ARVIO PETRI KUMELAN 4.9.2007 HELSINGIN AMMATTIKORKEAKOULU STADIAN KONSERTTISALISSA PITÄMÄSTÄ LEVYNJULKAISUKONSERTISTA
Petri Kumelan onnistui yhdistää ilmaisuasteikossaan sivistynyt kohtuullisuus ääritilojen orgioihin.
Kitaristi Petri Kumelan C. P. E. Bachin klaveerimusiikista tehtyjen kitarasovitusten juhlistamiseksi pidetty levynjulkaisukonsertti tarjosi runsaan kattauksen siitä, mihin kitaralla instrumenttina osaavissa ja sivistyneissä käsissä voidaan päästä, vaikka sinänsä kitara voidaan tässä yhteydessä unohtaa; kyseessä oli täysin soittimesta riippumaton, musiikillisen ilmaisun juhlahetki.
C. P. E. Bachin klaveerimusiikki näyttäytyi Kumelan käsissä sekä tiukkarakenteisena että hetken oikuista ominaismausteensa saavana taiteena, jossa lähes paradoksaalisesti yhdistyi juureva kansanomaisuus elegantin pidättyväiseen, mutta kuitenkin oikuttelevan ailahtelevaiseen aristokraattisuuteen. Juuri tämän ristiriitaisuuden Petri Kumela osasi ilmentää häkellyttävän suvereenisti; Kumelan soitossa ei mitään ollut liikaa eikä liian vähän, mutta myöskin tasaisen turruttava keskitie kierrettiin kaukaa ja varmasti.
Rytmit räiskähtelivät sähäkästi, laulavien melodioiden muotoilu oli jännitteistä, tauot antoivat hiljaisuudelle valtavasti ilmaisuvoimaa, nopeat korusävelet ja juoksutukset helmeilivät ilmavina ja painottomina, mutta silti merkitsevinä ja painokkaina musiikin lennokkaiden siipien voimin.
Täysin subjektiivisena mielipiteenä totean, että Domenico Scarlattin musiikin ennalta-arvaamaton, oikuttelevan kujeileva henki leijaili ajoittain Kumelan Bach -tulkintoja kuunnellessa alitajuntani dna-rihmastoissa.
Konserttiohjelman dramaturginen kaari oli erinomaisesti – ettei peräti kuulijaystävällisesti – suunniteltu; ensimmäisellä puoliskolla Carl Philipp + ”nykymusiikki”, toisella sama.
Oli myöskin sekä rohkeaa että myöskin varsin oivaltavaa laittaa konsertin viralliseksi päätösnumeroksi täysin uusi teos – varsinkin, kun Paavo Korpijaakon Kimberley ei ollut mikään tyypillinen ”sankarikitaristin konsertin herooinen loppuhuipentuma”, vaikka näyttävyysaspektejakaan Korpijaakon teoksesta ei suinkaan puuttunut.
Kimberley herätti sikäli ristiriitaisia tuntemuksia, että etenkin teoksen alkupuolella oli ärsyttävän tuttuja teemoja/aiheita, joiden alkuperän miettiminen söi hieman sävellyksen seuraamiseen varattua energiaa, mutta juuri nuo ”varastetut” (en vieläkään tiedä mistä, tai onko edes kyse varkaudesta) aihiot olivat myöskin häpeilemättömän tarttuvia.
Yhdellä kuulemalla Kimberley saattaisi kaivata sävellyksenä hieman tiivistämistä, mutta on todettava, että Paavo Korpijaakossa meillä on yksi uusi säveltäjänimi, jonka tekemisiä kannattaa jatkossakin seurata.
Alberto Ginasteran Sonaatti op. 47 ei koskaan ole kuulunut allekirjoittaneen suosikkikappaleisiin, mutta niin ei myöskään ollut kuulunut Josén sonaattikaan – kunnes Petri Kumela sen aikanaan esitti.
Enemmistö kitaristeista on saanut Ginasteran sonaatin kuulostamaan vähämieliseltä rämpyttelyltä ja ilmeisimpien kitarasävellystehokeinojen ”parasta ennen” -päivämäärän tahattoman koomiselta kieltämiseltä, mutta Petri Kumela osasi tarjota kuulijoille jännitteisen ja riemukkaan spektrin 1900 -luvun taidemusiikin virtauksista ja mannertenvälisistä liikkeistä; sulassa sovussa kuulija huomasi aistivansa intuitiivisia henkäyksiä Igor Stravinskista Edgar Varesen kautta Maurice Raveliin, eikä New Yorkin pilvenpiirtäjät ja hälinä tuntuneet sen vieraammilta teoksen maailmalle, kuin Latinalaisen Amerikan pehmeästi keinahtelevat ja sykkivät rytmitkään.
Petri Kumelan kitarismi rikkoo yhä uusia rajoja; tuntuu, kuin illan konsertissa olisi kuultu kaikki mahdolliset – ja mahdottomatkin – värit, tehot ja soundit, joita kitarasta voi kuvitella kuulevansa. Parasta ja tärkeintä oli kuitenkin se, että millään ulkoisilla tehokeinoilla ei itsetarkoituksellisesti briljeerattu, vaan kaikki ratkaisut ja eleet tuntuivat lähtevän musiikista itsestään.
Kumelan pianissimot kantavat vaivattomasti, ja fortet ovat ilmavan pakottomia ja aggressiivisimmillaankin soinnikkaita.
Pablo Picasso lienee joskus todennut jotakin sen suuntaista, että ”hyvä maku on taiteen pahin vihollinen”, mutta Kumelan kohdalla tuli ajatelleeksi, että hän (=Kumela) on teosten omaksumisprosessin aikana lähettänyt institutionalisoidun hyvän maun matkoihinsa oleelliseen keskittymisen tieltä, mutta prosessin lopputulos kertoo, että se on tullut takaisin kuin varkain teoksista itsestään käsin – vastakohtana sille, että hyvä maku olisi ollut se ensimmäinen ohjenuora kappaleiden ilmeiden rakentumisen tiellä, ja siten keskiarvoistanut kaiken varovaiseksi ja oppineeksi näpertelyksi. Äskeinen mitenkään sitä kieltämättä tai vähättelemättä, että kokonaiselämyksen yllä leijaili suuren oppineisuuden ja tietoisuuden raikas ja kaiken kirkastava henki.
Petri Kumelan konsertissaan tarjoamien paradoksien kattaus on kaiken elävän taiteen elinehto; on hienoa poistua sävelkylvystä sekä täysin ravittuna, että nälkäisenä musiikin ihmemaan syvimpiä vesiä kohden purjehtimaan haluten.
Hieno konsertti sai arvoisensa lopetuksen viimeisessä ylimääräisessä. Petri Kumelan ulkoisesti vähäeleisesti, mutta sisäisesti puhuttelevan tunteellisesti tulkitseman katalonialaisen kansanlaulun (El Testament D’ Amelia) jälkeen kaikki oli sanottu, eikä mihinkään ollut tarvetta lisätä mitään.
Petrin sekametelibasaari 