Nostalgia tuhoaa länsimaisen kulttuurin

Toisin kuin erilaiset konservatiiviset tahot yrittävät propagoida, ei länsimaisella kulttuurilla ole mitään ulkoisia uhkia. Meitä eivät uhkaa toiset kulttuurit aatteineen ja uskontoineen, eivät ruskeat, keltaiset, mustat, vihreät tai vaikkapa violetit ihmiset. Länsimaisella kulttuurilla on vain yksi ainoa uhka, ja se on – nostalgia.

Nostalgikko suhteuttaa tärkeiksi kokemansa asiat joko oman elämänsä pituuteen sekä sen aikana koettuihin tapahtumiin, tai omien vanhempiensa ja lisäksi korkeintaan omien isovanhempiensa kokemuksiin.
Ainoan poikkeuksen edellä mainittuihin tekevät oman kansakunnallisen kulttuuri-identiteetin muotoutumisen kannalta keskeiset aikakaudet sekä vielä kaukaisemmat, mytologisoidun menneisyyden ajat – siitäkin huolimatta, että mytologisaatio on usein suhteellisen tuoretta perua perustuen valtaa pitävien tarpeeseen luoda myytti yhdestä yhtenäisestä kansasta ja kansakunnasta.

Ai mistäkö moiset ajatukset putkahtivat päähäni juuri nyt?

Luin yhden uutisen:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288695349101.html

…ja katsoin jälkipuoliskon yhdestä konsertista:
http://areena.yle.fi/tv/2194801 (Katsottavissa vain rajoitetun ajan)
http://www.wienerphilharmoniker.at/summer-night-concert/program

Linkittämääni Ilta-Sanomien (kirjoittajana aina yhtä kritiikitön toimittajalegenda Rita Tainola) juttua lukiessa iski epätoivoinen myötähäpeän tunne täysin kestämättömän ja homeisen argumentaation tähden:

Entiselle kansanedustajalle, nykyiselle kaupunginvaltuutetulle Arja Karhuvaaralle  Suvivirsi merkitsee suomalaista traditiota, ja laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin.

Laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin? Miten mikään laulu voi olla perusarvo!?

Entäs Kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen:

Kansanedustaja Pertti Salolaiselle (kok) Suvivirsi merkitsee kevättä, luontoa ja vapautta.

– Suvivirsi on kuin suomalainen sielunmaisema, Salolainen maalaili.

Suomalainen sielunmaisema? No hyvä on, ainakin Salolainen todistaa aikanaan kohua herättäneen TV-sarjan Suomi on ruotsalainen olleen otsikkonsa väitteen suhteen oikeassa, sillä Suvivirsi tosiaan on ruotsalainen laulu, ja kun se on ruotsalainen, niin on se näin ollen myös suomalainen…

Suomalainen perinne, frakki, mieskuoro, traditio, suomalaiset perusarvot, suomalainen sielunmaisema… Suvivirsihän on VIRSI, joten mitä tekemistä edellä luetelluilla käsitteillä on virsienkin syntyyn päätyneen uskonnollisen suuntauksen syntysijojen kanssa?

Entäs linkittämäni Wienin Filharmonikkojen kesäkonsertti; mitä se viestittää – katsotaanpas ohjelma:

The Program of the Summer Night Concert 2014
Hector Berlioz: 
Le carnaval romain. Ouvertüre caractéristique, op. 9
Franz Liszt
Mazeppa: Symphonic Poem
Richard Strauss: 
Burlesque for Piano and Orchestra in D minor
Hector Berlioz: 
Overture to the Opera ”Benvenuto Cellini”
Richard Strauss
: ”Till Eulenspiegel’s Merry Pranks”, op. 28

Sanomattakin on selvää, että musisoinnin tason suhteen ei juuri moitittavaa löytynyt (ellei nyt lievää rutinoitumistasoa lasketa sellaiseksi) – ei, vaikka kyseessä oli sinfoniaorkesterin kannalta epäkiitollinen ulkoilmakonsertti.
Mutta mitä wieniläissoittajisto todella haluaa viestittää sillä, että konsertin kaikki sävellykset ovat peräisin 1800-luvulta (Straussin Burlesque tosin vuodelta 1910, mutta kuitenkin)?

Eikö 1900-luvulla ole tehty mitään mielenkiintoista, 2000-luvusta nyt puhumattakaan? Eikö tulevaisuus kiinnosta, eikö olisi mielekästä kuulostella, mitä juuri nyt tapahtuu tai spekuloida, miltä soiva tulevaisuus mahdollisesti kuulostaisi edes lähitulevaisuudessamme?

Ei ilmeisesti.

Itävallalle tullee käymään kuten Kreikalle (ainakin henkisesti); siitä tulee suuri ulkoilmamuseo: yksi länsimaisen korkeakulttuurin kehityksen kannalta keskeisimmistä valtioista tuudittautuu oman menneisyytensä saavutusten pönkittämiseen ja sitä seuraavaan narsistiseen eskapismiin unohtaen sen, että yksi Euroopan, ja sitä myöten koko länsimaisen kulttuurin, dynaamisuuden peruspilareista on ollut kyky kyseenalaistaa mennyt ja katsoa eteenpäin; tarve valloittaa – niin hyvässä, kuin pahassakin – uusia alueita maailmankuvan laajentamiseksi.

Mutta kun ei, niin ei.

Kun mä niinku lauloin Suvivirttä koulussa ja tuli niinku tiätsä tosi hyvä fiilis ja oli niinku tosi hyvä meininki kö jätkät duunas piisei Itävalta-Unkarissa ni tiätsä tosi niinku jees et on toi menneisyys ja kaikki nykymeininki on niinku tiätsä ihan niikö skeidaa ja mä oon niikö linkittäny mun identiteetin tähän valtioon ja hei poustaas ny hei yx #meitsie kehiin hei ja hyvää kesää koko posselle, YES, YES, YES!!!

Lisäys 3.6.2014:

Kuinka ollakaan; uusimmassa Rondo Classic -lehdessä (6/2014) on säveltäjä Olli Virtaperkon teräväkatseinen kolumni otsikolla Syväjäädytetty orkesteri?, jonka ydinsanoma ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana oman kirjoitukseni kantamasta huolesta – tässä siis kirjoitus laittomasti skannattuna (saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä):

Euroviisut 2014 – YLE:n juontajakaksikon suusta kuultua

Koko Suomi jännittää.

Taaskaan kukaan ei kysynyt minulta mitään ennen tuollaisen väitteen esittämistä, mutta – ei tässä juuri nyt mikään erityisemmin jännitä. Asia erikseen on se, että jotain kamalaahan voi elämässä aina tapahtua ja sellaisen odotus voi olla alitajuisesti aktiivista, mutta se on elämänfilosofinen valinta ilman yhteyttä Eurovision laulukilpailuihin.

Nyt on nyt eikä mikään muinaisten roomalaisten aika.

Kiitän tiedosta, mutta onko maailma TODELLA muuttunut muinaisten roomalaisten ajoista? Missä muuten kulkee muinaisuuden ja ei-muinaisuuden raja!?

Näiden kisojen tärkein väline on matkapuhelin, sillä sillä suoritetaan äänestys.

Ahaa, korvat ovat siis epäoleellinen elementti musiikkikilpailuissa.

Kappaleen video oli visuaaliselta toteutukseltaan vaikuttavampi kuin tämä lavaproduktio.

Niin, olihan tässä nyt kyseessä musiikki-/laulukilpailu?

Oman maan edustajaa ei voi äänestää.

Miksi muuten ei voi? Eikö musiikkikilpailussa pitäisi verrata soivia todellisuuksia toisiinsa eikä ajatella sitä, mistä maasta joku artisti tai muu äänilähdekollektiivi on lähtöisin, peräisin tahi kotoisin? No, valitettava fakta on, että keskivertokansalainen on niin jumalattoman alkeellinen olento, että kannattaa missä tahansa kilpailussa kilpailijoita näiden kansallisuuden, ei osaamisen, suoritteiden ja kykyjen perusteella. Tämähän ei ole pelkästään suomalainen piirre, vaan koskee kaikkia maailman kansoja, joten ihmiskunnan kehitysaste ei ole edelleenkään kovin korkea.

Suomen edustussävelmän esittäjistöä juontajat tituleerasivat pariinkin otteeseen termillä meijjjän pojjjaat – ovatko Softenginen jäsenet siis juontajaparin biologisia jälkeläisiä?

Ukrainan edustaja, Maria Yaremchuk, on kuulemma huippulahjakas laulaja ja lisäksi vielä erityisen mainittava siksikin, että hänen isänsä on maineikas laulaja. Omin korvin todettuna Maria Yaremchuk ei eronnut mitenkään lajityypin muista perusääntelijöistä. 

Tsemicoachaan sun poissaolon voimattomuuden olemattomuuden siedettävään raskauteen

Pidetään lippu korkeella ja kohdataan fiilikset puolitankoisinakin. Laiffi on vain tsemiä ja tsemi mentaalist äksönii.

-Petri Sainio 28.10.2013

 

Joo ei täs mitää. Possel voi olla trabölssii näitten juttujen kaa, mut sun pitää erottaa sun sä ja sun ite, ne ei oo samoi datoi. Kun sä sen teet sä vapaudut ja sä löydät boltsiin rauhan ja sielt innerspeissit sä löydät sun tsemin ja ku sul on tsemi sä oot elämän edessä redi ja sä huomaat et elämä tarjoo sulle isoa optioo. Sun sisäinen biisoni on nii stydi et onks juttu uutta vai vanhaa siisonii ni siit ei kukaa maindaa. Sä oot sun äksönin riisöni ja muut kelaa mitä kelaa. Sä huolehdit vaan sun omast kelast ja ku se on okei ni sä pystyt huolehtii toisistki, frendeist.

 

Kun sä eksploreeraat sun sisimmän floun sul ei oo rajoja ja sä voit lentää mihin vaan mistä vaan ja millon vaan. Pidä kiinni siit, se on se sun laiffioptio.

 

Elämäs voi pyärtyy nii monel tapaa. Sä voit pyärtyy siis ihan elämäst itsestään kun sä avaat sun sydämen kaikelle sille mitä toi kosminen datasysteemi meille opettaa. Sun pitää avautua sille et sä oot kanava ja sit ei ookkaa enää mitää huolt hei mistää. Sisäinen tsemi hoitaa sua ja sun ympäristöö, tiätsä. Se on sikamagee fiilis.

 

Meil kaikil on aforismikirja annettuna sydämis ja fiilikset on se metrojuna joka kuljettaa ne sanat ulos maailmaan posselle, jengille ja frendeille.

