Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantolassa ei ollut ikävää

Aina silloin tällöin on ollut työkavereiden kanssa puhetta, että pitäisi mennä yhdessä jonnekin vapaa-ajan aktiviteettiin. Puheet ovat pitkään jääneet ajatuksen tasolle, mutta viime keväänä kysyin porukalta heti ensimmäiset mainokset nähtyäni, että olisiko aiheellista mennä Pikaparantolaan. Vastaus oli myönteinen, – mitä muutakaan näinä Self Help -kirjojen ja gurujen aikana olisi edes voinut odottaa – joten 29.9.2018 oli aika suunnata askel Kansallisoopperan Alminsaliin!

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Oopperataiteen yksi vaikeimmista tasoista on välttää lajiin sisäänkirjoitettua tahatonta komiikkaa. Koominen ooppera on ehkä kaikista vaikein taiteenlaji, sillä kuinka saada uskottavasti tahattoman komiikan mörkö palvelemaan aidosti koomiseksi tarkoitettua tekstisisältöä. Asia erikseen on sitten se, minkälaisen musiikillisen sisällön kukin kokee ”hauskaksi” – kitarafestareilla Unkarissa 1980–90-lukujen taitteessa siihen riitti yleisön reaktioista päätellen se, että kappaleessa oli aineksia nk. kevyestä musiikista.

Pidän Iiro Rantalasta oikeastaan kaikilla tasoilla. Hänen tahallisesti tahattoman huono kökköhuumorinsa toimii tahallisessa myötähävettävyydessään hänen itsensä presentoimana aidosti epäaidon hauskuuttavasti. Ellei Rantala olisi vakavasti otettava ja poikkeuksellisen monipuolinen ja moneen venyvä muusikko, ei hänen sinänsä kömpelölle, mutta vilpittömän poikamaiselle kakka- ja alapäähuumorille jaksaisi pitkään hörähdellä.

Minna Lindgren on mahdollisesti Suomen paras taidemusiikkitoimittaja. Hän on kuivan sarkastisella ja lakonisella huumorillaan onnistunut pyyhkimään pölyjä pois siitä pönöttävästä tavasta, jolla nk. klassisesta musiikista säveltäjineen ja esittäjineen on ollut tapana puhua.

Mitä tahansa Iiro Rantala sanoo, kuulostaa se sekä viisaalta että hyvällä tavalla pöljältä.

Mitä tahansa Minna Lindgren sanoo, kuulostaa se sekä älykkäältä että hauskalta.

Suomalainen musiikkityöläinen Matti Sunell on tehnyt pro gradu -tutkielman (2011) otsikolla Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysijossa pureudutaan Abba-soinnin saloihin.

Matti Sunell: Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysi

Mitä tekemistä Abballa on Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantola-oopperan kanssa?

Jokainen Abban kappaleista cover-versioita kuunnellut voi tehdä sen huomion, että muuten kelvollisesti – ellei peräti erinomaisesti – toteutettu kopiointiyritys tai uudelleentulkinta jää lähes poikkeuksetta harmaahiirulaiseksi alkuperäiseen verrattuna, sillä ominaissointi on Abban kohdalla samalla tavalla tärkeä ja sävellysten rinnalla yhtä painava elementti, kuin vaikkapa 1900-luvun alkupuolen ranskalaisessa musiikissa linjalla Debussy & Ravel, joiden kimppuun ei voi käydä venäläisellä emotionaalisella vuolaudella tai saksalaisella arkkitehtonisella kurinalaisuudella, jos tuollaiset streotypistävät kärjistykset nyt sallitaan, vaan pitää tavoitella nk. ranskalaista sointia, mutta ei siitä nyt enempää.

Pikaparantolassa Iiro Rantala & Minna Lindgren olivat kyllä teoksesta vastaavina tekijöinä, mutta he eivät olleet lihana, luuna, vetenä ja verenä lavalla. Siten heistä juuri heidät tekevä ominaissointi puuttui, ja sitä myöten koko se psykofyysis-auditiivinen paketti, joka tekee heistä todellisesti läsnäolevina persoonina niin ainutlaatuisia. Rantalan ja Lindgrenin tapauksissa teot ja persoona ovat yhtä, ja toisen elementin poisjättäminen voi helposti romuttaa koko korttipakan.

