Tyttö ja helmikorvakoru

Ken tätä blogia on joskus vilkuillut, on ehkä havainnut kirjoittajan suhtautuvan penseähkön skeptisesti taiteilijaelokuviin ja taiteilijuuden kuvauksiin elokuvissa. Äsken televisiosta tullut ”Tyttö ja helmikorvakoru” (lisätietoja tästä) ei anna aihetta käsitysteni takinkääntöön – siitäkään huolimatta, että ko. leffaa ei missään tapauksessa sovi huonoksikaan tituleerata.

Elokuva on kuvausteknisesti ja esteettisesti hieno ja pikkutarkka – ehkä jopa niin häikäisevä, että katsojalta loppuu happi; visuaalinen kunnianhimo on fragmentaarisessa täsmällisyydessään kääntynyt kiiltokuvamaiseksi kitschiksi, ja näin ulkoisesta pedanttisuudesta on tullut itseisarvo.

Näyttelijöitäkään ei voi huonoiksi syyttää, mutta heidät oli pantu esittämään karikatyyrejä Suuresta Herra Taiteilijasta, Kusipäisestä Herra Mesenaatista, Epävarmasta Palvelijaneidistä (sinänsä elokuvan ainoa todella uskottava ja realistinenkin hahmo), Kamalasta Anopista sekä Turhautuneesta Vaimosta (hänkin tosin melko uskottava hahmo), ja karikatyyrimäisyydestä seuraa yksiulotteisuus.

Taiteilijaelokuva kun oli kyseessä, niin tietenkin nähtiin ahdistunutta hiustenharomista, vuoroin eteeristä tai sitten tiukkaa tuijotusta iäisyyteen tai oman itsen tai toisen sisikuntaan ja varsin tasokkaan cembalonsoiton ja eroottisen esileikin luontevaa rinnakkaiseloa kera soittajan ekstaattisen ilmeen…

Loppujen lopuksi ”Tyttö ja helmikorvakoru”-elokuva täytti perusviihde-elokuvan yleisimmän tunnusmerkin; kun elokuva loppui, ei mikään oikein jäänyt kaihertamaan mieltä.

Tai ehkä olen vain perusnegatiivinen ihminen – tai mikä todennäköisempää; olen vieläkin niin vaikuttunut viime viikolla näkemästäni Klaus Härön ohjaamasta ”Postia pappi Jaakobille”-elokuvasta, että sen rinnalla mikään ei vieläkään oikein tunnu miltään – tai ainakaan vertauskohdan ollessa edes jollain tasolla samoilla apajilla (=eurooppalainen taide-elokuva) liikkuvaa tavaraa.

Hannu Takkula pelastaa Suomen lamasta, taustatukena hääräilee C. G. E. Mannerheim

Lähes päivittäin saa tuntea myötähäpeää suomalaisten(kin) poliitikkojen kommentteja kuunnellessa, mutta tässä teille säälittävin ja tahattomasti koomisin ajatus aikoihin (kopioitu suoraan Ilta-Sanomien nettisivuilta):

Keskustan europarlamentaarikko Hannu Takkula haluaisi valtion rahoittavan Mannerheim-elokuvan.

Renny Harlinin ohjaama elokuva on rahoitusvaikeuksissa, eikä sen kuvauksia päästäne enää tänä talvena aloittamaan.

Takkula perustelee ehdotustaan sillä, että Mannerheim-elokuva ansaitsisi erityistuen nimenomaan nykyisissä lamaolosuhteissa.

– Lama-aika vetää ihmisten mielialat matalaksi. Tällaisissa olosuhteissa tarvitaan asioita, jotka ovat koko kansakuntaa yhdistäviä. Yksi sellainen olisi varmasti Mannerheim-elokuva, Takkula sanoo.

– Elokuva kertoo Suomen kannalta vielä vaikeimmista ajoista, kun nyt elämme. Vaikeina aikoina ihmiset tarvitsevat toivoa ja johtajuutta. Niitä marsalkka Mannerheim osoitti omana aikanaan.

Elokuvan tuottava Solar Films on ilmoittanut Mannerheimin budjetiksi kymmenen miljoonaa euroa.

Elokuvasäätiö on jo luvannut Mannerheim-filmatisointiin tuotantotukea 470 000 euroa.

– Säätiöllä tuskin on mahdollisuutta osuuttaan kasvattaa, mutta opetusministeriön ja maan hallituksen olisi hyvä kiireesti miettiä, löytyisikö elokuvalle erityisrahoitus, Takkula ehdottaa.

Takkula on Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan varapuheenjohtaja.

Timo Myllyniemi (IS-toimitus)

Missähän pumpulissa europarlamentaarikko Takkula on elänyt, sillä jokainen joka vähänkin on seurannut Mannerheim-aiheista keskustelua vaikkapa internetin keskustelupalstoilla tietää varsin hyvin sen, että Carl Gustaf Emil Mannerheim ei suinkaan ole mikään koko kansakuntaa yhdistävä persoona, vaan veristä väittelyä aiheuttava, viriilin ristiriitainen henkilö.

