Aika on suhteellinen käsite; nyt on aina ja aina on nyt. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mutta kaikki ei ole vielä sentään painunut unholaan.
Piti kirjoittamani seuraavista asioista jo lähes reaaliaikaisesti tapahtumain ollessa käynnissä, tai ainakin hyvin pian niiden ollessa vielä edes jonkinlaisessa lähimuistissa, mutta musiikkikritiikkiin ja muuhun musiikkikirjoitteluun tympääntyneenä en halunnut olla rikkana rokassa lisäämässä turhan musiikkitekstin määrää universumissa, mutta “itsestään paha pappi puhuu”, joten vastoin opetuksiani kirjoitan hajamietteitä ja -muistoja Tampereen kitarafestivaaleilta vuosilta 2011 ja 2012.
Vuoden 2011 festareille ehdin niiden viidentenä päivänä (14.6), joka tarjosikin eräänlaisten ääripäiden muodossa äärettömän upean konsertti-iltakokonaisuuden.
Päivän pääkonsertista vastasi häkellyttävän musikaalisesti ja briljantisti soittanut puolalaisvirtuoosi Marcin Dylla. Edes Tampereen tuomiokirkon liian kaikuisa akustiikka ei kyennyt peittämään sitä, että kyseessä oli/on maailman huippukitaristien ehdottomaan premium-eliittiin kuuluva supermuusikko, jonka hienovaraisen herkkä, mutta ilmaisuvoimaisen kurinalainen kitarismi kieli jostain paljon enemmästä kuin vain hyvin opetetun broilerin tunnollisuudesta. Dylla keskittyi musiikkiin ja sen sisältöön, mutta ei jättänyt itseään ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
Illan päätteeksi oli festareiden OFF-klubilla Pub Kujakollissa sekä konkreettisesti, että symbolisestikin, tiheä tunnelma. Brasilialainen Celso Machado toi lähes kirjaimellisesti trooppisen sademetsän äänimaiseman pirkanmaalaiskapakan interiööriin. Machado ei tyytynyt pelkästään soittamaan kitaraa, vaan käytti instrumenttinaan myös ääntään ja koko kehoaan. Mikä parasta, oli tämä brassiherra äärettömän hauska ja viihdyttävä show-mies, mutta ei todellakaan mikään “pelle”. Kaiken pohjana oli kova osaaminen ja huikea mielikuvitus yhdistettynä lapsenomaiseen leikkimielisyyteen.
Seuraavana päivänä oli tarjolla kitaralegenda Manuel Barrueco yhdessä ja erikseen Beijing Guitar Duon kanssa. Saimme kuulla paljon erinomaista kitaransoittoa, mutta ei mitään sen enempää. Oma suhteeni Barruecoon on muotoutunut muutaman konsertin ja erinäisten levytysten perusteella vähintäänkin ambivalentiksi. Barrueco on loistava kitaristi, mutta kovinkaan kiinnostavana muusikkona ja taiteilijana en osaa häntä pitää. Kaikki on nk. “kunnossa”, mutta kun ei kosketa niin ei kosketa.
Myös Beijing Guitar Duolla oli kaikki muodollisesti “kunnossa”, mutta levyteollisuuden ja internetin pilaama kranttu kuulija ei oikein jaksanut innostua sinänsä täydellisestä kitaransoitosta.
Torstaina 16.6 oli aamupäivällä Manuel Barruecon mestarikurssi, ja tämä tilaisuus oli huomattavasti konserttia antoisampi. Barruecon opetusta oli palkitsevaa ja opettavaista seurata. Hän toimi kuin huippukirurgi poimien laserkatseellaan/-korvallaan oppilaan ongelman ja suorittaen tämän jälkeen täydellisesti onnistuneen leikkauksen – tai ainakin antaen juuri oikeaan suuntaan johtavan täsmälääkityksen. Barrueco ei myöskään kiukuttele tai äksyile oppilaalle, vaan ikään kuin houkuttelee pehmeän jämäkästi välttämään oppimattomuustilan pakottomasti, kuin itsestään ja vahingossa.
Kyseisen päivän illan pääkonsertti oli Assad Brothers-duon veto Tampere-talon pienessä salissa. Ei jäänyt epäselväksi, miksi kyseessä on ehkä maailman maineikkain kitaraduo – ainakin silloin, kun soittavat latinalaisamerikkalaiseen traditioon pohjautuvaa musiikkia.
Ja lattarimeiniki jatkui Klubilla – kuinka ollakaan – jälleen Celso Machadon seurassa.