Pikaparantolaliput
14 x Pikaparantola

Oliko Pikaparantola hauska?

Pikaparantola oli hauska. Iiro Rantalan pianovetoista tuotantoa tuntevat voivat hämmästellä ehkä sitä, että musiikki ei kuulostanut erityisen rantalalaismaiselta, vaan sujuvasti kirjoitetulta ja ilman negatiivista arvolatausta todettuna funktionaaliselta käyttömusiikilta, jonka musiikillinen hauskuus tuli häpeilemättömistä lainoista niin tunnetuista melodianpätkistä ja teemoista, että niiden oikeita nimiä ei saa edes päähän. Rantala tuntee mozartinsa ja bizet’sä, – ja samalla suunnilleen maailman kaiken muunkin musiikin – mutta jos joku luulee, että kyseessä on moderni ooppera, niin voin iloksi tai harmistukseksi ilmoittaa, että Pikaparantola ei ole moderni ooppera, vaan ajattomasti traditionaalinen ooppera.

Voi ihan perustellusti ajatella, että Rantalan ja Lindgrenin ooppera on koomisena oopperana suoraa jatkoa W. A. Mozartin vastaaville teoksille. Tarinat on tosin siirretty moderniin maailmaan, mutta ihminen ei facebookeista ja instapäivityksistä huolimatta ole juurikaan muuttunut, joten draamankaari ei kauheasti Mozartin ajoista eroa. Meidän aikanamme vain omaa ja kanssakulkijoiden neuroottisuutta on hieman helpompi ruokkia – kiitos teknologisen kehityksen.

Eräs seurueeseemme kuuluva tokaisi esityksen jälkeen aika osuvasti, että tekijät ovat saattaneet ajatella, että on automaattisesti jotenkin hauskaa, kun oopperalaulaja laulaa mm. sanat heippajaksaa jaksaajaxuhali & some tsemppiä unohtamatta. Tavallaan se onkin hauskaa, mutta onko komiikka silloin tahattoman tahallista, tahallisen tahatonta, tahattoman tahallisen tahatonta vaiko tahallisen tahattoman tahallista – en tiedä.

No, ehkä sitä ei tarvitse analysoida.

Suomen Kansallisoopperan Alminsalissa toteutettu esitys oli erinomaisesti toteuttu. Varsin minimalistisesta lavastuksesta oli puristettu hienosti kaikki tehot ulos, ja ohjauksen ajoittainen kesäteatterimaisen säheltävä ote oli taatusti harkittu rikos, ja sellaisena tälläisessä teoslajityypissä oikea ja onnistunut ratkaisu.

Erityiskiitos solisteille ja orkesterille, joiden työlle ei jäänyt moitteen sijaa. Laulajista kaikki olivat vähintäänkin tehtäviensä tasalla, ja täytyy vielä todeta, että kansansuosikiksikin profiloitu(nut) Waltteri Torikka on laulajuutensa lisäksi karismaattisesti säteilevä lavaleijona, joka hallitsee koomisissa rooleissa vaadittavan nopean reaktiokyvyn ja hallitun kaoottisen läsnäolon.

Päivi Nisula elämäänsä kyllästyneenä ja kyynistyneena respana oli juuri niin väsynyt, kuin oli tarkoituskin, ja Johanna Rusanen oli roolissaan sekä aidosti että lajityypiltä vaadittavan epäaidosti aito komedienne.

Esityksen jälkeen oli mielenkiintoista havaita, kuinka Pikaparantola herätti eri ihmisissä erilaisia reaktioita aina huomattavasta innostuksesta hieman varautuneempaan tunnelmointiin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kukaan ei ajatellut reilun parin tunnin menneen hukkaan.

Oli ilo, kuten radiotoimittaja Kalle Haatasella on tapana todeta jokaisen jututusohjelmansa päätteeksi.

Linkki Kansallisoopperan Pikaparantolan infosivustolle

Mainokset

Henrik Ibsen: Peer Gynt – arvio Ryhmäteatterin ensi-illasta 3.2.2017

Kuulun siihen sivistymättömään kansanosaan, joka ei aiemmin ole nähnyt – kuten ei lukenutkaan – Peer Gyntiä, joten menin Ryhmäteatterin esitykseen avoimin mielin ilman ennakko-odotuksia, vaikkakin kera itselleni ominaisen ripauksen klassikkokarsastusta.

