Nostalgia tuhoaa länsimaisen kulttuurin

Toisin kuin erilaiset konservatiiviset tahot yrittävät propagoida, ei länsimaisella kulttuurilla ole mitään ulkoisia uhkia. Meitä eivät uhkaa toiset kulttuurit aatteineen ja uskontoineen, eivät ruskeat, keltaiset, mustat, vihreät tai vaikkapa violetit ihmiset. Länsimaisella kulttuurilla on vain yksi ainoa uhka, ja se on – nostalgia.

Nostalgikko suhteuttaa tärkeiksi kokemansa asiat joko oman elämänsä pituuteen sekä sen aikana koettuihin tapahtumiin, tai omien vanhempiensa ja lisäksi korkeintaan omien isovanhempiensa kokemuksiin.
Ainoan poikkeuksen edellä mainittuihin tekevät oman kansakunnallisen kulttuuri-identiteetin muotoutumisen kannalta keskeiset aikakaudet sekä vielä kaukaisemmat, mytologisoidun menneisyyden ajat – siitäkin huolimatta, että mytologisaatio on usein suhteellisen tuoretta perua perustuen valtaa pitävien tarpeeseen luoda myytti yhdestä yhtenäisestä kansasta ja kansakunnasta.

Ai mistäkö moiset ajatukset putkahtivat päähäni juuri nyt?

Luin yhden uutisen:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288695349101.html

…ja katsoin jälkipuoliskon yhdestä konsertista:
http://areena.yle.fi/tv/2194801 (Katsottavissa vain rajoitetun ajan)
http://www.wienerphilharmoniker.at/summer-night-concert/program

Linkittämääni Ilta-Sanomien (kirjoittajana aina yhtä kritiikitön toimittajalegenda Rita Tainola) juttua lukiessa iski epätoivoinen myötähäpeän tunne täysin kestämättömän ja homeisen argumentaation tähden:

Entiselle kansanedustajalle, nykyiselle kaupunginvaltuutetulle Arja Karhuvaaralle  Suvivirsi merkitsee suomalaista traditiota, ja laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin.

Laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin? Miten mikään laulu voi olla perusarvo!?

Entäs Kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen:

Kansanedustaja Pertti Salolaiselle (kok) Suvivirsi merkitsee kevättä, luontoa ja vapautta.

– Suvivirsi on kuin suomalainen sielunmaisema, Salolainen maalaili.

Suomalainen sielunmaisema? No hyvä on, ainakin Salolainen todistaa aikanaan kohua herättäneen TV-sarjan Suomi on ruotsalainen olleen otsikkonsa väitteen suhteen oikeassa, sillä Suvivirsi tosiaan on ruotsalainen laulu, ja kun se on ruotsalainen, niin on se näin ollen myös suomalainen…

Suomalainen perinne, frakki, mieskuoro, traditio, suomalaiset perusarvot, suomalainen sielunmaisema… Suvivirsihän on VIRSI, joten mitä tekemistä edellä luetelluilla käsitteillä on virsienkin syntyyn päätyneen uskonnollisen suuntauksen syntysijojen kanssa?

Entäs linkittämäni Wienin Filharmonikkojen kesäkonsertti; mitä se viestittää – katsotaanpas ohjelma:

The Program of the Summer Night Concert 2014
Hector Berlioz: 
Le carnaval romain. Ouvertüre caractéristique, op. 9
Franz Liszt
Mazeppa: Symphonic Poem
Richard Strauss: 
Burlesque for Piano and Orchestra in D minor
Hector Berlioz: 
Overture to the Opera ”Benvenuto Cellini”
Richard Strauss
: ”Till Eulenspiegel’s Merry Pranks”, op. 28

Sanomattakin on selvää, että musisoinnin tason suhteen ei juuri moitittavaa löytynyt (ellei nyt lievää rutinoitumistasoa lasketa sellaiseksi) – ei, vaikka kyseessä oli sinfoniaorkesterin kannalta epäkiitollinen ulkoilmakonsertti.
Mutta mitä wieniläissoittajisto todella haluaa viestittää sillä, että konsertin kaikki sävellykset ovat peräisin 1800-luvulta (Straussin Burlesque tosin vuodelta 1910, mutta kuitenkin)?

