Sinussa asuu ääni, sinä voit laulaa

Alkusanat

Pienellä lapsella on rajaton luotto omiin kykyihinsä. Lasta ei tarvitse maanitella tai kannustaa nousemaan omille jaloilleen lukemattomien epäonnistuneiden ensikävely-yritysten jälkeen, vaikka ne kerta toisensa jälkeen menevät sananmukaisesti – persiilleen. Lapsella täytyy ainakin alitajuisesti olla vahva usko siihen, että sinnikkäästi suoritetut toistot lopulta palkitaan.

Teini-ikää lähestyttäessä voi jo kasvaneen lapsen luottamus omiin kykyihinsä vaikuttaa vielä varhaislapsuusvuosiakin suuremmalta. Varhaisnuori on ikätovereidensa seurassa valmis ottamaan yhä suurempia riskejä joko sosiaalisen paineen alaisena, tai siksi, että hän kuvittelee olevansa kuolematon – monesti lienee kyse molemmista.

Mitä tuolle rajattoman uteliaalle ja riskinsietokykyiselle kasvajalle tapahtuu aikuisena? 

Aikuisilla on usein tapana nähdä itsensä valitettavan valmiina ihmisinä. Ihmisen ollessa ”valmis”, on hän sementoinut itse itsensä kuvittelemaansa lokeroon, eikä muutos ole silloin mahdollista. 

Monille televisiosta, lehtien sivuilta ja muista medioista tuttu huippukokki ja ravintolayrittäjä Henri Alén kysyi seuraajiltaan Twitterissä: 

Minkä taidon haluaisit oppia? Minä haluaisin oppia purkamaan ja kokoamaan auton moottorin.

Erityisesti monista soitto- ja lauluharrastehaaveisiin liittyvistä vastauksista heijastui usein kevyesti harsottu alistuneisuus. Luonnollisesti monelle aikuiselle ihmiselle jo pelkästään ajankäyttö asettaa rajoituksia harrastustoimintojen suhteen, mutta harrastaahan moni perheellinen työssäkävijä punttisalikäyntejä, lenkkeilyä, television äärellä löhöämistä, somesurffailua ja golfia, joten syiden täytyy olla jossain syvemmällä.

En osaa laittaa ruokaa. En osaa maalata seinää. En osaa soittaa mitään soitinta. En osaa sitä enkä tätä.

Kuka tahansa voi tuudittautua omaan kuviteltuun osaamattomuuteensa, jos ei välitä selvittää omia rajojaan. Luonnollisestikaan kaikkien ei tarvitse edes haluta osata kaikkea, mutta tilanne on surullinen, jos ihminen tyytyy ajatukseen osaajat osaa ja muut eivät osaa ja näin se nyt vaan on viimeiseen henkäykseen asti sellaistenkin asioiden kohdalla, joita kohtaan hänellä olisi aitoa kiinnostusta ja halua toteuttaa oikeaa tekemistä.

Mistä edellä kuvattu on seurausta? Oman sukupolveni osalta (olen syntynyt 1960-luvulla) on helppoa osoittaa syyttävällä sormella koululaitosta. Taide- ja taitoaineita (etenkään musiikkia ja urheilua) ei opetettu mitenkään, vaan lähtökohtana oli fasistisen yksioikoinen ajatus siitä, että joko olit musiikillisesti tai urheilullisesti lahjakas (= siis hyvä) tai lahjaton (= siis huono). Tuon jaottelun perusteella joko osasit laulaa tai pukkihypätä, tai sitten et osannut. Musa- ja voikkamaikkojen mieleen ei edes juolahtanut, että noita taitoja voisi ja pitäisi opettaa.

Keskimäärin ihmiset ymmärtävät, että saadakseen urheiluun ja liikuntaan liittyvissä asioissa tuloksia aikaiseksi, pitää heidän aktivoitua ja alkaa harjoitella päämäärätietoisesti. Musiikkiin liittyvissä asioissa asenne on hämmästyttävän usein se, että ”en mä voi opetella, kun en mä osaa”. Aikuiset ihmiset siis kuvittelevat ihan vakavissaan, että hakeutuakseen esim. musiikkiopistoon tai -kouluun, pitäisi hakijan osata jotain. 

Musiikkiopistoihin ja -kouluihin hakeuduttaessa ei tarvitse osata yhtään mitään. Musiikkioppilaitoksissa ammattilaiset ovat paikalla sitä varten, että he ohjaavat sinut tai läheisesi nollapisteestä niin pitkälle eteenpäin, kuin opiskelijan – ja opettajan – rahkeet kestävät. 

Seuraavassa tapahtumakuvauksessa todistan, että kenenkään ei pidä tuudittautua Minä en osaa laulaa -fraasin taakse, ellei ole vakavissaan yrittänyt tehdä asialle jotain.

 

Sinä kykenet laulamaan

 

Tämän pienen kasvutarinan päähenkilöt:

LaulaminenLaulamisella tarkoitetaan tässä kirjoituksessa tunnistettavien sävelkorkeuksien tuottamista. Äänenmuodostuksesta, hengitystekniikoista ja muista lauluteknisistä asioista kenelläkään asianosaisista ei ole mitään oikeaa tietoa.

Henkilö X: X ei ole koskaan opiskellut laulua, ei ole laulaja, eikä pidä itseään laulajana. Hän osaa laulaa sanan siinä merkityksessä, että pysyy melko hyvin sävelessä helpohkoissa lauluissa. Laulupedagogista pätevyyttä X:llä ei ole, eikä hän pidä itseään edes amatöörilaulupedagogina – seikka, jota hän pyytää erityisen ankarasti terottamaan juuri Sinulle, hyvä lukija.

X toimii soitonopettajana musiikkiopistossa.

Henkilö Y: Y ei ole omasta mielestään koskaan osannut laulaa. Kuitenkin laulaminen on kiinnostanut häntä sen verran, että hän kävi aikanaan täysin laulutaidottomille suunnatulla ryhmälaulukurssilla. Y on aina kieltäytynyt julkisesta laulamisesta. Laulutunneilla käymisen ehdoton edellytys oli, että kyseessä oli ryhmäopetus.

                        Käänteentekevä hetki ja sävel (kuva on lavastettu)

 

Lähtötilanne

Aina silloin tällöin X:n ja Y:n välille on syntynyt keskustelua laulamisesta ja sävelkorkeuksien hahmottamisen vaikeudesta. Y kokee, ettei hän saa säveliä laulamalla kiinni. Henkilö X voi kyllä todeta, että Y:n on tosiaan ollut vaikeuksia osua ennalta määrättyihin säveliin. 

Muissa yhteyksissä on tullut todettua, että Y:n rytmitaju on erinomainen. Hän hahmottaa rytmejä ja osaa toistaa niitä. Y myös nauttii musiikista ja osaa verbaalisesti rikkaasti analysoida kuulemaansa.

Vaikka laulaminen on ollut Y:lle osin tuskaista ja hieman mystistäkin toimintaa, ei se ole saanut häntä heittämään kirvestä kokonaan kaivoon. Aina välillä hän on pyytänyt X:ää laulattamaan häntä sillä tavalla, että Y yrittäisi laulaa yksittäisiä säveliä X:n perässä.

 

Äänestä nousee sävel

Alkukesästä 2020 oli taas pieni lauluhetki. X ja Y yrittivät tavoitella yksittäisiä säveliä. Kuten aiemminkin, tuntui se melko vaikealta. Sen kummempia ajattelematta X muodosti yllättäen seuraavanlaisen lauseen: ”Laula ihan mikä tahansa sävel”. Y teki työtä käskettyä, ja tuloksena oli sävel fis. Koska X ei omaa absoluuttista sävelkorvaa, sävel todennettiin iPadin iGrand-pianoapplikaation välityksellä. X soitti tuota fis-säveltä sekä sointuja, joissa kyseinen nuotti on mukana (aluksi Fis-duuria) tablettipianolla ja Y lauloi sitä pysyen varsin hyvin tuottamassaan sävelessä.

Y:lle tuo oli merkittävä hetki. Ensimmäistä kertaa hän koki laulavansa oikeasti jotain oikeaa säveltä, eikä vain yrittänyt epätoivoisesti kurotella kohden pilviä, jotka karkaavat kauas – myös X oli innoissaan tästä askeleesta. Spontaanisti tullut sävel toimi turvasatamana ja ainutlaatuisena kokemuksena. Liikkeelle ei siis lähdetty oman itsen ulkopuolisesta sävelvaatimuksesta, vaan omasta itsestä lähteneestä alkusävelestä periaatteella, jonka Y sanoitti seuraavasti:

Minulla on tämä sävel, joka on minulle tuttu ja turvallinen. Siitä voidaan lähteä seikkailemaan aluksi lähimpiin säveliin, mutta itselleni luonnolliseen perussäveleen voidaan aina palata takaisin.

Se ääni, mikä minulta ja minusta lähtee, on juuri oikea ja oikein.

Huomautettakoon tässä välissä, että ”tekstinä” näissä sävelkorkeudenhallintaharjoituksissa toimi – ja toimii edelleen – o-kirjain, eli X ja Y laulavat vokaalia oooo.

                                              Ooooooooo (maalaus: MH)

Omien ”ankkuriäänten” löytymisen seurauksena Y innostui spontaanisti laulamaan säveliä milloin missäkin arkisessa tilanteessa. Mielenkiintoista oli huomata, että usein tuossa alkuvaiheessa tuotettu sävel oli juuri tuo aiemmin mainittu fis – ehkä Y:n keho on viritetty tuolle taajuudelle! Huomionarvoista on sekin, että luonnollisesti ja vaistomaisesti tullut sävel alkoi nousta päivien kuluessa siten, että yhä useammin alkoi esiintyä myös gis-säveltä, ja lopulta kuvaan astui myös sävel a. Nuo sävelet muodostuivat Y:lle eräänlaiseksi keholliseksi perussävelvalikoksi, josta päästiin nopeasti nousemaan yksiviivaisen oktaavin säveliin (c1– h1). 

Hieman myöhemmässä vaiheessa X pyysi Y:tä laulamaan korkeimman sävelen, jonka hän suuremmitta pinnistelyittä saavuttaisi. Tuloksena oli cis2.

 

Kohden uusia korkeuksia

Oikeiden sävelten löytämisestä ja niissä pysymisestä innostuneena Y ehdotti X:lle, että he kokeilisivat useampien sävelien laulamista; asteikko- ja sävelkulkujen muodostamista. Aluksi X lauloi ja soitti pianoapplikaatiolla kahta eri säveltä lähinnä pienestä sekunnista ylös puhtaaseen kvarttiin asti ulottuvalla ambituksella. Y alkoi osua oikeisiin säveliin varsin hyvin. Erikoiseksi asian tekee se, että omien sanojensa mukaan hän ei itse havaitse, milloin hän on oikeassa ja milloin väärässä sävelessä, joten hän on ikään kuin riippuvainen X:n tuomaroinnista. Kuitenkin Y:n sävelhahmotuskyky on kehittynyt siten, että X:n osoittaessa sormella ylös tai alas, osaa Y muokata sävelen intonaatiota tuloksellisesti.

Y eteni melko sutjakkaasti siihen vaiheeseen, että hän kykeni laulamaan kolmisointuja esilaulajan tukemana. Asioiden edetessä X pyysi Y:tä laulamaan matalimman sävelen, jonka hän saisi luontevasti tuotettua, ja tuloksena oli d. X:n ajatuksena oli laulattaa duurisävelasteikon kolmisoinnut, joten tehtävän laajahkon ambituksen vuoksi olisi hyvä lähteä mahdollisimman matalasta sävelestä liikeelle, jotta ylärekisteri ei tekisi tiukkaa. Asteikoksi valikoitui siis D-duuri.

X toimi jälleen esilaulajana ja -aipädistinä. Huomionarvoista on se, että Y totesi laulamalla realisoitujen sävelien hahmottamisen olevan soitettuja helpompaa. Jos siis X soitti säveliä pianolla tai jollain muulla soittimella laulamatta mukana, koki Y niiden hahmottaminen laulettuja mallisäveliä vaikeammalta.

