Pekka Pohjola (13. tammikuuta 1952 – 27. marraskuuta 2008)

Liian jyräävä ja mahtipontinen jazz-puristeille, liian älyllinen rokkareille, liian banaali taidemusiikin makutuomareille, liian hämy poppareille, liian luokittelematon markkinakoneistoille.

Tunsi muukalaisuutta kaikkien musiikinlajien sisäsiittoisissa ympyröissä, oli kuitenkin kiinnostunut kaikista musiikeista. Syntyi väärässä maassa väärään aikaan.

Oli jääräpää; vain suomalainen sanoo Frank Zappalle ”ei kiitos”. Suurempi kansainvälinen tunnettavuus-status meni, vaikka on tietyissä piireissä tunnettu maailmallakin.

En omista yhtään Pekka Pohjolan levyä, mutta olen kuullut hänen musiikkiaan aina silloin tällöin eri yhteyksissä, ja vaikka joskus heilutellaan ”huonon maun” rimaa, ei voi olla vaikuttumatta Pohjolan kyvystä luoda yksinkertaisen jyhkeitä teemoja ja tunnelmia.

Vierastan kaikenlaisia ulkomusiikillisia metaforia musiikista puhuttaessa, mutta Pohjolaa kuunnellessa on usein tullut mieleen ”tässä on jotain oleellista suomalaisen miehen mielenmaiseman raskasmielisyydestä, sysimetsän pimeydestä, järvimaiseman lohduttomasta lohdullisuudesta”, mutta tuon lisäksi – jostain takaa kurkistaa ilkikurinen peikko!

Kiitos Pekka, lepää rauhassa.

Valta vaihtuu Yhdysvalloissa

Barack Obama on valittu Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi, järjestyksessä 44:nneksi sellaiseksi. Ei voi kuin toivoa, että Obama tulisi selkein linjauksin muuttamaan maansa poliittista retoriikka- ja toimintakulttuuria pois George W. Bushin aiheuttamien tragikomedioiden tieltä.

Barack Obama tulee astumaan vaikeaan virkaan, eikä viisautta ja ripausta onnea voi hänelle sen menestyksekkääseen hoitamiseen liikaa toivoa.

Obaman kilpakumppani, John McCain, myönsi tappionsa vaalituloksen ratkettua harvinaisen selvästi ja epädramaattisesti. Vaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, heittivät ehdokkaat – puolin ja toisin – toistensa päälle milloin minkäkinlaista verbaalisäilää, mutta kansan ilmaistua tahtonsa, osoitti McCain esimerkillistä herrasmiesmäisyyttä kannattajilleen pitämässään puheessa.

McCain puhui vailla nöyristelyä tai falskia puhetta ”nöyryydestä”. Hän ei alentunut oman vaalikampanjan syyttelyyn hävityistä vaaleista, eikä kansalaisten syyttämiseen ”väärin äänestämisestä”. Oman häviön tunnustamisen jälkeen hän lähetti reilut onnentoivotukset voittaneelle osapuolelle ja kannustuksen sanat myöskin omille kannattajilleen, jotta hekin hyväksyisivät uuden päämiehen heidän kaikkien presidentiksi.

En voinut McCainin puhetta kuunnellessani olla ajattelematta erästä skandinaavista valtiota ja sen kunnallisvaaleja parisen viikkoa sitten. Vaalien hävinneet osapuolet etsivät syitä tappioihinsa milloin omista, milloin toisten vaalikampanjoista, ja jotkut jopa selittivät – ainakin epäsuorasti – kansan äänestäneen väärin.

Toki presidentinvaalit eroavat lähes kaikissa demokratioissa kunnallis- ja eduskuntavaaleista siten, että presidenttiä valittaessa loppumetreillä on vain kaksi ehdokastarjokasta. Jopa äsken mainitsemassani skandinaavisessa valtiossa viimeisimmän presidentinvaalin häviäjä käyttäytyi kuten totuuden hetkellä tulee käyttäytyä, mutta kuitenkin: John McCainin häviöpuhe oli korostelemattomassa vähäeleisyydessään – ellei sitten lopun ”nostatuksia” lasketa mukaan – elegantti, hyvällä tavalla tunteisiin vetoava ja ehdottomasti sympatiapisteitä keräävä.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

– J. K. Paasikivi