Musiikkitalo

Itse suoritin virallisen ensiviisiittini Musiikkitaloon – Fuga-levykaupassa ja sen yhteydessä suoritettua vierailua talon saniteettitiloissa ennen joulua en sellaiseksi laske – viime lauantaina (21.1.2012) nauttien Tampere Filharmonian konsertista Hannu Linnun johtamana.

Arkkitehtonisesti talo miellyttää vähäeleisellä näyttävyydellään ja kompaktilla asiallisuudellaan. Talo on komea, mutta ei yritä olla tärkeämpi kuin tarjottava sisältönsä.

Konserttisali on päälukuvetävyydeltään varsin iso, mutta yleistunnelma on jotenkin intiimi – kiitos osin sen, että laajan pinta-alan korvaa korkeus. En tosin osaa arvioida, kuinka mielekkäältä konsertin seuraaminen kaikista korkeimmilta paikoilta tuntuisi.

Itse istuin lavan edessä eturivin vasemmassa laidassa. Akustiikan kannalta paikka ei liene optimaalisin kriittiseen arvioon, mutta selväksi kävi, että kuulovaikutelma oli todella selkeä. Orkesterin eri soitinryhmiä ja musiikin kontrapunktista kudosta oli äärimmäisen helppo seurata – oli kyseessä sitten Jouni Kaipaisen usvaisen värikylläisesti värisevä ”Beniniläinen aamulaulu” tai Igor Stravinskyn riemastuttava orkesteri-orgia ”Petruška”.

Ainakin Tampere Filharmonian käsissä Musiikkitalon akustiikkaa on kiittäminen siitä, että dynamiikka oli iskevää, mutta ei lyönyt korville, ja akustiikan pianissimo-tarkkuutta on kaiketi muuallakin kehuttu.

Konsertin solistinumerona oli Johannes Brahmsin pianokonsertto no. 2 B-duuri, enkä tiedä millä paikalla Hesarin Hannu-Ilari Lampila (HS 23.1.2012) oli istunut, mutta itse en mieltänyt Cédric Tiberghienin pianismia kolistelevaksi – en edes alussa – vaan poikkeuksellisen pehmeäksi, kultivoituneeksi ja hienostuneeksi. Tiberghien jätti itsensä paikoitellen ilmeisen tietoisesti orkesterin varjoon kuin Brahmsin konserton kamarimusiikillista luonnetta korostaen.

Jos jotain pitäisi salissa kritisoida, niin kulkukäytävät tuntuivat lähes loppuunmyydyssä konsertissa varsin ahtailta, ja seisovia jonoja syntyi melko helposti – tosin oikealla asenteella tuollainenkaan ei juuri haittaa.

Vaatenaulakkopalvelu toimi varsin sujuvasti, pisuaarien vesihuuhtelutoiminta sen sijaan ei ollut täysin moitteetonta.

Kokonaisvaikutelma uudesta Musiikkitalosta on selkeän positiivinen, ja mitä tulee silloin tällöin käytävään keskusteluun konserttien alkamis- ym. ajoista, niin tämä tamperelaisten konsertti edusti omasta mielestäni täydellisintä mahdollista ajankohtaa; lauantaina klo. 17:00 – parempaa ei voi olla! Siinä kuitenkin on ehtinyt viettää lauantaipäivää miten parhaaksi katsoo erilaisten aktiviteettien ja mahdollisen levonkin parissa, ja konsertin jälkeenkin (loppui 19:15) on lauantai-ilta vasta alkamassa tarjoten mahdollisuuksia mitä moninaisimpiin aktiviteetteihin.

Suosittelisin RSO:lle ja/tai HKO:lle ainakin kokeiluna esim. puolen vuoden ”lauantai-sarjaa”; sen sijaan, että orkesteri soittaa saman ohjelman keskiviikkoisin ja torstaisin, voisi se kokeilla vaikkapa jako torstai-lauantai – tosin tajuan heti sen, että vierailevien tähtisolistien pitäminen yhdessä kaupungissa noin pitkään on epärealistinen ajatus ja mahdollisissakin tapauksissa lisäisi järjestäjien kuluja huomattavasti majoitus- ym. tarpeiden tähden.