Omalta osaltani vuoden 2011 festari päättyi tuohon, joten siirtykäämme vuoteen 2012.
Päivä oli perjantai 8.6.2012, ehkä yksi kesän kuumimmista päivistä, ja istuskelin Tampere-talon terassilla kitarayhteisöstä tuttujen ihmisten seurassa. Illalla oli tiedossa espanjalaisen Ricardo Gallénin resitaali, mutta ohjelmasta ei ollut mitään etukäteistietoa.
Tiedottomuustila katkaistiin Gallénin käsiohjelman ilmestymisen muodossa ja välityksellä, ja Herra paratkoon; koko ilta PELKKÄÄ Bachia – ja itse asiassa; herra Gallén aikoi esittää konsertissaan Johann Sebastian Bachin KOKO luuttutuotannon! Niin suunnattomasti kuin Bachin musiikkia rakastankin, ei ajatus kuuman kesäillan viettämisestä puolikalseassa konserttisalissa Tuomas-kanttorin seurassa tuntunut optimaalisimmalta tavalta viettää alkukesäistä iltaa…
Lievähkö ennakkokarsastukseni osoittautui kuitenkin täydellisen turhaksi, ja kokemuksesta muotoutui yksi vaikuttavimmista todistamistani konserteista. Ricardo Gallén sai Bachin luutulle kirjoitetun musiikin tuntumaan kuin kitaralle alunperinkin sävelletyltä, lähes brouwermaisen idiomaattiselta tuntuvalla tekstuurilla varustetulta soivalta todellisuudelta. Jokainen kitaristi tietää, että asia ei oikeasti ole noin, mutta Gallénin osaaminen selätti kaikki Bachin kitaristiselta kannalta ajateltavissa olevat sudenkuopat, ja aivan kuin tuo ei olisi riittänyt, olivat tempot kautta linjan melko rivakat.
Mutta kitaristimme soitossa ei ollut huikeinta sinänsä käsittämätön tekninen osaaminen, vaan se, kuinka Gallén sai Bachin musiikin elämään, hengittämään ja svengaamaan kuin se kuuluisa hirvi, eikä henkevyydestä ja kultivoituneesta eleganssista sekä kontrapunktisesta oppineisuudesta oltu jouduttu tinkimään kesätuulisen huokauksellisenkaan vertaa.
Ricardo Gallénia kuunnellessa unohti olevansa kitarakonsertissa. Tälläistä kokonaissujuvuudellisessa musikaalisuudessaan itsestään selvän briljanttia Bach-soittoa kuulee yleensä vain kaikista parhaimpien pianistien ja cembalistien konserteissa.
Illan festariklubilla oli tarjolla “läpsyttelykitarismin” tähteä, Don Rossia. Sanon heti suoraan, että ko. genre ei ole ikinä uponnut meikäläiseen. Teräskielinen kitara soi toki kivasti avoimilla virityksillä ja monet näistä läpsyttelijöistä ovat sinänsä taitavia, mutta musiikillinen sisältö lähentelee yleensä pyöreää nollaa. En jaksanut eläytyä hommaan kovinkaan pitkään, ja pidinkin parempana vetäytyä ravintola Telakan ulkoterassille märehtimään Gallénin käsittämättömyyttä muiden samanmielisten kanssa…
Seuraavana päivänä saatiin todellista hengenravintoa – aivoverenkiertoa unohtamattaa: Ricardo Gallénin luento barokkimusiikista ja erityisesti Johann Sebastian Bachin sellaisesta oli yksi antoisimmista ja oppineimmista koskaan todistamistani musiikkiluennoista, ja lisäksi äärettömän käytännön läheistä puhetta. Kiroan vain sitä, että muistiinpanovälineitä ei ollut mukana!
Päivän iltakonsertti räjäytti sitten aika monenkin tajunnan. Lainaus ohjelmatekstistä:
Yamandu Costa on kenties maailman tunnetuin brasilialaisen musiikin tulkki. Hän on seitsenkielisen kitaran poikkeuksellinen virtuoosi, jonka konsertit eivät jätä kuulijaa kylmäksi. Costa on luonut oman musiikkityylin, joka on sekoitus brasilialaista ja afrikkalaista traditiota yhdistettynä jazziin ja länsimaiseen musiikkiin. Costa aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana isänsä Algacir Costan opissa ja hänen opintonsa jatkuivat Lúcio Yanelin ohjauksessa. Tänä päivänä hän yhdistää soitossaan koko brasilialaisen kitaramusiikin rikkaan perinteen Heitor Villa-Lobosista Baden Powelliin. Kitaransoiton lisäksi Yamandu Costa myös säveltää ja sovittaa musiikkia. Hän soittaa liki kahdellakymmenellä albumilla yksin ja erilaisten kokoonpanojen kanssa. Hän on tuttu myös Mika Kaurismäen elokuvasta Brasileirinho. Yamandu Costa konsertoi jatkuvasti eri puolilla maailmaa.
