Viime talvena ennustin…

Kunnallisvaalit on käyty, ja lopputulos lienee kaikkien tiedossa. En malta olla julkaisematta viime talvena Vihreiden sivuilla käymääni keskustelua suuresti arvostamani huilutaiteilija Mikael Helasvuon kanssa; viimeisen kirjoitukseni viimeinen lause – no; ei tässä nyt vielä ihan ”hautajaisista” voida puhua, mutta…

Mielestäni on korrektia todeta, että en henkilökohtaisesti tunne Helasvuota, eikä Helasvuo tunne minua – tuskin edes tietää… En ole myöskään kysynyt lupaa tämän keskustelun julkaisemiseen.

Alkuperäinen löytyy seuraavasta osoitteesta: http://www.vihreat.fi/fi/node/2635#comment-21445

Pieni puheenvuoro

By Mikael Helasvuo (ei varmistettu) 13.02.2008

Seisovatko Vihreät ryhdikkäänä rintamana oikestohallituksen takana myös Stora-Ensoa koskevassa välikysymyksessä? Kuten asennoiduttiin sairaanhoitajien kriisin aikana? Surullista. Sitä ajatteli joskus naiivisti, että ehkä Vihrät (joka ei enää ole ”minun” puolueeni) pitäisivät aktiivista ja ideoivaa oppositiotoimeliaisuutta arvokkaampana kuin hallituksessa istumisen tuottamaa vallantuntoa.
Terveisin, nimimerkki Pettynyt, Mikael Helasvuo, Helsinki

…de sosialisti Helasvuo, je crois?…

By Petri Sainio (ei varmistettu) 14.02.2008
Mikael Helasvuo wrote:

Seisovatko Vihreät ryhdikkäänä rintamana oikestohallituksen takana myös Stora-Ensoa koskevassa välikysymyksessä?

Sinänsä en tajunnut kirjoituksesi pohjimmaisesta ”sanomasta” yhtään mitään, enkä sitä, mitä sillä halusitte sanoa, mutta mikähän siinäkin oikein on, että Suomessa edelleenkin termiin ”oikeistohallitus” sisältyy lähes automaattisesti negatiivinen arvolataus ”vasemmistohallituksen” edustaessa ”normaalia” järjestystä ja elämän menoa?

Mikä siinä sosialistisessa menossa on niin pirun kiehtovaa, että sen perään täällä aina haikaillaan? Jos nk. ”oikeistohallitus” sattuu jonkun tyhmyyden tekemään, niin ei se tarkoita sitä, että mahdollinen vaihtoehto (= nk. ”vasemmistohallitus”) tekisi yhtään sen vähempää tyhmyyksiä.

Huilutaiteilijana olette aivan erinomainen, mutta joskus sitä toivoisi, että muusikot pitäisivät suunsa kiinni asioista, joihin heillä ei ole muuta kuin spontaanin intohimoinen ja idealistinen suhde. Tosin näyttelijät ovat vielä pahempia; ovat tietävinään kaikesta kaiken, vaikka pohjimmiltaan vain opettelevat toisten kirjoittamia vuorosanoja ulkoa.

Huvittavaa, että näyttelijät olivat 70-luvulla lanseeraamassa yksipuoluediktatuuriin perustuvaa ”työväen” aatetta – siis he, jotka eivät olleet päivääkään tehneet ”työläis”-töitä ja muutenkin olivat individualisteja sosialismiin naamioidun isäkapinan takana.

Korjaus/huomautus

By Petri Sainio (ei varmistettu) 14.02.2008

Samassa artikkelissa – saatika sitten lauseessa – ei voi sekä sinutella, että teititellä; tarkoitukseni oli kylläkin teititellä Teitä, hyvä Mikael Helasvuo!