Lisäksi tiettyinä vuodenaikoina suomalaisille tyypillinen tarve siirtyä viikonlopuiksi metsän keskelle mököttämään rehellistä elämää ja aitoa ihmistä leikkien voisi sekin verottaa potentiaalista lauantaiyleisöä, mutta vastikkeeksi uskoisin löytyvän aivan uuttakin kuulijakuntaa – ainakin meidän musiikkioppilaitostyöläisten joukosta, jotka eivät työaikataulujensa tähden pääse arkipäivinä konsertteihin ilman hankalia poikkeusjärjestelyjä.

***
Matti Sunell käsitteli Musiikkitaloa blogissaan viime syksynä – lue juttu täältä!

Patrick Vena, kitara, Sibelius-Akatemian konserttisalissa 13.10.2008

Vaikka Patrick Venan nimi on ollut jo pitkään tiedostoissani osiossa nuoremman polven suomalaiset kitaristit, oli tämä ensikonsertti itselleni ensimmäinen tutustuminen Venaan koko illan konsertin muodossa. Täytyy tunnustaa, että ennen konserttia illan ohjelmaa selatessani olivat ennakkoajatukseni menun osalta hieman torjuvia tyyliin miten se nyt tuommoisen ohjelman on rakentanut, mutta onneksi pahimmat pelkoni eivät toteutuneet.

Vena ei tarjonnut konsertissa mitään alkupalaa, vaan syöksyi suinpäin ravitsevan pääruoan kimppuun. Rohkea temppu palkittiin intensiivisellä ja selkeästi jäsennellyllä tulkinnalla Fernando Sorin teoksesta Fantasia Elegiaque (op.59). Venan soiva realisaatio ei hakenut innoitusta pikkusievyyden karikoita sisältävästä tyylinmukaisuudesta, vaan otti rohkeasti härkää sarvista 1900-luvun romanttisen virtuoosin tavoin. Patrick Vena ei edes yrittänyt näperrellellä ”fortepianon” parissa, vaan otti kaikki irti ”modernista stainwaysta”, jos tuollainen höpsö symboliikka nyt sallitaan.

Juan-Antonio Muron käsitys yksinäisyydestä (Songs of Solitude I & II) ei vastaa suomalaisen miehen mytologisoitua yksinäisyyttä erinäisine lieveilmiöineen, vaan kuulijalle syntynyt näkökulma oli toinen. Häpeäkseni tunnustan, että en tunne teoksen pohjana olevia Eeva Tervalan runoja, mutta ohjelmalehtisessä on säveltäjän itsensä kuvaus teksteistä: ”Runojen teksti on karu ja hetkellinen, selkeän ilmeikäs ja alaston. Musiikki saa impulssia sen levottomista, lyhyistä kuvista.”

Fragmentaarisuutta oli kyllä havaittavissa, kuin myös selkeän hämärää ilmeikkyyttäkin, mutta karuutta minun oli vaikea tässä musiikissa havaita. Yksinäisyys on kaksipiippuinen asia; tahdonvastaisena se voi tappaa, mutta kaivattuna se on välttämätön elementti ihmisen minuuden kasvussa. Mitä tulee taiteelliseen työskentelyyn, ei siitä tule ilman ajoittaista yksinäisyyteen vetäytymistä yhtään mitään. Koin Muron ilmentämän yksinäisyyden jonkinlaisena kirpeän aurinkoisena syksyisenä pastoraalimaisemana, jossa vapaaehtoisesti yksinäisyyden valinnut erakko nauttii omasta seurastaan ja luonnon rauhasta, mutta hetkittäin tuon auvon rikkoo hetkelliseksi frustraatioksi äityvä, kiukkuinenkin ajatuskulku: ”kun edes joskus saisi kommunikoida jonkun kanssa – olenko tulossa hulluksi?”. Yhtä nopeasti kohtaus menee ohi, ja ajatukset saavat taas singahdella vapaasti assosioiden planeetoilta toisille. Kappaleen tehokas lopetus asetti kysymyksen: oliko tämä kaikki vain unta?

Vena tuntui olevan yhtä Muron teoksen kanssa, joten on turha edes mainita esityksen olleen erinomaisen.

