”en kannata terrorismia, mutta” –leirit vettä myllyynsä, ja loppumaton koston ja pahantahtoisuuden kierre on puolin ja toisin valmis. Vääryyden maltillinenkin myötäily ruokkii lopulta ääriajattelua ja siitä voimansa saavien tahojen häikäilemätöntä populismia ja vallanhimoa.

Vihaa tunteena ei sinänsä tule kavahtaa. Viha on olemassa olevan inhimillisen tunnesupersateenkaaren elementti siinä missä rakkaus, ilo, suru, rohkeus, pelko, välinpitämättömyys ja intohimokin. Vihan pirullisuus vain on siinä, että se on niin kovin usein lähellä rakkautta  – turhaan ei runoilija ole kirjoittanut ”kas rakkaus ja viha, ne kulkee käsikkäin”.

Jos rakkautta ruokkii, se pysyy ja kasvaa. Jos vihaa ruokkii, se kasvaa ja tuhoaa sekä vihaajan että tämän lähiympäristön kerrannaisvaikutuksineen. Jos rakkautta ei ruoki, niin se kuolee kääntyen pahimmassa tapauksessa vihaksi. Jos viha ei saa ravintoa, se alkaa epäillä itseään, ja parhaimmassa tapauksessa kääntyy kohden rakkautta.

Vihantunnetta ei kuitenkaan voi tappaa väkivalloin. Oman vihansa voi kutsua pöytäänsä keskustelemaan. Siltä voi kysyä ”mistä tulet, mikä sinua on ruokkinut?”.

Jos ihminen kuuntelee omaa vihansa tarinaa, on yksilöllä ja hänen tuntemallaan vihalla mahdollisuus käydä tasavertaista ajatustenvaihtoa. Parhaimmassa sitä seuraa ensin lähentyminen, ja lopulta muureja murtava ja lukkoja avaava oivallus, sisäinen kirkastuminen.

Aiemmin tunnistamattomaan vihaansa tutustunutta ja sitä kautta siitä vapautunutta ja vihantunteensa kanssa toimivaan suhteeseen päätynyttä ihmistä ei ole enää helppoa houkutella ääriajattelujärjestöjen kelkkoihin.

Tavallinen riviterroristi tai -rasisti voi olla usein itsekin kolminkertainen uhri. Riittää, kun on aluksi surkeat lähtökohdat ja negatiivinen ympäristö. Seuraavaksi jonkun radikaaliryhmän metsästäjä lupaa vaikutusvaltaa ja merkityksellisyyttä elämään, ja uhrin käytyä aivopesun läpi sen edessä murtuen, on hän lopulta jonkun ääriryhmän vanki.

Vaikka Pariisi on aina toisaalla, voimme me kaikki olla tänään pariisilaisten kanssa muistaen sen, että Pariisi voi olla missä tahansa. Jokaisella on oma pieni Pariisinsa, näkyvillä tai näkymättömissä, lähellä tai kaukana.

Peace & Love

Sade ja punainen maa

Valitettavasti en itse sattunut olemaan paikalla, mutta kiitos Radio YLE Ykkösen, sain kuulla suorana lähetyksenä Helsingin Juhlaviikkoihin kuuluvan Huvila-teltassa järjestetyn konsertin, jossa sai kantaesityksensä Eero Hämeenniemen uusi teos Sade ja punainen maa. Säästääkseni itseäni turhalta selittelemiseltä, tässä kopioitu ohjelmateksti Ylen nettisivuilta:

Torstaina 28.8.2008 klo 19.03-21.40

Torstai-illan suorassa konserttiradioinnissa kuullaan uutta musiikkia Eero Hämeenniemeltä. Huvila-teltan konsertti tarjoaa vahvoja elämyksiä eteläintialaisen klassisen eli karnaattisen musiikin sekä eurooppalaisen ja intialaisen taidemusiikin kohtaamisten parissa.

