Pekka Pohjola (13. tammikuuta 1952 – 27. marraskuuta 2008)

Liian jyräävä ja mahtipontinen jazz-puristeille, liian älyllinen rokkareille, liian banaali taidemusiikin makutuomareille, liian hämy poppareille, liian luokittelematon markkinakoneistoille.

Tunsi muukalaisuutta kaikkien musiikinlajien sisäsiittoisissa ympyröissä, oli kuitenkin kiinnostunut kaikista musiikeista. Syntyi väärässä maassa väärään aikaan.

Oli jääräpää; vain suomalainen sanoo Frank Zappalle ”ei kiitos”. Suurempi kansainvälinen tunnettavuus-status meni, vaikka on tietyissä piireissä tunnettu maailmallakin.

En omista yhtään Pekka Pohjolan levyä, mutta olen kuullut hänen musiikkiaan aina silloin tällöin eri yhteyksissä, ja vaikka joskus heilutellaan ”huonon maun” rimaa, ei voi olla vaikuttumatta Pohjolan kyvystä luoda yksinkertaisen jyhkeitä teemoja ja tunnelmia.

Vierastan kaikenlaisia ulkomusiikillisia metaforia musiikista puhuttaessa, mutta Pohjolaa kuunnellessa on usein tullut mieleen ”tässä on jotain oleellista suomalaisen miehen mielenmaiseman raskasmielisyydestä, sysimetsän pimeydestä, järvimaiseman lohduttomasta lohdullisuudesta”, mutta tuon lisäksi – jostain takaa kurkistaa ilkikurinen peikko!

Kiitos Pekka, lepää rauhassa.

Mainokset

Valta vaihtuu Yhdysvalloissa

Barack Obama on valittu Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi, järjestyksessä 44. sellaiseksi, ja ei voi kuin toivoa, että Obama tulisi selkein linjauksin muuttamaan maansa poliittista retoriikka- ja toimintakulttuuria pois George W. Bushin aiheuttamien tragikomedioiden tieltä.

Barack Obama astuu vaikeaan virkaan, eikä viisautta ja ripausta onneakin voi hänelle sen kunnialliseen ja menestyksekkääseen hoitamiseen toivoa koskaan liikaa.

Obaman vastakilpailija, John McCain, myönsi tappionsa vaalituloksen ratkettua harvinaisen selvästi ja epädramaattisesti. Vaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, heittivät ehdokkaat – puolin ja toisin – toistensa päälle milloin mitäkin, mutta kansan ilmaistua tahtonsa osoitti McCain esimerkillistä herrasmiesmäisyyttä puhuessaan kannattajiensa edessä; ei nöyristelyä tai falskia puhetta ”nöyryydestä”, ei oman vaalikampanjan syyttelyä hävityistä vaaleista, ei kansan syyttämistä ”väärin äänestämisestä”. Oman häviön tunnustamisen jälkeen reilut onnentoivotukset voittaneelle osapuolelle ja kannustuksen sanat myöskin omille kannattajille, jotta hekin hyväksyisivät uuden päämiehen heidän kaikkien presidentiksi.

Jotenkin tuli mieleen eräs skandinaavinen valtio ja sen kunnallisvaalit parisen viikkoa sitten; hävinneet osapuolet etsivät syitä tappioihinsa milloin omista, milloin toisten vaalikamppanioista, ja jotkut jopa kertoivat – ainakin epäsuorasti – kansan äänestäneen ”väärin”.

Toki presidentin vaalit eroavat lähes kaikissa demokratioissa kunnallis- ja eduskuntavaaleista siten, että presidenttiä valittaessa loppumetreillä on vain kaksi kilpailijaa, ja jopa äsken mainitsemassani skandinaavisessa valtiossa esim. viimeisimmän presidenttivaalin häviäjä käyttäytyi kuten totuuden hetkellä tulee käyttäytyä, mutta kuitenkin; John McCainin häviöpuhe oli korostelemattomassa vähäeleisyydessään – ellei sitten lopun ”nostatuksia” lasketa mukaan – elegantti ja varmasti sympatiapisteitä keräävä.