 

Laiffi on tosi simppelii. Sun pitää vaan hengittää sisään ja ulos. Kun sä teet sen kokosydämisesti, universumi hoitaa loput sun puolest. Toiset kulkee kinttupolkuu, toiset vetää motaribaanaa, mut kaikki voi päästä saman diipin fiiliksen äärelle – omaan tahtiin. Siis hei houppii on, koko possella.

 

Oli taas überfantsua kokea ja jakaa tääkin päivä elämäst lähimmäisten kaa, siitä kiitos mm. sulle lukija, ja koko lärvikirjaskenelle. Mä toivotan kaikille diippii driimistriimaus-osastoo ja innerspeissin tietosuuden kasvuu ja mä ajattelin jakaa mun kuvaduunin jossa mä käsittelen ihmisenä olemist täs paranoidis ja ristiriitases maailmas. Elämä on välil rankkaa ja epäoikeudenmukast, mut jos sä pidät sun unelmist kii ni aluks ne voi tuntuu sekavilt ja sä oot sit niinku et houples, mut sit ku sä vaa löydät sen sisäisen tsemin, nii se lanka alkaa aueta ja horisontis on yksinäinen poutapilvi. Sitä mä täs kuvas yritän ilmentää ja mä toivon, et koko posse ja tää yhteisö ja kruu vois vaikka meditoida ton kuvan edes. Mä tosiaan uskon, et joku valaistuminen voi saavuttaa sutkin. Hyvää yöt, hei!

PS: Tän duunin nimi on ”Tuska – kaaos – horisontti – toivo” (Pain – Chaos – Horizon – Hope).

 

Näit rullii me kaikki keritää, kunhan vaan – keritää, hei!

 

Hei kiitti hei supportist, mut meis kaikis – koko posses – on talenttii ja oikeestaan äkchöli talentti tulee toisist ihmisist, frendeist, siit et sä tallaat aistit avoimina ja oot niinku ouppen koko maailmalle. Silleen kaikki ruokkii toinen toisiaan ja me imetään/imetetään meijän energiavirtoi suuntaan ja kolmanteenkin. Meis kaikis on se mä ja itse ja sit on se kolmas elementti, lähimmäiset, siis koko maailma: posse, kruu, frendit.

 

Elikkäs frendit on muuten tosi tärkeit.

 

Ja siis tätä poustausta ei todellakaan olis ilman seuraavii kanssavaeltajii: Taina, Iiro, Lauri, Anna, Katja, Outi, Anu ja Anne-Maria. Ja megatänksit extrasupportist viel lisäks seuraaville tyypeil: Sari, Janne, Sanna, Antti, Imre, Antti Veli-Matti, Max, Riku, Olli, Sini, Mikko, Elina, Teemu ja Said.

Kiitti hei kaikille! Jatketaa ja palaillaa, coachataa ja hengataa – JES!JES!JES!

Nokia Lumia 1020

Katselin eilen (11.7) interneteitse suoraa lähetystä New Yorkissa pidetystä Nokia Lumia 1020 -älypuhelimen julkaisutilaisuudesta. En nähnyt ensimmäistä vajaata puolta tuntia (katsoin alla olevan YouTube -taltioinnin tilaisuudesta vasta jälkikäteen), mutta toimitusjohtaja Stephen Elopin johdolla vedettyä esitystä katsoessa tuli mieleen, että ei ole tästäkään laitteesta Nokian pelastajaksi – miksi?

Kyllähän se uusi PureView -kamera vaikuttaa aika huikealta, mutta moniko kaduntallaaja tarvitsee ihan oikeasti 41 megapixelin kameraa sinänsä vaikuttavilla kuvaus- ja kuvanmuokkausominaisuuksilla (mukaan lukien videokuvaus) varustettuna? Ammattilaistason valokuvaustarpeistoa tarvitseva käyttää edelleenkin mielummin oikeata kameraa ja suurempi muokkaustyö on kaikin puolin mukavampaa ja käytännöllisempää isolla tietokoneen näyttöruudulla tehtynä.

Varsinainen esittelytilaisuus alkaa n. 16 minuutin jälkeen

Kaduntallaaja tarvitsee helppokäyttöisen puhelimen riittävillä ominaisuuksilla. Lumia 1020:n näytöltä ajetut screenshotit olivat sitä tuttua Windows Phone -visualistiikkaa; hirveästi kaikkea epämääräistä sälää ja siitä seurauksena sekava ja vaikeaselkoinen yleisvaikutelma. Ei tee mieli koskea.

Nokian kannalta juuri puhelinvalmistajana on aika huolestuttavaa, että näkemässäni osuudessa puhuttiin pelkästään kamerasta (myöhemmin saatoin todeta yllä olevan videon ansiosta, että koko show oli rakennettu kameran ympärille, mutta mitään muuta omaahan Lumiassa ei oikeastaan ole. Nokia on Microsoftin vanki.

Nokia Lumia 1020

Kuuden vuoden kuuliaisuus

Kaukana historian hämärissä ovat ne ajat, joina korkeakulttuuriksi luettavat tekeleet onnistuivat herättämään kohua ja suuntaan tahi toiseen ryöpsähteleviä intohimoja. Edes Kristian Smedsin 28.11.2007 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa saanut Tuntematon Sotilas-tulkinta ei onnistunut purkamaan niin paljon ihmisten sisäistä ummetusta kuin Maki Kolehmaisen säveltämä ja Sana Mustosen sanoittama, Sauli Niinistön presidentinvaalivoiton kunniaksi tehty ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”-laulu on internetissä tehnyt – jos ette usko, lukekaapa pelkästään YouTubessa olevan videon kommenttikenttiä; joillakin ulostaminen tapahtuu peräreiän sijasta tietokoneen näppäimistön kautta…

Asian voi jokainen todeta täältä.

Ja itse kappale on kuultavissa tuossa:

Purkaus tuntuu sikälikin järjettömältä, että musiikillisesti KVK edustaa sitä lajia, mille olemme kaikki alistetut – tahtoen tai tahtomattamme – missä ikinä liikummekin; kauppakeskuksissa, yritysten palvelupuhelimien jonoissa, ravintoloissa – kaikkialla julkisissa tiloissa – mutta harvapa nostaa asiasta meteliä.

Tietysti KVKn kohtaaman vihareaktion pohjana on joidenkin ihmisten suhde kohta virkaansa astuvaan uuteen tasavaltamme presidenttiin, Sauli Niinistöön, mutta siitäkin huolimatta Kuuden vuoden kuuliaisuuden kohtaama verbaalipaskanroiskintareaktio tuntuu täysin suhteettomalta.

Toki asiaan voi liittyä myös suomalaisille ominainen sarkasmin, ironian ja parodian tajun puute – asioihin suhtaudutaan kirjaimellisesti – ja lisäksi Suomessa ei olla totuttu siihen, että (populaari)kulttuurin edustaja asettuisi voimakkaasti tukemaan jotain poliitikkoa. Eikä varsinkaan oikeistolaista sellaista. Vasemmiston kanssahan kulttuuriväellä on traditionaalisesti ollut oikeus flirttailla varsin estottomasti.

Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus sitten omassa lajityypissään ”huono” kappale? Mielestäni vastaus on selkeästi; EI ole!

Kuuden vuoden kuuliaisuus on hävyttömän komea, tyylinsä tunteva ja vilpittömän kosiskeleva autoradiokantripopiskelmäsävel­lys. Ja mitä teksteihin tulee, niin aika harva valittaa esim. renessanssi- ja barokkisäveltäjien maallisten ja taivaallisten hallitsijoiden kunniaksi säveltämien laulujen, oratorioiden, passioiden, kantaattien tai vaikkapa kruunajaisseremonioihin sävellettyjen teosten henkilö-/jumalpalvonnallisista teksteistä.



Maki Kolehmainen tietää, miten lähtökohdiltaan “arkinen sävelkieli” saadaan erottumaan massasta kirkkaan tähden lailla – selkeästi lahjakkaan ja popsivistyneen ammattimiehen työtä. Tälläisistä musiikillisista perusraaka-aineista ei kuka tahansa osaa rakentaa yksinkertaisuudessaan tenhovoimaista sävellystä, mutta Kolehmaisella on tuo maaginen Midaksen kosketus.



Suomessa ehkä vain Risto Asikainen on samalla tasolla popsäveltäjänä.


Vain makuasioista voi kiistellä – faktoista ei – joten on melko säälittävää lukea ko. sana- ja säveltaideteosta haukkuvia kommentteja ilman yhtäkään todellista perustetta; MIKSI tämä kappale olisi mukamas “huono”? 
Hyväksyn “huonoksi” arvioimisen vain sellaisen henkilön taholta, joka muutoinkin pitää nk. “kevyttä” tai populaarimusiikkia lähtökohtaisesti huonona musiikkina.



En äänestänyt Niinistöä (vaikka ihan hyvin olisin voinut häntäkin äänestää), mutta laulun sanat ovat sekä (tahallisesti?) tahattoman koomiset, että jollain ihmeellisellä tavalla ylevät ja sykähdyttävät ja sitä kautta paljon objektiaan kauemmaksi kurottavat – varmasti vuosisatojenkin jälkeen tulevat sukupolvet aistivat laulusta, että joskus kauan sitten elänyt Sauli Niinistö oli kuitenkin melko pidetty hallitsija.


Harvoin populaarimusiikin lyriikassa komiikka ja ylevyys kohtaavat toisensa näin onnistuneen balansoidusti. Hillityn tasapainoisesti mutta kuitenkin elävästi polveileva melodia, Kurt ”Kurre” Westerlundin pakottoman rento mutta vaivihkaisen sakraali laulusuoritus ja hyvällä maulla sovitettu kokonaisuus – tästä ei tämän lajityypin musiikki enää vaikuttavammaksi voi tulla.



Huomion arvoista on kuitenkin se, että tämä ei voi pitää nk. “poliittisena musiikkina”, vaan hallitsija toimii tässä lähes abstraktina metaforana jollekin ihmisen sisikunnassa asustavalle kaipuulle nimeämätöntä valoa ja yhteisöllisyyden kokemusta kohtaan. Pisteenä iin päällä on kuitenkin sekin, että tekijät ovat taatusti tietoisia (ovathan!?…) sanoituksen tahattomasta komiikasta, mutta juuri se tehnee tästä teoksesta juuri niin aidosti vaikuttavan ja sykähdyttävän kokonaisuuden.

