Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantolassa ei ollut ikävää

Aina silloin tällöin on ollut työkavereiden kanssa puhetta, että pitäisi mennä yhdessä jonnekin vapaa-ajan aktiviteettiin. Puheet ovat pitkään jääneet ajatuksen tasolle, mutta viime keväänä kysyin porukalta heti ensimmäiset mainokset nähtyäni, että olisiko aiheellista mennä Pikaparantolaan. Vastaus oli myönteinen, – mitä muutakaan näinä Self Help -kirjojen ja gurujen aikana olisi edes voinut odottaa – joten 29.9.2018 oli aika suunnata askel Kansallisoopperan Alminsaliin!

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Oopperataiteen yksi vaikeimmista tasoista on välttää lajiin sisäänkirjoitettua tahatonta komiikkaa. Koominen ooppera on ehkä kaikista vaikein taiteenlaji, sillä kuinka saada uskottavasti tahattoman komiikan mörkö palvelemaan aidosti koomiseksi tarkoitettua tekstisisältöä. Asia erikseen on sitten se, minkälaisen musiikillisen sisällön kukin kokee ”hauskaksi” – kitarafestareilla Unkarissa 1980–90-lukujen taitteessa siihen riitti yleisön reaktioista päätellen se, että kappaleessa oli aineksia nk. kevyestä musiikista.

Pidän Iiro Rantalasta oikeastaan kaikilla tasoilla. Hänen tahallisesti tahattoman huono kökköhuumorinsa toimii tahallisessa myötähävettävyydessään hänen itsensä presentoimana aidosti epäaidon hauskuuttavasti. Ellei Rantala olisi vakavasti otettava ja poikkeuksellisen monipuolinen ja moneen venyvä muusikko, ei hänen sinänsä kömpelölle, mutta vilpittömän poikamaiselle kakka- ja alapäähuumorille jaksaisi pitkään hörähdellä.

Minna Lindgren on mahdollisesti Suomen paras taidemusiikkitoimittaja. Hän on kuivan sarkastisella ja lakonisella huumorillaan onnistunut pyyhkimään pölyjä pois siitä pönöttävästä tavasta, jolla nk. klassisesta musiikista säveltäjineen ja esittäjineen on ollut tapana puhua.

Mitä tahansa Iiro Rantala sanoo, kuulostaa se sekä viisaalta että hyvällä tavalla pöljältä.

Mitä tahansa Minna Lindgren sanoo, kuulostaa se sekä älykkäältä että hauskalta.

Suomalainen musiikkityöläinen Matti Sunell on tehnyt pro gradu -tutkielman (2011) otsikolla Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysi, jossa pureudutaan Abba-soinnin saloihin.

Matti Sunell: Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysi

Mitä tekemistä Abballa on Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantola-oopperan kanssa?

Jokainen Abban kappaleista cover-versioita kuunnellut voi tehdä sen huomion, että muuten kelvollisesti – ellei peräti erinomaisesti – toteutettu kopiointiyritys tai uudelleentulkinta jää lähes poikkeuksetta harmaahiirulaiseksi alkuperäiseen verrattuna, sillä ominaissointi on Abban kohdalla samalla tavalla tärkeä ja sävellysten rinnalla yhtä painava elementti, kuin vaikkapa 1900-luvun alkupuolen ranskalaisessa musiikissa linjalla Debussy & Ravel, joiden kimppuun ei voi käydä venäläisellä emotionaalisella vuolaudella tai saksalaisella arkkitehtonisella kurinalaisuudella, jos tuollaiset streotypistävät kärjistykset nyt sallitaan, vaan pitää tavoitella nk. ranskalaista sointia, mutta ei siitä nyt enempää.

Pikaparantolassa Iiro Rantala & Minna Lindgren olivat kyllä teoksesta vastaavina tekijöinä, mutta he eivät olleet lihana, luuna, vetenä ja verenä lavalla. Siten heistä juuri heidät tekevä ominaissointi puuttui, ja sitä myöten koko se psykofyysis-auditiivinen paketti, joka tekee heistä todellisesti läsnäolevina persoonina niin ainutlaatuisia. Rantalan ja Lindgrenin tapauksissa teot ja persoona ovat yhtä, ja toisen elementin poisjättäminen voi helposti romuttaa koko korttipakan.

14 x Pikaparantola

Oliko Pikaparantola hauska?