Pahoitteluni hölmön virheeni johdosta.

vastaus

By Mikael Helasvuo (ei varmistettu) 15.02.2008

Kiitos, Petri Sainio asiallisesta vastauksesta. Sinutellaan toki! Olet aivan oikeassa siinä, että ymmärrän asioita todella puutteellisesti, varsinkin kun seuraan politiikkaa kovin tunnepitoisesti ja ilman syvätietoa ja saatan esittää tällaisenkin lausahduksen aivan liian impulsiivisesti. Minä olen (ilmeisen erheellisesti) käsittänyt, että vihreyden politiikka on kovin kaukana nk. oikeistolaisia arvoja priorisoivasta talouspolitikasta. Olen varmasti jäänyt jälkeen viuhasti muuttuvista ajatustrendeistä, koska olen ajatellut, että nk. vasemmistolainen yhteisvastuun ideologia on myös nk. vihreitten näkemys yhteiskunnallisesta rinnakkaiselosta. Mutta, kuten lienet havainnut, kunnon keskustelukumppaniksi minusta ei näillä tiedoilla ole. Informaatiota otan kyllä mielelläni vastaan. Tarkennukseksi vielä: äänestäjänä olen aina ollut totaalisen sitoutumaton, hyppinyt vuosien ajan tuuliviirin lailla sinne tänne, viime vuosina aika uskollisesti juuri vihreissä.

Keskustelu jatkuu…

By Petri Sainio (ei varmistettu) 15.02.2008

Itse olen pitänyt vihreitä jo pidempään lähinnä ”ajattelevan ihmisen Kokoomuksena”, enkä osaa yhtyä niiden porvareiden näkemykseen, jotka näkevät vihreät lähinnä ”kommarihippeinä”.

Täytyy toki tunnustaa, että en itsekään ole mikään suuri politiikan tuntija – ”syyllistyn” minäkin ”mutu”-pohjalta syntyviin, ”intohimoisiin” heittoihin – mutta siitäkin huolimatta haluan vastustaa kritiikitöntä ja yksioikoista ”vasemmisto hyvä, oikeisto paha”-ajattelua, sillä kyseessähän on vain kekkoslovakialaisesta jäänteessä kansakunnan kollektiivisen itsesuojeluvaiston ilmentymänä Neuvostoliiton varjossa.

On totta, että vasemmistoa saamme kiittää monestakin asiasta maamme historiassa; on kaikkien etu, että työntekijöillä on omat järjestönsä, peruskoulutus (ja moni muukin koulutus) on ilmaista jne…- moni noista asioista perustuu sosialidemokraattisiin ihanteisiin – mutta tämän päivän maailmassa vasemmisto edustaa usein tulppaa ihmisen toimeliaan innon latistajana, ja vaikka ”yhteisvastuun ideologia”(hyvä Mikael; hyvä, että kirjoituksessasi oli tuon ilmaisun edellä ”nk.”!…) onkin mitä kaunein asia, on minulla ainakin vaikeuksia ”kantaa vastuuta” sellaistenkin ihmisten elämästä, jotka eivät edes itse halua siitä vastuuta kantaa.

Minua kismittää ihan oikeasti se, että käytännössä sosiaalihuolto tässä maassa tarkoittaa usein sitä, että yhteiskunta auttaa ”Jeppeä” pysymään kiinni pullon syrjässä.

Vasemmiston synniksi pitää laskea myös se, että aina yksinvaltaan päästyään on seurauksena luokkayhteiskunta, salaiset poliisit, keskitysleirit, sananvapauden rajoitukset, sensuuri ja yhteiskunnan täydellinen jäätyminen. Sama koskee tietysti äärioikeistoakin.

Itsekin olen äänestämisessäni usein melkoinen tuuliviiri. Hävettää tunnustaa, mutta puolueista Kokoomus on ehkä useimmin ollut listalla – siitäkin huolimatta, että sen riveistä löytyy sekä ritvasantavuorien kaltaisia menneisyyden dinosauruksia, että julkisuudesta tuttuja, tyhmiä bilebimboja – mutta mitä muutakaan puoluetta lievästi porvarillisuuteen kallellaan oleva kaupunkilainen voisi tässä maassa äänestää? En todellakaan kiistä sitä, että enemmistö julki-kokoomuslaisista – sekä puolueessa, että sen ulkopuolella – on melko typerää porukkaa; yksinkertaista ja mustavalkoisesti ajattelevaa, tekosuvaitsevaista käkimassaa.

Kukaan järkevä ihminen tuskin kiistää esim. sitä, että Claes Andersson on ollut ehkä kulttuuriministerinä yksi maamme pätevimmistä ministereistä.

