Henrik Ibsen: Peer Gynt – arvio Ryhmäteatterin ensi-illasta 3.2.2017

Kuulun siihen sivistymättömään kansanosaan, joka ei aiemmin ole nähnyt – kuten ei lukenutkaan – Peer Gyntiä, joten menin Ryhmäteatterin esitykseen avoimin mielin ilman ennakko-odotuksia, vaikkakin kera itselleni ominaisen ripauksen klassikkokarsastusta.

Hyvä, että menin.

Ryhmäteatterin Gynt oli hyvä muistutus siitä, että vaikuttavaan ja ihmistä sisältä koskettavaan näyttämötaideteokseen ei vaadita ihmeitä. Hyvä teksti, erinomaiset näyttelijät ja näkemyksellinen ohjaus – siinä se!

Santtu Karvosen rooli Peer Gyntinä on huikea suoritus sekä fyysisenä näyttelijätyönä että eläytymisenä paikkaansa maailmassa etsivänä räpiköijänä ja kipuilijana, joka harvoina onnistumisenkin hetkinään on lopultakin säälittävä luuseri elämän raadollisella pelikentällä; mies, joka pettää muita ja jota petetään, mutta joka lopulta on itse itsensä pahin vihollinen.

Karvosen näyttelijätyön psyykkiseltä venymisellä ei ole rajoja.

Mitä tulee Minna Suurosen moniin rooleihin tässä näytelmässä, niin kerta kerran jälkeen mieleni on hänet lavalla nähtyään vallannut yhä voimallisemmin ajatus, että siinäpä yksi kaikkien aikojen suurimmista luonneroolien tekijöistä – koko maailmassa.

Suuronen kuuluu niiden harvojen ja valittujen näyttelijöiden joukkoon, jotka voivat tappaa kanssakokijansa seisomalla lavalla sanomatta sanaakaan, tai naulita katsojan ristille nopealla vilkaisulla ja parilla jähmettävällä sanalla. Tai liikuttaa sisälle jumiutuneita tunteita äänenvärin ja pikkurillin heilautuksen vähäeleisen intiimillä kontrapunktilla.

Mikä tärkeintä, Minna Suuronen on todellinen artikulaatiovirtuoosi.

Olen yleensä suhtautunut penseähkön viileästi runomuotoisen kielen käyttöön teatterissa, mutta tällä kertaa kieli rokkasi kuin se kuuluisa hirvi, ja Juha Kukkosen sovitus Otto Mannisen suomentamasta Henrik Ibsenin alkuperäistekstistä nykykielisine lisäyksineen ja viittauksineen meidän aikamme maailmaan ja sen asioihin sulautuvat kokonaisuuteen kuin kerma pastakastikkeeseen.

Dramaturginen jännite pysyy yllä läpi koko näytelmän. Ainoastaan ensimmäisen puoliskon puolenvälin jälkeen oli aavistuksenomainen tunne lievästä paikallaan polkemisesta, mutta aistimuksesta otettiin nopeasti niskalenkki ja väliajalle lähdettiin Peerin äidin kuoleman näyttämöinnistä liikuttuneina ja vaikuttuneina.

Joku saattaisi kritisoida esityksen melko runsasta auditiivista maisemointia, mutta Max Richterin sävelittämä ambientkellunta toimi sekä katsojaa sopivasti teoksen reaalitapahtumista vieraannuttavana ja siten tarkkanäköisyyttää lisäävänä että Peerin sisäistä autiutta syventävänä elementtinä.

Lavastus toimi hienosti eri suuntiin heijastuneilla viitteillä pelaten ja siten antaen katsojan täyttää mahdolliset kysymysmerkit omilla peloillaan, kaunoillaan ja traumoillaan, ympäröivillä reaali- ja valemaailmoilla.

Hahmona Peer Gynt on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin aikoihin. Yhtymäkohdat erään teollisuusvaltion uuteen presidenttiin eivät suinkaan ole ainoa mieleen tuleva assosiaatio, vaan jokainen meistä tuntenee varmastikin jonkun Peerin kaltaisen lajitoverin, vai asuuko meissä kaikissa kovan paikan tullen pieni Peer – ihminen, joka haluaa selittää asiat aina ja kaikissa tilanteissa oman itsensä kannalta parhain päin. Noita teemoja on hyvä mennä Ryhmiksen näyttämön äärelle miettimään.