Pikaparantola oli hauska. Iiro Rantalan pianovetoista tuotantoa tuntevat voivat hämmästellä ehkä sitä, että musiikki ei kuulostanut erityisen rantalalaismaiselta, vaan sujuvasti kirjoitetulta ja ilman negatiivista arvolatausta todettuna funktionaaliselta käyttömusiikilta, jonka musiikillinen hauskuus tuli häpeilemättömistä lainoista niin tunnetuista melodianpätkistä ja teemoista, että niiden oikeita nimiä ei saa edes päähän. Rantala tuntee mozartinsa ja bizet’sä, – ja samalla suunnilleen maailman kaiken muunkin musiikin – mutta jos joku luulee, että kyseessä on moderni ooppera, niin voin iloksi tai harmistukseksi ilmoittaa, että Pikaparantola ei ole moderni ooppera, vaan ajattomasti traditionaalinen ooppera.

Voi ihan perustellusti ajatella, että Rantalan ja Lindgrenin ooppera on koomisena oopperana suoraa jatkoa W. A. Mozartin vastaaville teoksille. Tarinat on tosin siirretty moderniin maailmaan, mutta ihminen ei facebookeista ja instapäivityksistä huolimatta ole juurikaan muuttunut, joten draamankaari ei kauheasti Mozartin ajoista eroa. Meidän aikanamme vain omaa ja kanssakulkijoiden neuroottisuutta on hieman helpompi ruokkia – kiitos teknologisen kehityksen.

Eräs seurueeseemme kuuluva tokaisi esityksen jälkeen aika osuvasti, että tekijät ovat saattaneet ajatella, että on automaattisesti jotenkin hauskaa, kun oopperalaulaja laulaa mm. sanat heippa, jaksaa jaksaa, jaxuhali & some – tsemppiä unohtamatta. Tavallaan se onkin hauskaa, mutta onko komiikka silloin tahattoman tahallista, tahallisen tahatonta, tahattoman tahallisen tahatonta vaiko tahallisen tahattoman tahallista – en tiedä.

No, ehkä sitä ei tarvitse analysoida.

Suomen Kansallisoopperan Alminsalissa toteutettu esitys oli erinomaisesti toteuttu. Varsin minimalistisesta lavastuksesta oli puristettu hienosti kaikki tehot ulos, ja ohjauksen ajoittainen kesäteatterimaisen säheltävä ote oli taatusti harkittu rikos, ja sellaisena tälläisessä teoslajityypissä oikea ja onnistunut ratkaisu.

Erityiskiitos solisteille ja orkesterille, joiden työlle ei jäänyt moitteen sijaa. Laulajista kaikki olivat vähintäänkin tehtäviensä tasalla, ja täytyy vielä todeta, että kansansuosikiksikin profiloitu(nut) Waltteri Torikka on laulajuutensa lisäksi karismaattisesti säteilevä lavaleijona, joka hallitsee koomisissa rooleissa vaadittavan nopean reaktiokyvyn ja hallitun kaoottisen läsnäolon.

Päivi Nisula elämäänsä kyllästyneenä ja kyynistyneena respana oli juuri niin väsynyt, kuin oli tarkoituskin, ja Johanna Rusanen oli roolissaan sekä aidosti että lajityypiltä vaadittavan epäaidosti aito komedienne.

Esityksen jälkeen oli mielenkiintoista havaita, kuinka Pikaparantola herätti eri ihmisissä erilaisia reaktioita aina huomattavasta innostuksesta hieman varautuneempaan tunnelmointiin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kukaan ei ajatellut reilun parin tunnin menneen hukkaan.

Oli ilo, kuten radiotoimittaja Kalle Haatasella on tapana todeta jokaisen jututusohjelmansa päätteeksi.

Linkki Kansallisoopperan Pikaparantolan infosivustolle

Tsemicoachaan sun poissaolon voimattomuuden olemattomuuden siedettävään raskauteen

Pidetään lippu korkeella ja kohdataan fiilikset puolitankoisinakin. Laiffi on vain tsemiä ja tsemi mentaalist äksönii.

-Petri Sainio 28.10.2013

 

Joo ei täs mitää. Possel voi olla trabölssii näitten juttujen kaa, mut sun pitää erottaa sun sä ja sun ite, ne ei oo samoi datoi. Kun sä sen teet sä vapaudut ja sä löydät boltsiin rauhan ja sielt innerspeissit sä löydät sun tsemin ja ku sul on tsemi sä oot elämän edessä redi ja sä huomaat et elämä tarjoo sulle isoa optioo. Sun sisäinen biisoni on nii stydi et onks juttu uutta vai vanhaa siisonii ni siit ei kukaa maindaa. Sä oot sun äksönin riisöni ja muut kelaa mitä kelaa. Sä huolehdit vaan sun omast kelast ja ku se on okei ni sä pystyt huolehtii toisistki, frendeist.