Kaikista epäilyttävintä tässä on kuitenkin se, että yleinen ilmapiiri tuntuu luovan sellaista mielialaa, että Renny Harlinin elokuva julistetaan jo etukäteen ”loistavaksi”. Odotetaan jo etukäteen kaikista ristiriidattominta, hajuttominta, mauttominta ja kohdettansa kritiikittömästi palvovaa suurmies-elokuvaa. Kun Hannu Takkula vaatii valtiota rahoittamaan massaan hukkuvan Hollywood-ohjaajan kuvitusta Mannerheimin elämästä, onko hän (=Takkula) päässyt jo lukemaan elokuvan käsikirjoituksen todeten sen sen ominaisuuksiltaan niin ihmeitä tekeväksi, että koko kansan käytyä sen kuuliaisesti katsomassa, alkaa Suomessa – ja vain Suomessa – huikaiseva nousukausi?

Minulla ei ole mitään Mannerheimia vastaan – tänä päivänä kai jokainen itselleen rehellinen punikkikin myöntää, että oli onni, että vuoden 1917 tapahtumien (tuota neutraalimpaa ilmaisua en keksi…) kääntyminen sellaiseen loppuratkaisuun kuin se sitten kääntyi, oli koko kansakunnan ja maan kannalta paras ratkaisu – mutta Hannu Takkulalle ihan vain sellaiset terveiset, että itse en tarvitse minkäänlaisia suurmies/-nainen-elokuvia sinänsä kohtuullisen vaatimatonta itsetuntoani nostamaan, enkä usko sellaisen elokuvan myöskään nostavan työtehokkuuttani tai tuottavuuttani uusiin sfääreihin.

Takkula perustelee ehdotustaan sillä, että Mannerheim-elokuva ansaitsisi erityistuen nimenomaan nykyisissä lamaolosuhteissa.

Hannunhan kannattaisi levittää ilosanomaansa nyt kaikille taantumasta/lamasta kärsiville kansakunnille; satsatkaa viimeisetkin rahanne elokuvateollisuuden käyttöön ja teetättäkää näyttävän eeppisiä sankaritarinoita maittenne suurhenkilöistä hollywoodilaisilla perusjätkillä – maailma pelastuu!

Takkula on Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan varapuheenjohtaja.

Millä pätevyydellä?

– Lama-aika vetää ihmisten mielialat matalaksi. Tällaisissa olosuhteissa tarvitaan asioita, jotka ovat koko kansakuntaa yhdistäviä. Yksi sellainen olisi varmasti Mannerheim-elokuva, Takkula sanoo.

Mikään ei ole niin säälittävää kuin pikkupoliitikon yritys leikkiä Suurta Valtiomiestä puhumalla mukamas ”koko kansan” suulla ongelmista ylidramatisoidun eeppiseen sävyyn.

Roman Polanskin Pianisti

YLEn Teemalta tuli lauantai-iltana Roman Polanskin Pianisti, kehuttu ja palkittu elokuva vuodelta 2002; uskomaton tosiperäinen selviytymistarina Wladyslaw Szpilmanista, natsien tuhoamiskoneistosta kuin ihmeen kaupalla selvinneestä puolanjuutalaisesta pianisti-säveltäjästä.

Tarkoitus ei ole nyt sen kummemmin arvostella tai analysoida elokuvaa, vaan kirjoitukseni funktio on toinen. Siitä hieman tuonnempana.

Vaikka elokuva on välillä todella ahdistava – varsinkin alkupuolen brutaaliudessaan – on se myöskin kokonaisuutena intensiivinen ja otteessaan pitävä tarina ihmisen käsittämättömästä kyvystä venyä kohtalon jo koputellessa olkapäätä, eikä pääosan esittäjäksi olisi ehkä parempaa näyttelijää kuin Adrien Brody voitu valita. Brody pystyi pitämään näyttelijäntyön intensiteetin nousujohteisena elokuvan loppuun asti.

Väkivallasta on Pianistissa riisuttu kaikki antiikin draamojen katharsisuus ja hollywoodilainen ”sankaruus”; jäljelle on jätetty vain nihilistisen kliininen tylyys, eli asian Todellinen luonne. Siinä missä esim. Brian De Palman ohjaamasta gangsteriklassikosta, Arpinaamasta (Scarface), jää Tony Montanan (Al Pacinon loistelias roolisuoritus) suorittamasta, elokuvan lopulla olevasta vimmaisesta ”veriorgiasta” katsojalle jotenkin vapautuneen tyhjä olo siksi, että se väkivalta siinä paikassa ei ole itseisarvona tärkeää, vaan se toimii Arpinaamassa musertavana finaalina ja kaiken elokuvan päähenkilön kehittämän ahdistuksen, turhautumisen ja epätoivon – puhumattakaan itsepetoksen valkenemisesta paljaana ja lohduttomana – kaatopaikkana, jättää Polanskin Pianistissa kuvattu natsien kaikesta ”vimmasta” ja muusta sumutuksesta riisuttu, lähes luonnosmaisen itsestään selvä ja ”helposti toteutettu” hierarkinen väkivalta katsojalle todella ikävän olon. Siitäkin huolimatta, että elokuvan päähenkilön kannalta loppu on onnellinen – jos nyt tuollaista sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Yksi Pianistin dramaturgisista kulminaatiopisteistä on – tai sellaiseksi Roman Polanski lienee kohtauksen tarkoittanut – se, kun saksalainen upseeri, kapteeni Wilm Hosenfeld, löytää raunioituneessa Varsovassa piileskelevän Wladyslaw Szpilmanin, ja pyytää tätä todistamaan olevansa pianisti (raunioituneessa talossa on ehjä flyygeli). No nyt sitten tullaan siihen, miksi tätä juttua olen ylipäänsä alkanut kirjoittaa; tuossa kohtauksessa on sellaista epäloogisuutta ja romantisoitua taiteilijamytologiaa mikä paljastuu vain sellaiselle, joka edes hieman tietää mitä musiikki ja soittaminen vaatii.