Eikö 1900-luvulla ole tehty mitään mielenkiintoista, 2000-luvusta nyt puhumattakaan? Eikö tulevaisuus kiinnosta, eikö olisi mielekästä kuulostella, mitä juuri nyt tapahtuu tai spekuloida, miltä soiva tulevaisuus mahdollisesti kuulostaisi edes lähitulevaisuudessamme?

Ei ilmeisesti.

Itävallalle tullee käymään kuten Kreikalle (ainakin henkisesti); siitä tulee suuri ulkoilmamuseo: yksi länsimaisen korkeakulttuurin kehityksen kannalta keskeisimmistä valtioista tuudittautuu oman menneisyytensä saavutusten pönkittämiseen ja sitä seuraavaan narsistiseen eskapismiin unohtaen sen, että yksi Euroopan, ja sitä myöten koko länsimaisen kulttuurin, dynaamisuuden peruspilareista on ollut kyky kyseenalaistaa mennyt ja katsoa eteenpäin; tarve valloittaa – niin hyvässä, kuin pahassakin – uusia alueita maailmankuvan laajentamiseksi.

Mutta kun ei, niin ei.

Kun mä niinku lauloin Suvivirttä koulussa ja tuli niinku tiätsä tosi hyvä fiilis ja oli niinku tosi hyvä meininki kö jätkät duunas piisei Itävalta-Unkarissa ni tiätsä tosi niinku jees et on toi menneisyys ja kaikki nykymeininki on niinku tiätsä ihan niikö skeidaa ja mä oon niikö linkittäny mun identiteetin tähän valtioon ja hei poustaas ny hei yx #meitsie kehiin hei ja hyvää kesää koko posselle, YES, YES, YES!!!

Lisäys 3.6.2014:

Kuinka ollakaan; uusimmassa Rondo Classic -lehdessä (6/2014) on säveltäjä Olli Virtaperkon teräväkatseinen kolumni otsikolla Syväjäädytetty orkesteri?, jonka ydinsanoma ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana oman kirjoitukseni kantamasta huolesta – tässä siis kirjoitus laittomasti skannattuna (saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä):

Virtaperko Rondo Kolumni

Mainokset

Sauli Niinistön muotokuva

Alkukarsastuksesta toivuttuani totesin Marjatta Tapiolan maalaman muotokuvan Suomen tasavallan presidentistä Sauli Niinistöstä varsin ansiokkaaksi muotokuvamaalaukseksi. Tosin jostakusta muusta kuin presidentti Niinistöstä.

Kuva

Pidän Marjatta Tapiolan ratkaisusta jättää työhönsä luonnosmaisuuden leiman, mutta valittu linja olisi pitänyt pitää läpi koko maalauksen. Nyt kehon yläosa tuntuu liian painokkaalta muuhun ympäristöön verrattuna, enkä löydä Niinistön kasvoista istuvan presidenttimme ominaisluonnetta, sielua.

Mutta merkkihenkilömuotokuvaksi tämä on kyllä tosiaan sillä tavoin poikkeuksellinenkin, että taiteilija ei ole halunnut sanoa kohteestaan viimeistä sanaa, vaan katsoja saa vapaasti täyttää tyhjän tilan ja nähdä henkilössä sellaisen persoonan kuin itse haluaa. Henkilön voi vapaasti sijoittaa mihin tahansa taustaan tai ympäristöön.

Omasta mielestäni tämä on onnistunut valtiomiespotretti, pienistä varauksista huolimatta.

