YLEn Teemalta tuli lauantai-iltana Roman Polanskin Pianisti, kehuttu ja palkittu elokuva vuodelta 2002; uskomaton tosiperäinen selviytymistarina Wladyslaw Szpilmanista, natsien tuhoamiskoneistosta kuin ihmeen kaupalla selvinneestä puolanjuutalaisesta pianisti-säveltäjästä.
Tarkoitus ei ole nyt sen kummemmin arvostella tai analysoida elokuvaa, vaan kirjoitukseni funktio on toinen. Siitä hieman tuonnempana.
Vaikka elokuva on välillä todella ahdistava – varsinkin alkupuolen brutaaliudessaan – on se myöskin kokonaisuutena intensiivinen ja otteessaan pitävä tarina ihmisen käsittämättömästä kyvystä venyä kohtalon jo koputellessa olkapäätä, eikä pääosan esittäjäksi olisi ehkä parempaa näyttelijää kuin Adrien Brody voitu valita. Brody pystyi pitämään näyttelijäntyön intensiteetin nousujohteisena elokuvan loppuun asti.
Väkivallasta on Pianistissa riisuttu kaikki antiikin draamojen katharsisuus ja hollywoodilainen ”sankaruus”; jäljelle on jätetty vain nihilistisen kliininen tylyys, eli asian Todellinen luonne. Siinä missä esim. Brian De Palman ohjaamasta gangsteriklassikosta, Arpinaamasta (Scarface), jää Tony Montanan (Al Pacinon loistelias roolisuoritus) suorittamasta, elokuvan lopulla olevasta vimmaisesta ”veriorgiasta” katsojalle jotenkin vapautuneen tyhjä olo siksi, että se väkivalta siinä paikassa ei ole itseisarvona tärkeää, vaan se toimii Arpinaamassa musertavana finaalina ja kaiken elokuvan päähenkilön kehittämän ahdistuksen, turhautumisen ja epätoivon – puhumattakaan itsepetoksen valkenemisesta paljaana ja lohduttomana – kaatopaikkana, jättää Polanskin Pianistissa kuvattu natsien kaikesta ”vimmasta” ja muusta sumutuksesta riisuttu, lähes luonnosmaisen itsestään selvä ja ”helposti toteutettu” hierarkinen väkivalta katsojalle todella ikävän olon. Siitäkin huolimatta, että elokuvan päähenkilön kannalta loppu on onnellinen – jos nyt tuollaista sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.
Yksi Pianistin dramaturgisista kulminaatiopisteistä on – tai sellaiseksi Roman Polanski lienee kohtauksen tarkoittanut – se, kun saksalainen upseeri, kapteeni Wilm Hosenfeld, löytää raunioituneessa Varsovassa piileskelevän Wladyslaw Szpilmanin, ja pyytää tätä todistamaan olevansa pianisti (raunioituneessa talossa on ehjä flyygeli). No nyt sitten tullaan siihen, miksi tätä juttua olen ylipäänsä alkanut kirjoittaa; tuossa kohtauksessa on sellaista epäloogisuutta ja romantisoitua taiteilijamytologiaa mikä paljastuu vain sellaiselle, joka edes hieman tietää mitä musiikki ja soittaminen vaatii.
Pianisti Szpilman siis on ollut pitkään soittamatta, nähnyt nälkää, ollut natsien vankina pakkotyöleirillä, elänyt maan alla kuin rotta, piileskellyt mielenterveyden ja fyysisen terveyden ollessa välillä vaakalaudalla, mutta Roman Polanskipa ei välitä fysiikan laeista mitään, vaan Szpilman istuu hetken hiljaa flyygelin ääressä, alkaa tapailla Frederyk Chopinin Balladia No.1 opus 23. Kunhan ensin näytellään lievää alkukankeutta, ollaankin jo tuossa tuokiossa ”täydellisessä” konsertti-/levytystasoisessa esityksessä.
SIIS KUN SE ASIA VAAN EI MENE NOIN!
Soittaminen ei ole mikään sellainen lahja, mikä asetettaisiin ihmiseen ja sen jälkeen olisi ihmisessä aina tarpeen vaatiessa otettavissa esiin kuin kaupan hyllystä, vaan monimutkainen – vaikka ihan pohjimmiltaanhan sen pitäisi olla yksinkertaista, mutta se onkin sitten ihan eri asia se… – psykofyysismotorinen taitolaji, jonka ylläpito ja kehittäminen vaatii jatkuvaa ja säännöllistä työtä.
Kuinka uskottavaa olisi, jos joku tennispelaaja olisi pitkään koskematta mailaan, näkisi nälkää, pelkäisi jatkuvasti tulevansa tapetuksi ja sen seurauksena kolkuttelisi mielipuolisuuden portteja, ja sitten yht’äkkiä joku lennättäisi tyypin Wimbledonin miesten/naisten kaksinpelin loppuotteluun, ja elämän kolhima tennispelaaja voittaisi vastustajansa 6-0, 6-0, 6-0? No sehän nyt ei olisi yhtään uskottavaa, piste.
Sinänsä kuka tahansa elokuvaohjaaja saa esittää soittamisesta millaisia mielikuvia tahansa, mutta asian ongelma on se, että se enemmistö yleisöstä joka ei tiedä mitä vakavissaan soittaminen on ja mitä se vaatii ihmiseltä, saa lisävahvistusta humpuukiuskomuksilleen siitä, kuinka muusikot/taiteilijat ”on niinku poikkeusyksilöitä ja niinku tosi lahjakkaita ja niinku sfääreissä odottaa niinku inspiraatiota ja sitten kun se inspiraatio niinku tulee niin sitten niinku ne purkautuu ja niinku toinen niinku todellisuus tulee ja mestarit ei harjoittele kun ne on niinku mestareita niin niiden ei tartte kun ne osaa…”
Tuo siis positiivisin vaihtoehto, yleisempihän on se ”ne mitään töitä tee…”
Toinen, mikä on elokuvissa aina yhtä tuskallista katsottavaa on se, kun näyttelijä näyttelee soittamista, eikä muutoin niin hienosti roolinsa tehnyt Adrien Brody tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Soittamisessahan ei sinänsä pitäisi olla mitään varsinaista ”näyteltävää”, mutta kun näyttelijät ja ohjaajat olettavat, että soittamisen pitää näyttää syvälliseltä ja henkevältä, niin lopputulos on yleensä kammottavaa katsottavaa.
Jos jonkun muusikon kasvot saattavatkin joskus olla soittaessa ilmeikkäät, kuuntelija/katsoja voi olla ihan varma, että niitä ilmeitä ei ole harjoiteltu tai suunniteltu, eikä soittaja edes tiedä omasta ”kasvokoreografiasta” mitään.
Elokuvan kokonaisuuden kannalta nämä huomiot ovat täysin triviaaleja, mutta katson kuitenkin yleisökasvatukselliseksi velvollisuudekseni paljastaa nämä mielikuvateollisuuden luomat pilvilinnat vääriksi ja epärealistisiksi – hieman samoin, kuin puutuin aiemmin Frida Kahlo -elokuvan pohjalta kirjoittamassani sepustuksessa taiteilijuuden mystifisointiin.
Petrin sekametelibasaari 