Harvapa säveltaideteos sitten Igor Stravinskyn Kevätuhrin kantaesityksen Pariisissa 29.5.1913 on herättänyt näin paljon kiihkeitä intohimoja – merkittävän taideteoksen tunnusmerkki!?…

Koska jotkut pitävät KVKta – ainakin huumorimielessä – uutena kansallishymninämme, niin pistettäkööt tähän ko. sävel- ja sanataideteoksen perussointukulut näkyviin:

INTRO: C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ D#m, G#//
A-osa: F#, G#/ A#m, F#/ F#, G#/ A#m, A#m/ F#, G#/ A#m, F#/ F#, G#/ C#, C#//
B-osa: D#m, C#/ F#, G#/ D#m, C#/ F#, G#//
KERTOSÄE: C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ F#, G#/ C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ D#m7, G#//
BRIDGE: A, B/ C#, C#/ A, B/ F#, F#/ G#sus4, G#/ C#, C#//
LOPPUKERTOSÄE: D, A/ Bm, D/ G, D/ Em7, A// (repeat)/ D//

Ja tässä sanat:

Tasavalta meidän suomalaisten 
tahtoo elää, hengittää

siksi Suomen kansa äänestäen päätti,

että uusi jälki jää.

Suuret haasteet,

ne joita matkallansa kohtaat

vain ratkaisuaan odottaa

Väinämöisen jalanjäljissä nyt vaan

me Sauli Niinistöä tuuletetaan
Häipyi viiden vuoden yksinäisyys

ja alkoi kuuden vuoden kuuliaisuus.

Ykkösmiehen paikka täytetty on

ei se auki enää oo

Liekeissä myös Saulin sammumaton

rakkaus rouva Jenni Haukioon.

Tekijäänsä kerran kiittävät työt

Nuku, Sauli, linnassasi hyvin yöt.

Kiinan kommunistinen puolue myönsi Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon Zhu Yufulle

Petri Sainio PKYP

HELSINKI  Helsingin Sanomien (11.2.2012, s.B1) mukaan Kiinan kommunistinen puolue on myöntänyt arvostetun Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon kirjailija Zhu Yufulle tämän kirjoittaman On aika -runon johdosta. Palkinnon arvo on seitsemän vuotta valtiollista ylläpitoa ja valtava julkisuus ja kuuluisuus länsimaissa.

Vankilatuomio-kirjallisuuspalkintoa pidetään kiinalaisten kansallisena versiona Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Kummatkin palkinnot — siis Vankilatuomio ja Nobel — takaavat saajilleen hetkellisen maailmanmaineen, mutta erojakin on. Siinä missä Nobel-komitea jakaa kirjallisuuspalkintonsa vain kerran vuodessa, saattaa Kiinan kommunistinen puolue jakaa omia Vankilatuomio-palkintojaan useampiakin kertoja vuodessa.

Myös palkinnon suuruuden suhteen on eroja. Siinä missä Nobel-palkinto on vakiintunut noin miljoonaan (€ 1 000 000) euroon, voi kiinalainen Vankilatuomio-palkinto vaihdella suurestikin kirjailijan taiteellisten ansioiden perusteella. Zhu Yufun saama seitsemän vuoden valtiollinen täysihoito edustaa Vankilatuomioiden alempaa keskikastia. Yleensä palkitut kirjailijat saavat 9—11 vuotta valtiollista huolenpitoa.

Kirjallisuuspiirit ympäri maailman ylistävät Kiinan hallitusta ja sille kuuliaista kommunistista puoluetta niiden kulttuuria tukevasta politiikasta. Monet länsimaat ovatkin ajatelleet ottaa oppia kiinalaisista kirjallisuusmarkkinointitekniikoista, sillä huonompikin kirjailija muuttuu paljon mediaseksikkäämmäksi saadessaan teostensa perusteella Vankilatuomio-palkinnon. Monet ovat Nobel-palkinnonkin kohdalla tuoneet julki ihmetyksensä joidenkin sen saaneiden kirjailijoiden todellisten kirjallisten ansioiden laadusta, ja samaa sopii ihmetellä joidenkin kiinalaispalkittujenkin kohdalla.

Voidaankin ajatella, että Kiinan kommunistinen puolue haluaa inhimillisyyteen vedoten tukea huonompiakin kirjailijoita ja runoilijoita myöntämällä joskus heillekin tavoitellun Vankilatuomio-palkinnon.

Zhu Yufun palkittu On aika -runo herätti vilkasta keskustelua Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin toimituksessa, ja päätoimittaja Petri Sainio totesikin sen kelpaavan korkeintaan huonoksi ja vanhakantaiseksi vaalimainokseksi jollekin Keskustan ja Perussuomalaisten välimaastoon sijoittuvalle vasemmistoromanttisnostalgiselle puolueelle.

ON AIKA

On aika, kiinalaiset, on aika!
Aukio kuuluu kaikille
Omilla jaloillasi
On aika suunnata aukiolle ja
valita.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Laulu kuuluu kaikille
Omalla kurkullasi
On aika laulaa laulu sydämestäsi.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Kiina kuuluu kaikille
Omasta tahdostasi
On aika valita millainen Kiinan
tulee olla.

ZHU YUFU

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

Tuleva kulttuuriministeri, Paavo Arhinmäki (Vas.), on tämän aamun Helsingin Sanomien (20.6.2011, sivu A5) mukaan todennut seuraavaa:

Jalkapallo ja kulttuuri ovat minun intohimojani ja kaikki, mitä teen, liittyy joko jalkapalloon tai kulttuuriin.

Kaikki? No tarkemmin ajatellen; kaikki mitä ikinä teemmekin, on kulttuuria. Tämä iloinen tosiasia pätevöittää kenet tahansa kulttuuriministeriksi.

Spesifioidumpaa kulttuuriosaamista löytyy sitäkin varsin vaivattomasti. Lähipuistoni ammattijuopot edustavat tietynlaista juomakulttuuria, ja näin ollen heidän joukostaan löytyisi varmasti pätevä kulttuuriministeri. Lähikauppani Saarioisten- ja Pirkka-valmislihapullapakkauksien välistä kulutusratkaisuiskua pähkäilevä asiakas edustaa ruokakulttuurista toimijaa, joten tämänkin voisi hihasta nykäisten pyytää kulttuuriministeriksi. Millä tahansa tavalla – apostolinkyydistä lastenvaunukyydin kautta autokyytiin – liikenteessä liikkuva ihminen edustaa jonkinlaista liikennekulttuuria, joten pelkästään tästäkin maasta löytyisi noin 5 375 276 potentiaalista kulttuuriministeriä.

Me ollaan kulttuuriministereitä kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan kulttuuriministereitä elämän
ihan jokainen…

Perskustelu. Nyt.

Suomessa keskustellaan aina yhdestä asiasta kerrallaan. Nk. koko kansa on keskustellut aikojen saatossa mm. naispappeudesta, ja melko äskettäin sukupuolineutraalista avioliittolaista. Maamme ”ykskeskustelevaisuuteen” on kuulunut oleellisena osana taipumus hyväksyä vain yksi oikea mielipide. Jos et ole edustanut yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä mistä tahansa asiasta, olet ollut ensisijaisesti toisinajattelija, ja toisinajattelijana olet saanut olla suhteellisen rauhassa omassa karsinassasi. Sinulle on suotu vapaus olla mitä mieltä tahansa, sillä yleinen mielipide on varannut kohdallesi narrin, yleisen viihdyttäjän tai kylähullun osan. Julkisina sirkuseläiminä ja -friikkeinä ovat Suomessa toimineet mm. Jouko Turkka ja Pentti Linkola.

Edelleenkin maassamme keskustellaan yhdestä asiasta kerrallaan, mutta nyt asioista saa melko vapaasti olla ainakin puoltatoista mieltä – osin jopa esittää polyfonisesta kudoksesta vaikutteita ottavaa dialogia. Tästä asiasta voidaan omalta osaltaan kiittää Perussuomalaiset-nousukiitopuolueen kasvua yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi ja merkittäväksi voimaksi.

Noin ollen kuuluu nyt siis keskustella Perussuomalaisten menestyksen herättämistä tunnoista vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, ja niinpä itsekin ajattelin tuoda oman osuuteni tähän yleiseen perskusteluun. Mitään oikeaa asiaahan minulla ei koskaan ole, mutta itsekritiikitön pätemisen tarpeeni sallii enterin painamisen tässäkin tapauksessa napakalla apoyando-otteella.
 
Persujen vaalimenestyksen syiden märehdinnästä on puuttunut ainakin seuraava pointti (näkemykseni on hyvin subjektiivinen, mutta minähän tästä kirjoituksesta vastaan, joten Paavo Lipposta lainatakseni totean ”so what”); koko yhteiskuntamme on viihteellistynyt, ja viihteellistymisen seurauksena on mm. kyvyttömyys keskittyä pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin, sekä sen johdannaisena tarve saada nopeita sutkauksia vastauksiksi vaikeisiin kysymyksiin ja sisällyttää karnevaalielementti kaikkiin asioihin – tahallisesti tai tahattomasti.
 
Kun nk. ”kansa” katsoo vapaaehtoisesti televisiosta BB:tä, Idolsia, erilaisia sotia (kuoro-, kokki-), ja muuta höttöä, lukee Seiskaa, Hymyä, Alibia ja iltapäivälehtiä, on täysin johdonmukaista, että se äänestää vaaleissa Persuja.
 
Jos ei koskaan ole kulkenut vaikkapa helsinkiläislähiöiden ostos- ja kauppakeskusten liepeillä, on selvää, että Perussuomalaisten suosio voi tuntua kummalliselta asialta. Suosittelen siis elämysmatkailua vaikkapa *****n kauppakeskuksen ja ********n aseman lähettyville – matkailu avartaa!
 
En voi olla tuntematta huvittuneisuutta Facebookissa(kin) levinnyttä Persujen demonisointia sekä yleistä persufobiaa kohtaan. Mitä enemmän kauhistelemme Persujen menestystä, sitä vahvemmiksi he itsensä tuntevat ja sitä stereotyyppisemmiksi me itse muutumme omassa stereotypistyneessä maailmassamme. Vaikka Persut onkin populistipuolue, ei kyseessä ole eurooppalaisessa merkityksessä oikeistopopulistinen puolue. Peruspersu ei ole kiihkonatsikommarifasisti, vaan tavallinen peruskepulainen/-demari/-kokoomuslainen peruskansalainen – tosin sillä erotuksella, että sanoo ääneen mitä oikeasti ajattelee ilman pelkoa kasvojen menettämisestä ”fiksumpiensa” silmissä. Puolueessa on myös rasismin kanssa flirttailevia voimia, mutta puolueen lokeroiminen joksikin rasismin lipunkantajaksi on sekä epä-älyllistä itsepetosta, että yritys lopettaa asiallinen keskustelu oikeista ongelmista. Olen kuullut poliittisesti korrektiempienkin puolueiden kannattajain suusta sellaista tekstiä – privaateissa olosuhteissa, tosin – että näiden rinnalla Perussuomalaiset vaikuttaa johtavalta kehitysapujärjestöltä.
 
