Terveisiä Helvetistä!

Helsingin Musiikkimessut 2009 Pasilan Messuhallissa oli selkeästi huonosti suunniteltu, organisoitu ja järjestetty tapahtuma. Järjestelytoimikunnalle sellaisia terveisiä, että järjen käyttö ei Suomessakaan ole käsittääkseni virallisesti kiellettyä – ainakaan vielä, vaikka muillakin elämänalueilla merkit viittaavat usein päinvastaiseen.

Varsinainen musiikkimessualue ei ollut mikään järisyttävän suuri – vain murto-osa samanaikaisten Kirjamessujen käytössä olleesta tilasta – alue, mutta tälle tontille oli katsottu tarpeelliseksi kasata kaikki maailman meteli. Satunnaisen messuvierailijan saavuttua alueelle saattoi nauttia baarijakkaraltareväistynoloisen hammondistin tämmäämisen, yhdessä kojussa melskaavan ämyröidyn ”akustisen” poppoon, ämyröidyn trubaduurin ja isolla päälavalla melskaavan rokki-/poppipumpun desibelikylläisen kohkaamisen muodostamasta äänimaisemasta, ja lisämausteen soppaan toivat lähes kaikista kojuista raikuneet tallennemusiikkimelut kera ”pirteiden” juontajien. Kenen vastuulla näin amatöörimäinen järjestely on?

En tiedä kuinka asiat on hoidettu suurilla kansainvälisillä musiikkimessuilla esim. Saksassa ja Yhdysvalloissa, mutta ensi vuotta silmälläpitäen järjestäjien tulisi erottaa sähkömusiikki ja akustinen/klassinen musiikki omille alueillensa – ei siksi, että pitäisin jompaakumpaa arvokkaampana tai arvottomampana, vaan siksi, että näin kaikista asioista saisi varmasti enemmän irti ilman sitä ongelmaa, että sähköinen musiikki automaattisesti dominoi tilaa. Oli aika epätoivoista testailla esim. Liikasten kitaraverstaan valmisteita, kun paikoitellen omasta soittamisesta ei kuulunut y h t ä ä n m i t ä ä n!… Asian hyvä puoli oli tietysti se, että ei tarvinnut ottaa paineita mahdollisista kuulijoista…

Uskoisin myös yleisöpohjan laajenevan jos sähköinen ja ei-sähköinen erotettaisiin omiin osastoihinsa; nyt pääpaino on rock-/popmusiikissa soitinvalmistajineen ja muine toimijoineen, eikä klasaripuolen harrastajille ja ammattilaisille ole messuilla juuri mitään tarjottavaa – ainakaan sellaista, minkä vuoksi kannattaisi maksaa se €13 sisäänpääsymaksu – vaikka laaja musiikkioppilaitos- ja orkesteriverkosto takaa sen, että myös akustisten soittimien ja niiden oheistuotteiden kauppa on liiketaloudellisestikin varsin merkittävää bisnestä. Kirjamessujen puolella F-Musiikilla oli yksi nuottimyymäläkoju, mutta Musiikkimessujen puolella ei ollut yhtään nuottikustantamon/-kaupan edustajaa. Aika uskomatonta sinänsä, eikä taloudellisesti epävarma aika tässä tapauksessa kelpaa selitykseksi, sillä tämän alan bisnekseen lamat ja taantumat harvemmin kovin voimakkaasti iskevät.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että tämänkaltaiset messutapahtumat ovat ensisijaisesti markkinointitilaisuuksia, mutta pääsylipun ostava vieras haluasi rahojensa vastineeksi muutakin kuin mahdollisuutta katsastaa mistä tahansa soitinkaupasta löytyviä tuotteita.
Toisaalta sunnuntai-iltapäivä nyt ei liene edellisen suhteen paras mahdollinen vierailuajankohta; kuten messuesitteestä voi havaita, oli aikaisempina päivinä tarjolla ihan mielekästäkin ohjelmaa.

Radiosoittolistapoppiartistien raahaamista näihin karkeloihin en ihan ymmärrä, sillä näiden kuluttajat harvemmin kantavat merkittäviä rahasummia soitinkauppoihin – toisin kuin vaikkapa raskaamman rockin harrastajat (jos nyt esitän asian populaarimusiikkinäkökulmasta). Noilla saadaan ehkä messupääsylipun ostajia lisää, mutta näytteilleasettajien kannalta heistä ei liene suurtakaan hyötyä.