Minusta ”yhteisvastuu” on hieman samanlainen illuusio kuin ”monikulttuurisuus”; monikulttuurisuus vaikuttaa usein samalta kuin ”ei mitään kulttuuria”. Yhteisvastuussakaan ei viimekädessä kukaan ole vastuussa mistään.

Eniten minua suomalaisessa vasemmistossa kiukuttaa kuitenkin demareiden ylimielisyys ja pitkän valta-aseman tuoma vieraantuminen ympäröivästä todellisuudesta. SDPn tappio viime vaaleissa ei ollut sikälikään ihme, että puolue on täydellisesti vieraantunut traditionaalisesta peruskannattajastaan, ”raksojen miehestä”; tuo ”raksojen mies” tykkää viinasta, tupakasta ja pornostakin, eikä tykkää maahanmuuttajista, eli edustaa kaikkea sitä, mitä SDP ei ainakaan julkisuuskuvansa kautta edusta.

Jos demarit nyt valitsevat vielä naisenkin uudeksi puheenjohtajakseen, voi puolue valmistautua omiin hautajaisiinsa…

Mainokset

Helsingin Kirjamessut 2008

Tulipahan vierailtua ensimmäistä kertaa Helsingin Kirjamessuilla Messukeskuksessa Pasilassa; ihmisiä, kirjoja, ihmisiä, kirjoja, ihmisiä… Tungos oli – varsinkin alkuiltapäivästä – melkoinen, mutta sinänsä tapahtuma oli ihan…no; oli ihan kivaa olla paikalla. Eri kirjakustantamoiden osastoilla oli erilaisia haastateltavia, mutta sanottava hukkui yleiseen hälinään, ellei sitten vartavasten asettunut jotakuta kuuntelemaan.

Petri Tamminen vaikutti kiinnostavalta kirjailijalta; pitänee tutustua joskus kirjailijan viimeisimpään teokseen ”Mitä onni on”. Herran puheiden perusteella pitäisi varmaankin pitää myöskin Veijo Meri -kuuri; Meri kuulemma osaa kirjoittaa täydellisen lauseen. Tamminen mainitsi muutaman muunkin suomalaisen kirjailijan hyvän lauseen/virkkeen taitajaksi, mutta eivätpä nyt nimet muistu mieleen…

Kuvittaja Heli Pukin maailma on sekä herkkä, että hauska; voitte tutustua siihen vaikkapa tämän linkin välityksellä!

Sinänsä kirjamessujen idea on hieman hassu; pitää maksaa sisäänpääsymaksu päästäkseen ostamaan kirjoja – no; itse sain vaparit (kiitos vaan, Leena!), mutta kuitenkin… Toki messuilla myytävät tuotteet on hinnoiteltu parhaimmillaan reilusti alle ”oikeiden” hintojen, mutta itse tyydyin haalimaan vain muutaman ”peruspokkarin” sen enempiä miettimättä; Mikko Rimminen ”Pussikaljaromaani”, Tuomas Vimma ”Toinen”, Steven Saylor ”Murha Via Appialla” ja Arturo Pérez-Reverte ”Yhdeksäs portti”.

Yritän nyt ensimmäistä kertaa blogini historiassa liittää mukaan kuvia – siis tunnelmia messuilta, olkaa hyvä (vaikka eihän näissä kuvissa nyt sinänsä ole paljoakaan hurraamista…)!

Patrick Vena, kitara, Sibelius-Akatemian konserttisalissa 13/10

Vaikka Patrick Venan nimi on ollut jo pitkään ”tiedostoissani” osiossa ”nuoremman polven suomalaiset kitaristit”, oli tämä ”Ensikonsertti” – vaan ei illan taiteilijan osalta ilmeisestikään ENSIMMÄINEN konsertti – itselleni ensimmäinen tutustuminen Venaan koko illan konsertin muodossa. Täytyy heti tunnustaa, että ennen konserttia illan ohjelmaa selatessani olivat ennakkoajatukseni menun osalta hieman torjuvia; ”miten se nyt tuommoisen ohjelman on rakentanut?…”, mutta onneksi kaikki pelkoni eivät toteutuneet…

Vena ei tarjonnut konsertissa mitään ”alkupalaa”, vaan syöksyi suinpäin ravitsevan pääruoan kimppuun; rohkea temppu palkittiin intensiivisellä ja selkeästi jäsennellyllä esityksellä Fernando Sorin teoksesta ”Fantasia Elegiaque”(op.59). Venan tulkinta ei hakenut innoitusta pikkusievyyden karikoita sisältävästä ”tyylinmukaisuudesta”, vaan otti rohkeasti härkää sarvista 1900-luvun romanttisen virtuoosin tavoin. Patrick Vena ei edes yrittänyt näperrellellä ”fortepianon” parissa, vaan otti kaikki irti modernista ”stainway’sta” – jos tuollainen symboliikka nyt sallitaan.