Hyvä, että menin.

Ryhmäteatterin Gynt oli hyvä muistutus siitä, että vaikuttavaan ja ihmistä sisältä koskettavaan näyttämötaideteokseen ei vaadita ihmeitä. Hyvä teksti, erinomaiset näyttelijät ja näkemyksellinen ohjaus – siinä se!

Santtu Karvosen rooli Peer Gyntinä on huikea suoritus sekä fyysisenä näyttelijätyönä että eläytymisenä paikkaansa maailmassa etsivänä räpiköijänä ja kipuilijana, joka harvoina onnistumisenkin hetkinään on lopultakin säälittävä luuseri elämän raadollisella pelikentällä; mies, joka pettää muita ja jota petetään, mutta joka lopulta on itse itsensä pahin vihollinen.

Karvosen näyttelijätyön psyykkiseltä venymisellä ei ole rajoja.

Mitä tulee Minna Suurosen moniin rooleihin tässä näytelmässä, niin kerta kerran jälkeen mieleni on hänet lavalla nähtyään vallannut yhä voimallisemmin ajatus, että siinäpä yksi kaikkien aikojen suurimmista luonneroolien tekijöistä – koko maailmassa.

Suuronen kuuluu niiden harvojen ja valittujen näyttelijöiden joukkoon, jotka voivat tappaa kanssakokijansa seisomalla lavalla sanomatta sanaakaan, tai naulita katsojan ristille nopealla vilkaisulla ja parilla jähmettävällä sanalla. Tai liikuttaa sisälle jumiutuneita tunteita äänenvärin ja pikkurillin heilautuksen vähäeleisen intiimillä kontrapunktilla.

Mikä tärkeintä, Minna Suuronen on todellinen artikulaatiovirtuoosi.

Olen yleensä suhtautunut penseähkön viileästi runomuotoisen kielen käyttöön teatterissa, mutta tällä kertaa kieli rokkasi kuin se kuuluisa hirvi, ja Juha Kukkosen sovitus Otto Mannisen suomentamasta Henrik Ibsenin alkuperäistekstistä nykykielisine lisäyksineen ja viittauksineen meidän aikamme maailmaan ja sen asioihin sulautuvat kokonaisuuteen kuin kerma pastakastikkeeseen.

Dramaturginen jännite pysyy yllä läpi koko näytelmän. Ainoastaan ensimmäisen puoliskon puolenvälin jälkeen oli aavistuksenomainen tunne lievästä paikallaan polkemisesta, mutta aistimuksesta otettiin nopeasti niskalenkki ja väliajalle lähdettiin Peerin äidin kuoleman näyttämöinnistä liikuttuneina ja vaikuttuneina.

Joku saattaisi kritisoida esityksen melko runsasta auditiivista maisemointia, mutta Max Richterin sävelittämä ambientkellunta toimi sekä katsojaa sopivasti teoksen reaalitapahtumista vieraannuttavana ja siten tarkkanäköisyyttää lisäävänä että Peerin sisäistä autiutta syventävänä elementtinä.

Lavastus toimi hienosti eri suuntiin heijastuneilla viitteillä pelaten ja siten antaen katsojan täyttää mahdolliset kysymysmerkit omilla peloillaan, kaunoillaan ja traumoillaan, ympäröivillä reaali- ja valemaailmoilla.

Hahmona Peer Gynt on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin aikoihin. Yhtymäkohdat erään teollisuusvaltion uuteen presidenttiin eivät suinkaan ole ainoa mieleen tuleva assosiaatio, vaan jokainen meistä tuntenee varmastikin jonkun Peerin kaltaisen lajitoverin, vai asuuko meissä kaikissa kovan paikan tullen pieni Peer – ihminen, joka haluaa selittää asiat aina ja kaikissa tilanteissa oman itsensä kannalta parhain päin. Noita teemoja on hyvä mennä Ryhmiksen näyttämön äärelle miettimään.

Iso kiitos koko tiimille ja kaikille näytelmässä osallisina olleille. Näyttämötaide on arvokas asia.

___________________________

Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.