Yhdet isot vuosittaiset musiikkimessut voisivat olla Helsingissäkin ihan virkistävä ja alan ihmisiä kokoava tapahtuma, mutta asia vaatisi paljon paremman ja selkeämmin profiloidun toteutuksen.

KIRJAMESSUT 2009

Koska Musiikkimessuille oikeuttavalla lipulla pääsi myös Kirjamessuille, kävin toki sielläkin. Vuosi sitten vierailin vartavasten Kirjamessuilla, ja tänä vuonna saattoi havaita kaiken pysyneen varsin ennallaan. Yllättäen kirjojenkin parissa törmäsin melusaasteongelmaan; erilaisia haastatteluja ja keskusteluja oli monissa ”kojuissa” samanaikaisesti, ja mikrofonien käytöstä huolimatta – tai niiden takia…- puhujat saattoivat ajoittain peittää toinen toisiaan, eikä yleisömeren aiheuttama yleinen kohina ainakaan parantanut asiaa.

Anekdoottina mainittakoot, että Juba Tuomola (Viivin ja Wagnerin isä) oli haastateltavana tismalleen samalla isolla lavalla kuin viime vuonnakin – olikohan hän poistunut tässä välissä paikalta ollenkaan?…

Koko messutripin parasta antia oli kuitenkin professori Matti Klingen haastattelu. Sivistyneen ja viisaan kosmopoliitin jutusteluja on antoisaa kuunnella näinä karuina aikoina, joina mediatilan täyttävät suurimmilta osin jonninjoutavat julkkikset, pyrkyrit ja muut turhat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista sanottavaa – saatika, että olisivat koskaan mitään ajatelleetkaan. En aina ole professori Klingen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta on lähes ylellistä kuunnella ihmistä, joka ei yritä väkisin miellyttää, olla hauska tai kosiskella kenenkään suosiota. Se on sitä kuulijan todellista arvostamista.

Vaikka tämän bloggauksen otsikko olikin terveisiä Helvetistä, niin Matti Klinge jääkööt mieleen viheriöivänä keitaana keskellä Helvettiä…

Magnus Lindberg räjäytti tajunnan Juuso Niemisen resitaalissa

ENSIKONSERTTI 
Juuso Nieminen, kitara (Sibelius-Akatemian konserttisali 13/10/2009)
OHJELMA:
G.F. Händel (1685-1759): Sarja nro 7 cembalolle HWV 432, sov. David Russell

i.    Ouverture
ii.    Andante
iii.    Allegro
iv.    Sarabande
v.    Gigue
vi.    Passacaille

Erik Bergman (1911-2006): Extase pour un guitariste op. 143

* * *
Magnus Lindberg (s.1958): Mano a mano

Eduardo Sainz de la Maza (1903-1982): Homenaje a la guitarra

Joaquin Rodrigo (1901-1999): Tres piezas españolas

i.    Fandango
ii.    Passacaglia
iii.    Zapateado

______________________________________________________________________

Kitaristi Juuso Nieminen (s. 1979) kuuluu siihen suomalaiskitaristien yhä kasvavaan joukkoon, joka on reissannut erilaisissa kitarakilpailuissa ympäri maailmaa niissä erinomaisesti menestyen. Konsertin ohjelmalehtinen tiesi kertoa Niemisen yltäneen palkintosijoille 19 kilpailussa, joista kahdeksassa hän on voittanut ensimmäisen palkinnon. Kun tietää aikamme kitaristien tason, on tuokin melko veretseisauttava tulos – siitäkin huolimatta, että taidealan kilpailuissa se voittaja ei aina ole automaattisesti se ”paras”.
Jälleen on hieman nolostuneena todettava, että allekirjoittaneelle Juuso Niemisen ensikonsertti – alan muuten yhä enemmän vihata termiä ”ensikonsertti”; yrittäessäni selittää termin merkitystä eräälle maallikolle, huomasin selittämisen olevan lähinnä jatkuvaa itsensä pussiinpuhumista – oli ensimmäinen live-tutustuminen ko. kitaristiin, eikä niitä hänen levytyksiäkään ole juuri tullut kuunneltua (johtuen siitä, että en muutenkaan kitaralevyjä pahemmin kuuntele…), joten konsertti oli allekirjoittaneelle lähinnä tabula rasa; maine oli tiedossa, soivaa todistusaineistopääomaa ei juuri ollenkaan.