Kuuden vuoden kuuliaisuus

Kaukana historian hämärissä ovat ne ajat, joina korkeakulttuuriksi luettavat tekeleet onnistuivat herättämään kohua ja suuntaan tahi toiseen ryöpsähteleviä intohimoja. Edes Kristian Smedsin 28.11.2007 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa saanut Tuntematon Sotilas-tulkinta ei onnistunut purkamaan niin paljon ihmisten sisäistä ummetusta kuin Maki Kolehmaisen säveltämä ja Sana Mustosen sanoittama, Sauli Niinistön presidentinvaalivoiton kunniaksi tehty ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”-laulu on internetissä tehnyt – jos ette usko, lukekaapa pelkästään YouTubessa olevan videon kommenttikenttiä; joillakin ulostaminen tapahtuu peräreiän sijasta tietokoneen näppäimistön kautta…

Asian voi jokainen todeta täältä.

Ja itse kappale on kuultavissa tuossa:

Purkaus tuntuu sikälikin järjettömältä, että musiikillisesti KVK edustaa sitä lajia, mille olemme kaikki alistetut – tahtoen tai tahtomattamme – missä ikinä liikummekin; kauppakeskuksissa, yritysten palvelupuhelimien jonoissa, ravintoloissa – kaikkialla julkisissa tiloissa – mutta harvapa nostaa asiasta meteliä.

Tietysti KVKn kohtaaman vihareaktion pohjana on joidenkin ihmisten suhde kohta virkaansa astuvaan uuteen tasavaltamme presidenttiin, Sauli Niinistöön, mutta siitäkin huolimatta Kuuden vuoden kuuliaisuuden kohtaama verbaalipaskanroiskintareaktio tuntuu täysin suhteettomalta.

Toki asiaan voi liittyä myös suomalaisille ominainen sarkasmin, ironian ja parodian tajun puute – asioihin suhtaudutaan kirjaimellisesti – ja lisäksi Suomessa ei olla totuttu siihen, että (populaari)kulttuurin edustaja asettuisi voimakkaasti tukemaan jotain poliitikkoa. Eikä varsinkaan oikeistolaista sellaista. Vasemmiston kanssahan kulttuuriväellä on traditionaalisesti ollut oikeus flirttailla varsin estottomasti.

Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus sitten omassa lajityypissään ”huono” kappale? Mielestäni vastaus on selkeästi; EI ole!

Kuuden vuoden kuuliaisuus on hävyttömän komea, tyylinsä tunteva ja vilpittömän kosiskeleva autoradiokantripopiskelmäsävel­lys. Ja mitä teksteihin tulee, niin aika harva valittaa esim. renessanssi- ja barokkisäveltäjien maallisten ja taivaallisten hallitsijoiden kunniaksi säveltämien laulujen, oratorioiden, passioiden, kantaattien tai vaikkapa kruunajaisseremonioihin sävellettyjen teosten henkilö-/jumalpalvonnallisista teksteistä.



Maki Kolehmainen tietää, miten lähtökohdiltaan “arkinen sävelkieli” saadaan erottumaan massasta kirkkaan tähden lailla – selkeästi lahjakkaan ja popsivistyneen ammattimiehen työtä. Tälläisistä musiikillisista perusraaka-aineista ei kuka tahansa osaa rakentaa yksinkertaisuudessaan tenhovoimaista sävellystä, mutta Kolehmaisella on tuo maaginen Midaksen kosketus.



Suomessa ehkä vain Risto Asikainen on samalla tasolla popsäveltäjänä.


Vain makuasioista voi kiistellä – faktoista ei – joten on melko säälittävää lukea ko. sana- ja säveltaideteosta haukkuvia kommentteja ilman yhtäkään todellista perustetta; MIKSI tämä kappale olisi mukamas “huono”? 
Hyväksyn “huonoksi” arvioimisen vain sellaisen henkilön taholta, joka muutoinkin pitää nk. “kevyttä” tai populaarimusiikkia lähtökohtaisesti huonona musiikkina.