Pianisti Szpilman siis on ollut pitkään soittamatta, nähnyt nälkää, ollut natsien vankina pakkotyöleirillä, elänyt maan alla kuin rotta, piileskellyt mielenterveyden ja fyysisen terveyden ollessa välillä vaakalaudalla, mutta Roman Polanskipa ei välitä fysiikan laeista mitään, vaan Szpilman istuu hetken hiljaa flyygelin ääressä, alkaa tapailla Frederyk Chopinin Balladia No.1 opus 23. Kunhan ensin näytellään lievää alkukankeutta, ollaankin jo tuossa tuokiossa ”täydellisessä” konsertti-/levytystasoisessa esityksessä.

SIIS KUN SE ASIA VAAN EI MENE NOIN!

Soittaminen ei ole mikään sellainen lahja, mikä asetettaisiin ihmiseen ja sen jälkeen olisi ihmisessä aina tarpeen vaatiessa otettavissa esiin kuin kaupan hyllystä, vaan monimutkainen – vaikka ihan pohjimmiltaanhan sen pitäisi olla yksinkertaista, mutta se onkin sitten ihan eri asia se… – psykofyysismotorinen taitolaji, jonka ylläpito ja kehittäminen vaatii jatkuvaa ja säännöllistä työtä.

Kuinka uskottavaa olisi, jos joku tennispelaaja olisi pitkään koskematta mailaan, näkisi nälkää, pelkäisi jatkuvasti tulevansa tapetuksi ja sen seurauksena kolkuttelisi mielipuolisuuden portteja, ja sitten yht’äkkiä joku lennättäisi tyypin Wimbledonin miesten/naisten kaksinpelin loppuotteluun, ja elämän kolhima tennispelaaja voittaisi vastustajansa 6-0, 6-0, 6-0? No sehän nyt ei olisi yhtään uskottavaa, piste.

Sinänsä kuka tahansa elokuvaohjaaja saa esittää soittamisesta millaisia mielikuvia tahansa, mutta asian ongelma on se, että se enemmistö yleisöstä joka ei tiedä mitä vakavissaan soittaminen on ja mitä se vaatii ihmiseltä, saa lisävahvistusta humpuukiuskomuksilleen siitä, kuinka muusikot/taiteilijat ”on niinku poikkeusyksilöitä ja niinku tosi lahjakkaita ja niinku sfääreissä odottaa niinku inspiraatiota ja sitten kun se inspiraatio niinku tulee niin sitten niinku ne purkautuu ja niinku toinen niinku todellisuus tulee ja mestarit ei harjoittele kun ne on niinku mestareita niin niiden ei tartte kun ne osaa…”

Tuo siis positiivisin vaihtoehto, yleisempihän on se ”ne mitään töitä tee…”

Toinen, mikä on elokuvissa aina yhtä tuskallista katsottavaa on se, kun näyttelijä näyttelee soittamista, eikä muutoin niin hienosti roolinsa tehnyt Adrien Brody tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Soittamisessahan ei sinänsä pitäisi olla mitään varsinaista ”näyteltävää”, mutta kun näyttelijät ja ohjaajat olettavat, että soittamisen pitää näyttää syvälliseltä ja henkevältä, niin lopputulos on yleensä kammottavaa katsottavaa.

Jos jonkun muusikon kasvot saattavatkin joskus olla soittaessa ilmeikkäät, kuuntelija/katsoja voi olla ihan varma, että niitä ilmeitä ei ole harjoiteltu tai suunniteltu, eikä soittaja edes tiedä omasta ”kasvokoreografiasta” mitään.

Elokuvan kokonaisuuden kannalta nämä huomiot ovat täysin triviaaleja, mutta katson kuitenkin yleisökasvatukselliseksi velvollisuudekseni paljastaa nämä mielikuvateollisuuden luomat pilvilinnat vääriksi ja epärealistisiksi – hieman samoin, kuin puutuin aiemmin Frida Kahlo -elokuvan pohjalta kirjoittamassani sepustuksessa taiteilijuuden mystifisointiin.