Vakuuttava oli myöskin illan taiteilijan esitys Einojuhani Rautavaaran Serenades of the Unicornista. Pienenä kitaristisena välihuomiona en malta olla mainitsematta, että en muista kuulleeni esim. ”lusikkajakson” vasemman käden venytyksistä yhtä varmaotteista ja ”epäluonnosmaista” työstöä kuin mitä Vena teki. Mitä itse sävellykseen tulee, kuulijan päässä asustava pikkupiru esitti kappaleen kuluessa muutaman kysymyksen:

– Jos maailmassa on kitararesitaaleja vuonna 2471, esitetäänkö tätä teosta vielä?
– Jos säveltäjä ei olisi maailmankuulu Einojuhani Rautavaara, soittaisiko Patrick Vena tämän teoksen täällä tänä iltana?
– Minkälaisena Rautavaaran yleinen merkitys säveltäjien kaanonissa nähdään vuonna 2589?

Omissa korvissani Serenades alkaa kuulostaa sen kiistattomista ansioista huolimatta jo – monen muun ”nykyklassikon” tavoin – hieman aikansa eläneeltä KITARAkappaleelta, mutta tunnustan kuitenkin äsken esittämieni kysymysten perimmäisen typeryyden: musiikki tapahtuu tässä ja nyt, eikä sillä miltä se kuulostaa v. 3472, pitäisi olla mitään merkitystä.

Väliajan jälkeen oli Aleksandre Tansmanin Cavatinan vuoro. Patrick Vena kirjoittaa ohjelmatekstissään: ”Tansmanin kitaratuotannon synnystä on kiittäminen suurta espanjalaista Andrés Segoviaa”, mutta itselleni tuli jälleen kerran kaunaisia ajatuksia Segoviaa kohtaan. Segovia eli samaan aikaan 1900-luvun keskeisimpien ja merkittävimpien säveltäjien kanssa (Debussy, Stravinsky, Ravel, Sibelius jne.), mutta keiltä hän tilasi musiikkia? Segovia oli yksi 1900-luvun maineikkaimmista instrumentalisteista, jonka auktoriteetti olisi saanut lähes kenet tahansa säveltäjän säveltämään musiikkia tälle rakastamallemme instrumentille sen ohjelmistoa rikastuttamaan, mutta jääräpää halusi pysyä tiukasti omissa esteettis-asenteellisissa poteroissaan, ja sen seurauksena syntyi mm. nyt kuultu Tansmanin teos.

Jos taiteilija esittää omassa resitaalikonsertissaan minkä tahansa teoksen, tulee hänen uskoa teokseen, muuten sen kanssa ei jaksa elää. Venan koko olemus kertoi, että hän varmasti uskoo kappaleeseen ja sen mahdollisuuksiin. Eittämättä mies teki kaikkensa uskoaan levittääkseen, mutta siitäkin huolimatta…tuli mieleen, että tälläistä musiikkia säveltää urallaan epäonnistunut viihdesäveltäjä hakiessaan ”taide-uskottavuutta” musiikkielämän portinvartijoiden silmissä. Kökköjä melodioita, korneja harmonioita, tyhjiä eleitä. Pilaantuneesta sillistä ei saa kelvollista, vaikka kokki olisi kuinka taitava.

Leo Brouwer.

Miten tuo nimi aina etukäteen konserttiohjelmassa näyttää niin haukotuttavalta? Kitaramaailmassa liikkuva alkaa melko helposti/nopeasti pitää Brouweria jonain itsestäänselvänä pakkopullana, mutta onneksi soiva lopputulos antaa usein muistutuksen siitä, että hän on oikeasti hyvä säveltäjä. Jonkin aikaa on kulunut kuulemastani, Toru Takemitsulle omistetun HIKA-teoksen esityksestä. Oli palkitsevaa huomata, kuinka taitavasti ja syvällisesti Brouwer on tavoittanut Takemitsun sävelkielen herkän ominaislaadun – ja aivan erityisesti: japanilaisuuden kiteyttämisen erittäin ”epäturistimaisiin” näkyihin ja eleisiin.