Meillä antipersuilla ei ole mitään syytä pelätä Persujen mahdollista hallitusvaltaa. Puolueen kansanedustajat ovat hajanainen ja parlamentaarisen työskentelyn suhteen untuvikkoinen joukko, ja sisäiset jännitteet tulevat aiheuttamaan puolueessa kovia keskinäisiä kiistoja. Mediavoimat saanevat kiitollisina riemuita tilanteesta, ja sensaatiolehdistö tullee seuraamaan eduskunnan persushow’ta tähän tehtävään nimitettyjen erikoistoimittajien voimalla; varmasti Seiskaan tulee vakipalsta ”Arkadianmäen jytkytyksessä” – persuedustajilta lohjennee hyviä ja raflaavia otsikoita.
 
Varsinainen show tulee kuitenkin siitä, kun Persuja äänestäneiden elämä ei paranekaan siltä seisomalta kun uusi parlamentti aloittaa työnsä, eikä omaan kukkaroon tule yhtään lisäeuroa vaikka maamme rajat suljettaisiin rautaesiripulla – persukansa alkaa napista, ja persuedustajilla onkin pian iso jytky housussa.
Persuilla voi oikeastaan kaikissa tapauksissa olla edessä alamäki (ainakin, jos ovat seuraavassa hallituksessa); jos saavat päätösvaltaa, eivät asiat tässä maassa mene ”pienen ihmisen” kannalta(kaan) katsottuna ainakaan parempaan suuntaan, mikäli taasen kääntävät takkiaan apupuoluemaisesti muita nuoleskellen, äänestäjät tuntevat tulleensa petetyiksi, ja taas Persuilla menee huonosti.
 
Olisi hyvä yrittää ajatella, että suomalaisen demokratian kannalta Persujen jytkytys on aivan fantastinen asia; äänestäjällä ON merkitystä.

Persuissa on kansalaiskirjoa kuten missä tahansa muussakin puolueessa tai ihmisryhmittymässä, joten annetaan heillekin nyt työrauha (kunhan hommiin pääsevät) ja tuomitaan vasta sitten, kun konkreettisia syitä ilmenee.
Jos pitäisimmekin tätä vaalitulosta nyt ravistavan raikkaana kevätsateena, ja katsoisimme myöhemmin, minkälaiset siemenet ottavat sen seurauksena kasvaakseen, sekä millainen se valmis hedelmä on sadonkorjuun hetkellä – hapan, karvas, vaiko makea.

Maailmanparannusta Lärvikirjassa

Ihmisellä on 1000 toivomusta, syöpäpotilailla on vain yksi: parantua. Tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi. Pidä se vähintään tunnin statuksessasi, heille jotka ovat kuolleet syöpään tai heille jotka vielä taistelevat sitä vastaan. ♥

Facebookissa asioivat ihmiset ovat kohdanneet varmasti poikkeuksetta lärvikirjakavereidensa statuspäivityksissä yleishumanistisia vetoamuksia milloin mitäkin vääryyttä vastaan tai minkäkin hyväksi katsomansa asian puolesta. Nämä vetoomukset ovat usein alkuperältään jonkun kaverin kaverin kaverin kaverin Facebook-tilapäivityksestä lähtöisin ja siitä verkostomaisesti kenties miljoonien kanssalärväreiden seinille levinneitä – ainakin englanninkieliset sellaiset.

Asiassa ei ole mitään pahaa tai negatiivista. Jos haluaa levittää positiivisuutta ja lähimmäisestä välittämisen tunnetta vilpittömin mielin, ei se ole keneltäkään tai mistään pois, mutta se, mikä näissä joskus ärsyttää – kuten tämän rustauksen alussa oleva copypastaus osaltaan havainnollistaa – on alkuperäisen kirjoittajan asettuminen määrittelemään oma ja lähimmäistensä humaaniuden asteen niin merkityksettömän ja pohjimmiltaan mihinkään vaikuttamattoman asian perusteella, kuin mitä Facebook-päivitys ihan oikeasti on. Tuonkin esimerkin originaali kirjoittaja tuntuu ajattelevan ainakin epäsuorasti, että 3% ihmisistä on fiksuja ja humaaneja hyviksiä, ja lopuilla 97%:lla on vaikeuksia kohdata elämän karuja tosiasioita.

Läheiseni kävi parivuotisen taistelun syövän kanssa. Syöpä ei ollut vaikein mahdollinen – kiitos riittävän varhaisen diagnosoinnin – mutta siitäkin huolimatta asianosaiselle itselleen, tämän läheisille ja minulle vakava paikka. Tämä tarina päättyi hyvin. Tauti taltutettiin ja elämä jatkuu.

Tämän läheisen ihmisen vielä läheisempi ihminen sairasti myös syövän. Se tarina päättyi huonosti. Tai no, huonosti ja huonosti: kun elämä ajautuu siihen pisteeseen, että jäljellä olevat vaihtoehdot ovat houreinen lääketokkura tai jatkuva kärsimys, ei kuolemaa voi pitää kovinkaan huonona päätepysäkkinä. Tämän ihmisen ja hänen läheistensä toivon ja toivottomuuden vuoristoradan seuraaminen oli raskasta aikaa.

Lärvikirjakavereideni joukkoon kuuluu ihmisiä, joille syövän kanssa eläminen on ollut omakohtaisesti tai hyvin läheltä seuraavina läheisinä pelkistettyä todellisuutta – jopa tavallista arkea, jos tuollaista luonnehdintaa nyt tässä yhteydessä sopii korrektisti käyttää – joten asia on koskettanut myös minua.

Siltikään en halua elvistellä ja jeesustella omalla ”rohkeudellani” laittamalla kaverini määrittelemään itsensä omissa silmissäni tiedostaviksi tahi elämän karuutta pakeneviksi tyypeiksi – siis pohjimmiltaan luokittelemaan heidät hyviksi tai huonoiksi ihmisiksi.

Kaikilla ei ole tarvetta eikä voimia käsitellä raskaita asioita sosiaalisen median näyttämöillä. Joillekin jonkun Pärstäkirjan parissa vietetty aika voi olla hengähdystaukoa vaikeasta todellisuudesta, eikä tälläisellä henkilöllä ole välttämättä mitään tarvetta esittää pohjimmiltaan ääriegoistisia Tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi -tyyppisiä heittoja.

Varmasti maailma paranisi ja sädekehä pääni yläpuolella loistaisi entistäkin kirkkaampana, jos feisbuukkaisin Maailmassa kuolee joka päivä nälkään 17 000 lasta ja aseisiin käytetään päivittäin 3,287671232877 miljardia dollaria (v. 2007 tilasto). Vuodessa kuolee siis 6 205 000 lasta nälkään ja aseisiin käytetään 1 200 miljardia dollaria. Tiedän, että harva haluaa ajatella näitä ikäviä tilastolukuja, mutta lisäämällä tämän päivityksen Facebook-seinällesi kahden tunnin ajaksi, osoitat kantavasi huolta yhteisen maapallomme kehityssuunnasta.

Mahdollisesti pikkuhiljaa pelkästään Suomessa 237 946 kaveria ja kaverin kaverin kaverin kaverin kaverin kaveria lisäisi tuon ”seinälleen”, mutta moniko lapsi pelastuisi ja moniko asedollari/-euro ohjautuisi viljapellonkyntäjälle?

Niinpä.

En kannata kyynisyyttä, mutta meidän länsimaalaisten kultapossujen on hirveän helppoa ja riskitöntä ottaa kantaa milloin mihinkin vääryyteen milloin missäkin maailmankolkassa tekemättä pohjimmiltaan yhtään mitään – ellei sitten tietokoneen näppäimistön ”entterin” painaminen ole jotain tekemistä.

Otetaan edelleenkin kantaa tärkeiksi kokemiemme asioiden puolesta tai huonoiksi kokemiamme asioita vastaan, mutta unohdetaan näissä yhteyksissä oman egon piilonostatus ja toisen, enemmän tai vähemmän epäsuora lokeroiminen ja syyllistäminen, sillä toisella ihmisellä voi olla painavat syyt tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen – silloinkin, kun kyseessä on ”vain” tilapäivitys suhteellisen pienellä tai suljetulla foorumilla.

Stephen Elop säästää Nokian palkkakuluja 27-tuntisilla työpäivillä?

Suomen talouselämän kruununjalokivi, imagotaisteluissa takkuileva Nokia, julkisti perjantaina 10/09/2010 tiedotteen yhtiön nykyisen toimitusjohtajan, Olli-Pekka Kallasvuon, korvaamisesta uudella pomolla, kanadalaisella Stephen Elopilla. Kallasvuon potkuja oli ounasteltu jo pitkään, mutta asian realisoituminen todellisuudeksi oli kuitenkin iso uutinen; paradoksaalisesti sekä odotettu, että samalla ainakin viimehetkisessä nopeudessaan hieman yllättävä.

Nokia oli valinnut monen muunkin suuryrityksen suosiman tiedotuspolitiikan, eli ensin kiistetään ja sitten ilmoitetaan. Tosin Kallasvuon julkinen esiintyminen on ollut jo pitkään melko altavastaajamaista ja profiililtaan matalahkoa. Vääjäämätön on ollut aistittavissa.

Toivon olevani väärässä, sillä Nokia on maamme kansantaloudenkin kannalta tärkeä yritys, mutta intuitiivinen näppituntumani on, että uusi kippari Stephen Elop ei onnistu saamaan ratkaisevaa parannusta Nokian kilpailukykyyn – ainakaan kassavirtojen kannalta tärkeimmällä alueella; älypuhelimissa. Tekniikkatalous.fi-sivustolla referoidaan Jorma Ollilan sanomisia Elopista:

”Stephen Elop on paras henkilö antamaan vauhtia uudistumiselle”, Ollila sanoi. Ollila kehui Elopin kulttuuritajua ja että hän tuntee yhtiön suomalaisen perinteen.