En äänestänyt Niinistöä (vaikka ihan hyvin olisin voinut häntäkin äänestää), mutta laulun sanat ovat sekä (tahallisesti?) tahattoman koomiset, että jollain ihmeellisellä tavalla ylevät ja sykähdyttävät ja sitä kautta paljon objektiaan kauemmaksi kurottavat – varmasti vuosisatojenkin jälkeen tulevat sukupolvet aistivat laulusta, että joskus kauan sitten elänyt Sauli Niinistö oli kuitenkin melko pidetty hallitsija.


Harvoin populaarimusiikin lyriikassa komiikka ja ylevyys kohtaavat toisensa näin onnistuneen balansoidusti. Hillityn tasapainoisesti mutta kuitenkin elävästi polveileva melodia, Kurt ”Kurre” Westerlundin pakottoman rento mutta vaivihkaisen sakraali laulusuoritus ja hyvällä maulla sovitettu kokonaisuus – tästä ei tämän lajityypin musiikki enää vaikuttavammaksi voi tulla.



Huomion arvoista on kuitenkin se, että tämä ei voi pitää nk. “poliittisena musiikkina”, vaan hallitsija toimii tässä lähes abstraktina metaforana jollekin ihmisen sisikunnassa asustavalle kaipuulle nimeämätöntä valoa ja yhteisöllisyyden kokemusta kohtaan. Pisteenä iin päällä on kuitenkin sekin, että tekijät ovat taatusti tietoisia (ovathan!?…) sanoituksen tahattomasta komiikasta, mutta juuri se tehnee tästä teoksesta juuri niin aidosti vaikuttavan ja sykähdyttävän kokonaisuuden.

Harvapa säveltaideteos sitten Igor Stravinskyn Kevätuhrin kantaesityksen Pariisissa 29.5.1913 on herättänyt näin paljon kiihkeitä intohimoja – merkittävän taideteoksen tunnusmerkki!?…

Koska jotkut pitävät KVKta – ainakin huumorimielessä – uutena kansallishymninämme, niin pistettäkööt tähän ko. sävel- ja sanataideteoksen perussointukulut näkyviin:

INTRO: C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ D#m, G#//
A-osa: F#, G#/ A#m, F#/ F#, G#/ A#m, A#m/ F#, G#/ A#m, F#/ F#, G#/ C#, C#//
B-osa: D#m, C#/ F#, G#/ D#m, C#/ F#, G#//
KERTOSÄE: C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ F#, G#/ C#, G#/ A#m, E#m/ F#, C#/ D#m7, G#//
BRIDGE: A, B/ C#, C#/ A, B/ F#, F#/ G#sus4, G#/ C#, C#//
LOPPUKERTOSÄE: D, A/ Bm, D/ G, D/ Em7, A// (repeat)/ D//

Ja tässä sanat:

Tasavalta meidän suomalaisten 
tahtoo elää, hengittää

siksi Suomen kansa äänestäen päätti,

että uusi jälki jää.

Suuret haasteet,

ne joita matkallansa kohtaat

vain ratkaisuaan odottaa

Väinämöisen jalanjäljissä nyt vaan

me Sauli Niinistöä tuuletetaan
Häipyi viiden vuoden yksinäisyys

ja alkoi kuuden vuoden kuuliaisuus.

Ykkösmiehen paikka täytetty on

ei se auki enää oo

Liekeissä myös Saulin sammumaton

rakkaus rouva Jenni Haukioon.

Tekijäänsä kerran kiittävät työt

Nuku, Sauli, linnassasi hyvin yöt.

Kiinan kommunistinen puolue myönsi Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon Zhu Yufulle

Petri Sainio PKYP

HELSINKI  Helsingin Sanomien (11.2.2012, s.B1) mukaan Kiinan kommunistinen puolue on myöntänyt arvostetun Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon kirjailija Zhu Yufulle tämän kirjoittaman On aika runon johdosta. Palkinnon arvo on seitsemän vuotta valtiollista ylläpitoa ja valtava julkisuus ja kuuluisuus länsimaissa.