Ennakkoluuloton suomalainen uuden musiikin kärkiorkesteri kohtaa eteläintialaisen karnaattisen musiikin merkittävimpiä taiteilijoita. Suorassa lähetyksessä Huvila-teltasta kuullaan kantaesityksenä Eero Hämeenniemen uusi teos Sade ja punainen maa. Laulusolistina esiintyy eteläintialaisen karnaattisen musiikin tämän hetken tärkein edustaja Bombay Jayashri Ramnath. Orkesterina on John Storgårdsin johtama Avanti! vahvistettuna intialaisilla lyömäsoittajilla. Sade ja punainen maa on musiikkia, joka puhuttelee niin intialaista kuin eurooppalaistakin kuulijaa. Sävellyksen perustana on viisi ikivanhaa tamilinkielistä rakkausrunoa. Konsertin alkupuolella Jayashri soittajineen esittää eteläintialaista karnaattista musiikkia.

Bombay Jayashri, laulu
Pungulam Subramaniam, mridangam-rumpu
Dr. S. Karthick, ghatam-saviruukku
Minna Pensola, viulu
Heikki Nikula, bassoklarinetti
Avanti!
John Storgårds, musiikin johto

Eero Hämeenniemi tunnetaan yhtenä Korvat auki -sukupolven keskeisistä säveltäjistä Magnus Lindbergin, Jouni Kaipaisen, Esa-Pekka Salosen, Kaija Saariahon ja muiden vastaavien aikalaisten muassa, mutta siinä missä edellä mainitut ovat sävelkielissään tiukasti kytköksissä länsimaisen taidemusiikin modernismiin ja sitä edeltäneeseen ja seuranneeseen tradition jatkumoon, on Eero valinnut toisin. Hän on mennyt sinne, minne jo The Beatles meni 1960-luvulla, sinne, minkä kanssa länsimainen populaarikulttuuri on muutenkin flirttaillut aik’ajoin enemmän tai vähemmän, sinne, mikä on toiminut kriisiterapiana järjestelmällisyyden, yltäkylläisyyden, kiireen, rationaalisen ajattelun ja tappavien rutiinien uuvuttamalle länsimaiselle ihmiselle – Intiaan.

On todettava, että Eero Hämeenniemi ei ole mikään Intiassa kaikki on niinku tosi erilaista ja tosi siis niinku tiätsä ihanaa niinku -hörhö, vaan hän on syvällisesti tutustunut erityisesti eteläintialaiseen kulttuuriin opiskellen sekä kieltä että paikallista musiikkia ja siihen linkittyvää kulttuuria. Lisäksi hän on elänyt maassa pitkiä jaksoja tehden yhteistyötä paikallisten muusikoiden kanssa. Hämeenniemen suhde Intiaan ei ole kritiikittömän palvova, mutta ei myöskään länsimaisen itsetyytyväisen omahyväisyyden kyllästämä. Vuosien varrella kuultujen kommenttien ja luettujen artikkeleiden perusteella hän on kyennyt muodostamaan suhteellisen objektiivisen kuvan tuon nousevan jättivaltion olemuksesta.

Nyt on aika mennä konsertin antiin (Hämeenniemen Sade ja punainen maa -teoksen osalta, sillä ennen väliaikaa ollutta intialaisten muusikoiden omaa esitystä en kuullut kuin pari viimeistä minuuttia); miltä se musiikki vaikutti?

Kappaleen alkupuolta kuunnellessa tuli mieleen joitain ajatuksia säveltäjän mahdollisesta identiteettikriisistä ja siitä, kuinka Hämeenniemen suomalaiset kolleegat alkavat armottoman selkäänpuukotuksen ja suunnittelevat miehen lynkkaamista ”Aatteen pettämiseen”. Musiikin edetessä oli pakko antautua sen edessä, että musiikki oli sekä viihdyttävää että ajoittaisista eloisistakin hetkistä huolimatta lähinnä – mieltä rauhoittavaa. Voiko länsimaisena nykysäveltäjänä esiintyvä ihminen tehdä suurempaa isänmurhaa, kuin säveltää viihdyttävää ja rauhoittavaa musiikkia?