Iso kiitos koko tiimille ja kaikille näytelmässä osallisina olleille. Näyttämötaide on arvokas asia.

___________________________

Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

Mainokset

Hyvää 150-vuotissyntymäpäivää, Jean Sibelius!

Terve Janne,

ja hyvää syntymäpäivää sinulle. Toivottavasti joku älyää tarjota lasin kuohuvaa. Ja jotain purtavaakin, eikä kahvi ja konjakkikaan pahaa tekisi.

Niin ja kiitos. Siis elämästä ja musiikista.

Hyvä muuten, että poltit sen Kasin, sillä tämän Seiskan jälkeen kaikki olisi ollut turhaa. Tässä on elämä pulkassa ja maailma hallussa ja hallinnassa. Eikä siitä pulkastakaan tosin nyt suurempaa väliä, kun lunta ei täällä Kämpin lähialueilla ole juurikaan vielä ollut, jos tuleekaan.

Vähän siitä Seiskasta vielä. Asioita tunnut siinä tarkkailleen taivaalla liitelevän kotkan perspektiivistä. Ehkä pientä haikeutta tuntien, mutta kuitenkin turhia murehtimatta. Orgaanisemmaksi ja kiteytyneemmäksi ei sinfonia voi tulla, tähän oli hyvä lopettaa.

Hyvää jatkoa, missä ikinä oletkaan. Niin ja terkkuja Lennylle myös – vieläkö se polttaa tupakkaa?

Pärjäile, minäkin yritän.

-Petri

PS: Terkkuja Ainolle.

Tänään Pariisi ei ole toisaalla

En ole rasisti, mutta” –alkuinen lause ei eroa mitenkään ”en kannata terroria, mutta”-alkuisesta lauseesta. Molemmissa yritetään ainakin epäsuorasti saada asenteellinen tai toiminnallinen pahuus psykologisesti hyväksytymmäksi lyömällä johonkin ihmisryhmään tai valtioon kaiken selittävä leima, jonka turvin ”toiset” voidaan demonisoida ja eriyttää – niiksi toisiksi.

Se, mikä tapahtuu massamedian välityksellä julkisesti, tapahtuu yleensä ensin yksityisessä ja lähiyhteisöllisessä mittakaavassa pienemmin. Jos niille pienemmille pahoinvoinnin alkuiduille ei löydy mielekkäämpää purkautumiskanavaa, kuin käsittelemättömän vihan aikaansaama toiminta joko yhteisöllisen tai itsestä lähtevän eristäytymisen ja toivottomuuden seurauksena, kasvaa yksityinen koko yhteiskuntaa – ja nykyään maailmaa – koskettavaksi ääriryhmälähtöiseksi pahuudeksi.

Pahuuden päästyä valtaan, saavat sekä ”en ole rasisti, mutta” että ”en kannata terrorismia, mutta” –leirit vettä myllyynsä, ja loppumaton koston ja pahantahtoisuuden kierre on puolin ja toisin valmis. Vääryyden maltillinenkin myötäily ruokkii lopulta ääriajattelua ja siitä voimansa saavien tahojen häikäilemätöntä populismia ja vallanhimoa.

Vihaa tunteena ei sinänsä tule kavahtaa. Viha on olemassa olevan inhimillisen tunnesupersateenkaaren elementti siinä missä rakkaus, ilo, suru, rohkeus, pelko, välinpitämättömyys ja intohimokin. Vihan pirullisuus vain on siinä, että se on niin kovin usein lähellä rakkautta  – turhaan ei runoilija ole kirjoittanut ”kas rakkaus ja viha, ne kulkee käsikkäin”.

Jos rakkautta ruokkii, se pysyy ja kasvaa. Jos vihaa ruokkii, se kasvaa ja tuhoaa sekä vihaajan että tämän lähiympäristön kerrannaisvaikutuksineen. Jos rakkautta ei ruoki, niin se kuolee kääntyen pahimmassa tapauksessa vihaksi. Jos viha ei saa ravintoa, se alkaa epäillä itseään, ja parhaimmassa tapauksessa kääntyy kohden rakkautta.