Y sai D-duurin sointuasteet I–VII laulettua yllättävän hyvin, varsinkin lähtötasoon suhteutettuna. Mielenkiintoinen havainto tätä harjoitusta tehdessä oli se, että kolmisointujen muiden sävelten (terssi ja kvintti) tultua varsin hyvin asemoiduiksi kohdilleen, – vaikkakin joskus pienen hakemisen jälkeen – kävi paluussa kunkin soinnun perussäveleen usein niin, että se jäi puolisävelaskeleen liian korkeaksi. X:n pyydettyä tai viittoessa Y:tä laskemaan sävelkorkeutta, oikea säveltaso yleensä löytyi.

Vuorikiipeilyssäkin olen kuullut laskeutumisen alas olevan nousua vaikeampaa.

Heinäkuun jälkipuoliskolla tilanne on se, että Y on esilaulaja-pianistin tuella onnistunut laulamaan D-duuri asteikon kahden oktaavin ambituksella (d – d2). Jotta äänenhallintaan tutustuminen ei jäisi pelkkien asteikkojen ja kolmisointujen veivaamiseksi, on Y uskaltautunut kokeilemaan osia oikeista lauluista. Erinomaiseksi harjoitusmateriaaliksi on osoittautunut Leonard Cohenin kappale Hallelujah, jossa operoidaan suurelta osin vain kolmen sävelen (e1, g1 ja a1) varassa. X ja Y ovat toistaiseksi keskittyneet ensisijaisesti niihin laulun osiin, joissa pärjätään juuri tuolla sävelkolmikolla.

 

Loppumietteet

Y:n laulumatka tulee tästä varmasti jatkumaan – tavalla tai toisella.

Y on kertonut X:n jo ehtineen suositella hänelle hakeutumista oikean laulunopettajan asiakkaaksi, mutta toistaiseksi ajatus on herättänyt hieman torjuntaa.

Mitä voimme tästä oppia:

  • Äärimmäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta (esim. amusiasta kärsivät ihmiset) on jokainen ihminen musikaalinen, kunhan hän itse haluaa ruokkia musikaalisuutensa esiin ja kohdata sen pienuuden tunteen, joka väistämättä liittyy kaiken uuden oppimiseen. Hyvä uutinen on se, että sen pienuuden kohdattuaan aukeaa tie uusiin ja avartaviin maailmoihin. 
  • Jos joku asia tuntuu vaikealta, kannattaa sitä lähestyä tarttumalla siihen yksityiskohtaan, joka vahvistaa oppijaa ja innostaa ja kannustaa häntä jatkamaan eteenpäin.
  • Tässä kirjoituksessa kuvattu tapahtuma vain vahvistaa sitä ajatusta, että lasten pakkolaulattaminen musiikkioppilaitosten sisäänpääsykokeissa ei 2000-luvulla aja enää mitään tarkoitusperiä. Onneksi tästä primitiivisestä käytännöstä ollaan jo enenevissä määrin luopumassa. Avaan tätä asiaa hieman monisanaisemmin edellisestä linkistä avautuvan jutun kommenttikentässä.
  • Edelleenkin on valitettavan paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat musiikillisten taitojen olevan jotain taivaasta pudonneita armolahjoja, jotka joko ovat osuneet yksilöön tahi eivät. Eivät ne ole. Soitto- ja laulutaito on opittavissa oleva taito siinä missä jousiammunta, kalanperkuu tai talonrakennuskin. 

Lopuksi vielä pieni pyyntö! Jos tätä bloggausta sattuisi lukemaan joku oikea laulaja, laulupedagogi tai laulua opiskeleva ihminen, niin olisin kovin iloinen kuulemaan lauluvaikeuksien kanssa kamppailemiseen liittyvistä kokemuksista. Toki kiinnostaisi myös tietää, onko olemassa mitään virallista metodia, jossa äänenkaappausvaikeuksista kärsivät lähestyisivät laulua juuri itsestään luonnollisesti irtoavan äänenkorkeuden välityksellä.

Kommentteja otetaan ilolla vastaan joko tämän kirjoituksen kommenttikenttään tai siinä sosiaalisen median alustassa, jossa tähän tekstiin törmäsit, kiitos!

Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantolassa ei ollut ikävää

Aina silloin tällöin on ollut työkavereiden kanssa puhetta, että pitäisi mennä yhdessä jonnekin vapaa-ajan aktiviteettiin. Puheet ovat pitkään jääneet ajatuksen tasolle, mutta viime keväänä kysyin porukalta heti ensimmäiset mainokset nähtyäni, että olisiko aiheellista mennä Pikaparantolaan. Vastaus oli myönteinen, – mitä muutakaan näinä Self Help -kirjojen ja gurujen aikana olisi edes voinut odottaa – joten 29.9.2018 oli aika suunnata askel Kansallisoopperan Alminsaliin!

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Oopperataiteen yksi vaikeimmista tasoista on välttää lajiin sisäänkirjoitettua tahatonta komiikkaa. Koominen ooppera on ehkä kaikista vaikein taiteenlaji, sillä kuinka saada uskottavasti tahattoman komiikan mörkö palvelemaan aidosti koomiseksi tarkoitettua tekstisisältöä. Asia erikseen on sitten se, minkälaisen musiikillisen sisällön kukin kokee ”hauskaksi” – kitarafestareilla Unkarissa 1980–90-lukujen taitteessa siihen riitti yleisön reaktioista päätellen se, että kappaleessa oli aineksia nk. kevyestä musiikista.

Pidän Iiro Rantalasta oikeastaan kaikilla tasoilla. Hänen tahallisesti tahattoman huono kökköhuumorinsa toimii tahallisessa myötähävettävyydessään hänen itsensä presentoimana aidosti epäaidon hauskuuttavasti. Ellei Rantala olisi vakavasti otettava ja poikkeuksellisen monipuolinen ja moneen venyvä muusikko, ei hänen sinänsä kömpelölle, mutta vilpittömän poikamaiselle kakka- ja alapäähuumorille jaksaisi pitkään hörähdellä.

Minna Lindgren on mahdollisesti Suomen paras taidemusiikkitoimittaja. Hän on kuivan sarkastisella ja lakonisella huumorillaan onnistunut pyyhkimään pölyjä pois siitä pönöttävästä tavasta, jolla nk. klassisesta musiikista säveltäjineen ja esittäjineen on ollut tapana puhua.

Mitä tahansa Iiro Rantala sanoo, kuulostaa se sekä viisaalta että hyvällä tavalla pöljältä.

Mitä tahansa Minna Lindgren sanoo, kuulostaa se sekä älykkäältä että hauskalta.

Suomalainen musiikkityöläinen Matti Sunell on tehnyt pro gradu -tutkielman (2011) otsikolla Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysijossa pureudutaan Abba-soinnin saloihin.

Matti Sunell: Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysi

Mitä tekemistä Abballa on Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantola-oopperan kanssa?

Jokainen Abban kappaleista cover-versioita kuunnellut voi tehdä sen huomion, että muuten kelvollisesti – ellei peräti erinomaisesti – toteutettu kopiointiyritys tai uudelleentulkinta jää lähes poikkeuksetta harmaahiirulaiseksi alkuperäiseen verrattuna, sillä ominaissointi on Abban kohdalla samalla tavalla tärkeä ja sävellysten rinnalla yhtä painava elementti, kuin vaikkapa 1900-luvun alkupuolen ranskalaisessa musiikissa linjalla Debussy & Ravel, joiden kimppuun ei voi käydä venäläisellä emotionaalisella vuolaudella tai saksalaisella arkkitehtonisella kurinalaisuudella, jos tuollaiset streotypistävät kärjistykset nyt sallitaan, vaan pitää tavoitella nk. ranskalaista sointia, mutta ei siitä nyt enempää.

Pikaparantolassa Iiro Rantala & Minna Lindgren olivat kyllä teoksesta vastaavina tekijöinä, mutta he eivät olleet lihana, luuna, vetenä ja verenä lavalla. Siten heistä juuri heidät tekevä ominaissointi puuttui, ja sitä myöten koko se psykofyysis-auditiivinen paketti, joka tekee heistä todellisesti läsnäolevina persoonina niin ainutlaatuisia. Rantalan ja Lindgrenin tapauksissa teot ja persoona ovat yhtä, ja toisen elementin poisjättäminen voi helposti romuttaa koko korttipakan.

Pikaparantolaliput
14 x Pikaparantola

Oliko Pikaparantola hauska?

Pikaparantola oli hauska. Iiro Rantalan pianovetoista tuotantoa tuntevat voivat hämmästellä ehkä sitä, että musiikki ei kuulostanut erityisen rantalalaismaiselta, vaan sujuvasti kirjoitetulta ja ilman negatiivista arvolatausta todettuna funktionaaliselta käyttömusiikilta, jonka musiikillinen hauskuus tuli häpeilemättömistä lainoista niin tunnetuista melodianpätkistä ja teemoista, että niiden oikeita nimiä ei saa edes päähän. Rantala tuntee mozartinsa ja bizet’sä, – ja samalla suunnilleen maailman kaiken muunkin musiikin – mutta jos joku luulee, että kyseessä on moderni ooppera, niin voin iloksi tai harmistukseksi ilmoittaa, että Pikaparantola ei ole moderni ooppera, vaan ajattomasti traditionaalinen ooppera.

Voi ihan perustellusti ajatella, että Rantalan ja Lindgrenin ooppera on koomisena oopperana suoraa jatkoa W. A. Mozartin vastaaville teoksille. Tarinat on tosin siirretty moderniin maailmaan, mutta ihminen ei facebookeista ja instapäivityksistä huolimatta ole juurikaan muuttunut, joten draamankaari ei kauheasti Mozartin ajoista eroa. Meidän aikanamme vain omaa ja kanssakulkijoiden neuroottisuutta on hieman helpompi ruokkia – kiitos teknologisen kehityksen.

Eräs seurueeseemme kuuluva tokaisi esityksen jälkeen aika osuvasti, että tekijät ovat saattaneet ajatella, että on automaattisesti jotenkin hauskaa, kun oopperalaulaja laulaa mm. sanat heippajaksaa jaksaajaxuhali & some tsemppiä unohtamatta. Tavallaan se onkin hauskaa, mutta onko komiikka silloin tahattoman tahallista, tahallisen tahatonta, tahattoman tahallisen tahatonta vaiko tahallisen tahattoman tahallista – en tiedä.

No, ehkä sitä ei tarvitse analysoida.

Suomen Kansallisoopperan Alminsalissa toteutettu esitys oli erinomaisesti toteuttu. Varsin minimalistisesta lavastuksesta oli puristettu hienosti kaikki tehot ulos, ja ohjauksen ajoittainen kesäteatterimaisen säheltävä ote oli taatusti harkittu rikos, ja sellaisena tälläisessä teoslajityypissä oikea ja onnistunut ratkaisu.

Erityiskiitos solisteille ja orkesterille, joiden työlle ei jäänyt moitteen sijaa. Laulajista kaikki olivat vähintäänkin tehtäviensä tasalla, ja täytyy vielä todeta, että kansansuosikiksikin profiloitu(nut) Waltteri Torikka on laulajuutensa lisäksi karismaattisesti säteilevä lavaleijona, joka hallitsee koomisissa rooleissa vaadittavan nopean reaktiokyvyn ja hallitun kaoottisen läsnäolon.

Päivi Nisula elämäänsä kyllästyneenä ja kyynistyneena respana oli juuri niin väsynyt, kuin oli tarkoituskin, ja Johanna Rusanen oli roolissaan sekä aidosti että lajityypiltä vaadittavan epäaidosti aito komedienne.

Esityksen jälkeen oli mielenkiintoista havaita, kuinka Pikaparantola herätti eri ihmisissä erilaisia reaktioita aina huomattavasta innostuksesta hieman varautuneempaan tunnelmointiin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kukaan ei ajatellut reilun parin tunnin menneen hukkaan.