Kulttuuritaju on mitä tärkein ja ihailtavin ominaisuus kenessä tahansa ihmisessä globalisoituvassa/-neessa maailmassa, ja suomalaisenkin perinteen tuntemus on oikein arvokas asia (itse en tosin löydä punaista lankaa haluttavan kännykän ja ”suomalaisen perinteen” välille…), mutta esim. Applen Steve Jobs tuskin penää alaisiltaan spesifioitua kulttuuritajua tai eri maiden perinteiden tajuamista, sillä tyypin ensisijainen missio on tehdä haluttavia ja toimivia tuotteita, ja siksi mm. yhtiön tuote iPhone on tehnyt markkinoilla kilpailijoistaan melko selvää jälkeä.

Uuden toimitusjohtajan tausta ja sanomiset eivät myöskään herätä suurempaa luottamusta tai lupausta innovatiivisuudesta:

– On selvää että taustani Microsoftissa lisää yhteistyön mahdollisuuksia Nokian ja Microsoftin välillä. Teemme molemmat töitä sen puolesta, Elop sanoo.

Ohjelmistodinosaurus Microsoft ei ole mitenkään erityisen tunnettu luotettavuudesta, helposta käytettävyydestä tai tietoturvallisuudesta, kuten ei myöskään innovatiivisuudesta tai nopeasta reagoinnista alan muuttuviin vaatimuksiin (vaikka Windows 7 käyttöjärjestelmä onkin ensimmäistä kertaa selkeä kehitysaskel eteenpäin yhtiön käyttöjärjestelmien historiassa), joten dramaattisia muutoksia nokialaiseen tuotekehittelyyn ja -ajatteluun tuskin on odotettavissa. Kaksi asenteiltaan ”kepulaista” yhtiötä lyö hynttyitä yhteen tajuamatta Nokian perusongelmaa; sen maailmankuva on – ainakin symbolisesti – metaforaisen espoolaisinsinöörin oloinen, eli se on muodollisesti pätevä, hyvin tunnollinen ja haluaa tehdä parhaansa, mutta se ei tiedä, mitä nousevan polven aivoissa tapahtuu, ja miten se haluaa todellisuuttaan jakaa ja käsitellä mobiili- ja muilla laitteilla.

Nokia on kuin vanha setä, joka yrittää olla nuorekkaasti ”katu-uskottava” ja ajan hermolla. Sellainen on usein varsin nolostuttavaa…

Nokialaisen maailmankuvan todellisuudesta vieraantumisesta kertoo osaltaan ei niin suoraan firmaan liittyen, mutta kuitenkin sen ex-toimitusjohtajan ja nykyisen taustavaikuttajan ajattelua taustoittaen sekin, että Jorma Ollila (jonka ansioita Nokian aikaisemman menestyksen veturina en mitenkään halua vähätellä) on keskeinen hahmo nk. maabrändityöryhmässä – kuinka niin moni yhteiskunnallinen vaikuttaja voi uskoa tuollaiseen hölynpölyyn? Maabrändityöryhmä on kepulais-kekkoslovakialainen jäänne isäntämäisestä äijäpolitbyrookulttuurista sekä erilaisten komiteoiden ja lauta- ja toimikuntien tunkkaisesta sisäsiittoisuudesta.

Kyllä se maabrändi syntyy ihan itsestään meidän kaikkien tekemisten perusteella.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että median luoman vaikutelman perusteella Nokian ohjaimiin tarttuva Stephen Elop on sanavalmis, fiksu ja mukava kaveri, vaikka aina tuleekin muistaa se, että edustamallaan tasolla julkisessakaan esiintymisessä harvemmin on mitään sattumanvaraista; jos firmat miettivät brändiään, niin mietintä ja preppaus kohdistuu myös firmojen keulakuviin.

Tiedämme Elopin olevan kovan lätkä-fanin ja harrastavan lentämistä, mutta miten seuraava kommentti Ilta-Sanomien jutussa on suhteutettavissa Nokian uuden toimitusjohtajan siviilielämään?:

– Hän tekee töitä 27 tuntia vuorokaudessa ja 9 päivää viikossa, naurahtaa varatoimitusjohtaja Umesh Ramakrishnan yhdysvaltalaisesta CTPartners-yhtiöstä.

Olen elänyt hyvin pitkään siinä luulossa, että vuorokaudessa on 24 tuntia ja viikossa 7 päivää, mutta kiitos Umesh Ramakrishnanin, olen saanut nyt päivitystä tietoihini…

No joo; tuokin työaikaheitto lienee täsmäbrändäysisku suomalaista mediaa ja sen kuluttajia silmälläpitäen, sillä meillähän (ja varmaankin esim. USAssa) kaikkien kunnollisten ihmisten odotetaan tekevän ainakin 14-tuntisia työpäiviä – tai ainakin jotkut elvistelevät sellaisia tekevänsä. En epäile hetkeäkään, etteikö olisi paljonkin ihmisiä, jotka ovat tuon ajan työpaikalla, mutta haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka tekee aktiivisesti jotain konkreettista työtehtävää 12-14 tuntia – 27 tunnista puhumattakaan!…- putkeen. Ehkä joku pakistanilais-intialainen lapsiorja tekee, mutta ihan vilpittömästi haluan, että esim. hammaslääkärini tai bussikuskini EI tee edes 12-tuntista työpäivää.

Mutta leikitäänpä ajatuksella Stephen Elopin 27-tuntisesta työpäivästä ja sen antamista mahdollisuuksista Nokialle. Mitähän Elopin monilapsinen perhe ajattelee isukin/aviomiehen työpäivän pituudesta? Oltaisiinko tässä haastavassa tilanteessa palaveerattu innovatiivisten ratkaisujen kehittämiseksi; ehkä perhe on hankkinut näköisadoptioisukkimiehen vetämään perheenisä-Elopin roolia.

Jos ja kun Elop on töissä 27 tuntia vuorokaudessa, niin Nokiahan voi säästää selvää rahaa. Stephen Elop tuskin tarvitsee omaa rahaa, sillä eihän hänellä ole aikaa käyttää sitä mihinkään. Nokia siis voisi lopettaa toimitusjohtajansa palkan maksun kokonaan. Yhtiön ainoat Elop-kulut voisivat muodostua ruoasta ja työmatkoista. Tosin Elopia esittävälle adoptioaviomies-iskälle pitäisi ehkä maksaa palkkaa jotta tämä voi ostaa elintarvikkeita oikean Elopin vaimolle ja lapsille.

Tuli kesällä luettua John Simonin kirjoittama ”Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä” – äärimmäisen suositeltava kirja kenelle tahansa ja varsinkin minkä tahansa alan johtotehtävissä työskenteleville – ja vaikka aika oli toinen (eli ei suoraan verrannollinen omaamme), niin Kone Oy:n legendaariselle pomolle riitti ainakin yhdessä vaiheessa 4-tuntinen työpäivä homman menestyksekkääseen hoitamiseen…

Niin tai näin, toivokaamme Stephen Elopille ja koko Nokia-konsernille viisauden ja taidon jalkioittamaa onnea ja menestystä äärimmäisen kovassa kilpailussa juuri nyt niin kuumalla ja arvaamattomalla alalla. Sopii muistaa, että iPhone ei ole Nokian ainoa kilpailija. Aasialaiset (esim. Samsung) ovat osoittaneet, että menestyviä tuotteita voidaan markkinoida ilman ”i”-etuliitettäkin…

Suomi tietoyhteiskunnaksi – milloin?

Omistettakoon Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin tämänkertainen pikapostaus Hesarin toimittajalle Antti Manniselle, joka omassa ”Anti-Manninen”-kolumnissaan on riemastuttanut tämän blogin pitäjää jo usean vuoden ajan ruikuttamalla sinänsä melko mitättömistäkin, mutta usein sitäkin ärsyttävämmistä ilmiöistä ja asioista ympäröivässä todellisuudessamme!

Media puhuvine päineen ja muine visioineen ja haasteineen on jo vuosia julistanut, kuinka Suomesta tulisi tehdä tietoyhteiskunta, mutta kuten yleensäkin; siitä puhe, mistä puute.

Jos tietotekniikan kehitystä ei osata hyödyntää kaikista yksinkertaisimmissakaan asioissa, miten voidaan edes ajatella pidemmälle menevää vuorovaikutusta yhteiskunnan ja teknologian välillä? Otetaanpa muutama esimerkki:

Kaupunki käyttänee melkoisen huomattavia rahasummia sekä runsaslumisina talvina, että keväisin lumien sulaessa ja katujen vaatiessa puhdistusta hiekasta ja pölystä siihen, että näistä toimenpiteista (lumenluonti, hiekkaputsaus) informoivia kylttejä kuskataan kaupungin kaduille kehottamaan autoilijoita siirtämään ajoneuvonsa pois toimenpiteiden tieltä.

Miksi kaupunki ei kerää kaikkien autoilijoiden sähköpostiosoitteita ja ilmoita asiasta sähköisesti? Muutenkin kaupunki voisi informoida asukkaitaan tehokkaasti palvelulla, jossa kaikilla asukkailla olisi mahdollisuus luoda itselleen esim. joku ”@helsinginkaupunki.fi”-tyyppinen sähköpostiosoite ja näin vastaanottaa tietoa kaupungin asioista.

Myös taloyhtiöt katsovat edelleenkin järkeväksi toiminnaksi ilmoitustaulujen (joita harva edes älyää vilkaista) pitämisen rappukäytävissä ja taloyhtiöiden asioista tiedottamisen papereitse. Joillakin taloyhtiöillä ja isännöintifirmoilla on kyllä nettisivuja, mutta niitä päivitetään usein melko laiskasti, eikä niissä ole useinkaan mahdollisuutta tilata uusia uutisia esim. RSS-lukijaan.

Joillakin aloilla työnantajat ovat usein aivan liian ymmärtäväisiä niitä kohtaan, jotka ilmoittavat ”kammoavansa tietokoneita” tai ilmoittavat ”en mä osaa”. Noiden takia toimivia ja kokonaiskustannuksia alentavia ATK-hyödynnäisiä ei saada rakennettua, ja puheet tietoyhteiskuntaan siirtymisestä saavat edelleenkin kaikua vain virallisissa puheissa ja mietinnöissä.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että hieman vanhemmat ihmiset voivat kokea tietotekniikan itselleen vieraaksi, mutta työelämässä olevan keski-ikäisen taistellessa sen hyödyntämistä vastaan tulee mieleen, että tälläinen ihminen voisi samantien ulostaa itsensä lopullisesti töistä; lähivuosina – vuosikymmenistä puhumattakaan – ei tule löytymään yhtään alaa, missä voisi pyristellä tietotekniikan merkityksen kasvua vastaan, eikä kyse ole siitä, että haluammeko näin tapahtuvan vaiko emme; niin vain vääjäämättömästi tulee tapahtumaan.

