Traktorina olisin John Deere

 

Henkitraktorisi on John Deere!
Henkitraktorisi on John Deere!Sinua varjelee John Deere -traktorin henki. Hiukan harvinaisempana traktorihenkenä se on ottanut.. kuvainnollisten siipiensä alle ne henkilöt, joilla on erityinen halu päästä eteenpäin elämässä ja menestyä. John Deeren henki huokuu tyylikkyyttä ja päättäväisyyttä ja se valikoi suojattinsa huolella. Ole ylpeä!

Olen siis John Deere – itse kukin voi testata oman traktoriutensa täällä.

Frida Kahlo

Frida (K15)
(USA 2002, 120′)

Kahdella Oscarilla palkittu elokuva Frida Kahlon taiteesta, politiikasta ja myrskyisästä rakkauselämästä. Ohjaus: Julie Taymor. Pääosissa: Salma Hayek, Alfred Molina, Antonio Banderas, Geoffrey Rush ja Ashley Judd.

Katsoitteko tuon elokuvan YLEn Teemalta tänä iltana, tai oletteko nähneet ko. leffan aikaisemmin?

Niin tai näin, alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että kaikki taiteilijoista ”kertovat” elokuvat pitäisi kieltää lailla. Käsittääkseni elokuvaohjaajatkin luetaan ”taiteilijoiden” joukkoon, mutta miksi he tuntuvat tajuavan muiden taiteen lajien harjoittajista…siis eivät tajua mitään.

Elokuvissa taiteen parissa työskentely kuvataan yleensä jonain mystisenä puuhasteluna, ja siinä välissä sitten dokataan, pohditaan eksistentiaalisia kysymyksiä, kärsitään kriiseistä, ylistetään Leniniä, Stalinia, Hitleriä, Castroa tai Rockefelleriä (tai kirotaan näitä…) ja naidaan niin perkeleesti, että asioista jotenkin itseään tietoisena pitävä kysyy ”milloin ne tekivät töitänsä”, mutta sehän ei tietenkään ole mediaseksikästä. Moniko jaksaisi katsoa realistista Sibelius-elokuvaa; sitä, kuinka Janne mietti ensin päänsä puhki teemojansa/aiheitansa, sitten takoi niitä pianolla päivästä toiseen ja lopulta istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa kontrapunktia ja käsittelemässä kehittelemäänsä sävelmateriaalia sävellysteknisillä työkaluilla – siis säveltäjän ammattitaidolla – eteenpäin.

On tietysti hirveän paljon raflaavampaa tehdä leffa siitä, kuinka Sibbe kävi joskus kavereidensa kanssa kuoharilla Kämpissä – ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa siivooja, insinööri, ratikkakuski, toimitusjohtaja, myyjätär, hammaslääkäri, kiinteistönhoitaja, pysäköinninvalvoja, vahtimestari, formulakuski tai ulkoministeri käy joskus lähikapakissa kaljalla.

Kun nyt oikein raavin päätäni, en muista koko elämäni aikana nähneeni kuin yhden siedettävän taiteilijaelokuvan ilman myötähäpeän tunteita tekijöitä kohtaan, ja kyseessähän on ”Tous Les Matins Du Monde”, Alain Corneau’n elokuva vuodelta 1991, eli suomennettuna ”Kaikki elämän aamut”. Siinä onnistuttiin edes jotenkin kuvaamaan sitä, mistä näissä hommissa viimekädessä on kyse.

Miksi urheilijoista ei tehdä elokuvia kuin vasta sitten, kun ovat alkaneet tehdä yleisön kannalta jotain mielenkiintoisempaa kuin mitä päivittäinen treenaaminen on? Jos Matti Nykänen olisi hoitanut hommansa loppuun saakka ammattilaisen elkein, ei ketään olisi kiinnostanut tehdä tai katsoa tyypistä elokuvaa.

Myös ”kansallissankareista” kertovat elokuvat ovat lähes poikkeuksetta kammottavaa patsastelua ja mielikuvapropagandaa – jään kauhulla odottamaan Renny Harlinin (oikealta nimeltään Renny Lauri Mauritz Harjola) Mannerheim -elokuvaa…

Jokohan Timo Koivusalon päässä muhii käsikirjoitus Teemu Selänteestä tai Mika Häkkisestä kertovaa urheilutaiteilijaelokuvaa varten?…