 

Kun sä eksploreeraat sun sisimmän floun sul ei oo rajoja ja sä voit lentää mihin vaan mistä vaan ja millon vaan. Pidä kiinni siit, se on se sun laiffioptio.

 

Elämäs voi pyärtyy nii monel tapaa. Sä voit pyärtyy siis ihan elämäst itsestään kun sä avaat sun sydämen kaikelle sille mitä toi kosminen datasysteemi meille opettaa. Sun pitää avautua sille et sä oot kanava ja sit ei ookkaa enää mitää huolt hei mistää. Sisäinen tsemi hoitaa sua ja sun ympäristöö, tiätsä. Se on sikamagee fiilis.

 

Meil kaikil on aforismikirja annettuna sydämis ja fiilikset on se metrojuna joka kuljettaa ne sanat ulos maailmaan posselle, jengille ja frendeille.

 

Laiffi on tosi simppelii. Sun pitää vaan hengittää sisään ja ulos. Kun sä teet sen kokosydämisesti, universumi hoitaa loput sun puolest. Toiset kulkee kinttupolkuu, toiset vetää motaribaanaa, mut kaikki voi päästä saman diipin fiiliksen äärelle – omaan tahtiin. Siis hei houppii on, koko possella.

 

Oli taas überfantsua kokea ja jakaa tääkin päivä elämäst lähimmäisten kaa, siitä kiitos mm. sulle lukija, ja koko lärvikirjaskenelle. Mä toivotan kaikille diippii driimistriimaus-osastoo ja innerspeissin tietosuuden kasvuu ja mä ajattelin jakaa mun kuvaduunin jossa mä käsittelen ihmisenä olemist täs paranoidis ja ristiriitases maailmas. Elämä on välil rankkaa ja epäoikeudenmukast, mut jos sä pidät sun unelmist kii ni aluks ne voi tuntuu sekavilt ja sä oot sit niinku et houples, mut sit ku sä vaa löydät sen sisäisen tsemin, nii se lanka alkaa aueta ja horisontis on yksinäinen poutapilvi. Sitä mä täs kuvas yritän ilmentää ja mä toivon, et koko posse ja tää yhteisö ja kruu vois vaikka meditoida ton kuvan edes. Mä tosiaan uskon, et joku valaistuminen voi saavuttaa sutkin. Hyvää yöt, hei!

PS: Tän duunin nimi on ”Tuska – kaaos – horisontti – toivo” (Pain – Chaos – Horizon – Hope).

 

Näit rullii me kaikki keritää, kunhan vaan – keritää, hei!

 

Hei kiitti hei supportist, mut meis kaikis – koko posses – on talenttii ja oikeestaan äkchöli talentti tulee toisist ihmisist, frendeist, siit et sä tallaat aistit avoimina ja oot niinku ouppen koko maailmalle. Silleen kaikki ruokkii toinen toisiaan ja me imetään/imetetään meijän energiavirtoi suuntaan ja kolmanteenkin. Meis kaikis on se mä ja itse ja sit on se kolmas elementti, lähimmäiset, siis koko maailma: posse, kruu, frendit.

 

Elikkäs frendit on muuten tosi tärkeit.

 

Ja siis tätä poustausta ei todellakaan olis ilman seuraavii kanssavaeltajii: Taina, Iiro, Lauri, Anna, Katja, Outi, Anu ja Anne-Maria. Ja megatänksit extrasupportist viel lisäks seuraaville tyypeil: Sari, Janne, Sanna, Antti, Imre, Antti Veli-Matti, Max, Riku, Olli, Sini, Mikko, Elina, Teemu ja Said.

Kiitti hei kaikille! Jatketaa ja palaillaa, coachataa ja hengataa – JES!JES!JES!

Haittaveron viesti ja logiikka?

Hallitus on ilmoittanut haluavansa lisätä verotulojaan kiristämällä mm. sokeri-, tupakka-, alkoholi- ja polttoaineveroja (nk. haittavero), mutta tämä toimenpidehän antaa kuuliaiselle kansalaiselle sellaisen signaalin, että valtion tuloista huolehtiva ja vastuuta kantava kokee velvollisuudekseen kuluttaa entistäkin runsaammin makeisia, tupakkia, viinaa ja bensaa, sillä niiden käyttö kasvattaa tehokkaimmin valtion verotuloja, ja sitä kautta meidän kaikkien yhteistä hyvää.

Kaikki kansanedustajatkaan eivät tunnu haluavan lisää verotuloja. Aamun Helsigin Sanomien (s. A5) mukaan Oras Tynkkynen (vihr.) on opastanut, että omilla päätöksillä voi vaikuttaa maksamiinsa energiaveroihin; voi vaihtaa vähäpäästöiseen autoon, tehdä etätöitä tai muuttaa lähemmäs työpaikkaa.

