David Russell tarjosi eleganttia taituruutta kitaramusiikin ystäville
OHJELMA:
A. Vivaldi (1678-1741): Sonata R. 46
I. Largo
II. Allegro
III. Largo
IV. AllegroJ. S. Bach (1685-1750):
Pastorale
Air on a G stringF. Couperin (1668-1733):
Les Silvains
Les Barricades Misterieuses
Les Tours De Passe-PasseF. Tarréga (1852-1909):
Paquito
Sueño
Las Dos Hermanitas
La Alborada-VÄLIAIKA-
D. Aguado (1784-1849): Adagio & Polonaise
S. Goss (1964- ): El Llanto de los Sueños
▪ Cantiga
▪ Madrugada
▪ AlboradaI. Albéniz (1860-1909):
Zambra Granadina
Torre Bermeja
Tampereen viidensien kansainvälisten kitarafestivaalien avajaiskonsertissa kuultiin jo kitaralegendaksikin tituleeratun scottilaissyntyisen David Russelin sooloresitaali. Niin on aika taas rientänyt, että viimeksi olen tätä virtuoosia kuullut Karjaan kansainvälisten kitarafestivaalien yhteydessä vuonna 1986!
Russelin kaltaisten maailmantähtien (vaikka tähteys sinänsä ei vielä takaa yhtään mitään) soiton ”ongelma” on se, että heidän livesoitosta tulee helposti sellainen mielikuva, että soittaminen olisi älyttömän helppoa touhua. Se, että esiintyvä muusikko on soittanut tuhansia konsertteja ympäri maailmaa, istunut levytysstudioissa tehden lukemattomia levyjä, opettanut mestarikursseilla lähes kaikissa maanosissa ja tietenkin harjoitellut määrätietoisesti ja säntillisesti jo nuoruudenpäivistä lähtien, ei voi olla jättämättä jälkeä siihen, miten tämä ottaa yleisönsä ja hallitsee koko tilanteen.
David Russelin ulkoinen esiintyminen on kadehdittava yhdistelmä sisäistä rauhaa ja NYT-hetken ainutkertaisuuden ymmärtämistä ja joviaalia sympaattisuutta sekoitettuna auktoriteettia huokuvaan lavakarismaan. Aristokraattinen herrasmies on sinut toisen puolensa, ”mukavan kansanmiehen” kanssa.
Sooloresitaaleissa artistin harjoittama spiikkaaminen jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia. Periaatteessa olen samaa mieltä edesmenneen kollegani (hahahaa!…) Seppo Heikinheimon kanssa siitä, että spiikkaus länsimaisen taidemusiikin konserteissa tulisi kieltää lailla, mutta David Russell osasi hoitaa asian niin, että puhuminen kappaleiden väleissä tuntui jopa miellyttävältä. Yhdysvalloissahan tälläinen tapa on käsittääkseni lähes vakiintunut käytäntö, mutta Euroopassa ei ainakaan vielä kovinkaan laajalti levinnyt tapa.
Jos lavalla puhuu, pitää myös osata puhua. David Russell ei sössöttänyt tai mutissut, vaan puhui kantavalla ja hallitulla äänellä. Hän ei myöskään puhunut liian vähän tai liian paljon, vaan juuri sopivasti. Kaikesta huokui se, että on tullut aiemminkin puhuttua lavalta istuvalle yleisölle.
Huumori on erityisen riskialtis laji, mutta sekin Russellilta lutviutui. Ennen konsertin Tarréga-osuuden alkua hän mm. jutusteli Tarrégan tunnettavuudesta kännyköiden soittoäänen (the Nokia Tune) perusteella, soittaen alkua ko. kappaleesta (Gran Vals). En edes yritä verbalisoida, mutta Russell teki tuonkin ”gägin” stand up -koomikon ajoitustajulla, joten yleisön ei tarvinnut kokea myötähäpeän kiusaannuttavaa tunnetta, vaan pieni show-numero oli aidosti hauska.
Konservatiivisuus voi olla arvovapaa luonnehdinta
David Russelin konserttiohjelma oli sen verran konservatiivinen, että sitä voisi jo pitää lähes radikaalina – ainakin suomalaiseen keskivertoon suhteutettuna. Kuulijoita ei ”kiusattu” millään älyllisesti haastavalla modernismilla, vaan Russell tarjosi helposti sulavan kattauksen italialaista, saksalaista ja ranskalaista barokkia, sekä espanjalaista romantiikkaa ja kansallisromantiikkaa. Illan ainoa elävän säveltäjän teos, S. Gossin ”El Llanto de los Sueños” ei aiheuttanut turhia vatsanväänteitä, vaan keinutti kuulijat leppeän jälkimodernistissa tunnelmissa kera jazzahtavan harmoniamaailman pehmeästi iskevien rytmien solinaan ja väliosan (Madrugada) leijailevan seesteiseen maisemaan.
Vaikka David Russell hallitsee pienen pienet soinnilliset vivahteet sekä äänen värien ja balanssien että dynamiikan suhteen, en voinut olla ajattelematta kokonaisuutta vaivanneen lievän tasapaksuuden. On kuin olisi ajanut todella laadukkaalla autolla erilaisilla teillä ja erilaisissa sääolosuhteissa milloin hitaasti, milloin nopeasti; auto kulkee vakaasti ja mukavasti, mutta tuntuma ulkona vallitsevaan todellisuuteen jää hieman harsoiseksi. Russell seurusteli sujuvasti kaikkien konsertin säveltäjien kanssa, mutta jäikö jonkun säveltäjän todellinen luonne piiloon?