Yamandu Costan musiikillinen tyyli lukeutuu sellaiseen genreen, joka nousee tai kaatuu esittäjänsä mukana. Musiikki – pohjana brasilialainen choro-traditioon pohjautuva sävelkieli – ei itsessään ole välttämättä kovinkaan mielenkiintoista, mutta Yamandun kaltaisen kävelevän tulivuorenpurkauksen käsittelyssä soiva lopputulos on antoisaa ja riemastuttavaa mannaa sekä elämän ja musiikin rajatonta riemua todistavaa ja ylistävää tunneskaalojen ääripäihin yltävää sävelsadetta.
Yamandu Costan kitaristinen äänenmuodostus tuntui konsertissa välillä hieman rahisevalta ja rupiselta, mutta myöhemmin illan kääntyessä jo yöksi tuli todistettua Telakka-ravintolan privaateissa jälkijameissa, että ilman melko huonoa sähköistä vahvistusta Yamandun kitara viettelee, murisee, kuiskailee ja räjähtelee mitä rikkaimmin nyanssein ja hivelevimmin soinnein.
Lavalla Yamandu kieritti yleisön pikkurillinsä ympärille puhtaasti soittonsa riemulla, mutta tämän lisäksi miehessä oli aimo annos show-miestä, ja välillä tämän köpötellessä lavalla – ajoittain jopa juosten – tuli mieleen…mmm…Ozzy Osbourne.
Ilta päättyi seuraavanlaisesti:
Tampere Guitar Festival huipentuu argentiinalaishenkiseen päätösjuhlaan, joka kokoaa yhteen festivaaliartistit ja kitaramusiikin ystävät. Tampere-talossa järjestettävään iltaan sisältyy juhlabuffet sekä argentiinalaisen Mirta Álvarezin konsertti. Álvarezin tulkitsema syvien sävelten tango johdattaa kuulijat Buenos Airesin kuuman auringon alle ja tekee kunniaa Ástor Piazzollan ja Guardia Viejan kaltaisten säveltäjämestarien työlle. Mirta Álvarezin artistinura alkoi jo kahdeksanvuotiaana, ja hän on kehittynyt mieleenpainuvaksi tangon tulkitsijaksi. Myös tanssi on Álvarezille tärkeä inspiraation lähde. Ennen soolouraansa hän soitti legendaaristen Rodolfo Mederoksen ja Kelo Palacioksen orkestereissa. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla ympäri maailman. Ensimmäinen levy Guitarra (2006) yhdistää eksoottisesti argentiinalaista tangoa ja kansanmusiikkia. Tuorein albumi, ”Tango, seis caminos de amor” (2011), on rauhallista ja vivahteikasta tangoa. Levyltä löytyy vanhojen mestareiden sävellysten lisäksi myös Mirta Álvarezin omaa tuotantoa.
Tyydyn vain toteamaan, että Mirta Álvarez oli tehtäviensä tasalla enemmän kuin hyvin; musikaalista ja pakotonta sekä kepeän ilmaisuvoimaista musisointia.
Tampereen kitarafestivaalien järjestelyistä ja kokonaishengestä ei ole kuin hyvää sanottavaa, ja täytyy vain ihmetellä, kuinka festivaalien johtaja ja tapahtuman perustaja, Tomi Tolvanen, jaksaa säilyttää sympaattisuutensa ja positiivisen asenteensa varmasti ajoittain kaoottisessakin hallintakokonaisuudessa – kiitos siitä, ja jääkäämme odottamaan tulevia TGF-tapahtumia!
LINKKEJÄ:
Kuvagalleria vuoden 2012 festareista
Tampere Guitar Festival
Marcin Dylla
Yamandu Costa
Manuel Barrueco
Beijing Guitar Duo
Assad Brothers
Don Ross
Mirta Alvarez
Festivaalijohtaja Tomi Toivasen kuvagalleria vuoden 2011 festareista
Petrin sekametelibasaari 