Musiikkitalo, la 17.3.2012 klo 19.00
Suomalainen kamariorkesteri
Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari
Radu Lupu, piano
Beethoven: Pianokonsertto nro 2
Beethoven: Sinfonia nro 8
Beethoven: Pianokonsertto nro 4
Viime lauantaina suoritin toisen vierailuni Helsingin Musiikkitaloon. Konsertti vei kuulijat länsimaisen taidemusiikin peruskauran äärelle, ohjelman koostuessa pelkästään Ludwig van Beethovenin teoksista. Suhtaudun yleensä hieman karsastaen yhteen säveltäjään keskittyviin konsertteihin, mutta tämä Beethoven-ilta oli esittävän säveltaiteen juhlaa niille, jotka osaavat arvostaa kaikesta turhasta krumeluurista ja erikoisuuden tavoittelusta vapautetusta musisoinnista.
Vähemmän briljanteissa ohjaksissa illan ohjelma olisi voinut muodostua hieman tylsähköksi kokemukseksi, mutta todellisen superpianistin, Radu Lupun, löytäessä kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteesta taiteellisen hengenheimolaisensa ja Suomalaisen Kamariorkesterin osoittauduttua kansainvälisestikin vertailtuna huippujoukkueeksi, oli kuulijoilla syytä tyytyväisyyteen.
Radu Lupu on pianistina eräänlainen antiteesi niille modernin ajan lavaleijonille, joiden arvo mitataan siinä, kuinka paljon kovempaa, nopeammin ja erikoisemmin he soittavat. Radu Lupun pianismi on sivistynyttä, hienovaraista ja hienostunutta, mutta samalla hyvin maanläheistä ja konstailematonta. En tiedä, voiko pianonsoitto – tai minkään instrumentin soitto – olla enää tämän pakottomampaa ja kosketuksellis-klangillisesti lämpimämpää, helmeilevämpää, syvempää ja kirkkaampaa, kuin tämän romanialaisen pianolegendan soitto on.
Lupun soitossa on hämmentäviä paradokseja; mies tuntuu soittavan hyvin luonnosmaisesti – kuin juuri kulloisenakin hetkenä päästään sanottavansa spontaanisti keksien – mutta samalla kaiken yllä leijailee kurinalainen ehdottomuus. Soitto on eloisaa ja yksityiskohdilla herkuttelevaa, mutta kokonaisuuden ympärillä lepää syvä rauha, ja tässä nimenomaisessa konsertissa tuntuivat pianosolisti ja kapellimestari saavuttaneen yhteisymmärryksen musiikin kaikilla tasoilla, mikä oli omiaan lisäämään musisoinnin henkistä levollisuutta.
Wieniläisklassikoiden kanssa on aina se vaara, että musisointi on joko ylivarovaista ja ylisivistynyttä koketeerausta, tai sitten musiikin dramaattisuutta yritetään ylikorostaa sillä tuloksella, että kuulijalta loppuu happi. Jukka-Pekka Saraste kuuluu niihin ihailtaviin kapellimestareihin, jotka osaavat antaa musiikin puhua omalla painollaan ilman subjektiivisen egon raskasta varjoa. Beethovenin dramatiikka on kyllä siellä partituurissa, ja tämä asia on Sarasteelle itsestään selvän tuntuinen asia.
Toisin kuin edellisenä Musiikkitalo-vierailukertana, istuin nyt hieman kauempana lavasta. Paikkani oli T-permannon rivin T2 tuoli numero 1150. Totean akustiikan olevan ainakin niin hyvän, että asia ei anna mitään oikeata aihetta valittamiseen.
Visuaalisesti paikka antoi hauskoja assosiaatioita, sillä konserttisalin ylimmät parvikatsomot näyttivät jättimäisen häkkikanalan orsilta. Kornia tai ei, tuli mieleen myös australialaisen rokkijätti AC/DC:n Thunderstruck-video, joka on kuvattu Sydneyn oopperatalossa – yläkatsomoiden suunnittelussa oli havaittavissa samankaltaisuutta.
Suomalaisen Kamariorkesterin rahoitus tulee valtaosin yksityisiltä tahoilta, ja näin ollen kiitos hienosta konsertti-illasta menee myös seuraaville yrityksille: Kone, YIT, TeliaSonera, Outokumpu, Veho, Ruukki ja Otava.
Joitain yksittäisiä hajapaikkoja lukuun ottamatta sali oli käytännöllisesti katsoen täysi.
Petrin sekametelibasaari 