Vihantunnetta ei kuitenkaan voi tappaa väkivalloin. Oman vihansa voi kutsua pöytäänsä keskustelemaan. Siltä voi kysyä ”mistä tulet, mikä sinua on ruokkinut?”.

Jos ihminen kuuntelee omaa vihansa tarinaa, on yksilöllä ja hänen tuntemallaan vihalla mahdollisuus käydä tasavertaista ajatustenvaihtoa. Parhaimmassa sitä seuraa ensin lähentyminen, ja lopulta muureja murtava ja lukkoja avaava oivallus, sisäinen kirkastuminen.

Aiemmin tunnistamattomaan vihaansa tutustunutta ja sitä kautta siitä vapautunutta ja vihantunteensa kanssa toimivaan suhteeseen päätynyttä ihmistä ei ole enää helppoa houkutella ääriajattelujärjestöjen kelkkoihin.

Tavallinen riviterroristi tai -rasisti voi olla usein itsekin kolminkertainen uhri. Riittää, kun on aluksi surkeat lähtökohdat ja negatiivinen ympäristö. Seuraavaksi jonkun radikaaliryhmän metsästäjä lupaa vaikutusvaltaa ja merkityksellisyyttä elämään, ja uhrin käytyä aivopesun läpi sen edessä murtuen, on hän lopulta jonkun ääriryhmän vanki.

Vaikka Pariisi on aina toisaalla, voimme me kaikki olla tänään pariisilaisten kanssa muistaen sen, että Pariisi voi olla missä tahansa. Jokaisella on oma pieni Pariisinsa, näkyvillä tai näkymättömissä, lähellä tai kaukana.

Peace & Love

Aforismeja, ajatelmia & mietelauseita

Ollako rehellinen vai voidako huonosti, siinä pulma.

Tänään takaisku tuntuu, huomenna puhuu. Kuuntele ja kasva.

Luetusta jälki, yksittäisistä kirjoista ei mitään. Sanamerten syvyyksissä humanismin alku ja loppu.

Aatteellisuus tappaa aatteiden ytimen, täydellisyyden ihanne vääristää hyvät tarkoitusperät betonisiksi dogmeiksi. Elonkorjaaja viimeistelee.

Kypsyyden korkein aste on mädäntyminen.

Läpijäätynyt puu halkeaa pehmeää helpommin. Niin ihminenkin.

Juridinen parisuhdesopimus: vähemmistöiksi tituleeraamillammekin oltava oikeus lyödä päätä seinään – virallistutetusti.

Menestyvän miehen takana armada osingoille pyrkiviä naisia, menestyvän naisen takana legioona sabotointihaluisia miehiä.

Kehityskeskustelu: unissakävelijä takaperinkävelee syöttötuoliinsa.

Yksimielisyyteen pakottaminen johtaa yhtä hyvään lopputulokseen kuin keltataudin lääkitseminen valkaisevalla ihovoiteella.

Poistaa peilit huoneista. Etsii vihattavaa, syyllistä. Yrittää vaientaa apua huutavan loukatun lapsen.

Eväinään tietämättömyydestä kumpuavat ennakkoluulot sekä niistä sikiävä asenteellisuus, suuntaa sivistyneistö piknikille oman mukavuus- ja vahvuusalueensa ulkopuoliseen metsään. Kompassina oma kupla selkeine karttasovelluksineen.

Isku, paniikki, putoaminen. Hiljaisuus, virkoaminen, valonpilkahdus – majakka. Nousu, hyväksyntä, selviytyminen – päämäärä. Kasvu.

Ole sitä millaiseksi et halua lapsesi tulevan.

Kohtuullisella päivittäisstressiannoksella majakka pysyy näkyvissä, liiallisella vauhkoonnuttaa kompassin pannen purjeet lepattamaan hallitsemattomasti.

Kipeimmät haavat elein ja ilmein komentaen, vaikenemalla puhuen.

Nauti matkasta Onnelaan, sillä perillä odottaa happikato – kultainen umpihäkki.

Joko tulet sellaiseksi mitä he eivät olleet tai tuhoudut.

Opetan ymmärtääkseni, oppiakseni. Selitän toiselle, itselleni.