Vankilatuomio-kirjallisuuspalkintoa pidetään kiinalaisten kansallisena versiona Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Kummatkin palkinnot – siis Vankilatuomio ja Nobel – takaavat saajilleen hetkellisen maailmanmaineen, mutta erojakin on; siinä missä Nobel-komitea jakaa kirjallisuuspalkintonsa vain kerran vuodessa, saattaa Kiinan kommunistinen puolue jakaa omia Vankilatuomio-palkintojaan useampiakin kertoja vuodessa.

Myös palkinnon suuruuden suhteen on eroja. Siinä missä Nobel-palkinto on vakiintunut noin miljoonaan (€ 1 000 000) euroon, voi kiinalainen Vankilatuomio-palkinto vaihdella suurestikin kirjailijan taiteellisten ansioiden perusteella. Zhu Yufun saama seitsemän vuoden valtiollinen täysihoito edustaa Vankilatuomioiden alempaa keskikastia. Yleensä palkitut kirjailijat saavat 9-11 vuotta valtiollista huolenpitoa.

Kirjallisuuspiirit ympäri maailman ylistävät Kiinan hallitusta ja sille kuuliaista kommunistista puoluetta niiden kulttuuria tukevasta politiikasta, ja monet länsimaat ovatkin ajatelleet ottaa oppia kiinalaisista kirjallisuusmarkkinointitekniikoista, sillä huonompikin kirjailija muuttuu paljon mediaseksikkäämmäksi saadessaan teostensa perusteella Vankilatuomio-palkinnon. Monet ovat Nobel-palkinnonkin kohdalla tuoneet julki ihmetyksensä joidenkin sen saaneiden kirjailijoiden todellisten kirjallisten ansioiden laadusta, ja samaa sopii ihmetellä joidenkin kiinalaispalkittujenkin kohdalla.

Voidaankin ajatella, että Kiinan kommunistinen puolue haluaa inhimillisyyteen vedoten tukea huonompiakin kirjailijoita ja runoilijoita myöntämällä joskus näillekin tavoitellun Vankilatuomio-palkinnon.

Zhu Yufun palkittu ”On aika”-runo herätti vilkasta keskustelua Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin toimituksessa, ja päätoimittaja Petri Sainio totesikin sen kelpaavan korkeintaan huonoksi ja vanhakantaiseksi vaalimainokseksi jollekin Keskustan ja Perussuomalaisten välimaastoon sijoittuvalle vasemmistoromanttisnostalgiselle puolueelle.

ON AIKA

On aika, kiinalaiset, on aika!
Aukio kuuluu kaikille
Omilla jaloillasi
On aika suunnata aukiolle ja
valita.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Laulu kuuluu kaikille
Omalla kurkullasi
On aika laulaa laulu sydämestäsi.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Kiina kuuluu kaikille
Omasta tahdostasi
On aika valita millainen Kiinan
tulee olla.

ZHU YUFU

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

Tuleva kulttuuriministeri, Paavo Arhinmäki (Vas.), on tämän aamun Helsingin Sanomien (20.6.2011, sivu A5) mukaan todennut seuraavaa:

Jalkapallo ja kulttuuri ovat minun intohimojani ja kaikki, mitä teen, liittyy joko jalkapalloon tai kulttuuriin.

Kaikki? No tarkemmin ajatellen; kaikki mitä ikinä teemmekin, on kulttuuria. Tämä iloinen tosiasia pätevöittää kenet tahansa kulttuuriministeriksi.