Spotify

Joskus elämässä sattuu hassuja yhteensattumia; ajattelin eilen iltapäivällä muutaman aatoksen ruotsalaisten kehittämän nerokkaan Spotify-palvelun tiimoilta, ja iltasella havaitsin myöskin vanhan opiskelukaverini uhranneen asialle muutamankin ajatuksen, joten kehotankin mahdollista lukijaani nyt siirtymään Matti Sunell’in ”Totuus”-blogiin tämän linkin kautta!

Sunell’in artikkelin alalaidassa on Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin pitäjän omakin kommentti, joten en aiheesta nyt tällä sivustolla enempää haastele.

Matti kirjoittaa monenlaisista asioista kiinnostavasti ja kielellisestikin erinomaisesti, joten suosittelen muutenkin seuraamaan Totuutta!

PS: Jos Matti Sunell esittää vaatimuksen tämän kirjoituksen – tai ainakin sen sisältämän linkin – poistamisesta, niin toki tottelen silloin Totuutta!

Takapenkin keskipaikalla istuvalla on huonot tilat

Olen jo pitkään ollut huvittunut lehtien autotestien/-arvioiden yhdestä säännöllisesti ja silmiinpistävästi toistuvasta piirteestä, eikä tarkoittamani piirre loista poissaolollaan tämänkään aamun (20/02, s.D2&D3) Hesarin arvioissa Mercedes-Benz E 250 CDI BE T Avantgarde 5-ovisesta farmarimallista ja BMW 530d Gran Turismosta.

Varsinaisen autoesittelykirjoituksen lisäksihän näissä jutuissa on lueteltu pähkinänkuoressa testattavien autojen hyvät ja huonot puolet, ja lähes aina – tai ainakin huomattavan usein – annetaan moitetta takapenkillä keskellä istuvan huonoista oloista. Tämän aamun Hesarissa Mersua arvostellaan lauseen Huonoa: Pääsy takapenkin keskipaikalle ja Bemaria lauseen Huonoa: Keskellä takana istuvan tilat muodossa – miksi nyt motkotan mokomasta asiasta?

Tarkkailkaapa liikenteessä pyöriviä yksityisautoja; yleisimmin niissä istuu yksi ihminen, korkeintaan kaksi, joten mitä väliä sillä takapenkin keskipaikalla ihan oikeasti on? Asiahan on keskimäärin niin, että sillä ei ole mitään väliä.

Perfektionismi onkin pahe!?…

Tämän aamun (17/02) Hesarissa oli ”Ihmiset”-osiossa (s.C5) juttu ex-hiihtäjä Samppa Lajusesta. Samppa osoittautuu haastattelun perusteella kaikin puolin esimerkilliseksi ja tervejärkiseksi ex-urheilijaksi, mutta Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin ylläpitäjä ei voinut olla kiinnittämättä huomiota yhteen pieneen yksityiskohtaan; toimittaja Marko Hämäläinen kysyi osiossa VIELÄ 5 KYSYMYSTÄ Sampalta ”mikä on suurin paheesi” – mitä vastaa Samppa?: Perfektionismi joissakin asioissa. Siellä olympialaisissa se aikanaan kai näkyi.

Lukijoilleni tiedoksi, että Samppa Lajunen voitti v. 2002 Salt Lake Cityn olympialaisissa kolme kultamitalia.

Rehellisesti sanottuna en ymmärrä Lajusen vastausta, ja varsinkaan en osaa yhdistää sitä enkä havaita logiikkaa suhteessa arvokisoissa voitettuihin kolmeen kultamitaliin. Jos herra Lajunen olisi ollut hieman vähemmän perfektionismiin taipuvainen henkilö, miten se olisi näkynyt esim. mainituissa 2002 olympialaisissa? Olisiko hieman rennompi asenne vapauttanut psykofyysisiä voimavaroja ja tämän seurauksena olisi tullut enemmän kultamitaleja?

Olen ilmeisesti niin tyhmä ihminen, että en asiaa ymmärrä, mutta olen muutenkin ollut havaitsevinani joidenkin ihmisten tituleeraavan itseään perfektionisteiksi tarkoituksenaan esittää asia hieman negatiivisessa valossa.

Suomessahan oman hännän nostamista on perinteisesti pidetty epäilyttävänä ja muutenkin murinaa herättävänä toimena, joten olisiko itsestään perfektionistina puhuminen hieman negatiiviseksi tarkoitetussa valossa käänteisilmaisu sille, että kulloinenkin puhuja haluaakin oikeasti kertoa kaikille olevansa muita huomattavasti parempi ja muutenkin todella kova ja erinomainen tyyppi? Kun suomalaisessa kulttuurissa omakehua ei saa avoimesti harjoittaa, pitää se tehdä kierosti.

Jos Samppa lajusen logiikalla yrittäisi vastata kysymykseen ”mikä on suurin hyveesi”, olisi vastaus todennäköisesti välipitämättömyys ja löysin rantein asioihin suhtautuminen; yritän tehdä työni niin suurpiirteisesti ja hutiloiden kuin mahdollista, ja kaiken mennessä pieleen – so what/who cares?

Jos asia tosiaankin on noin, niin sehän on helpottava tieto; eipähän tarvitse ottaa enää paineita mistään…

En malta olla kommentoimatta vielä yhtä pientä yksityiskohtaa Hesarin Lajus-jutussa. Samppa Lajunen kommentoi huippu-urheilua seuraavanlaisesti:

On vaikea kuvitella toista työtä, joka vaatisi niin tinkimätöntä asennetta työntekoon.

Varmasti jokainen ihminen ajattelee omasta työstään – ja osin ihan oikeutetustikin – noin, mutta itselleni tuli heti muutama muukin tinkimättömyyttä vaativa ammatti mieleen (eivät ole missään järjestyksessä): Aivoleikkausta suorittava kirurgi, intialaispakistanilaiskiinalaisessa hikipajassa työskentelevä lapsiorja, palkkamurhaaja ja esiintyvä taiteilija – ai miten niin?

Aivoleikkausta suorittavaa kirurgia nyt tuskin tarvitsee mitenkään perustella, mutta lapsiorjan henkikulta ei ole juuri minkään arvoinen; jos tekee hommansa huonosti tai ei muutoin miellytä pomoa, voi kohtalo olla mikä tahansa eikä kukaan välitä. Asema on omiaan kehittämään tinkimättömyyttä työtä kohtaan, luulen ma. Mitä tulee palkkamurhaajan toimenkuvaan, voivat työnantajat itsekin olla sen verran kovaotteista sakkia, että palkkamurhaajaparan epäonnistuessa täsmätehtävässään on palkkamurhaaja pian entinen palkkamurhaaja, ja homman onnistuessakin vaatinee palkkamurhan onnistunut toteutus melko tinkimätöntä esivalmistelua, otaksun ma…

Esiintyvä taiteilijan elämä – ainakin länsimaisen taidemusiikin palveluksessa olevan konsertoivan muusikon – on hyvin paljon huippu-urheilijan elämää muistuttavaa; jatkuvaa treenaamista, sisäsyntyisiä suorituspaineita sekä yleisön että oman itsen taholta, jatkuvan kehittymisen vaatimuksia, riittämättömyyden tunteita etc., mutta monien eroavaisuuksienkin joukosta on poimittava yksi; tähtiurheilija saa epäonnistua useastikin uran ja statuksen siitä juuri kärsimättä, mutta kansainvälistä uraa tekevä solisti/muusikko/kapellimestari ei saa epäonnistua. Jalkapalloilija Jari Litmasen tai tennisässä Jarkko Niemisen ura ei välttämättä vaarannu pitkästäkään epäonnisten suoritusten putkesta, mutta viulisti Pekka Kuusiston tai pianisti Olli Mustosen ei tarvitsisi epäonnistua kuin kerran, niin musiikkimaailman huhumylly alkaisi jauhaa ja todistetut lisäepäonnistumiset voisivat kaataa uran.

Urheilun ja taiteen yhteneväisyyksistä ja eroista voisi turista vaikka kuinka pitkään, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että ilman siivoojien ja roskakuskien tinkimättömyyttä tämäkin kaupunki (=Helsinki) olisi sietämätön paikka olla ja elää. On myös syytä iloita joidenkin lumimiesten/-naisten tinkimättömyydestä työtään kohtaan tänä talvena – varsinkin, kun tuohon iloon ei kaupungin kaikissa osissa ole aina aihetta…

Helsingin Sanomat on vaikutusvaltainen media

Aina silloin tällöin käydään keskustelua Helsingin Sanomien vallasta, vaikutusvallasta sekä siitä, käyttääkö lehti tietoisesti eräänlaista monopoliasemaansa vaikuttaakseen asioihin yhteiskunnan eri osa-alueilla. Lehti itse ei tunnusta käyttävänsä mitään erityisempää valtaa, mutta käytännössä maan suurimman mediakonsernin lippulaiva ei voi olla käyttämättä vaikutusvaltaa – halusi se sitä sitten itse tahi ei.

Tämän aamun (23/12/2009) Hesarissa oli kulttuuritoimittaja Jukka Isopuron melkoisen ylistävä arvio kitaristi Juuso Niemisen viimeisimmästä levystä ”The Latin American Album”. Itsekin Juuso Niemisen soitosta yhden konsertin perusteella vaikuttuneena sain päähäni hankkia levyn joululahjaksi jollekin ihmiselle, mutta kuinka ollakaan – levy oli loppu kaikista Helsingin ydinkeskustan levykaupoista! Länsimaiseen taidemusiikkiin erikoistuneessa Fuga Oy -levykaupassa sanottiin heti kättelyssä, että viimeiset kappaleet menivät tänään Hesarissa olleen ylistävän arvion seurauksena.
Kävin Fugan lisäksi kolmessa/neljässä muussa levyliikkeessä – sama tilanne kaikissa; LOPPU!

Itseäni tietysti hieman harmitti hyvän lahjaidean ajautuminen karille, mutta asialla on toki hyvätkin puolensa; marginaalimusiikin marginaalisiipeä edustavaa levyä on siis myyty hyvin (nk. ”klassinen musiikki” on siirtynyt marginaaliin ja kitara edustaa tämän marginaalin marginaalia, vaikka paradoksaalisesti esim. musiikkioppilaitoksissa klassinen kitara on edelleenkin yksi suosituimmista soittimista), joten iloitkaamme siitä!

Joskus Hesarin vaikutusvallasta voi siis seurata jotain hyvääkin…

Kitaristi Otto Tolonen soitti toiseksi Tokiossa — Uusi Suomi

Kitaristi Otto Tolonen soitti toiseksi Tokiossa — Uusi Suomi.

Lämpimät onnittelut kovatasoisten kitaristien maan kärkikaartin edustajalle myös Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin puolesta!