Juan-Antonio Muron käsitys yksinäisyydestä (Songs of Solitude I & II) ei vastaa suomalaisen miehen mytologisoitua yksinäisyyttä erinäisine lieveilmiöineen, vaan kuulijalle syntynyt näkökulma oli toinen. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en tunne teoksen pohjana olevia Eeva Tervalan runoja, mutta ohjelmalehtisessä on säveltäjän itsensä kuvaus teksteistä; ”Runojen teksti on karu ja hetkellinen, selkeän ilmeikäs ja alaston. Musiikki saa impulssia sen levottomista, lyhyistä kuvista.”

Fragmentaarisuutta oli kyllä havaittavissa, kuin myös selkeän hämärää ilmeikkyyttäkin, mutta karuutta minun oli vaikea tässä musiikissa havaita. Yksinäisyys on kaksipiippuinen asia; tahdonvastaisena se voi tappaa, mutta kaivattuna se on välttämätön elementti ihmisen minuuden kasvussa, ja mitä tulee taiteelliseen työskentelyyn, ei siitä tule ilman ajoittaista yksinäisyyteen vetäytymistä yhtään mitään. Koin Muron ilmentämän yksinäisyyden jonkinlaisena kirpeän aurinkoisena, syksyisenä pastoraalimaisemana, jossa vapaaehtoisesti yksinäisyyden valinnut erakko nauttii omasta seurastaan ja luonnon rauhasta, mutta hetkittäin tuon auvon rikkoo hetkelliseksi frustraatioksi äityvä, kuikkuinenkin ajatuskulku; ”kun edes joskus saisi kommunikoida jonkun kanssa – olenko tulossa hulluksi?”. Yhtä nopeasti kohtaus menee ohi, ja ajatukset saavat taas singahdella vapaasti assosioiden planeetoilta toisille. Kappaleen tehokas lopetus asetti kysymyksen; oliko tämä kaikki vain unta?

Vena tuntui olevan yhtä Muron teoksen kanssa, joten on turha edes mainita esityksen olleen erinomaisen.

Vakuuttava oli myöskin illan taiteilijan esitys Einojuhani Rautavaaran ”Serenades of the Unicornista” – pienenä kitaristisena välihuomiona en malta olla mainitsematta, että en muista kuulleeni esim. ”lusikkajakson” vasemman käden venytyksistä yhtä varmaotteista ja ”epä-luonnosmaista” työstöä kuin mitä Vena teki – mutta kuulijan päässä asustava pikkupiru esitti kappaleen kuluessa muutaman kysymyksen:

• Jos maailmassa on kitararesitaaleja vuonna 2471, esitetäänkö tätä teosta vielä?
• Jos säveltäjä ei olisi maailmankuulu Einojuhani Rautavaara, soittaisiko Patrick Vena tämän teoksen täällä tänä iltana (no; onhan vielä se 80-vuotispäiväkin…)?
• Minkälaisena Rautavaaran yleinen merkitys säveltäjien kaanonissa nähdään vuonna 2589?

Omissa korvissani ”Serenades” alkaa kuulostaa sen kiistattomista ansioista huolimatta jo – monen muunkin ”nykyklassikon” tavoin – hieman aikansa eläneeltä KITARAkappaleelta, mutta tunnustan kuitenkin äsken esittämieni kysymysten perimmäisen typeryyden; musiikki tapahtuu tässä ja nyt, eikä sillä miltä se kuulostaa v. 3472 pitäisi olla mitään merkitystä.