Patrick Venan konsertin päätti jäntevän virtuoosinen ja soitoniloa henkivä esitys Brouwerin Sonaatista. Brouwerin musiikkia olisi tavallaan ”helppo” paahtaa läpi kitaristisella perusosaamistyökalupakilla ja pistää ”mutkat suoriksi”, mutta Vena ei langennut tuohon ansaan, vaan suhtautui kappaleeseen samalla vakavuudella kuin mihin tahansa ”painavaan tavaraan”, saaden yksityiskohdat kimmeltämään selkeinä kuin tähdet kirkkaalla yötaivaalla kokonaismuodon pysyessä näköetäisyydellä ja synnyttäen vahvan intensiteetin. Kuitenkin osa nautinnosta tuli riemastuttavan eloisasta, kitaristisesta ilotulituksesta!

En keksi yhtään syytä, miksi Leo Brouwerin nimi ei olisi konserttiohjelmissa myöskin v. 2663.

Tämä Patrick Venan 13.10.2008 koettu konserttihan oli nk. ensikonsertti. Omassa käsityskyvyssäni ”ensikonsertilla” on sellainen merkitys, että siinä taiteilija antaa tavallaan ”käyntikortin” omaan taiteilijapersoonaansa, kertoen mieltymystensä suuntaviivoista ja esittäen suhdettaan erilaisiin musiikkeihin, mutta itselleni tämä ensimmäinen ”vakavampi” tutustumiseni Venan taiteilijapersoonaan herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Uteliaisuus kuitenkin heräsi: Vena on jälleen yksi esimerkki suomalaisen kitarismin häkellyttävän korkeasta tasosta, ja olen enemmän kuin kiinnostunut kuulemaan Venaa tulevaisuudessakin, uudenlaisten musiikillisten seikkailujen parissa.

Petri Kumela tarjosi puhuttelevan konserttikokemuksen

ARVIO PETRI KUMELAN 4.9.2007 HELSINGIN AMMATTIKORKEAKOULU STADIAN KONSERTTISALISSA PITÄMÄSTÄ LEVYNJULKAISUKONSERTISTA

Petri Kumelan onnistui yhdistää ilmaisuasteikossaan sivistynyt kohtuullisuus ääritilojen orgioihin.

Kitaristi Petri Kumelan C. P. E. Bachin klaveerimusiikista tehtyjen kitarasovitusten juhlistamiseksi pidetty levynjulkaisukonsertti tarjosi runsaan kattauksen siitä, mihin kitaralla instrumenttina osaavissa ja sivistyneissä käsissä voidaan päästä, vaikka sinänsä kitara voidaan tässä yhteydessä unohtaa; kyseessä oli täysin soittimesta riippumaton, musiikillisen ilmaisun juhlahetki.

C. P. E. Bachin klaveerimusiikki näyttäytyi Kumelan käsissä sekä tiukkarakenteisena että hetken oikuista ominaismausteensa saavana taiteena, jossa lähes paradoksaalisesti yhdistyi juureva kansanomaisuus elegantin pidättyväiseen, mutta kuitenkin oikuttelevan ailahtelevaiseen aristokraattisuuteen. Juuri tämän ristiriitaisuuden Petri Kumela osasi ilmentää häkellyttävän suvereenisti; Kumelan soitossa ei mitään ollut liikaa eikä liian vähän, mutta myöskin tasaisen turruttava keskitie kierrettiin kaukaa ja varmasti.

Rytmit räiskähtelivät sähäkästi, laulavien melodioiden muotoilu oli jännitteistä, tauot antoivat hiljaisuudelle valtavasti ilmaisuvoimaa, nopeat korusävelet ja juoksutukset helmeilivät ilmavina ja painottomina, mutta silti merkitsevinä ja painokkaina musiikin lennokkaiden siipien voimin.

Täysin subjektiivisena mielipiteenä totean, että Domenico Scarlattin musiikin ennalta-arvaamaton, oikuttelevan kujeileva henki leijaili ajoittain Kumelan Bach -tulkintoja kuunnellessa alitajuntani dna-rihmastoissa.

Konserttiohjelman dramaturginen kaari oli erinomaisesti – ettei peräti kuulijaystävällisesti – suunniteltu; ensimmäisellä puoliskolla Carl Philipp + ”nykymusiikki”, toisella sama.

Oli myöskin sekä rohkeaa että myöskin varsin oivaltavaa laittaa konsertin viralliseksi päätösnumeroksi täysin uusi teos – varsinkin, kun Paavo Korpijaakon Kimberley ei ollut mikään tyypillinen ”sankarikitaristin konsertin herooinen loppuhuipentuma”, vaikka näyttävyysaspektejakaan Korpijaakon teoksesta ei suinkaan puuttunut.