Oli ilo, kuten radiotoimittaja Kalle Haatasella on tapana todeta jokaisen jututusohjelmansa päätteeksi.

Linkki Kansallisoopperan Pikaparantolan infosivustolle

Henrik Ibsen: Peer Gynt – arvio Ryhmäteatterin ensi-illasta 3.2.2017

Kuulun siihen sivistymättömään kansanosaan, joka ei aiemmin ole nähnyt – kuten ei lukenutkaan – Peer Gyntiä, joten menin Ryhmäteatterin esitykseen avoimin mielin ilman ennakko-odotuksia, vaikkakin kera itselleni ominaisen ripauksen klassikkokarsastusta.

Hyvä, että menin.

Ryhmäteatterin Gynt oli hyvä muistutus siitä, että vaikuttavaan ja ihmistä sisältä koskettavaan näyttämötaideteokseen ei vaadita ihmeitä. Hyvä teksti, erinomaiset näyttelijät ja näkemyksellinen ohjaus – siinä se!

Santtu Karvosen rooli Peer Gyntinä on huikea suoritus sekä fyysisenä näyttelijätyönä että eläytymisenä paikkaansa maailmassa etsivänä räpiköijänä ja kipuilijana, joka harvoina onnistumisenkin hetkinään on lopultakin säälittävä luuseri elämän raadollisella pelikentällä; mies, joka pettää muita ja jota petetään, mutta joka lopulta on itse itsensä pahin vihollinen.

Karvosen näyttelijätyön psyykkiseltä venymisellä ei ole rajoja.

Mitä tulee Minna Suurosen moniin rooleihin tässä näytelmässä, niin kerta kerran jälkeen mieleni on hänet lavalla nähtyään vallannut yhä voimallisemmin ajatus, että siinäpä yksi kaikkien aikojen suurimmista luonneroolien tekijöistä – koko maailmassa.

Suuronen kuuluu niiden harvojen ja valittujen näyttelijöiden joukkoon, jotka voivat tappaa kanssakokijansa seisomalla lavalla sanomatta sanaakaan, tai naulita katsojan ristille nopealla vilkaisulla ja parilla jähmettävällä sanalla. Tai liikuttaa sisälle jumiutuneita tunteita äänenvärin ja pikkurillin heilautuksen vähäeleisen intiimillä kontrapunktilla.

Mikä tärkeintä, Minna Suuronen on todellinen artikulaatiovirtuoosi.

Olen yleensä suhtautunut penseähkön viileästi runomuotoisen kielen käyttöön teatterissa, mutta tällä kertaa kieli rokkasi kuin se kuuluisa hirvi, ja Juha Kukkosen sovitus Otto Mannisen suomentamasta Henrik Ibsenin alkuperäistekstistä nykykielisine lisäyksineen ja viittauksineen meidän aikamme maailmaan ja sen asioihin sulautuvat kokonaisuuteen kuin kerma pastakastikkeeseen.

Dramaturginen jännite pysyy yllä läpi koko näytelmän. Ainoastaan ensimmäisen puoliskon puolenvälin jälkeen oli aavistuksenomainen tunne lievästä paikallaan polkemisesta, mutta aistimuksesta otettiin nopeasti niskalenkki ja väliajalle lähdettiin Peerin äidin kuoleman näyttämöinnistä liikuttuneina ja vaikuttuneina.

Joku saattaisi kritisoida esityksen melko runsasta auditiivista maisemointia, mutta Max Richterin sävelittämä ambientkellunta toimi sekä katsojaa sopivasti teoksen reaalitapahtumista vieraannuttavana ja siten tarkkanäköisyyttää lisäävänä että Peerin sisäistä autiutta syventävänä elementtinä.

Lavastus toimi hienosti eri suuntiin heijastuneilla viitteillä pelaten ja siten antaen katsojan täyttää mahdolliset kysymysmerkit omilla peloillaan, kaunoillaan ja traumoillaan, ympäröivillä reaali- ja valemaailmoilla.

Hahmona Peer Gynt on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin aikoihin. Yhtymäkohdat erään teollisuusvaltion uuteen presidenttiin eivät suinkaan ole ainoa mieleen tuleva assosiaatio, vaan jokainen meistä tuntenee varmastikin jonkun Peerin kaltaisen lajitoverin, vai asuuko meissä kaikissa kovan paikan tullen pieni Peer – ihminen, joka haluaa selittää asiat aina ja kaikissa tilanteissa oman itsensä kannalta parhain päin. Noita teemoja on hyvä mennä Ryhmiksen näyttämön äärelle miettimään.

Iso kiitos koko tiimille ja kaikille näytelmässä osallisina olleille. Näyttämötaide on arvokas asia.

___________________________

Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

Hyvää 150-vuotissyntymäpäivää, Jean Sibelius!

Terve Janne,

ja hyvää syntymäpäivää sinulle. Toivottavasti joku älyää tarjota lasin kuohuvaa. Ja jotain purtavaakin, eikä kahvi ja konjakkikaan pahaa tekisi.

Niin ja kiitos. Siis elämästä ja musiikista.

Hyvä muuten, että poltit sen Kasin, sillä tämän Seiskan jälkeen kaikki olisi ollut turhaa. Tässä on elämä pulkassa ja maailma hallussa ja hallinnassa. Eikä siitä pulkastakaan tosin nyt suurempaa väliä, kun lunta ei täällä Kämpin lähialueilla ole juurikaan vielä ollut, jos tuleekaan.

Vähän siitä Seiskasta vielä. Asioita tunnut siinä tarkkailleen taivaalla liitelevän kotkan perspektiivistä. Ehkä pientä haikeutta tuntien, mutta kuitenkin turhia murehtimatta. Orgaanisemmaksi ja kiteytyneemmäksi ei sinfonia voi tulla, tähän oli hyvä lopettaa.

Hyvää jatkoa, missä ikinä oletkaan. Niin ja terkkuja Lennylle myös – vieläkö se polttaa tupakkaa?

Pärjäile, minäkin yritän.

-Petri

PS: Terkkuja Ainolle.

Tänään Pariisi ei ole toisaalla

En ole rasisti, mutta” –alkuinen lause ei eroa mitenkään ”en kannata terroria, mutta”-alkuisesta lauseesta. Molemmissa yritetään ainakin epäsuorasti saada asenteellinen tai toiminnallinen pahuus psykologisesti hyväksytymmäksi lyömällä johonkin ihmisryhmään tai valtioon kaiken selittävä leima, jonka turvin ”toiset” voidaan demonisoida ja eriyttää – niiksi toisiksi.

Se, mikä tapahtuu massamedian välityksellä julkisesti, tapahtuu yleensä ensin yksityisessä ja lähiyhteisöllisessä mittakaavassa pienemmin. Jos niille pienemmille pahoinvoinnin alkuiduille ei löydy mielekkäämpää purkautumiskanavaa, kuin käsittelemättömän vihan aikaansaama toiminta joko yhteisöllisen tai itsestä lähtevän eristäytymisen ja toivottomuuden seurauksena, kasvaa yksityinen koko yhteiskuntaa – ja nykyään maailmaa – koskettavaksi ääriryhmälähtöiseksi pahuudeksi.

Pahuuden päästyä valtaan, saavat sekä ”en ole rasisti, mutta” että ”en kannata terrorismia, mutta” –leirit vettä myllyynsä, ja loppumaton koston ja pahantahtoisuuden kierre on puolin ja toisin valmis. Vääryyden maltillinenkin myötäily ruokkii lopulta ääriajattelua ja siitä voimansa saavien tahojen häikäilemätöntä populismia ja vallanhimoa.

Vihaa tunteena ei sinänsä tule kavahtaa. Viha on olemassa olevan inhimillisen tunnesupersateenkaaren elementti siinä missä rakkaus, ilo, suru, rohkeus, pelko, välinpitämättömyys ja intohimokin. Vihan pirullisuus vain on siinä, että se on niin kovin usein lähellä rakkautta  – turhaan ei runoilija ole kirjoittanut ”kas rakkaus ja viha, ne kulkee käsikkäin”.

Jos rakkautta ruokkii, se pysyy ja kasvaa. Jos vihaa ruokkii, se kasvaa ja tuhoaa sekä vihaajan että tämän lähiympäristön kerrannaisvaikutuksineen. Jos rakkautta ei ruoki, niin se kuolee kääntyen pahimmassa tapauksessa vihaksi. Jos viha ei saa ravintoa, se alkaa epäillä itseään, ja parhaimmassa tapauksessa kääntyy kohden rakkautta.

Vihantunnetta ei kuitenkaan voi tappaa väkivalloin. Oman vihansa voi kutsua pöytäänsä keskustelemaan. Siltä voi kysyä ”mistä tulet, mikä sinua on ruokkinut?”.

Jos ihminen kuuntelee omaa vihansa tarinaa, on yksilöllä ja hänen tuntemallaan vihalla mahdollisuus käydä tasavertaista ajatustenvaihtoa. Parhaimmassa sitä seuraa ensin lähentyminen, ja lopulta muureja murtava ja lukkoja avaava oivallus, sisäinen kirkastuminen.

Aiemmin tunnistamattomaan vihaansa tutustunutta ja sitä kautta siitä vapautunutta ja vihantunteensa kanssa toimivaan suhteeseen päätynyttä ihmistä ei ole enää helppoa houkutella ääriajattelujärjestöjen kelkkoihin.

Tavallinen riviterroristi tai -rasisti voi olla usein itsekin kolminkertainen uhri. Riittää, kun on aluksi surkeat lähtökohdat ja negatiivinen ympäristö. Seuraavaksi jonkun radikaaliryhmän metsästäjä lupaa vaikutusvaltaa ja merkityksellisyyttä elämään, ja uhrin käytyä aivopesun läpi sen edessä murtuen, on hän lopulta jonkun ääriryhmän vanki.

Vaikka Pariisi on aina toisaalla, voimme me kaikki olla tänään pariisilaisten kanssa muistaen sen, että Pariisi voi olla missä tahansa. Jokaisella on oma pieni Pariisinsa, näkyvillä tai näkymättömissä, lähellä tai kaukana.

Peace & Love

Aforismeja, ajatelmia & mietelauseita

Ollako rehellinen vai voidako huonosti, siinä pulma.

Tänään takaisku tuntuu, huomenna puhuu. Kuuntele ja kasva.

Luetusta jälki, yksittäisistä kirjoista ei mitään. Sanamerten syvyyksissä humanismin alku ja loppu.

Aatteellisuus tappaa aatteiden ytimen, täydellisyyden ihanne vääristää hyvät tarkoitusperät betonisiksi dogmeiksi. Elonkorjaaja viimeistelee.

Kypsyyden korkein aste on mädäntyminen.

Läpijäätynyt puu halkeaa pehmeää helpommin. Niin ihminenkin.

Juridinen parisuhdesopimus: vähemmistöiksi tituleeraamillammekin oltava oikeus lyödä päätä seinään – virallistutetusti.

Menestyvän miehen takana armada osingoille pyrkiviä naisia, menestyvän naisen takana legioona sabotointihaluisia miehiä.

Kehityskeskustelu: unissakävelijä takaperinkävelee syöttötuoliinsa.

Yksimielisyyteen pakottaminen johtaa yhtä hyvään lopputulokseen kuin keltataudin lääkitseminen valkaisevalla ihovoiteella.

Poistaa peilit huoneista. Etsii vihattavaa, syyllistä. Yrittää vaientaa apua huutavan loukatun lapsen.

Eväinään tietämättömyydestä kumpuavat ennakkoluulot sekä niistä sikiävä asenteellisuus, suuntaa sivistyneistö piknikille oman mukavuus- ja vahvuusalueensa ulkopuoliseen metsään. Kompassina oma kupla selkeine karttasovelluksineen.

Isku, paniikki, putoaminen. Hiljaisuus, virkoaminen, valonpilkahdus – majakka. Nousu, hyväksyntä, selviytyminen – päämäärä. Kasvu.