Spesifioidumpaa kulttuuriosaamista löytyy sitäkin varsin vaivattomasti. Lähipuistoni ammattijuopot edustavat tietynlaista juomakulttuuria, ja näin ollen heidän joukostaan löytyisi varmasti pätevä kulttuuriministeri. Lähikauppani Saarioisten- ja Pirkka-valmislihapullapakkauksien välistä kulutusratkaisuiskua pähkäilevä asiakas edustaa ruokakulttuurista toimijaa, joten tämänkin voisi hihasta nykäisten pyytää kulttuuriministeriksi. Millä tahansa tavalla – apostolinkyydistä lastenvaunukyydin kautta autokyytiin – liikenteessä liikkuva ihminen edustaa jonkinlaista liikennekulttuuria, joten pelkästään tästäkin maasta löytyisi noin 5 375 276 potentiaalista kulttuuriministeriä.

Me ollaan kulttuuriministereitä kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan kulttuuriministereitä elämän
ihan jokainen…

Perskustelu. Nyt.

Suomessa keskustellaan aina yhdestä asiasta kerrallaan. Nk. koko kansa on keskustellut aikojen saatossa mm. naispappeudesta, ja melko äskettäin sukupuolineutraalista avioliittolaista. Maamme ”ykskeskustelevaisuuteen” on kuulunut oleellisena osana taipumus hyväksyä vain yksi oikea mielipide. Jos et ole edustanut yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä mistä tahansa asiasta, olet ollut ensisijaisesti toisinajattelija, ja toisinajattelijana olet saanut olla suhteellisen rauhassa omassa karsinassasi. Sinulle on suotu vapaus olla mitä mieltä tahansa, sillä yleinen mielipide on varannut kohdallesi narrin, yleisen viihdyttäjän tai kylähullun osan. Julkisina sirkuseläiminä ja -friikkeinä ovat Suomessa toimineet mm. Jouko Turkka ja Pentti Linkola.

Edelleenkin maassamme keskustellaan yhdestä asiasta kerrallaan, mutta nyt asioista saa melko vapaasti olla ainakin puoltatoista mieltä – osin jopa esittää polyfonisesta kudoksesta vaikutteita ottavaa dialogia. Tästä asiasta voidaan omalta osaltaan kiittää Perussuomalaiset-nousukiitopuolueen kasvua yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi ja merkittäväksi voimaksi.

Noin ollen kuuluu nyt siis keskustella Perussuomalaisten menestyksen herättämistä tunnoista vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, ja niinpä itsekin ajattelin tuoda oman osuuteni tähän yleiseen perskusteluun. Mitään oikeaa asiaahan minulla ei koskaan ole, mutta itsekritiikitön pätemisen tarpeeni sallii enterin painamisen tässäkin tapauksessa napakalla apoyando-otteella.
 
Persujen vaalimenestyksen syiden märehdinnästä on puuttunut ainakin seuraava pointti (näkemykseni on hyvin subjektiivinen, mutta minähän tästä kirjoituksesta vastaan, joten Paavo Lipposta lainatakseni totean ”so what”); koko yhteiskuntamme on viihteellistynyt, ja viihteellistymisen seurauksena on mm. kyvyttömyys keskittyä pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin, sekä sen johdannaisena tarve saada nopeita sutkauksia vastauksiksi vaikeisiin kysymyksiin ja sisällyttää karnevaalielementti kaikkiin asioihin – tahallisesti tai tahattomasti.
 
Kun nk. ”kansa” katsoo vapaaehtoisesti televisiosta BB:tä, Idolsia, erilaisia sotia (kuoro-, kokki-), ja muuta höttöä, lukee Seiskaa, Hymyä, Alibia ja iltapäivälehtiä, on täysin johdonmukaista, että se äänestää vaaleissa Persuja.
 
Jos ei koskaan ole kulkenut vaikkapa helsinkiläislähiöiden ostos- ja kauppakeskusten liepeillä, on selvää, että Perussuomalaisten suosio voi tuntua kummalliselta asialta. Suosittelen siis elämysmatkailua vaikkapa *****n kauppakeskuksen ja ********n aseman lähettyville – matkailu avartaa!
 