Tynkkysen neuvot ovat verotulojen keräämisen kannalta järjettömiä ja epäloogisia – vai eikö Valtio oikeasti haluakaan lisätä plusmerkkistä kassavirtaansa? Eikö haittaveron pitäisi olla tehokkaasti toimiakseen kannustinvero; ”sen ja sen tuotteen verotusta korottamalla me poliitikot kannustamme juuri Sinua, rakas veronmaksajakansalainen, ostamaan enemmän kyseistä tuotetta, sillä haluathan Sinäkin, että Valtiosi talous lepää vahvalla pohjalla.”

Loogisinta olisi korottaa hyvinä pidettävien asioiden verotusta, sillä silloin Valtio voisi vedota kansalaiseen siten, että suosimalla vaikkapa terveellistä ravintoa ja tuulivoimaa, voisi kansalainen X parantaa sekä omaa, että ympäristönsä, hyvinvointia, ja lisäksi tuottaa tehokkaasti varoja Valtion pohjattomaan kassaan.

Mutta eivätpä logiik- ja politiikka ole ennenkään näyttäytyneet ylimpinä ystävyksinä, joten turhaan kaiketi valitan – vai luulisiko joku vakavissaan, että julkkisaviopari Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen hehkuisivat onnesta ilmoittaessaan YLEn pääuutislähetyksessä klo:20.30 kaikelle kansalle ”Suomessa ei olla myyty kuukauteen yhtään viinaa eikä tupakkaa – kiitos, rakkaat kansalaiset!”

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

Tuleva kulttuuriministeri, Paavo Arhinmäki (Vas.), on tämän aamun Helsingin Sanomien (20.6.2011, sivu A5) mukaan todennut seuraavaa:

Jalkapallo ja kulttuuri ovat minun intohimojani ja kaikki, mitä teen, liittyy joko jalkapalloon tai kulttuuriin.

Kaikki? No tarkemmin ajatellen; kaikki mitä ikinä teemmekin, on kulttuuria. Tämä iloinen tosiasia pätevöittää kenet tahansa kulttuuriministeriksi.

Spesifioidumpaa kulttuuriosaamista löytyy sitäkin varsin vaivattomasti. Lähipuistoni ammattijuopot edustavat tietynlaista juomakulttuuria, ja näin ollen heidän joukostaan löytyisi varmasti pätevä kulttuuriministeri. Lähikauppani Saarioisten- ja Pirkka-valmislihapullapakkauksien välistä kulutusratkaisuiskua pähkäilevä asiakas edustaa ruokakulttuurista toimijaa, joten tämänkin voisi hihasta nykäisten pyytää kulttuuriministeriksi. Millä tahansa tavalla – apostolinkyydistä lastenvaunukyydin kautta autokyytiin – liikenteessä liikkuva ihminen edustaa jonkinlaista liikennekulttuuria, joten pelkästään tästäkin maasta löytyisi noin 5 375 276 potentiaalista kulttuuriministeriä.

Me ollaan kulttuuriministereitä kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan kulttuuriministereitä elämän
ihan jokainen…

Dostojevskin ”Idiootti” – 142 vuotias nykytaideteos?

Suomen Kansallisteatterissa on vähän aikaa sitten saanut ensi-iltansa Janne Reinikaisen ohjaama näytelmäsovitus Fjodor Dostojevskin (11/11/1821 – 28/01/1881) romaaniklassikosta Idiootti (ensimmäinen julkaisu venäjän kielellä 1868).

Eilen rautatieasemalle kävellessäni sattui Kansallisteatterin ulkoilmoitustaulujen kohdalla oman kävelynsä hetkeksi keskeyttämään hieman kypsemmässä iässä oleva, hyvin vetreäkuntoisen oloinen pariskunta. Mies katsahti ilmoitustaulua happamin ilmein, ja hetken kuluttua kuului jo omassa päässäni legendaariseksi muodostunut lause

”Idiootti…taas joku nykytaidejuttu…”

Tämän jälkeen pariskunta poistui paikalta yrmeästi mutisten.

Niinpä; kaikista painavin taide on sen syntyvuosisadasta/-tuhannesta riippumatta aina ajankohtaista iättömässä ja ajattomassa yleisinhimillisessä todistusvoimassaan, ja näin ollen siis aikakaudesta riippumatta nykytaidetta, eli meidänkin ajassamme puhuttelevaa ja sitä koskevaa informaatiota.

Paras komiikka syntyy usein tahattomasti arkisista tilanteista nousten.