Minkälaisen kuvan illan taiteilija sitten itsestään jätti? Ensimmäiseksi on todettava, että Juuso Niemisen konsertin kuultuaan tajusi sen, miksi hän on menestynyt kansainvälisissä kilpailuissa; herralla on käsittämättömän virtuoosinen ja varma tekniikka, ja hän myös ilmiselvästi nauttii sitä enemmän, mitä kompleksisempaa musiikin tekstuuri on ja mitä nopeammin saa soittaa. Niemisen käsissä kitaran sointikvaliteetti ei kärsi kimuranteimmissakaan sävelvyörytyksissä minkäänlaisesta ohenemisesta, vaan sointikuva säilyy tukevana, kirkkaan erottelevana ja selkeästi jäsenneltynä. Muutenkin viehätyin Niemisen perussoundin aristokraattisen hienostuneen marinadin läpi käytetystä multaisen juurevasta fyysisyydestä. Sinänsä erikoista – joskaan ei aivan tavatonta – oli se, että pienet lipsumiset ja hutit (joista mainitseminen on lähinnä saivartelua) sattuivat juuri vähemmän menevän tekstuurin parissa turbovaihteen säilyessä lähes rikkeettömänä.

Konsertin avannut Händelin sarja oli erinomainen muistutus siitä, että klassinen kitara on todellakin moniääninen instrumentti. Vain harvoin muistan kuulleeni niin selkeästi toteutettua polyfoniaa niin hurjan menon keskellä kuin Nieminen tarjosi, ja aina sillointällöin kuultu hokema ”kitara on orkesteri pienoiskoossa” sai kerrankin soivaa vastinetta tuekseen; olin ihan oikeasti kuulevinani etevän barokkiorkesterin tositoimissa – ja puhallinstemmat olivat ihan erityisen hyvin harjoitetut ja ansatsi kunnossa!…
Nieminen osasi karakterisoida eri osat hyvin selkeästi ja itsensä näköisestikin, mutta – kuten niin usein ”sankarikitaristien” kohdalla jostain syystä käy – hitaampien osien imu ei aina ollut ihan nopeiden osien tarjoaman dramaturgisen vääjäämättömyyden ja intensiteetin herättämien odotusten tasolla. Mutta Händelin sarjan päättänyt passacaille sai mahdolliset alitajunnantakaiset kriittiset ajatushaivenet unohtumaan; Niemisen tarjoama kitaristinen ilotulitustykitys oli äärimmäisen viihdyttävää seurattavaa – sirkusakrobatiaa sanan kaikkein kunnioitettavimmassa merkityksessä.

Händelin jälkeen oli tarjolla jotain aivan muuta; Erik Bergmanin Extase pour un guitariste oli hyvä muistutus edesmenneen säveltäjän musiikin ominaislaadusta; utelias lapsenmieli lähes anarkistisen ilkikurisine piirteineen yhdistettynä viiltävään älyyn, korkeaan käsityötaitoon ja musiikillisen dramaturgian ja muodon pettämättömään tajuun ei tehtäväänsä heittäytyvän soittajan käsissä voi tuottaa kuin onnistuneen lopputuloksen, ja Juuso Niemisessä oli juuri sellaista teoksen vaatimaa herkkyyttä, räjähtävää voimaa ja luovaa hulluutta, jolla tämänkaltaiset musiikilliset maisemat saadaan perustelemaan itse itsensä, ja täten avautumaan kuulijallekin selkeinä näkyinä.