En voi olla tuntematta huvittuneisuutta Facebookissa(kin) levinnyttä Persujen demonisointia sekä yleistä persufobiaa kohtaan. Mitä enemmän kauhistelemme Persujen menestystä, sitä vahvemmiksi he itsensä tuntevat ja sitä stereotyyppisemmiksi me itse muutumme omassa stereotypistyneessä maailmassamme. Vaikka Persut onkin populistipuolue, ei kyseessä ole eurooppalaisessa merkityksessä oikeistopopulistinen puolue. Peruspersu ei ole kiihkonatsikommarifasisti, vaan tavallinen peruskepulainen/-demari/-kokoomuslainen peruskansalainen – tosin sillä erotuksella, että sanoo ääneen mitä oikeasti ajattelee ilman pelkoa kasvojen menettämisestä ”fiksumpiensa” silmissä. Puolueessa on myös rasismin kanssa flirttailevia voimia, mutta puolueen lokeroiminen joksikin rasismin lipunkantajaksi on sekä epä-älyllistä itsepetosta, että yritys lopettaa asiallinen keskustelu oikeista ongelmista. Olen kuullut poliittisesti korrektiempienkin puolueiden kannattajain suusta sellaista tekstiä – privaateissa olosuhteissa, tosin – että näiden rinnalla Perussuomalaiset vaikuttaa johtavalta kehitysapujärjestöltä.
 
Meillä antipersuilla ei ole mitään syytä pelätä Persujen mahdollista hallitusvaltaa. Puolueen kansanedustajat ovat hajanainen ja parlamentaarisen työskentelyn suhteen untuvikkoinen joukko, ja sisäiset jännitteet tulevat aiheuttamaan puolueessa kovia keskinäisiä kiistoja. Mediavoimat saanevat kiitollisina riemuita tilanteesta, ja sensaatiolehdistö tullee seuraamaan eduskunnan persushow’ta tähän tehtävään nimitettyjen erikoistoimittajien voimalla; varmasti Seiskaan tulee vakipalsta ”Arkadianmäen jytkytyksessä” – persuedustajilta lohjennee hyviä ja raflaavia otsikoita.
 
Varsinainen show tulee kuitenkin siitä, kun Persuja äänestäneiden elämä ei paranekaan siltä seisomalta kun uusi parlamentti aloittaa työnsä, eikä omaan kukkaroon tule yhtään lisäeuroa vaikka maamme rajat suljettaisiin rautaesiripulla – persukansa alkaa napista, ja persuedustajilla onkin pian iso jytky housussa.
Persuilla voi oikeastaan kaikissa tapauksissa olla edessä alamäki (ainakin, jos ovat seuraavassa hallituksessa); jos saavat päätösvaltaa, eivät asiat tässä maassa mene ”pienen ihmisen” kannalta(kaan) katsottuna ainakaan parempaan suuntaan, mikäli taasen kääntävät takkiaan apupuoluemaisesti muita nuoleskellen, äänestäjät tuntevat tulleensa petetyiksi, ja taas Persuilla menee huonosti.
 
Olisi hyvä yrittää ajatella, että suomalaisen demokratian kannalta Persujen jytkytys on aivan fantastinen asia; äänestäjällä ON merkitystä.

Persuissa on kansalaiskirjoa kuten missä tahansa muussakin puolueessa tai ihmisryhmittymässä, joten annetaan heillekin nyt työrauha (kunhan hommiin pääsevät) ja tuomitaan vasta sitten, kun konkreettisia syitä ilmenee.
Jos pitäisimmekin tätä vaalitulosta nyt ravistavan raikkaana kevätsateena, ja katsoisimme myöhemmin, minkälaiset siemenet ottavat sen seurauksena kasvaakseen, sekä millainen se valmis hedelmä on sadonkorjuun hetkellä – hapan, karvas, vaiko makea.