PRELUDI KONSERTTIN SUBJEKTIIVISEEN ARVIOINTIIN
Kun ensimmäiset tiedot 1900-luvun kolmen merkittävimmän ja vaikutusvaltaisimman klassisen kitaristin joukkoon lukeutuvan, australialaissyntyisen John Williamsin, ensivisiitistä Suomeen kantautuivat tämänkin blogin pitäjän korviin, niin ensireaktio oli tietysti riemastus mahdollisuudesta kuulla elävää legendaa Tampereen kuudensilla kansainvälisillä kitarafestivaaleilla.
Kun alussa mainitsin Williamsin kuuluvan ”kolmen koplaan”, niin ne kaksi muutahan olivat/ovat Andres Segovia ja Julian Bream. Täysin objektiivis-musikaalisesti ajatellen noista kolmesta fanitan eniten Breamia; olen sitä mieltä, että parhaimmillaan Breamin levytykset ovat parasta mahdollista dokumentoitua kitaransoittoa, mutta täytyy samalla todeta Breamin joidenkin levytysten kuuluvan myös kaikkein kauheimpien ja omituisimpien musiikillisten hetkien joukkoon. Breamin voima oli (maestro elää edelleenkin, mutta on käsittääkseni eläköitynyt – Segovia kuoli 1987) ainutlaatuisessa kyvyssä syöttää kulloistakin säveltäjää ja tämän teosta kunnioittava, objektiivinen lähestymistapa äärimmäisen subjektiivisen marinadin läpi siten, että subjekti ja objekti tehosekoittuivat ”kolmannen osapuolen” synnyttämäksi, absoluuttiseksi taiteeksi, ja siten siis fundamentaaliseksi totuudeksi kulloinkin kyseessä olevasta teoksesta. Breamia avitti noissa pyrkimyksissä riittävän hyvä soittotekniikka, aivan kuten esim. autovalmistaja Rolls-Royce ilmoittaa hevosvoimia ko. kärryssä olevan riittävästi…
Segovia on oma lukunsa – ilman häntä en minä (ja tuskin kukaan kollegoistanikaan…) opettaisi klassista kitaransoittoa musiikkioppilaitoksissa – mutta Segovia oli myös monien paradoksien hahmo, eikä siitä nyt enempää, sillä Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin ylläpitäjän suosiman jaarittevan kirjoitustyylin johdosta tämäkään konserttiarviosepustus ei muutoin loppuisi koskaan!…
Mutta John Williams? Williams oli ehkä 1900-luvun ensimmäinen klassinen kitaristi, jonka tekniikka oli täydellinen – tarkoittaen lähinnä sitä, että hänen ei tarvinnut/tarvitse tehdä musiikillisia/tulkinnallisia kompromisseja, ja lisäksi sitä, että on tunnettu soittajana joka ei tee virheitä – ja jonka huikea ura hakee kaikilla mittareilla mitattuna vertaistaan erityisesti kanssakitaristien keskuudessa, mutta myös verrattuna monen muunkin soittimen mestariin.
Williamsin uran kivijalkana on ollut tietenkin vankkumaton taito ja osaaminen, mutta myös taitavasti suunniteltu ja rakennettu ura syrjähyppyineen länsimaisen taidemusiikin ulkopuolisille alueille, eikä haittaa ole taatusti ollut Williamsin verbaalisistakaan taidoista. Lisäksi tyyppi tunnetaan todella erinomaisena opettajana sekä muutenkin sympaattisena ja humanistisia arvoja puolustavana kaverina.
John Williamsin levytykset eivät aina edusta taiteellis-esteettisessä mielessä kaikista mielenkiintoisinta lähestymistapaa kulloinkin esitettävänä olevaa musiikkia kohtaan, mutta ovat usein muutoin niin vastaansanomattoman päämäärätietoista ja vakuuttavaa musisointia – samalla rentoa että ryhdikkään kurinalaista – että pienet detalji-erimielisyydet on helppo unohtaa ja antaa anteeksi.