Yleensä kritiikki pitäisi voida perustella, mutta Russelin tapauksessa asian tekee hankalaksi se, että yksittäin kuultuna missään illan kappaleista ei ollut millään tasolla tai parametrillä mitattuna ”mitään vikaa”. Vaikka maestron tulkinnallinen estetiikka pohjautuu melko vahvasti romattiseen traditioon, ei hän barokinkaan parissa harrasta kuitenkaan mitään ylilyöntejä, vaan esittää asiansa varsin jäntevästi, rytmisesti kurinalaisesti ja pehmeän svengaavasti, selkeästi sanottavansa artikuloiden.
David Russell on esimerkillisen taidokas sovittaja. Hänen muille instrumenteille alunperin sävelletyistä kappaleista tekemät kitarasovitukset saavat kulloisenkin teoksen kuulostamaan kuin kitaralle sävelletyltä, ja poikkeusta ei tehnyt tämänkään konsertin avauksena kuultu Vivaldin sonaatti R. 46 (originaali sellolle). Russelin hienostunut muodonta ja yksityiskohtien rikkaus yhdistettynä hieman scarlattiaanisen iskevään eleganssiin teki tästä aloitusnumerosta yhden konsertin mieleenpainuvimmista hetkistä. Sama hienostuneen aistikas nautittavuus säilyi J. S. Bachin alunperin uruille säveltämän Pastoralen (BWV 590) seurassa.
Jos keskivertolevykaupassa ylipäätänsä on tarjolla nk. ”klassista musiikkia”, voi olla melko varma, että tarjolla on ainakin sellaisia kokoelmalevyjä, joilta löytyvät seuraavat kappaleet:
✓ Tomaso Albinoni: Adagio in G minor
✓ Johann Pachelbel: Canon in D
✓ Johann Sebastian Bach: Air on a G string (BWV 1086)
No; Albinonin Adagio ei ole Albinonin, vaan Remo Giazotton v. 1958 tekemä sävellys/huijaus/väärennös/vitsi (en keksi sopivaa termiä), jonka Giazotto väitti perustuvan joihinkin Pachelbelin fragmentteihin, eikä Pachelbelinkaan Kaanon ole suoranaisesti kaanon, vaan enemmänkin passacaglia, mutta David Russell oli tarttunut yhteen noista ”klasaripuolen pop-hiteistä” todistaen samalla, että hyvin ja vakavissaan soitettuna Bachin kolmannen orkesterisarjan Aaria on ihan yhtä täysipainoista musiikkia, kuin mikä tahansa muukin (hassua, että tämäkin piti erikseen todeta…) musiikki – siitäkin huolimatta, että kyseinen kappale on erilaisesta mainos- ja muusta elokuvakäytöstä johtuen ollut usein vaarassa kärsiä inflaation.
Sitä selkeän voimakasta musiikillista karakterisointia, jota huomasin Russellin soitossa välillä kaipaavani, saatiin yltäkylläisesti François Couperinin riemastuttavassa pikkukappaleessa ”Les Tours de passe-passe”!
Francisco Tarréga on kitaristeille samanlaista peruskauraa kuin Frédéric Chopin pianisteille – eli ei siis tarvitse erikseen esitellä – mutta sävellystensä kiistämättömästä viehätysvoimasta huolimatta tämän illan konsertissa ne kärsivät hieman sijoittelusta konsertin ohjelmassa. Kun ennen Tarrégan neljää enemmän tai vähemmän ”pientä” (kaikki on toki suhteellista) kappaletta oli kuultu lähes pelkästään pienimuotoisia kappaleita (Vivaldin sonaatinkin lukisin enemmänkin neljäksi pienehköksi kappaleeksi, vaikka laajamuotoisesta kokonaisuudesta onkin kyse), olisin kuulijana kaivannut ehkä jotakin painavampaa. Jäinkin miettimään, olisiko konsertin toisen puoliskon aloittaneen Dionisio Aguadon Adagio et Polonaise -teoksen oikea paikka ollut Tarrégan paikalla ensimmäisen puoliskon lopussa?
Itselleni Aguadon (1784-1849) aikalaisten musiikki on tullut vuosien varrella yhä läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Ellei nyt sitten J. S. Bachia lasketa mukaan, niin tuskin minkään muun aikakauden musiikista saadaan aikaiseksi niin suuria koulukunta-, maku- ja esityskäytäntöriitoja kuin klassismin/klassisromanttisen/romantiikan kauden musiikista voi syntyä. David Russelin lähestyminen Aguadoa kohtaan ei ollut provosoivaa mihinkään suuntaan, vaan hän sai kappaleen kuulostamaan dramaattiselta ilman korostettua pyrkimystä tyylinmukaisuuteen. Tyylinmukaisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä, sano.
Isaac Albénizin alunperin pianolle kirjoittamiin espanjalaiskappaleisiin on kenenkään kitaristin vaikea tuoda enää mitään uutta, eikä illan taiteilija sitä edes yrittänyt. Musiikkinahan ne ovat sellaisia pieniä helmiä, joiden taika on sävelkielessä itsessään ja häpeilemättömässä tarttuvuudessa, ja kitaristin ollessa tehtävänsä tasolla – ja mieluusti hieman sen ylikin – ei syytä valittamiseen löydy.
David Russell oli tehtäviensä tasolla – ja vähintäänkin sopivasti niiden yläpuolella.
Liitteitä ja linkkejä:
Tässä muistettavaa kaikille kitaristeille, oli kyseessä sitten aloittelija tai pidemmällekin ehtinyt konkari!
David Russell – todella hyvät kotisivut!
Petrin sekametelibasaari 