Otto Tolosen kotisivu

Terveisiä Helvetistä!

Helsingin Musiikkimessut 2009 Pasilan Messuhallissa oli selkeästi huonosti suunniteltu, organisoitu ja järjestetty tapahtuma. Järjestelytoimikunnalle sellaisia terveisiä, että järjen käyttö ei Suomessakaan ole käsittääkseni virallisesti kiellettyä – ainakaan vielä, vaikka muillakin elämänalueilla merkit viittaavat usein päinvastaiseen.

Varsinainen musiikkimessualue ei ollut mikään järisyttävän suuri – vain murto-osa samanaikaisten Kirjamessujen käytössä olleesta tilasta – alue, mutta tälle tontille oli katsottu tarpeelliseksi kasata kaikki maailman meteli. Satunnaisen messuvierailijan saavuttua alueelle saattoi nauttia baarijakkaraltareväistynoloisen hammondistin tämmäämisen, yhdessä kojussa melskaavan ämyröidyn ”akustisen” poppoon, ämyröidyn trubaduurin ja isolla päälavalla melskaavan rokki-/poppipumpun desibelikylläisen kohkaamisen muodostamasta äänimaisemasta, ja lisämausteen soppaan toivat lähes kaikista kojuista raikuneet tallennemusiikkimelut kera ”pirteiden” juontajien. Kenen vastuulla näin amatöörimäinen järjestely on?

En tiedä kuinka asiat on hoidettu suurilla kansainvälisillä musiikkimessuilla esim. Saksassa ja Yhdysvalloissa, mutta ensi vuotta silmälläpitäen järjestäjien tulisi erottaa sähkömusiikki ja akustinen/klassinen musiikki omille alueillensa – ei siksi, että pitäisin jompaakumpaa arvokkaampana tai arvottomampana, vaan siksi, että näin kaikista asioista saisi varmasti enemmän irti ilman sitä ongelmaa, että sähköinen musiikki automaattisesti dominoi tilaa. Oli aika epätoivoista testailla esim. Liikasten kitaraverstaan valmisteita, kun paikoitellen omasta soittamisesta ei kuulunut y h t ä ä n m i t ä ä n!… Asian hyvä puoli oli tietysti se, että ei tarvinnut ottaa paineita mahdollisista kuulijoista…

Uskoisin myös yleisöpohjan laajenevan jos sähköinen ja ei-sähköinen erotettaisiin omiin osastoihinsa; nyt pääpaino on rock-/popmusiikissa soitinvalmistajineen ja muine toimijoineen, eikä klasaripuolen harrastajille ja ammattilaisille ole messuilla juuri mitään tarjottavaa – ainakaan sellaista, minkä vuoksi kannattaisi maksaa se €13 sisäänpääsymaksu – vaikka laaja musiikkioppilaitos- ja orkesteriverkosto takaa sen, että myös akustisten soittimien ja niiden oheistuotteiden kauppa on liiketaloudellisestikin varsin merkittävää bisnestä. Kirjamessujen puolella F-Musiikilla oli yksi nuottimyymäläkoju, mutta Musiikkimessujen puolella ei ollut yhtään nuottikustantamon/-kaupan edustajaa. Aika uskomatonta sinänsä, eikä taloudellisesti epävarma aika tässä tapauksessa kelpaa selitykseksi, sillä tämän alan bisnekseen lamat ja taantumat harvemmin kovin voimakkaasti iskevät.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että tämänkaltaiset messutapahtumat ovat ensisijaisesti markkinointitilaisuuksia, mutta pääsylipun ostava vieras haluasi rahojensa vastineeksi muutakin kuin mahdollisuutta katsastaa mistä tahansa soitinkaupasta löytyviä tuotteita.
Toisaalta sunnuntai-iltapäivä nyt ei liene edellisen suhteen paras mahdollinen vierailuajankohta; kuten messuesitteestä voi havaita, oli aikaisempina päivinä tarjolla ihan mielekästäkin ohjelmaa.

Radiosoittolistapoppiartistien raahaamista näihin karkeloihin en ihan ymmärrä, sillä näiden kuluttajat harvemmin kantavat merkittäviä rahasummia soitinkauppoihin – toisin kuin vaikkapa raskaamman rockin harrastajat (jos nyt esitän asian populaarimusiikkinäkökulmasta). Noilla saadaan ehkä messupääsylipun ostajia lisää, mutta näytteilleasettajien kannalta heistä ei liene suurtakaan hyötyä.

Yhdet isot vuosittaiset musiikkimessut voisivat olla Helsingissäkin ihan virkistävä ja alan ihmisiä kokoava tapahtuma, mutta asia vaatisi paljon paremman ja selkeämmin profiloidun toteutuksen.

KIRJAMESSUT 2009

Koska Musiikkimessuille oikeuttavalla lipulla pääsi myös Kirjamessuille, kävin toki sielläkin. Vuosi sitten vierailin vartavasten Kirjamessuilla, ja tänä vuonna saattoi havaita kaiken pysyneen varsin ennallaan. Yllättäen kirjojenkin parissa törmäsin melusaasteongelmaan; erilaisia haastatteluja ja keskusteluja oli monissa ”kojuissa” samanaikaisesti, ja mikrofonien käytöstä huolimatta – tai niiden takia…- puhujat saattoivat ajoittain peittää toinen toisiaan, eikä yleisömeren aiheuttama yleinen kohina ainakaan parantanut asiaa.

Anekdoottina mainittakoot, että Juba Tuomola (Viivin ja Wagnerin isä) oli haastateltavana tismalleen samalla isolla lavalla kuin viime vuonnakin – olikohan hän poistunut tässä välissä paikalta ollenkaan?…

Koko messutripin parasta antia oli kuitenkin professori Matti Klingen haastattelu. Sivistyneen ja viisaan kosmopoliitin jutusteluja on antoisaa kuunnella näinä karuina aikoina, joina mediatilan täyttävät suurimmilta osin jonninjoutavat julkkikset, pyrkyrit ja muut turhat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista sanottavaa – saatika, että olisivat koskaan mitään ajatelleetkaan. En aina ole professori Klingen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta on lähes ylellistä kuunnella ihmistä, joka ei yritä väkisin miellyttää, olla hauska tai kosiskella kenenkään suosiota. Se on sitä kuulijan todellista arvostamista.

Vaikka tämän bloggauksen otsikko olikin terveisiä Helvetistä, niin Matti Klinge jääkööt mieleen viheriöivänä keitaana keskellä Helvettiä…

Euroviisut 2009

Tässä reaaliaikaisesti TVn pauhatessa kirjoitetut kommentit tämän vuoden viisuehdokkaista Moskovassa:

LIETTUA): Mitäänsanomaton ja identiteetitön laulelmamongerrus. Pohjasakkaa.

ISRAEL): Muutamasta yllättävästä harmoniakuljetuksesta huolimatta soittolista-autoradioaikuispopmassaan hukkuvaa poppi-iskelmää.

RANSKA): Tyypillistä ranskalaista tekosyvällistä hönkäilyä ja patetiaa. Tarkoitus luoda mielikuvia sateisen Pariisin ulkoa opetellusta, elokuvallisesta aistikkuudesta. Ranskalaisen ovat pahasti jämähtäneet chanson-nostalgiaansa.

RUOTSI): Ruotsin maine popin kuningasvaltiona alkaa olla historiaa. Luokaton sävellys. Halutaanko laulajan ”ooppera-osuuksilla” ratsastaa Nightwishin maineella? Laulelma-/poptyylisesti laulaessaan laulaja on surkea.

KROATIA): Persoonatonta mahti-iskelmälaulelmaa etnomausteilla koristeltuna.

PORTUGALI): Tervetuloa Fiskars Folk Festivaaleille Billnäsiin! Euroviisuissa tälläisellä ei pärjätä – valitettavasti?…

ISLANTI): Yhdysvaltalaisvaikutteista aikuishardrockcountrypoppia. Vilpittömän tarkoitushakuisesti sävellettyä tilauspoppia – modulaatiota myöten. Avo-Cadillacin penkillä voi kuulostaa hyvältä…

KREIKKA): Eurodancea ysärityyliin. Onko Kreikka ruotsalaistunut?

ARMENIA): Dramaattisen ja odotuksia herättävän intron jälkeen homma lässähtää pahasti. Kauhea yritys, mutta tuloksena sekametelisoppaa.

VENÄJÄ): Huomaan omaavani positiivista asennetta alussa, mutta kertosäepakko länsimaisessa populaarimusiikissa tekee taas tehtävänsä; surkea toistohokema pilaa kaiken.

AZERBAISTAN): Euroetnohumppajytkettä – taas…

BOSNIA-HERZEGOVINA): Taas kotiseutumuseoiskelmämahtipoppihumppaa.

MOLDOVA): Intro herätti taas toiveita, mutta…no; olen sanonut jo monta kertaa aikaisemminkin… Kotiseuturuotsinlaivaetnoiskelmähumppaa. Hieman luomutettuna tämäkin voisi toimia Billnäsissä FFF-tapahtumassa…

MALTA): Tässä olisi ainesta, mutta… Mittatikulla tehty mahtiballadi ei kehity mihinkään.

VIRO): Musiikillisesti etäisiä kaikuja Björkistä. Näissä paskahömppäkisoissa tämä ei ole ainakaan siitä huonoimmasta päästä. Ei tämäkään mihinkään kehity, mutta ei kai ole tarkoituskaan…

TANSKA): Tälläistä skeidaa pakkosyötetään kaikissa marketeissa ja muissa ostoshelveteissä joka niemennotkossa saarelman.

SAKSA): Saksalainen schlager-perinne kohtaa amerikkalaisen big band -tradition ja marinoituu Kraftwerkissä ja vanhassa rock’n’rollissa? En suhtautunut tähän vihamielisesti.

TURKKI): Nykyinen jenkki r’n’b marinoidaan etnossa. No ei tätäkään pääse persoonallisuudesta syyttämään. Tavallaan tehokas.

ALBANIA): Aneluhumppaa kansalle. Tälläistä kuulee varmaan saksalaisten laivabändien toimesta matkalla Puolaan…

NORJA): Viuluriffin kanssa voisi tulla Billnäsiin keikalle, mutta se tästäkin sitten.

UKRAINA): Iron Maidenia etnodancehumppana!?…

ROMANIA): Taksihumppa-R’n’B-iskelmädancea. Semmoista.

ISO-BRITANNIA): Elämäänsä kyllästyneelle pikkuporvaristolle suunnattua täsmätuotettua päiväuneksintamusikaalihuttua. Joidenkin mielestä tämä on varmasti ”laadukasta” ja ”tasokasta” musiikkia. Pöh.