Vaikka suhteeni Magnus Lindbergin musiikkia kohtaan muistuttaa jo lähes kritiikitöntä palvontaa, oli tämän konsertin Mano a mano -esitys ensikosketukseni teokseen – siitäkin huolimatta, että kappale on jo vuodelta 2004. Etukäteen oli vaikea kuvitella, kuinka massiivisista orkesteriteoksistaan tunnettu säveltäjä taipuu ja tyytyy yhteen kitaraan ja sen kuuteen kieleen, mutta huoli oli turha; Lindberg ei ollut tinkinyt mistään hänen orkesteriteoksiinsakaan liitettävistä elementeistä; beethovenianinen ehdottomuus ja draama, bachianinen käsityötaito, kudoksen mozartmainen keveys ja läpikuultavuus rajuimpienkin musiikillisten myrskyjen keskellä, debussymäinen väriaisti ja scriabinistinen ekstaasin korkeaveisu loivat jälleen kerran kirkkaan houreisia mielikuvia siitä, minkälainen Sibeliuksen 8. sinfonia olisi voinut olla. On myös hämmästyttävää kuulla kitaralle sävellettyä nykymusiikkia ilman yhtäkään ”kitaran ilmaisumahdollisuuksia laajentavaa” lisähilavitkutinta; ei ruokailuvälineitä, ostoslistaa rautakauppaan tai musiikkiteatteriin viittaavia elementtejä – eikä edes koputuksia kitaran kanteen (vaikka näillekin asioille on toki oikeutuksensa, kuten mm. Bergmanin Extase todisti)! – vain ja ainoastaan absoluuttista sävelistä rakennettua, musiikin omiin sisäisiin lakeihin ja todellisuuksiin pohjautuvaa musiikkia ilman ohjelmallisuuden manipuloivaa vaikutusta. Tuntui paradoksaaliselta, että Mano a mano vaikutti samalla sekä äärimmäisen kitaristisesti kirjoitetulta, että kaikkia kitara-idiomeja välttelevältä teokselta. Kuitenkin teos on pirullisen vaikea. Sen esittäjältä vaaditaan maratoonarin kestävyyttä, pikajuoksijan nopeutta, jalkapalloilijan tilannetajua ja jousiampujan keskittymiskykyä. Kun Lindberg on kappaleeseensa jotakin kirjoittanut, sen pitää tulla siitä ulos kuin tykinpiipusta, ja Nieminen ei tehtävässään kompuroinut. Niemisen osaaminen on sillä tasolla, että hän saattoi heittäytymisestään huolimatta katsella kokonaisuutta korkealla taivaalla leijailevan kotkan lailla.

Ohjelmadramaturgisesti Magnus Lindbergin kitarakappale olisi ehkä kannattanut sijoittaa viimeiseksi, sillä sen jälkeen mikään ei oikein tuntunut enää miltään. Voisin kuvitella Juuso Niemisen laittaneen ihan tietoisesti Lindbergin jälkeiseksi teokseksi Eduardo Sainz de la Mazan Homenaje a la guitarran siksi, että se toimisi jonkinlaisena suvantopoukamana Lindbergin myllytyksen jälkeen. Teoksesta ei tässä yhteydessä jäänyt muuta muistijälkeä kuin se, että jossain toisessa yhteydessä se olisi varmastikin ihan kiva kappale.

Rodrigon ”ikihitti” Tres piezas españolas sai Niemiseltä korrektin ja paikoitellen brillianttia laulavuutta sisältäneen käsittelyn, mutta tämänkertainen esitys ei ehkä kuitenkaan jäänyt ikimuistettavimmaksi kokemukseksi ko. teoksesta – lieko sitten siksi, että allekirjoittaneelle Manuel Barruecon levytys kappaleesta on jäänyt mieleen ”sinä oikeana”.

Kokonaisuudessaan Juuso Nieminen tarjosi taiten rakennetun ohjelmakokonaisuuden ja paljon huikaisevaa kitaransoittoa, mutta kokemukseen sisältyi erikoinen – vaikkakin täysin subjektiivinen – taso. Nieminen antoi itsestään ja itseään todella paljon, mutta kuitenkin konserttikokemuksessa oli jotain samaa kuin nopeassa ja yllättävässä luonnonilmiössä; kuinka selittää joku yllättävä tornado, tähdenlento tai kurkiaura, ja minkälaisen muistijäljen se jättää sellaiselle, joka ei niitä ole nähnyt? Nieminen tuli, oli ja poistui, mutta mitä ihan tarkalleen ottaen tapahtui, jäi hieman harsokankaan peittoon. Niemisen uran tulevia kehitysvaiheita sietää odottaa mielenkiinnolla.