Ole sitä millaiseksi et halua lapsesi tulevan.

Kohtuullisella päivittäisstressiannoksella majakka pysyy näkyvissä, liiallisella vauhkoonnuttaa kompassin pannen purjeet lepattamaan hallitsemattomasti.

Kipeimmät haavat elein ja ilmein komentaen, vaikenemalla puhuen.

Nauti matkasta Onnelaan, sillä perillä odottaa happikato – kultainen umpihäkki.

Joko tulet sellaiseksi mitä he eivät olleet tai tuhoudut.

Opetan ymmärtääkseni, oppiakseni. Selitän toiselle, itselleni.

Pelon ja niskaan hengittävän häpeän voittaminen. Sinuuntumisen alkupiste.

Tartu hetkeen, jotta se voisi tarttua sinuun – loppuelämäksesi.

Arimmilla kipupisteillä terävin näkö, virittynein tuntoaisti, herkimmät korvat.

Älykkyys tarjoaa valmiita vastauksia, viisaus kylvää siemeniä.

Katson ikkunasta ulos. Valitsen jalkineet.

Keho haurastuu, ymmärrys valpastuu. Etupihan väriloisto haalistuu, takapihan multa muhevoituu. Tuoksut sakenevat, varjojen ääriviivat pehmenevät. Rajallisuus puhuu.

Järjen on helppo hyväksyä mikä tahansa väistämätön, lopullinen. Emootio seuraa valovuosien päässä perässä.

Vaikka saisit ikimetsän paksuimman puun kaadettua, on maassa kiemurtelevalla juuristolla valta ja voima kampata sinut maahan sylkemään suustasi multaa ja sammalta, verta ja hampaita.

Pysähtynyt aika, kristallisoitunut hetki; ajaton, ikuinen – valoakin nopeampi.

Ikävä on rakkauden kunniavieras.

Odotamme taivaankannen kirkastavaa salamaa, vaikka niistä rajuinkin katoaa rytinän jälkeen jättäen loittonevaan horisonttiin unohduksen haalean muiston. Tasainen valo lämmittää syvimmänkin meren.

Rakkaus on peilisali, jonka keskiössä seisot toiveinesi ja pelkoinesi unelmiesi ja painajaistesi ristikuulusteltavana. Kaikkien monistuneiden hahmojen joukosta yrittää sinua lukeva sielu löytää kasvualustaa luottamukselle; pientä maapalstaa, johon kylvettyä siementä voisi kastella rukoillen, ettei myrskyinen hallayö tuhoa itävää tainta.

Seitsemän haikua

Heräsin haikuun.
Kielenkantahäivähdys,
mieli lennossa.

Aamunkajastus,
ainutkertainen, tosi.
En enää muista.

Ovi avoinna
aamulla suihkun jälkeen.
Ilta sulkee sen.

Tavoitti sanat
kielen päällä olleelle.
Uni kivettyi.

Lopullisuus on
kivuista luonnollisin.
Taistelen vastaan.

Hän lensi jo pois
kysymättä lupaasi.
Syyslehti maassa.

Laskiaistiistai.
Lumettako maisema
suljetuin silmin.

Epäselväksi jää, mitä Jari Ehrnrooth lopulta haluaa

Lauantain Helsingin Sanomissa (10.1.) ollutta, Jaakko Lyytisen kirjoittamaa artikkelia tutkija-kirjailija Jari Ehrnroothin ajatuksista otsikolla Havaintoja nollatilasta, on allekirjoittaneenkin lärvikirjaseinällä jaettu sen verran paljon kera ihastuneiden kommenttien, että oli pakko lukea artikkeli uudestaan ja selvittää, oliko se todella niin päätön kuin ensilukemalla tuntui.

Toisella lukemisella se tuntui ensikosketustakin päättömämmältä.

Jos olisi aikaa ja voimia, voisi paloitella jutun auki kappale kappaleelta, mutta nyt heitän vain oman pinnallisen yleispikarykäisyni kirjoituksen herättämistä kysymyksistä.

Jari Ehrnroothin irralliset ajatukset ovat paikoin sinällään ja itsellisinä iskulausefragmentteina hyviä ja viisaitakin, mutta ajatuksellisen logiikan sisäinen dialogi suhteessa kokonaisuuteen tuntuu välillä olevan täysin hukassa.

"Juuri tälläistä näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti."
”Juuri tälläistä näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.”

Ehrnroothin perusväittämä ”hyvinvointiaate on onttouden oire” osuu osin oikeaan, ja itsekin olen jo ajat sitten väsynyt hyvinvointivaltioliturgiaan ja sen vain vaivoin piilotettuun arvoväittämään, että elämässä on kaikki hyvin, kun elämässä on – ”kaikki hyvin”.

Ei tietenkään ole.

Mutta artikkelin kokonaan luettuaan jään miettimään, että mitä Jari haluaa – tietääkö hän sitä itsekään?

Tuntuu haluavan ainakin ”aatteita”, eli keittiöpsykologisesti tulkittuna ”vahvaa isää”. Toisaalta hän ilmoittaa vastustavansa dogmaattisuutta.

Haluaako hän taas jotain massoille suunnattuja ideologioita, jotka lupaavat Kuun taivaalta, uuden uljaan maailman sekä uhrauksientäyteis teitä kohden Paratiisia, mutta jotka johtavat vain salaisen poliisin kuulustelukeskuksiin, vankileireihin, sensuuriin, urkintaan ja mielivaltaan?

Tuskin sentään, mutta ihmiskunnan historia on jo lukemattomia kertoja osoittanut sen, että lopulta ihminen pilaa parhaimmankin aatteen.

Ehrnrooth on tyypillinen keski-ikäinen, hyvinvointikakkavahinkokriisistä kärsivä nostalgikkomies. Ennen kaikki oli paremmin ja muuttuva maailma pelottaa, joten siksi pitää päästä taas the Rolling Stonesin konserttiin, noin kuvainnollisesti ainakin.

 

Hesarin jutusta on helppo päätellä, että Jari Ehrnrooth on aina ollut suuri totuuden ja maailmankuvaa selkiyttävien vastausten etsijä, ja yhtä helppoa on huomata, että aina hän on joutunut pettymään, tullut petetyksi.

Tulee myös esille, että Ehrnrooth – ihan kirjaimellisestikin – juoksee omaa itseään pakoon.

Häntä ei myöskään kiinnosta se, että onko Jumala oikeasti olemassa vaiko ei, vaan häntä kiinnostaa se, että onko ihminen Jumalan vai Jumala ihmisen.

Siis niinku. Joku.

Se, että Ehrnroothin viittaamina menneinä aikoina yleinen retoriikka on ollut hänen nykyisiä arvojaan (?) myötäilevää, ei suinkaan tarkoita sitä, että silloin olisi toimittu niiden välitettyjen arvojen mukaisesti. Yleensä päinvastoin; siitä puhe, mistä puute.

On hämmästyttävää, että noinkin älykäs mies voi olla niin pirun naiivi ja henkisesti sokea.

On varsin paradoksaalista, että Ehrnrooth puhuu kriittisesti ”minäkeskeisestä ajastamme”, mutta samalla tuntuu kuitenkin pyörivän huomattavan runsaasti oman napansa ja sen aiheuttaman totuusretkeilykiiman vaikutuksen alaisena.

Hämäräksi jää myös Ehrnroothin valitus henkisyyden puutteesta ajassamme – eihän tässä tarvitse kuin selata omaa Facebook- tai Twitter-seinäänsä huomatakseen, että henkisyysvyörytys on massiivista; toinen toistaan ihanampia ja valaistuneempia meemejä Todellisesta ja Syvähenkisestä Elämästä pukkaa siihen tahtiin, ettei ”En halua nähdä tätä näet vähemmän tämänkaltaisia julkaisuja”-valiketta edes kerkiä klikata uuden elämänviisauden jo hyökätessä kimppuun.

Asia erikseen onkin, mitä tekemistä tällä kiiltokuvahenkisyydellä on minkään asian kanssa, ja varsinkaan – henkisyyden.

Mitähän Jari Ehrnrooth ajattelee nyt esittämistään ajatuksista 10 vuoden kuluttua?

///////////////////////////////////////

Lisäys 18.1.2015:

Kirjailija Tommi Melender oli myös lukenut tässä referoidun Hesarin artikkelin, sekä sen lisäksi itse kirjan, Jari Ehrnroothin kirjoittaman teoksen Toivon tarkoitus. Noista molemmista Melender kirjoittaa blogissaan Antiaikalainen – kannattaa lukea: 

http://antiaikalainen.blogspot.fi/2015/01/ihmiskuntafilosofiaa-kielimuurin-takaa.html 

Lisäys 20.1.2015:

Myös toimittaja ja someaktiivi Tuomas Enbuske on käynyt Ehrnroothin virittämillä apajilla:

http://www.apu.fi/artikkeli/tuomas-enbuske-ala-etsi-onnea-tyhma-pakana

Nostalgia tuhoaa länsimaisen kulttuurin

Toisin kuin erilaiset konservatiiviset tahot yrittävät propagoida, ei länsimaisella kulttuurilla ole mitään ulkoisia uhkia. Meitä eivät uhkaa toiset kulttuurit aatteineen ja uskontoineen, eivät ruskeat, keltaiset, mustat, vihreät tai vaikkapa violetit ihmiset. Länsimaisella kulttuurilla on vain yksi ainoa uhka, ja se on – nostalgia.

Nostalgikko suhteuttaa tärkeiksi kokemansa asiat joko oman elämänsä pituuteen sekä sen aikana koettuihin tapahtumiin, tai omien vanhempiensa ja lisäksi korkeintaan omien isovanhempiensa kokemuksiin.
Ainoan poikkeuksen edellä mainittuihin tekevät oman kansakunnallisen kulttuuri-identiteetin muotoutumisen kannalta keskeiset aikakaudet sekä vielä kaukaisemmat, mytologisoidun menneisyyden ajat – siitäkin huolimatta, että mytologisaatio on usein suhteellisen tuoretta perua perustuen valtaa pitävien tarpeeseen luoda myytti yhdestä yhtenäisestä kansasta ja kansakunnasta.

Ai mistäkö moiset ajatukset putkahtivat päähäni juuri nyt?

Luin yhden uutisen:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288695349101.html

…ja katsoin jälkipuoliskon yhdestä konsertista:
http://areena.yle.fi/tv/2194801 (Katsottavissa vain rajoitetun ajan)
http://www.wienerphilharmoniker.at/summer-night-concert/program

Linkittämääni Ilta-Sanomien (kirjoittajana aina yhtä kritiikitön toimittajalegenda Rita Tainola) juttua lukiessa iski epätoivoinen myötähäpeän tunne täysin kestämättömän ja homeisen argumentaation tähden:

Entiselle kansanedustajalle, nykyiselle kaupunginvaltuutetulle Arja Karhuvaaralle  Suvivirsi merkitsee suomalaista traditiota, ja laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin.

Laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin? Miten mikään laulu voi olla perusarvo!?

Entäs Kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen:

Kansanedustaja Pertti Salolaiselle (kok) Suvivirsi merkitsee kevättä, luontoa ja vapautta.

– Suvivirsi on kuin suomalainen sielunmaisema, Salolainen maalaili.

Suomalainen sielunmaisema? No hyvä on, ainakin Salolainen todistaa aikanaan kohua herättäneen TV-sarjan Suomi on ruotsalainen olleen otsikkonsa väitteen suhteen oikeassa, sillä Suvivirsi tosiaan on ruotsalainen laulu, ja kun se on ruotsalainen, niin on se näin ollen myös suomalainen…

Suomalainen perinne, frakki, mieskuoro, traditio, suomalaiset perusarvot, suomalainen sielunmaisema… Suvivirsihän on VIRSI, joten mitä tekemistä edellä luetelluilla käsitteillä on virsienkin syntyyn päätyneen uskonnollisen suuntauksen syntysijojen kanssa?