Pelon ja niskaan hengittävän häpeän voittaminen. Sinuuntumisen alkupiste.

Tartu hetkeen, jotta se voisi tarttua sinuun – loppuelämäksesi.

Arimmilla kipupisteillä terävin näkö, virittynein tuntoaisti, herkimmät korvat.

Älykkyys tarjoaa valmiita vastauksia, viisaus kylvää siemeniä.

Katson ikkunasta ulos. Valitsen jalkineet.

Keho haurastuu, ymmärrys valpastuu. Etupihan väriloisto haalistuu, takapihan multa muhevoituu. Tuoksut sakenevat, varjojen ääriviivat pehmenevät. Rajallisuus puhuu.

Järjen on helppo hyväksyä mikä tahansa väistämätön, lopullinen. Emootio seuraa valovuosien päässä perässä.

Vaikka saisit ikimetsän paksuimman puun kaadettua, on maassa kiemurtelevalla juuristolla valta ja voima kampata sinut maahan sylkemään suustasi multaa ja sammalta, verta ja hampaita.

Pysähtynyt aika, kristallisoitunut hetki; ajaton, ikuinen – valoakin nopeampi.

Ikävä on rakkauden kunniavieras.

Odotamme taivaankannen kirkastavaa salamaa, vaikka niistä rajuinkin katoaa rytinän jälkeen jättäen loittonevaan horisonttiin unohduksen haalean muiston. Tasainen valo lämmittää syvimmänkin meren.

Rakkaus on peilisali, jonka keskiössä seisot toiveinesi ja pelkoinesi unelmiesi ja painajaistesi ristikuulusteltavana. Kaikkien monistuneiden hahmojen joukosta yrittää sinua lukeva sielu löytää kasvualustaa luottamukselle; pientä maapalstaa, johon kylvettyä siementä voisi kastella rukoillen, ettei myrskyinen hallayö tuhoa itävää tainta.

Seitsemän haikua

Heräsin haikuun.
Kielenkantahäivähdys,
mieli lennossa.

Aamunkajastus,
ainutkertainen, tosi.
En enää muista.

Ovi avoinna
aamulla suihkun jälkeen.
Ilta sulkee sen.

Tavoitti sanat
kielen päällä olleelle.
Uni kivettyi.

Lopullisuus on
kivuista luonnollisin.
Taistelen vastaan.

Hän lensi jo pois
kysymättä lupaasi.
Syyslehti maassa.

Laskiaistiistai.
Lumettako maisema
suljetuin silmin.

Epäselväksi jää, mitä Jari Ehrnrooth lopulta haluaa

Lauantain Helsingin Sanomissa (10.1.) ollutta, Jaakko Lyytisen kirjoittamaa artikkelia tutkija-kirjailija Jari Ehrnroothin ajatuksista otsikolla Havaintoja nollatilasta, on allekirjoittaneenkin lärvikirjaseinällä jaettu sen verran paljon kera ihastuneiden kommenttien, että oli pakko lukea artikkeli uudestaan ja selvittää, oliko se todella niin päätön kuin ensilukemalla tuntui.

Toisella lukemisella se tuntui ensikosketustakin päättömämmältä.

Jos olisi aikaa ja voimia, voisi paloitella jutun auki kappale kappaleelta, mutta nyt heitän vain oman pinnallisen yleispikarykäisyni kirjoituksen herättämistä kysymyksistä.

Jari Ehrnroothin irralliset ajatukset ovat paikoin sinällään ja itsellisinä iskulausefragmentteina hyviä ja viisaitakin, mutta ajatuksellisen logiikan sisäinen dialogi suhteessa kokonaisuuteen tuntuu välillä olevan täysin hukassa.

"Juuri tälläistä näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti."
”Juuri tälläistä näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.”

Ehrnroothin perusväittämä ”hyvinvointiaate on onttouden oire” osuu osin oikeaan, ja itsekin olen jo ajat sitten väsynyt hyvinvointivaltioliturgiaan ja sen vain vaivoin piilotettuun arvoväittämään, että elämässä on kaikki hyvin, kun elämässä on – ”kaikki hyvin”.

Ei tietenkään ole.

Mutta artikkelin kokonaan luettuaan jään miettimään, että mitä Jari haluaa – tietääkö hän sitä itsekään?