Välillä tuntui, kuin intialaisten muusikoiden olisi ollut hieman hankalaa sopeutua seuraamaan sekä kapellimestaria että koko sitä systeemiä, mistä länsimainen iso sinfoniaorkesteri koostuu. Vastaavasti suomalaiset muusikot tuntuivat alussa olevan kuin studiomuusikot Bollywood-elokuvan äänityssessioissa, mutta laulusarjan edetessä epäilevät ajatukset häipyivät, ja huomasin kuuntelevani musiikkia siten, kuin länsimaiseksi taidemusiikiksi luokiteltavaa musiikkia harvemmin kuuntelen; vailla tarvetta analysoida mitään.

Minusta Hämeenniemen sävellys on ”vain” musiikkia; se ei ole viihdettä, ei länsimaista taidemusiikkia, eikä ihan intialaistakaan musiikkia. Mikä ilahduttavinta, se ei ole myöskään cross overia, vaan se on puhdasta musiikkia; hetkessä soivaa ja sen jälkeen olemattomuuteen katoavaa auditiivista todellisuutta. Vai oliko se sittenkin unta?

Bombay Jayashin laulu oli pakottomasti lumoavaa; ei dominoivaa, mutta kuitenkin kokonaisuuden keskiössä virtaavaa iätöntä ja ajatonta Ihmisen Ääntä. Tämä seuraava ajatus voi olla ehkä hieman kerettiläinen, mutta hyvin usein intialaisia laulajia kuunnellessa tulee mieleen, kuinka Robert Plantin äänenkäyttö ja fraseeraus on usein hämmästyttävän lähellä intialaisia ihanteita – ainakin joissakin Led Zeppelinin ja Plantin oman soolotuotannon orientaalisemmin värittyneissä kappaleissa.

Kuin sivujuonteena äskeiselle, tuli Hämeenniemen teosta kuunnellessa väkisinkin mieleen Jimmy Pagen ja Robert Plantin Unledded-projekti vuodelta 1994. Siinä Page & Plant esittivät osin intialaisten muusikkojen kanssa vanhoja Zeppelin-klassikkoja varsin hyvällä maulla toteutetun orientaalisen marinadin läpi käytettyinä.

Koska intialaisen musiikin tuntemukseni on yhtä huonoa ja pinnallista kuin suurimmalla osalla läntisen pallonpuoliskon lajitovereistanikin, toivat monet Sade ja punainen maa -teoksen intialaiselementit mieleen esim. fuusiolegenda John McLaughlinin Shakti ja Mahavisnu Orchestra -yhtyeiden tuotannon, mutta Hämeenniemen tapa käyttää sinfoniaorkesteria oli kuitenkin sikälikin länsimaista taidemusiikkitraditiota edustavaa, että orkesteria ei alistettu latteaksi sointimattosyntikaksi, vaan kaikilla soitinryhmillä oli pienistä kommenteista kasvavan suurmuodon kehittymisen kannalta aktiivista sanottavaa.

Varsinkin laulusarjan loppupuolella oli orkesterille kirjoitettu välillä hieman rock-henkistäkin riffittelyä, mutta tuotakaan elementtiä Hämeenniemi ei alleviivannut – josko teosta tehdessään sellaista edes ajatteli.

Henkisesti Eero Hämeenniemen nyt kantaesitetty teos ei ole välttämättä kovinkaan kaukana tässäkin blogissa viime keväänä arvioidun Kimmo Hakolan kitarakonserton kanssa; elämmekö länsimaisessa kulttuurissamme jälleen orientalismista vitaliteettiaan etsivää aikakautta? Niinhän tapahtui 1900-luvun alkupuoliskolla, etenkin Ranskassa.

Tällä kertaa odotan mielenkiinnolla sitä, mikä on musiikkimaailman virallisten valvojien reaktio Hämeenniemen laulusarjaan. Veikkaisin, että osa tyrmää täysin, ja osa hymistelee jotain jostakin etsimisestä, henkisyyden kaipuusta, modernismin kuolemasta – Arvo Pärtistä.