Entäs linkittämäni Wienin Filharmonikkojen kesäkonsertti; mitä se viestittää – katsotaanpas ohjelma:

The Program of the Summer Night Concert 2014
Hector Berlioz: 
Le carnaval romain. Ouvertüre caractéristique, op. 9
Franz Liszt
Mazeppa: Symphonic Poem
Richard Strauss: 
Burlesque for Piano and Orchestra in D minor
Hector Berlioz: 
Overture to the Opera ”Benvenuto Cellini”
Richard Strauss
: ”Till Eulenspiegel’s Merry Pranks”, op. 28

Sanomattakin on selvää, että musisoinnin tason suhteen ei juuri moitittavaa löytynyt (ellei nyt lievää rutinoitumistasoa lasketa sellaiseksi) – ei, vaikka kyseessä oli sinfoniaorkesterin kannalta epäkiitollinen ulkoilmakonsertti.
Mutta mitä wieniläissoittajisto todella haluaa viestittää sillä, että konsertin kaikki sävellykset ovat peräisin 1800-luvulta (Straussin Burlesque tosin vuodelta 1910, mutta kuitenkin)?

Eikö 1900-luvulla ole tehty mitään mielenkiintoista, 2000-luvusta nyt puhumattakaan? Eikö tulevaisuus kiinnosta, eikö olisi mielekästä kuulostella, mitä juuri nyt tapahtuu tai spekuloida, miltä soiva tulevaisuus mahdollisesti kuulostaisi edes lähitulevaisuudessamme?

Ei ilmeisesti.

Itävallalle tullee käymään kuten Kreikalle (ainakin henkisesti); siitä tulee suuri ulkoilmamuseo: yksi länsimaisen korkeakulttuurin kehityksen kannalta keskeisimmistä valtioista tuudittautuu oman menneisyytensä saavutusten pönkittämiseen ja sitä seuraavaan narsistiseen eskapismiin unohtaen sen, että yksi Euroopan, ja sitä myöten koko länsimaisen kulttuurin, dynaamisuuden peruspilareista on ollut kyky kyseenalaistaa mennyt ja katsoa eteenpäin; tarve valloittaa – niin hyvässä, kuin pahassakin – uusia alueita maailmankuvan laajentamiseksi.

Mutta kun ei, niin ei.

Kun mä niinku lauloin Suvivirttä koulussa ja tuli niinku tiätsä tosi hyvä fiilis ja oli niinku tosi hyvä meininki kö jätkät duunas piisei Itävalta-Unkarissa ni tiätsä tosi niinku jees et on toi menneisyys ja kaikki nykymeininki on niinku tiätsä ihan niikö skeidaa ja mä oon niikö linkittäny mun identiteetin tähän valtioon ja hei poustaas ny hei yx #meitsie kehiin hei ja hyvää kesää koko posselle, YES, YES, YES!!!

Lisäys 3.6.2014:

Kuinka ollakaan; uusimmassa Rondo Classic -lehdessä (6/2014) on säveltäjä Olli Virtaperkon teräväkatseinen kolumni otsikolla Syväjäädytetty orkesteri?, jonka ydinsanoma ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana oman kirjoitukseni kantamasta huolesta – tässä siis kirjoitus laittomasti skannattuna (saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä):

Virtaperko Rondo Kolumni

Suvivirsi – uudet sanat

Kuten tunnettua, mahtuu Suomeen aina vain yksi keskustelunaihe kerrallaan, ja keväällä 2014 se on ollut Suvivirsi. Ottamatta kantaa yhtään mihinkään mitään vastaan tai minkään puolesta, julkaisen tässä vaihtoehtosanoituksen kyseiseen viisuun. Kuten jokainen laulaja voi itse todeta, on tämä versio sekä arvo-, uskonto-, sukupuoli- että vuodenaikaneutraali lähestymistavassaan käsitettä suvi kohtaan – sopii siis laulettavaksi kaikissa julkisissa tilaisuuksissa minä tahansa vuodenaikana, missä tahansa seurassa.

Jo joutui armas aika,
uus’ kipukvartaali,
jonk’ haasteet kipunoivat
kuin sairaan anaali.
Ja haasteitansa tuovat
taas laskukäyrät nää.
Ne ympäristön koutsaa
kutsuen tiimeihin.

Taas posse pukeutuupi,
ja vaatekauppa käy.
Kas, kassakone laulaa,
ei huolia nyt näy.
Tää akti muistuttaapi
arvoista valuutan,
kierrosta rahan feissaa,
suo elon ihanan.

Taas katajainen kansa
saa maistaa keppiä.
Mut’ eikö homo sapiens
jo käytä webbiä!
Nyt verenkierron liitän
sykkeeseen valtion
sen fiiliksistä diggaan,
jalkautan vision.

Oi aikojemme alku
ja vuodenaikain sää,
se voimaantumishuuma,
ain elää käänteissä.
Vaan strategian voima
pelittää haasteissa,
se uutta kehittääpi,
ja nousukauden tuo.

Ei vertaista nyt tälle
maan johtotroikalle.
Jonk’ viisauden lahjat
jaetaan posselle.
Kun tsemikoutsauspiikin
vain posse saanut on,
päivittäistwiitin poustaa
kellokas Brysselin.

Taas lähes koko väestö
veroistaan marisee,
mut tarpeemme ne täyttää
ja kurjuus karisee.
Saan viisautta maistaa
myös opposition,
taas talouskasvu nousuun,
se osaamista on!

Esa Tikkanen ja Ari Pusa fanittavat Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenkan hirmuhallintoa

Jääkiekkoilija Esa Tikkanen tukee avoimesti Valko-Venäjän diktaattoria, Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenkaa, käymällä säännöllisesti pelaamassa tämän kanssa lätkää (HS 17.5. Ari Pusan kolumni ”Luotiliiveissä kaukalossa”). Ihmiset kuulemma ”hurraavat” näissä peleissä ja suurena filosofina herra Tikkanen toteaakin, että ”joka maassa on aina kaksi puolta”, ollen ainakin sikäli oikeassa, että esim. Valko-Venäjällä on kiduttajat ja kidutettavat, pyövelit ja tapettavat.

Kuva

Ei liene vaikea arvata, että pelien jälkeen vietetään laatuaikaa Aljaksandrin tarjoamien herkkujen ja virvokkeiden kera, ja jos jää vielä nälkä ja jano, voi halvalla – kuten Hesarin urheilutoimittaja Ari Pusa ihaillen hehkuttaa – ajella taksilla kauppaan ostamaan suolakurkkuja ja Paradiso-punaviiniä.
Halpoja hintoja fanittaessaan toimittaja Pusa unohtaa mainita valkovenäläisten keskimääräisen palkkatason, kuinkas muutenkaan.

Joskus tuntuu siltä, että urheiluväen moraalisella välinpitämättömyydellä ei ole mitään rajaa. Jos Esa Tikkasta pidetään jonain suomalaisena ”sankarina”, häpeän syvästi suomalaisuuttani.

Mutta kai se on tärkeintä, että lätkäkaukaloraakilla ja urheilutoimittajalla on kivaa – paskat kaikesta muusta.

Euroviisut 2014 – YLE:n juontajakaksikon suusta kuultua


Koko Suomi jännittää.

Taaskaan kukaan ei kysynyt minulta mitään ennen tuollaisen väitteen esittämistä, mutta – ei tässä juuri nyt mikään erityisemmin jännitä. Asia erikseen on se, että jotain kamalaahan voi elämässä aina tapahtua ja sellaisen odotus voi olla alitajuisesti aktiivista, mutta se on elämänfilosofinen valinta ilman yhteyttä Eurovision laulukilpailuihin.

Nyt on nyt eikä mikään muinaisten roomalaisten aika.

Kiitän tiedosta, mutta onko maailma TODELLA muuttunut muinaisten roomalaisten ajoista? Missä muuten kulkee muinaisuuden ja ei-muinaisuuden raja!?

Näiden kisojen tärkein väline on matkapuhelin, sillä sillä suoritetaan äänestys.

Ahaa, korvat ovat siis epäoleellinen elementti musiikkikilpailuissa.

Kappaleen video oli visuaaliselta toteutukseltaan vaikuttavampi kuin tämä lavaproduktio.

Niin, olihan tässä nyt kyseessä musiikki-/laulukilpailu?

Oman maan edustajaa ei voi äänestää.

Miksi muuten ei voi? Eikö musiikkikilpailussa pitäisi verrata soivia todellisuuksia toisiinsa eikä ajatella sitä, mistä maasta joku artisti tai muu äänilähdekollektiivi on lähtöisin, peräisin tahi kotoisin? No, valitettava fakta on, että keskivertokansalainen on niin jumalattoman alkeellinen olento, että kannattaa missä tahansa kilpailussa kilpailijoita näiden kansallisuuden, ei osaamisen, suoritteiden ja kykyjen perusteella. Tämähän ei ole pelkästään suomalainen piirre, vaan koskee kaikkia maailman kansoja, joten ihmiskunnan kehitysaste ei ole edelleenkään kovin korkea.

Suomen edustussävelmän esittäjistöä juontajat tituleerasivat pariinkin otteeseen termillä meijjjän pojjjaat – ovatko Softenginen jäsenet siis juontajaparin biologisia jälkeläisiä?

Ukrainan edustaja, Maria Yaremchuk, on kuulemma huippulahjakas laulaja ja lisäksi vielä erityisen mainittava siksikin, että hänen isänsä on maineikas laulaja. Omin korvin todettuna Maria Yaremchuk ei eronnut mitenkään lajityypin muista perusääntelijöistä. 

Tsemicoachaan sun poissaolon voimattomuuden olemattomuuden siedettävään raskauteen

Pidetään lippu korkeella ja kohdataan fiilikset puolitankoisinakin. Laiffi on vain tsemiä ja tsemi mentaalist äksönii.

-Petri Sainio 28.10.2013

 

Joo ei täs mitää. Possel voi olla trabölssii näitten juttujen kaa, mut sun pitää erottaa sun sä ja sun ite, ne ei oo samoi datoi. Kun sä sen teet sä vapaudut ja sä löydät boltsiin rauhan ja sielt innerspeissit sä löydät sun tsemin ja ku sul on tsemi sä oot elämän edessä redi ja sä huomaat et elämä tarjoo sulle isoa optioo. Sun sisäinen biisoni on nii stydi et onks juttu uutta vai vanhaa siisonii ni siit ei kukaa maindaa. Sä oot sun äksönin riisöni ja muut kelaa mitä kelaa. Sä huolehdit vaan sun omast kelast ja ku se on okei ni sä pystyt huolehtii toisistki, frendeist.

 

Kun sä eksploreeraat sun sisimmän floun sul ei oo rajoja ja sä voit lentää mihin vaan mistä vaan ja millon vaan. Pidä kiinni siit, se on se sun laiffioptio.

 

Elämäs voi pyärtyy nii monel tapaa. Sä voit pyärtyy siis ihan elämäst itsestään kun sä avaat sun sydämen kaikelle sille mitä toi kosminen datasysteemi meille opettaa. Sun pitää avautua sille et sä oot kanava ja sit ei ookkaa enää mitää huolt hei mistää. Sisäinen tsemi hoitaa sua ja sun ympäristöö, tiätsä. Se on sikamagee fiilis.

 

Meil kaikil on aforismikirja annettuna sydämis ja fiilikset on se metrojuna joka kuljettaa ne sanat ulos maailmaan posselle, jengille ja frendeille.

 

Laiffi on tosi simppelii. Sun pitää vaan hengittää sisään ja ulos. Kun sä teet sen kokosydämisesti, universumi hoitaa loput sun puolest. Toiset kulkee kinttupolkuu, toiset vetää motaribaanaa, mut kaikki voi päästä saman diipin fiiliksen äärelle – omaan tahtiin. Siis hei houppii on, koko possella.