Kimberley herätti sikäli ristiriitaisia tuntemuksia, että etenkin teoksen alkupuolella oli ärsyttävän tuttuja teemoja/aiheita, joiden alkuperän miettiminen söi hieman sävellyksen seuraamiseen varattua energiaa, mutta juuri nuo ”varastetut” (en vieläkään tiedä mistä, tai onko edes kyse varkaudesta) aihiot olivat myöskin häpeilemättömän tarttuvia.

Yhdellä kuulemalla Kimberley saattaisi kaivata sävellyksenä hieman tiivistämistä, mutta on todettava, että Paavo Korpijaakossa meillä on yksi uusi säveltäjänimi, jonka tekemisiä kannattaa jatkossakin seurata.

Alberto Ginasteran Sonaatti op. 47 ei koskaan ole kuulunut allekirjoittaneen suosikkikappaleisiin, mutta niin ei myöskään ollut kuulunut Josén sonaattikaan – kunnes Petri Kumela sen aikanaan esitti.

Enemmistö kitaristeista on saanut Ginasteran sonaatin kuulostamaan vähämieliseltä rämpyttelyltä ja ilmeisimpien kitarasävellystehokeinojen ”parasta ennen” -päivämäärän tahattoman koomiselta kieltämiseltä, mutta Petri Kumela osasi tarjota kuulijoille jännitteisen ja riemukkaan spektrin 1900 -luvun taidemusiikin virtauksista ja mannertenvälisistä liikkeistä; sulassa sovussa kuulija huomasi aistivansa intuitiivisia henkäyksiä Igor Stravinskista Edgar Varesen kautta Maurice Raveliin, eikä New Yorkin pilvenpiirtäjät ja hälinä tuntuneet sen vieraammilta teoksen maailmalle, kuin Latinalaisen Amerikan pehmeästi keinahtelevat ja sykkivät rytmitkään.

Petri Kumelan kitarismi rikkoo yhä uusia rajoja; tuntuu, kuin illan konsertissa olisi kuultu kaikki mahdolliset – ja mahdottomatkin – värit, tehot ja soundit, joita  kitarasta voi kuvitella kuulevansa. Parasta ja tärkeintä oli kuitenkin se, että millään ulkoisilla tehokeinoilla ei itsetarkoituksellisesti briljeerattu, vaan kaikki ratkaisut ja eleet tuntuivat lähtevän musiikista itsestään.

Kumelan pianissimot kantavat vaivattomasti, ja fortet ovat ilmavan pakottomia ja aggressiivisimmillaankin soinnikkaita.

Pablo Picasso lienee joskus todennut jotakin sen suuntaista, että ”hyvä maku on taiteen pahin vihollinen”, mutta Kumelan kohdalla tuli ajatelleeksi, että hän (=Kumela) on teosten omaksumisprosessin aikana lähettänyt institutionalisoidun hyvän maun matkoihinsa oleelliseen keskittymisen tieltä, mutta prosessin lopputulos kertoo, että se on tullut takaisin kuin varkain teoksista itsestään käsin – vastakohtana sille, että hyvä maku olisi ollut se ensimmäinen ohjenuora kappaleiden ilmeiden rakentumisen tiellä, ja siten keskiarvoistanut kaiken varovaiseksi ja oppineeksi näpertelyksi. Äskeinen mitenkään sitä kieltämättä tai vähättelemättä, että kokonaiselämyksen yllä leijaili suuren oppineisuuden ja tietoisuuden raikas ja kaiken kirkastava henki.

Petri Kumelan konsertissaan tarjoamien paradoksien kattaus on kaiken elävän taiteen elinehto; on hienoa poistua sävelkylvystä sekä täysin ravittuna, että nälkäisenä musiikin ihmemaan syvimpiä vesiä kohden purjehtimaan haluten.

Hieno konsertti sai arvoisensa lopetuksen viimeisessä ylimääräisessä. Petri Kumelan ulkoisesti vähäeleisesti, mutta sisäisesti puhuttelevan tunteellisesti tulkitseman katalonialaisen kansanlaulun (El Testament D’ Amelia) jälkeen kaikki oli sanottu, eikä mihinkään ollut tarvetta lisätä mitään.