Tuntuu haluavan ainakin ”aatteita”, eli keittiöpsykologisesti tulkittuna ”vahvaa isää”. Toisaalta hän ilmoittaa vastustavansa dogmaattisuutta.

Haluaako hän taas jotain massoille suunnattuja ideologioita, jotka lupaavat Kuun taivaalta, uuden uljaan maailman sekä uhrauksientäyteis teitä kohden Paratiisia, mutta jotka johtavat vain salaisen poliisin kuulustelukeskuksiin, vankileireihin, sensuuriin, urkintaan ja mielivaltaan?

Tuskin sentään, mutta ihmiskunnan historia on jo lukemattomia kertoja osoittanut sen, että lopulta ihminen pilaa parhaimmankin aatteen.

Ehrnrooth on tyypillinen keski-ikäinen, hyvinvointikakkavahinkokriisistä kärsivä nostalgikkomies. Ennen kaikki oli paremmin ja muuttuva maailma pelottaa, joten siksi pitää päästä taas the Rolling Stonesin konserttiin, noin kuvainnollisesti ainakin.

 

Hesarin jutusta on helppo päätellä, että Jari Ehrnrooth on aina ollut suuri totuuden ja maailmankuvaa selkiyttävien vastausten etsijä, ja yhtä helppoa on huomata, että aina hän on joutunut pettymään, tullut petetyksi.

Tulee myös esille, että Ehrnrooth – ihan kirjaimellisestikin – juoksee omaa itseään pakoon.

Häntä ei myöskään kiinnosta se, että onko Jumala oikeasti olemassa vaiko ei, vaan häntä kiinnostaa se, että onko ihminen Jumalan vai Jumala ihmisen.

Siis niinku. Joku.

Se, että Ehrnroothin viittaamina menneinä aikoina yleinen retoriikka on ollut hänen nykyisiä arvojaan (?) myötäilevää, ei suinkaan tarkoita sitä, että silloin olisi toimittu niiden välitettyjen arvojen mukaisesti. Yleensä päinvastoin; siitä puhe, mistä puute.

On hämmästyttävää, että noinkin älykäs mies voi olla niin pirun naiivi ja henkisesti sokea.

On varsin paradoksaalista, että Ehrnrooth puhuu kriittisesti ”minäkeskeisestä ajastamme”, mutta samalla tuntuu kuitenkin pyörivän huomattavan runsaasti oman napansa ja sen aiheuttaman totuusretkeilykiiman vaikutuksen alaisena.

Hämäräksi jää myös Ehrnroothin valitus henkisyyden puutteesta ajassamme – eihän tässä tarvitse kuin selata omaa Facebook- tai Twitter-seinäänsä huomatakseen, että henkisyysvyörytys on massiivista; toinen toistaan ihanampia ja valaistuneempia meemejä Todellisesta ja Syvähenkisestä Elämästä pukkaa siihen tahtiin, ettei ”En halua nähdä tätä näet vähemmän tämänkaltaisia julkaisuja”-valiketta edes kerkiä klikata uuden elämänviisauden jo hyökätessä kimppuun.

Asia erikseen onkin, mitä tekemistä tällä kiiltokuvahenkisyydellä on minkään asian kanssa, ja varsinkaan – henkisyyden.

Mitähän Jari Ehrnrooth ajattelee nyt esittämistään ajatuksista 10 vuoden kuluttua?

///////////////////////////////////////

Lisäys 18.1.2015:

Kirjailija Tommi Melender oli myös lukenut tässä referoidun Hesarin artikkelin, sekä sen lisäksi itse kirjan, Jari Ehrnroothin kirjoittaman teoksen Toivon tarkoitus. Noista molemmista Melender kirjoittaa blogissaan Antiaikalainen – kannattaa lukea: 

http://antiaikalainen.blogspot.fi/2015/01/ihmiskuntafilosofiaa-kielimuurin-takaa.html 

Lisäys 20.1.2015:

Myös toimittaja ja someaktiivi Tuomas Enbuske on käynyt Ehrnroothin virittämillä apajilla:

http://www.apu.fi/artikkeli/tuomas-enbuske-ala-etsi-onnea-tyhma-pakana