 

Oli taas überfantsua kokea ja jakaa tääkin päivä elämäst lähimmäisten kaa, siitä kiitos mm. sulle lukija, ja koko lärvikirjaskenelle. Mä toivotan kaikille diippii driimistriimaus-osastoo ja innerspeissin tietosuuden kasvuu ja mä ajattelin jakaa mun kuvaduunin jossa mä käsittelen ihmisenä olemist täs paranoidis ja ristiriitases maailmas. Elämä on välil rankkaa ja epäoikeudenmukast, mut jos sä pidät sun unelmist kii ni aluks ne voi tuntuu sekavilt ja sä oot sit niinku et houples, mut sit ku sä vaa löydät sen sisäisen tsemin, nii se lanka alkaa aueta ja horisontis on yksinäinen poutapilvi. Sitä mä täs kuvas yritän ilmentää ja mä toivon, et koko posse ja tää yhteisö ja kruu vois vaikka meditoida ton kuvan edes. Mä tosiaan uskon, et joku valaistuminen voi saavuttaa sutkin. Hyvää yöt, hei!

iPhone -maalaus

PS: Tän duunin nimi on ”Tuska – kaaos – horisontti – toivo” (Pain – Chaos – Horizon – Hope).

 

Näit rullii me kaikki keritää, kunhan vaan – keritää, hei!

 

Hei kiitti hei supportist, mut meis kaikis – koko posses – on talenttii ja oikeestaan äkchöli talentti tulee toisist ihmisist, frendeist, siit et sä tallaat aistit avoimina ja oot niinku ouppen koko maailmalle. Silleen kaikki ruokkii toinen toisiaan ja me imetään/imetetään meijän energiavirtoi suuntaan ja kolmanteenkin. Meis kaikis on se mä ja itse ja sit on se kolmas elementti, lähimmäiset, siis koko maailma: posse, kruu, frendit.

 

Elikkäs frendit on muuten tosi tärkeit.

 

Ja siis tätä poustausta ei todellakaan olis ilman seuraavii kanssavaeltajii: Taina, Iiro, Lauri, Anna, Katja, Outi, Anu ja Anne-Maria. Ja megatänksit extrasupportist viel lisäks seuraaville tyypeil: Sari, Janne, Sanna, Antti, Imre, Antti Veli-Matti, Max, Riku, Olli, Sini, Mikko, Elina, Teemu ja Said.

Kiitti hei kaikille! Jatketaa ja palaillaa, coachataa ja hengataa – JES!JES!JES!

Grigori Sokolov ei kylmimmilläänkään jätä kuulijaa kylmäksi

Franz Schubert (1797-1828):
-Neljä impromptua op. 90 D.899
-Drei Klavierstücke D.946

* * *
Ludwig van Beethoven (1770-1827):
-Pianosonaatti B-duuri op. 106 ”Hammerklavier”

Grigori Sokolov, piano

14.6.2013
Helsingin Musiikkitalo

Grigori Sokolov aloittaa konsertin lipumalla flyygelin äärelle ja aloittaa soittamisen lähes välittömästi alas istuuduttuaan. Pianotuolille asettumista edeltää ele, joka hyvällä tahdolla on tulkittavissa kumarrukseksi.

Ensimmäinen puolisko on 70 minuuttia yhtä soittoa. Lumovoimapotentiaali on aistittavissa heti ensimmäisten sävelten sinkoutuessa kuulijan audioversumiin.

Konsertin alkupuoliskon kappaleet Sokolov soittaa ilman taukoja yhteen putkeen. Edes Schubertin impromptujen vaihtuminen ensimmäiseen Kolmesta klaveerikappaleesta ei aiheuta Sokolovissa tarvetta hengähtää tai pitää pientä paussia. Tuossa oletusasetuksellisessa välivaiheessa osa yleisöstä alkaa jo taputtaa. Sokolovin ollessa aloittamaisillaan edellä mainitun säveltäjän uutta teoskokonaisuutta, vetää tämä kätensä hetkeksi klaviatuurilta alas. Sokolov näyttää hieman närkästyneeltä, mutta aloittaa aloittamisen välittömästi uuderstaan. Tälläinen toisiinsa suoraan liittymättömien kappaleiden sitominen yhteen ei tässä tapauksessa toimi, sillä aiemmin kuultua ei ehdi sulatella edes pientä hetkeä. Olo on kuin istuisi pakkosyöttötuolissa.

Sokolov esittelee ensimmäisen impromptun ensimmäisissä tahdeissa hivelevän kosketuksensa lähes koko kirjon, mutta emootioista veistetyt soivat näköispatsaat alkavat kuormittaa mieltäni, ja vähitellen kuunteleminen alkaa käydä hieman raskaaksi.

Ajatukseni alkaa harhailla. Haluaako tuo lavalla soittava pianisti minun olevan kuuntelemassa hänen musisointiaan?

Alan häiriintyä siitä, että Sokolov ei ota minkäänlaista kontaktia yleisöön. En ole peräänkuuluttamassa mitään halpahintaista yleisönkosiskelua tai muutakaan show-meininkiä tai musiikkiteatteria, mutta jollain tasolla vaikutelma on hieman samanlainen, kuin kuuntelisi itsekseen ja itselleen puhuvaa luennoitsijaa, joka tietää verbalisoimastaan aiheesta kaiken, mutta ei tule kuulijaa lähelle kokonaisena ihmisenä.

Tuntuu, kuin katsoisi ja kuuntelisi high-end -laitteilla Blu-Ray -taltiointia live-konsertista. Tai paremminkin – kuin kuuntelisi levyä kotona.

Sokolov on kyllä lavalla, mutta voisi olla olemattakin. Olemmeko seuraamassa jotain yksityistä hartaudenharjoitus- tai meditaatiotilaisuutta?

Soitto on mitattavissa olevilla parametreilla mitattuna ”täydellistä”, mutta huomaan pohtivani sitä, onko musiikki itsessään Sokoloville itselleen jo liiankin selvää, liiallisilla merkityksillä ladattua. Tuntuu, kuin hän toistaisi jonkun absoluuttiseksi totuudeksi korottamansa mantran ottamatta huomioon sitä, että yleisö ei välttämättä voi päästä sisälle Sokolovin päänsisäiseen kirkkauteen ja selkeyteen. Sokolovin tapa tehdä musiikkia on sekä muodollisen että muodonnallisen kirkkauden ja selkeyden juhlaa, mutta ajoittain en voi olla ajattelematta, että lavalla on täydellisesti ohjelmoitu tietokoneohjelma – sellainen, joka hallitsee myös nk. tunteet.

Ihminen kaipaa yleensä sitä mitä ei juuri nyt ole.

Tunnistan kaipaavani ääritiloja; toisaalta flyygeliä hajottavan musertavaa voimamyrskyä, toisaalta lähes kuulumattomia, mutta kuitenkin sisäisesti kuultavissa olevia, ääniä. Lähtökohtaisesti olen aristokraattisen hienostuneen soittotavan ystävä, mutta… Musiikkitalon tuolilla istuessani huomaan kaipaavani metaforasoitua Vladimir Horowitzia; vaaraa, taistelua, verta, myrskyä, murtumispisteessä olevia muureja ja – ylimaallista kauneutta.

70 minuutin jälkeen olo on ristiriitaisen väsynyt.

Grigori Sokolov on osin hyvin paradoksaalinen pianoresitalisti. Tämä instrumenttinsa ehdottomaan eliittiin kuuluva venäläispianisti on ilmiselvä lavaleijona sanan siinä merkityksessä, että esiintymislava tuntuu olevan hänelle täysin luonnollinen ajanvietto- ja työpaikka, mutta lavaleijonuuteen usein liittyvä taipumus – vaikka vain hienovaraisestikin – flirttailla yleisön kanssa, puuttuu maestroltamme kokonaan. Ulkoisesti vaikuttaisi siltä, että Sokolov ei edes muista yleisön olemassaoloa.

Konsertoiminen on Sokoloville tapa elää ja olla olemassa, ja siihen liittyvä yleisön läsnäolo on mitä ilmeisimmin asiaan kuuluva välttämätön paha, ajattelen ja luulen pääkoppani yksityisyydessä.

Sokolov on tunnettu fanaattisena harjoittelijana. Olen kuullut väitettävän, että hän saattaa jopa konserttipäivänä harjoitella kahdeksan tuntia. Ajatus tuntuu varsin pöyristyttävältä ja epäinhimilliseltä.

Huomaan spekuloivani, miten täydellinen soittamattomuus voisi tehdä Sokoloville hyvää. Mitä jos pianisti pitäisi kertakaikkisen välivuoden ja tekisi jotain muutakin kuin harjoittelisi 12 tuntia päivässä ja opiskelisi säveltäelämäkertoja tai heidän kirjeitään säveltäjäkollegoille, vaimoille, kustantajille tai rakastajattarille. Tai samaisten säveltäjien taloudenhoitajien kirjanpitomuistiinpanoja ruoka- ja juomakuitteineen. Ja opiskelisi ja tutkisi tuhannennen kerran samoja teoksia.

Paradoksaalisesti Sokolovin pianismi on täynnä elämää, mutta joku ylimaallisen täydellisyyden varjo, olkoon se vaikkapa elämätön elämä, tuntuu häiritsevän sisikuntaani. Sokolov välittää säveltäjien musiikkiin upottamat karaktäärit ja eleet – siis tunne-elämän sonoristiset ilmentymät – ydinfyysikon pikkutarkkuudella, mutta onko musiikin emotionaalinen puoli hänelle vain elämysmatka oman sisäplaneettansa ulkopuoliseen maailmaan?

Väliajan jälkeen Sokolov tarjoaa Beethovenin Hammerklavier -sonaatin. Itse Ludwig van varmasti taputtaa haudassaan, mutta hieman syyllisyyttä karsastavasta asenteestani tuntien en vieläkään osaa ajatella olevani tilaisuudessa, joka järisyttäisi sisikuntaani kaikki sen suojamuurit alas murtaen.

Vasta kolmannessa osassa (Adagio sostenuto) alan tuntea, että Sokolovin avain on työntymässä mieleni lukkoon. Tajuan olevani seuraamassa ainutlaatuisen taiteilijan resitaalia, mutta sisäinen tuntemukseni ei täysin vastaa soivan todellisuuden rationaalisesti todistettavissa olevia henkisiä arvoja. Tosin Hammerklavierin loppupuolen kumarrukset Johann Sebastian Bachin suuntaan antavat omalla tavallaan viitteitä lähitulevaisuuden tapahtumista, muutoksesta. Katharsis odottaa tuonnempana.

En vieläkään aisti sitä kitkaa, joka luo ilmaan sellaisen jännitteen, että kuulijan henki salpautuisi pakottaen tämän painautumaan tuoliinsa peläten pikkuvarpaan pienimmänkin liikuttamisen särkevän koetun hetken intensiivisyyden.

Kaikista laadukkaimmat pukukankaatkaan eivät tunnu iholla miltään.

Tunnistan kuitenkin sisuksissani sopivasti vettä ja aurinkoa saaneen lumoutumisen idun.

Konsertin virallisen osuuden jälkeen yleisö räjähtää raikuviin suosionosoituksiin. On ylimääräisten vuoro, ja auliisti Sokolov niitä tarjoileekin. Kaiken kaikkiaan encoreita tulee peräti kuusi kappaletta. Itu tulee saamaan runsaasti vettä ja aurinkoa.

Ensimmäisen ylimääräisen aikana huomaan, että rantavalli särkyy. Lievän varautuneisuuden, sekä sen aiheuttaman hämmennyksen haarniska murtuu. Jean-Philippe Rameaun sävelten muodossa tarjoiltu ranskalaisbarokkisen runollinen ilotulitus uppoaa keskushermostooni kuin selkokielinen uutislähetys ymmärrykseen.

Rameauta tulee vielä neljän räiskäleen verran lisää. Ranskalaisjalokivien jälkeen Sokolov tarjoaa vielä (korjatkaa tietäväisemmät jos olen väärässä!) annoksen Franz Lisztiä.