SUOMI): Tämä on niin typerän tehokas, että tämän pitäisi tulla viiden parhaan joukkoon – siis sijoitukseltaan. Ei yhtään kuollutta kohtaa, ei mitään persoonallista – huonommillakin eväillä on näitä kisoja voitettu. Sinänsä täyttä skeidaa, mutta sekään ei ole näissä kisoissa ollut este menestymiselle…

ESPANJA): Näitä etnodancehumppavetoja on kuultu näissä kisoissa jo ihan tarpeeksi, mutta mielenkiintoista on se, että muidenkin maiden etno-vaikutteet ovat tulleet lähinnä espanjalaisesta flamenco-perinteestä. Huono. Onneksi tämä oli nyt tässä.

Roman Polanskin Pianisti

YLEn Teemalta tuli lauantai-iltana Roman Polanskin Pianisti, kehuttu ja palkittu elokuva vuodelta 2002; uskomaton tosiperäinen selviytymistarina Wladyslaw Szpilmanista, natsien tuhoamiskoneistosta kuin ihmeen kaupalla selvinneestä puolanjuutalaisesta pianisti-säveltäjästä.

Tarkoitus ei ole nyt sen kummemmin arvostella tai analysoida elokuvaa, vaan kirjoitukseni funktio on toinen. Siitä hieman tuonnempana.

Vaikka elokuva on välillä todella ahdistava – varsinkin alkupuolen brutaaliudessaan – on se myöskin kokonaisuutena intensiivinen ja otteessaan pitävä tarina ihmisen käsittämättömästä kyvystä venyä kohtalon jo koputellessa olkapäätä, eikä pääosan esittäjäksi olisi ehkä parempaa näyttelijää kuin Adrien Brody voitu valita. Brody pystyi pitämään näyttelijäntyön intensiteetin nousujohteisena elokuvan loppuun asti.

Väkivallasta on Pianistissa riisuttu kaikki antiikin draamojen katharsisuus ja hollywoodilainen ”sankaruus”; jäljelle on jätetty vain nihilistisen kliininen tylyys, eli asian Todellinen luonne. Siinä missä esim. Brian De Palman ohjaamasta gangsteriklassikosta, Arpinaamasta (Scarface), jää Tony Montanan (Al Pacinon loistelias roolisuoritus) suorittamasta, elokuvan lopulla olevasta vimmaisesta ”veriorgiasta” katsojalle jotenkin vapautuneen tyhjä olo siksi, että se väkivalta siinä paikassa ei ole itseisarvona tärkeää, vaan se toimii Arpinaamassa musertavana finaalina ja kaiken elokuvan päähenkilön kehittämän ahdistuksen, turhautumisen ja epätoivon – puhumattakaan itsepetoksen valkenemisesta paljaana ja lohduttomana – kaatopaikkana, jättää Polanskin Pianistissa kuvattu natsien kaikesta ”vimmasta” ja muusta sumutuksesta riisuttu, lähes luonnosmaisen itsestään selvä ja ”helposti toteutettu” hierarkinen väkivalta katsojalle todella ikävän olon. Siitäkin huolimatta, että elokuvan päähenkilön kannalta loppu on onnellinen – jos nyt tuollaista sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Yksi Pianistin dramaturgisista kulminaatiopisteistä on – tai sellaiseksi Roman Polanski lienee kohtauksen tarkoittanut – se, kun saksalainen upseeri, kapteeni Wilm Hosenfeld, löytää raunioituneessa Varsovassa piileskelevän Wladyslaw Szpilmanin, ja pyytää tätä todistamaan olevansa pianisti (raunioituneessa talossa on ehjä flyygeli). No nyt sitten tullaan siihen, miksi tätä juttua olen ylipäänsä alkanut kirjoittaa; tuossa kohtauksessa on sellaista epäloogisuutta ja romantisoitua taiteilijamytologiaa mikä paljastuu vain sellaiselle, joka edes hieman tietää mitä musiikki ja soittaminen vaatii.

Pianisti Szpilman siis on ollut pitkään soittamatta, nähnyt nälkää, ollut natsien vankina pakkotyöleirillä, elänyt maan alla kuin rotta, piileskellyt mielenterveyden ja fyysisen terveyden ollessa välillä vaakalaudalla, mutta Roman Polanskipa ei välitä fysiikan laeista mitään, vaan Szpilman istuu hetken hiljaa flyygelin ääressä, alkaa tapailla Frederyk Chopinin Balladia No.1 opus 23. Kunhan ensin näytellään lievää alkukankeutta, ollaankin jo tuossa tuokiossa ”täydellisessä” konsertti-/levytystasoisessa esityksessä.

SIIS KUN SE ASIA VAAN EI MENE NOIN!

Soittaminen ei ole mikään sellainen lahja, mikä asetettaisiin ihmiseen ja sen jälkeen olisi ihmisessä aina tarpeen vaatiessa otettavissa esiin kuin kaupan hyllystä, vaan monimutkainen – vaikka ihan pohjimmiltaanhan sen pitäisi olla yksinkertaista, mutta se onkin sitten ihan eri asia se… – psykofyysismotorinen taitolaji, jonka ylläpito ja kehittäminen vaatii jatkuvaa ja säännöllistä työtä.

Kuinka uskottavaa olisi, jos joku tennispelaaja olisi pitkään koskematta mailaan, näkisi nälkää, pelkäisi jatkuvasti tulevansa tapetuksi ja sen seurauksena kolkuttelisi mielipuolisuuden portteja, ja sitten yht’äkkiä joku lennättäisi tyypin Wimbledonin miesten/naisten kaksinpelin loppuotteluun, ja elämän kolhima tennispelaaja voittaisi vastustajansa 6-0, 6-0, 6-0? No sehän nyt ei olisi yhtään uskottavaa, piste.

Sinänsä kuka tahansa elokuvaohjaaja saa esittää soittamisesta millaisia mielikuvia tahansa, mutta asian ongelma on se, että se enemmistö yleisöstä joka ei tiedä mitä vakavissaan soittaminen on ja mitä se vaatii ihmiseltä, saa lisävahvistusta humpuukiuskomuksilleen siitä, kuinka muusikot/taiteilijat ”on niinku poikkeusyksilöitä ja niinku tosi lahjakkaita ja niinku sfääreissä odottaa niinku inspiraatiota ja sitten kun se inspiraatio niinku tulee niin sitten niinku ne purkautuu ja niinku toinen niinku todellisuus tulee ja mestarit ei harjoittele kun ne on niinku mestareita niin niiden ei tartte kun ne osaa…”

Tuo siis positiivisin vaihtoehto, yleisempihän on se ”ne mitään töitä tee…”

Toinen, mikä on elokuvissa aina yhtä tuskallista katsottavaa on se, kun näyttelijä näyttelee soittamista, eikä muutoin niin hienosti roolinsa tehnyt Adrien Brody tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Soittamisessahan ei sinänsä pitäisi olla mitään varsinaista ”näyteltävää”, mutta kun näyttelijät ja ohjaajat olettavat, että soittamisen pitää näyttää syvälliseltä ja henkevältä, niin lopputulos on yleensä kammottavaa katsottavaa.

Jos jonkun muusikon kasvot saattavatkin joskus olla soittaessa ilmeikkäät, kuuntelija/katsoja voi olla ihan varma, että niitä ilmeitä ei ole harjoiteltu tai suunniteltu, eikä soittaja edes tiedä omasta ”kasvokoreografiasta” mitään.

Elokuvan kokonaisuuden kannalta nämä huomiot ovat täysin triviaaleja, mutta katson kuitenkin yleisökasvatukselliseksi velvollisuudekseni paljastaa nämä mielikuvateollisuuden luomat pilvilinnat vääriksi ja epärealistisiksi – hieman samoin, kuin puutuin aiemmin Frida Kahlo -elokuvan pohjalta kirjoittamassani sepustuksessa taiteilijuuden mystifisointiin.

Valta vaihtuu Yhdysvalloissa

Barack Obama on valittu Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi, järjestyksessä 44:nneksi sellaiseksi. Ei voi kuin toivoa, että Obama tulisi selkein linjauksin muuttamaan maansa poliittista retoriikka- ja toimintakulttuuria pois George W. Bushin aiheuttamien tragikomedioiden tieltä.

Barack Obama tulee astumaan vaikeaan virkaan, eikä viisautta ja ripausta onnea voi hänelle sen menestyksekkääseen hoitamiseen liikaa toivoa.

Obaman kilpakumppani, John McCain, myönsi tappionsa vaalituloksen ratkettua harvinaisen selvästi ja epädramaattisesti. Vaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, heittivät ehdokkaat – puolin ja toisin – toistensa päälle milloin minkäkinlaista verbaalisäilää, mutta kansan ilmaistua tahtonsa, osoitti McCain esimerkillistä herrasmiesmäisyyttä kannattajilleen pitämässään puheessa.

McCain puhui vailla nöyristelyä tai falskia puhetta ”nöyryydestä”. Hän ei alentunut oman vaalikampanjan syyttelyyn hävityistä vaaleista, eikä kansalaisten syyttämiseen ”väärin äänestämisestä”. Oman häviön tunnustamisen jälkeen hän lähetti reilut onnentoivotukset voittaneelle osapuolelle ja kannustuksen sanat myöskin omille kannattajilleen, jotta hekin hyväksyisivät uuden päämiehen heidän kaikkien presidentiksi.

En voinut McCainin puhetta kuunnellessani olla ajattelematta erästä skandinaavista valtiota ja sen kunnallisvaaleja parisen viikkoa sitten. Vaalien hävinneet osapuolet etsivät syitä tappioihinsa milloin omista, milloin toisten vaalikampanjoista, ja jotkut jopa selittivät – ainakin epäsuorasti – kansan äänestäneen väärin.

Toki presidentinvaalit eroavat lähes kaikissa demokratioissa kunnallis- ja eduskuntavaaleista siten, että presidenttiä valittaessa loppumetreillä on vain kaksi ehdokastarjokasta. Jopa äsken mainitsemassani skandinaavisessa valtiossa viimeisimmän presidentinvaalin häviäjä käyttäytyi kuten totuuden hetkellä tulee käyttäytyä, mutta kuitenkin: John McCainin häviöpuhe oli korostelemattomassa vähäeleisyydessään – ellei sitten lopun ”nostatuksia” lasketa mukaan – elegantti, hyvällä tavalla tunteisiin vetoava ja ehdottomasti sympatiapisteitä keräävä.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

– J. K. Paasikivi