Väliajan jälkeen oli Aleksandre Tansmanin Cavatinan vuoro. Patrick Vena kirjoittaa ohjelmatekstissään; ”Tansmanin kitaratuotannon synnystä on kiittäminen suurta espanjalaista Andrés Segoviaa…”, mutta itselleni tuli jälleen kerran kaunaisia ajatuksia Segoviaa kohtaan; mies eli samaan aikaan 1900-luvun keskeisimpien ja merkittävimpien säveltäjien kanssa (Debussy, Stravinsky, Ravel, Sibelius jne…), mutta keiltä hän tilasi musiikkia? Segovia oli varmasti yksi 1900-luvun maineikkaimmista instrumentalisteista, jonka auktoriteetti olisi saanut lähes kenet tahansa säveltäjän säveltämään musiikkia tälle rakastamallemme soittimelle sen ohjelmistoa rikastuttamaan, mutta jääräpää halusi pysyä tiukasti omissa poteroissaan, ja sen seurauksena syntyi mm. nyt kuultu Tansmanin teos.

Jos taiteilija esittää omassa resitaalikonsertissaan minkä tahansa teoksen, tulee tämän uskoa teokseen – muuten sen kanssa ei jaksa elää – ja Venan koko olemus kertoi, että hän varmasti uskoo kappaleeseen ja sen mahdollisuuksiin, ja eittämättä mies teki kaikkensa uskoaan levittääkseen, mutta siitäkin huolimatta…tuli mieleen, että tälläistä musiikkia säveltää urallaan epäonnistunut viihdesäveltäjä hakiessaan ”taide-uskottavuutta” musiikkielämän portinvartijoiden silmissä. Kökköjä melodioita, korneja harmonioita, tyhjiä eleitä. Pilaantuneesta sillistä ei saa kelvollista, vaikka kokki olisi kuinka taitava tahansa.

Leo Brouwer.

Miten tuo nimi aina etukäteen konserttiohjelmassa näyttää niin haukotuttavalta? Kitaramaailmassa liikkuva alkaa melko helposti/nopeasti pitää Brouweria jonain itsestäänselvänä ”pakkopullana”, mutta onneksi soiva lopputulos antaa usein muistutuksen siitä, että mieshän on oikeasti hyvä säveltäjä. Jonkin aikaa on kulunut viimeisimmästä, Toru Takemitsulle omistetun ”HIKA”-teoksen esityksestä, ja oli jälleen palkitsevaa huomata, kuinka taitavasti ja syvällisesti Brouwer on tavoittanut Takemitsun sävelkielen herkän ominaislaadun – ja aivan erityisesti; japanilaisuuden kiteyttämisen erittäin ”epä-turistimaisiin” näkyihin ja eleisiin.

Patrick Venan konsertin päätti jäntevän virtuoosinen ja soitoniloa henkivä esitys Brouwerin Sonaatista. Brouwerin musiikkia olisi tavallaan ”helppo” paahtaa läpi kitaristisella perusosaamistyökalupakilla ja pistää ”mutkat suoriksi”, mutta Vena ei langennut tuohon ansaan, vaan suhtautui kappaleeseen samalla vakavuudella kuin mihin tahansa ”painavaan tavaraan”, saaden yksityiskohdat kimmeltämään selkeinä kuin tähdet kirkkaalla yötaivaalla kokonaismuodon kuitenkin pysyessä pitkässä linjassa ja synnyttäen vahvan intensiteetin. Kuitenkin osa nautinnosta tuli riemastuttavan eloisasta, kitaristisesta ilotulituksesta!

En keksi yhtään syytä, miksi Leo Brouwerin nimi ei olisi konserttiohjelmissa myöskin v. 2663.

Tämä Patrick Venan 13/10/2008 koettu konserttihan oli nk. ”ensikonsertti”. Omassa käsityskyvyssäni ”ensikonsertilla” on sellainen merkitys, että siinä taiteilija antaa tavallaan ”käyntikortin” omaan taiteilijapersoonaansa; kertoo mieltymystensä suuntaviivoista ja esittää suhdettaan erilaisiin musiikkeihin, mutta itselleni tämä ensimmäinen ”vakavampi” tutustumiseni Venan taiteilijapersoonaan herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Uteliaisuus kuitenkin heräsi – Vena on jälleen yksi esimerkki suomalaisen kitarismin häkellyttävänkin korkeasta tasosta – ja olen enemmän kuin kiinnostunut kuulemaan Venaa tulevaisuudessakin, uudenlaisten musiikillisten seikkailujen parissa.