Sokolovissa ei tässäkään vaiheessa iltaa näy eikä kuulu minkäänlaisia henkisen tai fyysisen väsymisen merkkejä. Omasta puolestani encoresessio olisi saanut jatkua seuraavaan aamuun asti.

Kiitos, Grigori.

Grigori Sokolov

Nokia Lumia 1020

Katselin eilen (11.7) interneteitse suoraa lähetystä New Yorkissa pidetystä Nokia Lumia 1020 -älypuhelimen julkaisutilaisuudesta. En nähnyt ensimmäistä vajaata puolta tuntia (katsoin alla olevan YouTube -taltioinnin tilaisuudesta vasta jälkikäteen), mutta toimitusjohtaja Stephen Elopin johdolla vedettyä esitystä katsoessa tuli mieleen, että ei ole tästäkään laitteesta Nokian pelastajaksi – miksi?

Kyllähän se uusi PureView -kamera vaikuttaa aika huikealta, mutta moniko kaduntallaaja tarvitsee ihan oikeasti 41 megapixelin kameraa sinänsä vaikuttavilla kuvaus- ja kuvanmuokkausominaisuuksilla (mukaan lukien videokuvaus) varustettuna? Ammattilaistason valokuvaustarpeistoa tarvitseva käyttää edelleenkin mielummin oikeata kameraa ja suurempi muokkaustyö on kaikin puolin mukavampaa ja käytännöllisempää isolla tietokoneen näyttöruudulla tehtynä.

Varsinainen esittelytilaisuus alkaa n. 16 minuutin jälkeen

Kaduntallaaja tarvitsee helppokäyttöisen puhelimen riittävillä ominaisuuksilla. Lumia 1020:n näytöltä ajetut screenshotit olivat sitä tuttua Windows Phone -visualistiikkaa; hirveästi kaikkea epämääräistä sälää ja siitä seurauksena sekava ja vaikeaselkoinen yleisvaikutelma. Ei tee mieli koskea.

Nokian kannalta juuri puhelinvalmistajana on aika huolestuttavaa, että näkemässäni osuudessa puhuttiin pelkästään kamerasta (myöhemmin saatoin todeta yllä olevan videon ansiosta, että koko show oli rakennettu kameran ympärille, mutta mitään muuta omaahan Lumiassa ei oikeastaan ole. Nokia on Microsoftin vanki.

Nokia Lumia 1020

Otto Tolonen valotti suuren kankaan intiimeimmätkin yksityiskohdat mikroskooppisella tarkkuudella

Musiikkitalon Camerata-salissa perjantaina 19.4.2013

Otto Tolonen, kitara

Hans Werner Henze, Benjamin Britten ja englantilainen renessanssi

Konsertin ohjelma

Hans Werner Henze (1926-2012)

Royal Winter Music (Kaksi sonaattia Shakespearen hahmoihin)

Royal Winter Music I (1975/76)

  • Gloucester
  • Romeo and Juliet
  • Ariel
  • Ophelia
  • Touchstone, Audrey & William
  • Oberon

Royal Winter Music II (1979)

  • Sir Andrew Aguecheek
  • Bottom’s Dream
  • Mad Lady Macbeth

_______________

John Dowland (1563-1626)

  • Sir John Smith, His Almain
  • Farewell

Benjamin Britten (1913-1976)

Nocturnal after John Dowland, opus 70 (1963)

(Musingly – Very agitated – Restless – Uneasy – March-like – Dreaming – Gently rocking – Passacaglia – Slow and quiet)

********************

Lauantaina 20.4.2013 oli Helsingin Sanomien Lauantaiessee-sarjassa musiikkitoimittaja Samuli Tiikkajan kirjoitus otsikolla Kulttuurikilpailuissa ei ole häviäjiä, jossa toimittaja pohtii musiikkikilpailujen problematiikkaa päätyen kuitenkin siihen lopputulokseen, että soittajan kannalta kilpailuista voi olla suuresti hyötyä.

Kirjoituksessaan Tiikkaja siteeraa legendaarista jazzpianisti Thelonius Monkia, joka on sanonut taide on transendenssiä, arkikokemuksen tuolla puolen, ja sen pakottaminen arvosteluasteikon tai edes sanallisen tuomion alle on pohjimmiltaan väkivaltaa taidetta ja taiteilijaa kohtaan.

Itse tosin lisäisin, että taide valaisee meille arkikokemuksen todelliset kasvot; paljaina ja aistisumutuksesta vapaina, mutta raadollisuuden ja kauneuden rajoja hämmentävästi sotkien.

Miten tämä pika-alustus sitten liittyy Otto Tolosen konserttiin? Ennen konserttia todellakin ajattelin kirjoittavani jotain kuulemastani tähän blogiin, mutta tapahtuman jälkeen tajusin, että en omaa mitään verbaalisia keinoja konsertin synnyttämiä ja herättämiä sisäisiä maailmoja välittämään. Ja mitä tulee pelkästään H. W. Henzen kahteen – sekä henkisiltä, että fyysisiltä mittasuhteiltaan massiiviseen – sonaattiin, niin kirjoittajan pitäisi tuntea sekä teos, että sen kuvaamat William Shakespearen hahmot kuin omat taskunsa pystyäkseen sanomaan niistä edes jotain järkevää, tai sitten valita alitajunnanvirtainen ”automaattikirjoitustekniikka”, joten…olen aseeton.

Voin vain elämyksellisesti todeta, että tuntui kuin lavalla olisi ollut vähintäänkin koko Royal Shakespeare Company, mutta – vain yhteen ihmiseen kiteytyneenä. Vaikka kaikki sonaateissa esiintyneet Shakespearen hahmot eivät olisikaan olleet kuulijalle täysin tuttuja, pystyi Tolonen karakterisoimaan tulkinnoillaan hyvin selväpiirteisiä ja eläviä ihmishahmoja. Vaikka Royal Winter Music voidaan nähdä hyvin perustellusti ohjelmallisena musiikkina, niin näistäkään lähtökohdista huolimatta Tolonen ei tehnyt soivasta todellisuudesta ”teatteria”. Illan kitaristi maalasi Henzen avustamana sarjan musiikin kielellä toteutettuja muotokuvia.

Benjamin Brittenin moderniksi kitaraklassikoksi jo ajat sitten noussut Nocturnal kuuluu kitarakirjallisuuden syvällisimpien ja taiteelliselta painoarvoltaan raskaimman sarjan teosten joukkoon, ja tämän lisäksi kappale lukeutuu omassa subjektiivisessa maailmassani kaikkien aikojen parhaimpien säveltaideteosten joukkoon – mitkä tahansa soittimet ja niille kirjoitettu musiikki mukaan lukien.

Voin väittää kuulleeni elämäni aikana muutamankin varsin sykähdyttävän tulkinnan Nocturnalista, mutta Tolosen tulkinta tässä konsertissa tulee jäämään kahden vaikuttavimman ja unohtumattomimman muistijäljen jättäjän joukkoon omassa sisäisessä kovalevystössäni.

Jo ensimmäinen osa, Musingly, hätkähdytti lähes särkymispisteeseen yltävällä hauraudellaan ja sen synnyttämällä sisäisellä voimalla ja ehdottomuudella. Muutenkin oli palkitsevaa kokea, kuinka Tolonen toteutti säveltäjän nimeämät osat, karaktäärit, juuri siten kuin niiden soivassa todellisuudessa odottaisi järjellisesti ajateltuna käyttäytyvänkin, mutta samalla ilmaisussa ei kuitenkaan ollut mitään ennakoitavissa olevaa varman päälle pelaamista, vaan kitaristimme vei  sanottavansa henkisesti ”yhdelletoista” säilyttäen fyysisen ilmaisun samalla aristokraattisesti lukemassa 9,5 ja näin toimien antoi kuulijalle sen oleellisen 0,5 asteen oman kokemustilan ja avaruuden. Sanattomaksi vetävän puhutteleva, kaikesta ulkokohtaisesta krumeluurista ja tehon tavoittelusta riisuttu esitys.

Niin, ja kerrankin toteutui ihan konkreettisestikin otsikko Nocturnal AFTER John Dowland!

Vaikuttavaa tässä konsertissa oli sekin, että ohjelmakokonaisuuden saattoi ajatella yhdeksi valtavan laajaksi teokseksi; kolme säveltäjää, joiden välille syntyi kiehtova trialogi. Punainen lanka heijastui eri tilanteissa eri spektreinä, mutta – ”punaisen lankansa johdonmukaisuuden” säilyttäen.

Eräs kitaristi totesi konsertin jälkeen jaa-a; taidettiin juuri olla todistamassa parasta kitarakonserttia koskaan. No, onneksi taiteessa ei ole kyse absoluuttista totuuksista (vaikka sitähän jokaisen vastuullisen taiteilijan tuleekin etsiä ja tavoitella – elämä on paradoksi!) tai ranking-listoista (mmm…konserttipromoottorit väittänevät vastaan…), mutta tuona iltana ei tullut suurtakaan tarvetta väittää toteajalle vastaan.

Otto Tolonen oli kirjoittanut erittäin valaisevat ja perusteelliset teos-esittelyt ohjelmalehtiseen. Konsertti oli osa Tolosen Sibelius-Akatemialle tekemää DocMus-tohtorikoulutusopinnäytetyötä, joten tämä selittänee tavallista perusteellisemman ja musiikkitieteellis-teoreettisemman ohjelmatekstin. Kuulijan kannalta palkitsevinta on kuitenkin se, että koskettavimmin Tolonen puhuu kitaransa välityksellä, ja sen todistaminen livenä on aina ilo ja etuoikeus.

 

Sauli Niinistön muotokuva

Alkukarsastuksesta toivuttuani totesin Marjatta Tapiolan maalaman muotokuvan Suomen tasavallan presidentistä Sauli Niinistöstä varsin ansiokkaaksi muotokuvamaalaukseksi. Tosin jostakusta muusta kuin presidentti Niinistöstä.

Kuva

Pidän Marjatta Tapiolan ratkaisusta jättää työhönsä luonnosmaisuuden leiman, mutta valittu linja olisi pitänyt pitää läpi koko maalauksen. Nyt kehon yläosa tuntuu liian painokkaalta muuhun ympäristöön verrattuna, enkä löydä Niinistön kasvoista istuvan presidenttimme ominaisluonnetta, sielua.

Mutta merkkihenkilömuotokuvaksi tämä on sillä tavalla valtalinjasta poikkeava, että taiteilija ei ole halunnut sanoa kohteestaan viimeistä sanaa, vaan katsoja saa vapaasti täyttää tyhjän tilan ja nähdä henkilössä sellaisen persoonan kuin itse haluaa. Henkilön voi vapaasti sijoittaa mihin tahansa taustaan tai ympäristöön.

Mielestäni tämä on onnistunut valtiomiespotretti, pienistä varauksista huolimatta.

Tampere Guitar Festival (2011 & 2012)

Aika on suhteellinen käsite; nyt on aina ja aina on nyt. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mutta kaikki ei ole vielä sentään painunut unholaan.

Piti kirjoittamani seuraavista asioista jo lähes reaaliaikaisesti tapahtumain ollessa käynnissä, tai ainakin hyvin pian niiden ollessa vielä edes jonkinlaisessa lähimuistissa, mutta musiikkikritiikkiin ja muuhun musiikkikirjoitteluun tympääntyneenä en halunnut olla rikkana rokassa lisäämässä turhan musiikkitekstin määrää universumissa, mutta “itsestään paha pappi puhuu”, joten vastoin opetuksiani kirjoitan hajamietteitä ja -muistoja Tampereen kitarafestivaaleilta vuosilta 2011 ja 2012.

Vuoden 2011 festareille ehdin niiden viidentenä päivänä (14.6), joka tarjosikin eräänlaisten ääripäiden muodossa äärettömän upean konsertti-iltakokonaisuuden.
Päivän pääkonsertista vastasi häkellyttävän musikaalisesti ja briljantisti soittanut puolalaisvirtuoosi Marcin Dylla. Edes Tampereen tuomiokirkon liian kaikuisa akustiikka ei kyennyt peittämään sitä, että kyseessä oli/on maailman huippukitaristien ehdottomaan premium-eliittiin kuuluva supermuusikko, jonka hienovaraisen herkkä, mutta ilmaisuvoimaisen kurinalainen kitarismi kieli jostain paljon enemmästä kuin vain hyvin opetetun broilerin tunnollisuudesta. Dylla keskittyi musiikkiin ja sen sisältöön, mutta ei jättänyt itseään ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Illan päätteeksi oli festareiden OFF-klubilla Pub Kujakollissa sekä konkreettisesti, että symbolisestikin, tiheä tunnelma. Brasilialainen Celso Machado toi lähes kirjaimellisesti trooppisen sademetsän äänimaiseman pirkanmaalaiskapakan interiööriin. Machado ei tyytynyt pelkästään soittamaan kitaraa, vaan käytti instrumenttinaan myös ääntään ja koko kehoaan. Mikä parasta, oli tämä brassiherra äärettömän hauska ja viihdyttävä show-mies, mutta ei todellakaan mikään “pelle”. Kaiken pohjana oli kova osaaminen ja huikea mielikuvitus yhdistettynä lapsenomaiseen leikkimielisyyteen.

Seuraavana päivänä oli tarjolla kitaralegenda Manuel Barrueco yhdessä ja erikseen Beijing Guitar Duon kanssa. Saimme kuulla paljon erinomaista kitaransoittoa, mutta ei mitään sen enempää. Oma suhteeni Barruecoon on muotoutunut muutaman konsertin ja erinäisten levytysten perusteella vähintäänkin ambivalentiksi. Barrueco on loistava kitaristi, mutta kovinkaan kiinnostavana muusikkona ja taiteilijana en osaa häntä pitää. Kaikki on nk. “kunnossa”, mutta kun ei kosketa niin ei kosketa.

Myös Beijing Guitar Duolla oli kaikki muodollisesti “kunnossa”, mutta levyteollisuuden ja internetin pilaama kranttu kuulija ei oikein jaksanut innostua sinänsä täydellisestä kitaransoitosta.

Torstaina 16.6 oli aamupäivällä Manuel Barruecon mestarikurssi, ja tämä tilaisuus oli huomattavasti konserttia antoisampi. Barruecon opetusta oli palkitsevaa ja opettavaista seurata. Hän toimi kuin huippukirurgi poimien laserkatseellaan/-korvallaan oppilaan ongelman ja suorittaen tämän jälkeen täydellisesti onnistuneen leikkauksen – tai ainakin antaen juuri oikeaan suuntaan johtavan täsmälääkityksen. Barrueco ei myöskään kiukuttele tai äksyile oppilaalle, vaan ikään kuin houkuttelee pehmeän jämäkästi välttämään oppimattomuustilan pakottomasti, kuin itsestään ja vahingossa.

Kyseisen päivän illan pääkonsertti oli Assad Brothers-duon veto Tampere-talon pienessä salissa. Ei jäänyt epäselväksi, miksi kyseessä on ehkä maailman maineikkain kitaraduo – ainakin silloin, kun soittavat latinalaisamerikkalaiseen traditioon pohjautuvaa musiikkia.

Ja lattarimeiniki jatkui Klubilla – kuinka ollakaan – jälleen Celso Machadon seurassa.

Omalta osaltani vuoden 2011 festari päättyi tuohon, joten siirtykäämme vuoteen 2012.

Päivä oli perjantai 8.6.2012, ehkä yksi kesän kuumimmista päivistä, ja istuskelin Tampere-talon terassilla kitarayhteisöstä tuttujen ihmisten seurassa. Illalla oli tiedossa espanjalaisen Ricardo Gallénin resitaali, mutta ohjelmasta ei ollut mitään etukäteistietoa.

Tiedottomuustila katkaistiin Gallénin käsiohjelman ilmestymisen muodossa ja välityksellä, ja Herra paratkoon; koko ilta PELKKÄÄ Bachia – ja itse asiassa; herra Gallén aikoi esittää konsertissaan Johann Sebastian Bachin KOKO luuttutuotannon! Niin suunnattomasti kuin Bachin musiikkia rakastankin, ei ajatus kuuman kesäillan viettämisestä puolikalseassa konserttisalissa Tuomas-kanttorin seurassa tuntunut optimaalisimmalta tavalta viettää alkukesäistä iltaa…

Lievähkö ennakkokarsastukseni osoittautui kuitenkin täydellisen turhaksi, ja kokemuksesta muotoutui yksi vaikuttavimmista todistamistani konserteista. Ricardo Gallén sai Bachin luutulle kirjoitetun musiikin tuntumaan kuin kitaralle alunperinkin sävelletyltä, lähes brouwermaisen idiomaattiselta tuntuvalla tekstuurilla varustetulta soivalta todellisuudelta. Jokainen kitaristi tietää, että asia ei oikeasti ole noin, mutta Gallénin osaaminen selätti kaikki Bachin kitaristiselta kannalta ajateltavissa olevat sudenkuopat, ja aivan kuin tuo ei olisi riittänyt, olivat tempot kautta linjan melko rivakat.
Mutta kitaristimme soitossa ei ollut huikeinta sinänsä käsittämätön tekninen osaaminen, vaan se, kuinka Gallén sai Bachin musiikin elämään, hengittämään ja svengaamaan kuin se kuuluisa hirvi, eikä henkevyydestä ja kultivoituneesta eleganssista sekä kontrapunktisesta oppineisuudesta oltu jouduttu tinkimään kesätuulisen huokauksellisenkaan vertaa.

Ricardo Gallénia kuunnellessa unohti olevansa kitarakonsertissa. Tälläistä kokonaissujuvuudellisessa musikaalisuudessaan itsestään selvän briljanttia Bach-soittoa kuulee yleensä vain kaikista parhaimpien pianistien ja cembalistien konserteissa.

Illan festariklubilla oli tarjolla “läpsyttelykitarismin” tähteä, Don Rossia. Sanon heti suoraan, että ko. genre ei ole ikinä uponnut meikäläiseen. Teräskielinen kitara soi toki kivasti avoimilla virityksillä ja monet näistä läpsyttelijöistä ovat sinänsä taitavia, mutta musiikillinen sisältö lähentelee yleensä pyöreää nollaa. En jaksanut eläytyä hommaan kovinkaan pitkään, ja pidinkin parempana vetäytyä ravintola Telakan ulkoterassille märehtimään Gallénin käsittämättömyyttä muiden samanmielisten kanssa…

 

Seuraavana päivänä saatiin todellista hengenravintoa – aivoverenkiertoa unohtamattaa: Ricardo Gallénin luento barokkimusiikista ja erityisesti Johann Sebastian Bachin sellaisesta oli yksi antoisimmista ja oppineimmista koskaan todistamistani musiikkiluennoista, ja lisäksi äärettömän käytännön läheistä puhetta. Kiroan vain sitä, että muistiinpanovälineitä ei ollut mukana!

Päivän iltakonsertti räjäytti sitten aika monenkin tajunnan. Lainaus ohjelmatekstistä:

Yamandu Costa on kenties maailman tunnetuin brasilialaisen musiikin tulkki. Hän on seitsenkielisen kitaran poikkeuksellinen virtuoosi, jonka konsertit eivät jätä kuulijaa kylmäksi. Costa on luonut oman musiikkityylin, joka on sekoitus brasilialaista
ja afrikkalaista traditiota yhdistettynä jazziin ja länsimaiseen musiikkiin.
Costa aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana isänsä Algacir Costan opissa ja hänen opintonsa jatkuivat
Lúcio Yanelin ohjauksessa. Tänä päivänä hän yhdistää soitossaan koko brasilialaisen kitaramusiikin rikkaan perinteen Heitor Villa-Lobosista Baden Powelliin. Kitaransoiton lisäksi Yamandu Costa myös säveltää ja sovittaa musiikkia. Hän soittaa liki kahdellakymmenellä albumilla yksin ja erilaisten kokoonpanojen kanssa. Hän on tuttu myös Mika Kaurismäen elokuvasta Brasileirinho. Yamandu Costa konsertoi jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

Yamandu Costan musiikillinen tyyli lukeutuu sellaiseen genreen, joka nousee tai kaatuu esittäjänsä mukana. Musiikki – pohjana brasilialainen choro-traditioon pohjautuva sävelkieli – ei itsessään ole välttämättä kovinkaan mielenkiintoista, mutta Yamandun kaltaisen kävelevän tulivuorenpurkauksen käsittelyssä soiva lopputulos on antoisaa ja riemastuttavaa mannaa sekä elämän ja musiikin rajatonta riemua todistavaa ja ylistävää tunneskaalojen ääripäihin yltävää sävelsadetta.

Yamandu Costan kitaristinen äänenmuodostus tuntui konsertissa välillä hieman rahisevalta ja rupiselta, mutta myöhemmin illan kääntyessä jo yöksi tuli todistettua Telakka-ravintolan privaateissa jälkijameissa, että ilman melko huonoa sähköistä vahvistusta Yamandun kitara viettelee, murisee, kuiskailee ja räjähtelee mitä rikkaimmin nyanssein ja hivelevimmin soinnein.

Lavalla Yamandu kieritti yleisön pikkurillinsä ympärille puhtaasti soittonsa riemulla, mutta tämän lisäksi miehessä oli aimo annos show-miestä, ja välillä tämän köpötellessä lavalla – ajoittain jopa juosten – tuli mieleen…mmm…Ozzy Osbourne.

Ilta päättyi seuraavanlaisesti:

Tampere Guitar Festival huipentuu argentiinalaishenkiseen päätösjuhlaan, joka kokoaa yhteen festivaaliartistit ja kitaramusiikin ystävät. Tampere-talossa järjestettävään iltaan sisältyy juhlabuffet sekä argentiinalaisen Mirta Álvarezin konsertti. Álvarezin tulkitsema syvien sävelten tango johdattaa kuulijat Buenos Airesin kuuman auringon alle ja tekee kunniaa Ástor Piazzollan ja Guardia Viejan kaltaisten säveltäjämestarien työlle.
Mirta Álvarezin artistinura alkoi jo kahdeksanvuotiaana, ja hän on kehittynyt mieleenpainuvaksi tangon tulkitsijaksi. Myös tanssi on Álvarezille tärkeä inspiraation lähde. Ennen soolouraansa hän soitti legendaaristen Rodolfo Mederoksen ja Kelo Palacioksen orkestereissa. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla
ympäri maailman. Ensimmäinen levy Guitarra (2006) yhdistää eksoottisesti argentiinalaista tangoa ja kansanmusiikkia. Tuorein albumi, ”Tango, seis caminos de amor” (2011), on rauhallista ja vivahteikasta tangoa. Levyltä löytyy vanhojen mestareiden sävellysten lisäksi myös Mirta Álvarezin omaa tuotantoa.

Tyydyn vain toteamaan, että Mirta Álvarez oli tehtäviensä tasalla enemmän kuin hyvin; musikaalista ja pakotonta sekä kepeän ilmaisuvoimaista musisointia.
Tampereen kitarafestivaalien järjestelyistä ja kokonaishengestä ei ole kuin hyvää sanottavaa, ja täytyy vain ihmetellä, kuinka festivaalien johtaja ja tapahtuman perustaja, Tomi Tolvanen, jaksaa säilyttää sympaattisuutensa ja positiivisen asenteensa varmasti ajoittain kaoottisessakin hallintakokonaisuudessa – kiitos siitä, ja jääkäämme odottamaan tulevia TGF-tapahtumia!

LINKKEJÄ:

Kuvagalleria vuoden 2012 festareista
Tampere Guitar Festival
Marcin Dylla
Yamandu Costa
Manuel Barrueco
Beijing Guitar Duo
Assad Brothers
Don Ross
Mirta Alvarez
Festivaalijohtaja Tomi Toivasen kuvagalleria vuoden 2011 festareista