Williamsin levyt ovat olleet varmasti monelle nuorelle kitaristille – ainakin muutama vuosikymmen sitten – ensimmäinen ahaa-elämys siitä, miltä kitaransoitto voi parhaimmillaan kuulostaa. Voin itsekin paljastaa, että aikanaan joululahjaksi saamani LP-levy John Williams – Echoes of Spain oli vakava muistutus tämän homman vaatimuksista, mutta lisäksi ja erityisesti levyllä soitettu Isaac Albeniz musiikki avarsi kummasti musiikillista maailmankuvaa. Täytyy myös paljastaa, että kaiku-/tilaefektin käyttö Cordoban alkupuolella yllättäen ja pyytämättä oli ensimmäisiä kertoja kuunneltuna järisyttävän vaikuttava kokemus (tätähän ei saa ääneen sanoa vakavia taidepiirejä edustavien ihmisten läheisyydessä, joten älkää kertoko tästä kenellekään, kiitos…). Levyn suurin ”hitti” oli ja on edelleenkin monen nuoren kitaristin maailmassa Asturias, kappale, jonka ”perusriffiä” mm. the Doors on varastellut kappaleeseen Spanish Caravan.
Vuosikymmeniä on noistakin ajoista kulunut, mutta kuten alussa totesin, oli uutinen Williamsin Suomen vierailusta mitä tervetullein, mutta riemu vaihtui epäilykseksi kun selvisi, että mukana olisi duo-partnerina jazz-/fuusiokitaristi John Etheridge, eli luvassa olisi jotain ”cross overiksi” luokiteltavaa krääsää tyyliin ”ristikkäisesti överiksi”.
Poikkeuksellisen laaja-alaisesta ja liberaalista musiikkimaustani huolimatta olen myös melkoinen puristi; arvostan monenlaisia musiikillisia todellisuuksia, mutta yleensä ne ovat parhaimmillaan omana itsenään, eli en näe hirveästi järkeä kaikenlaisissa ”London Symphony Orchestra Plays ABBA/Queen/Beatles/Eagles/etc…”-tyyppisissä systeemeissä, kuten en myöskään rock-/pop-versioiduissa klassisissa kappaleissa, ja eri lajityyppejä edustavien muusikoidenkaan kohtaamiset eivät useinkaan vakuuta, vaikka aina on – ja varsinkin nykyaikana – säännön vahvistavia poikkeuksia. Asia erikseen on, että vaikutteita ja elementtejä voi ottaa hyvinkin menestyksekkäästi kaikenlaisista musiikeista kaikenlaisiin musiikkeihin.
Olin siis jo vähällä jättää konsertin väliin – varsinkin YouTubestakin löytyvän muutaman näytevideon perusteella – mutta järkeilin asian siten, että Williamsin missaaminen harmittaisi ehkä enemmän kuin konsertin mahdollisesti aiheuttama kiukkuisuus, joten pakkohan sitä oli ottaa suunta kohden Tamperetta ja Tampere-talon Isoa salia!…
John Williams on jo iät ja ajat käyttänyt konserteissaan kitaran kevyttä mikitystä/vahvistusta perustellen asian sillä, että soittaa – yhtenä harvoista klassista kitaristeista – todella isoissa konserttisaleissa. Peruste on täysin hyväksyttävä, ja Williamsin laitteisto on käsittääkseni erikoisvalmisteinen; sen tarkoitus ei ole normaalin sähkömusiikkikäytännön mukaisesti muokata ääntä, vaan toistaa akustisen soittimen ja soittajan itsensä tuottama sointi mahdollisimman luonnollisena ja realistisena. Normaalitilanteessa Williamsilla ei ole kitaraan kytkettyä vahvistinjärjestelmää, vaan huippulaadukkaat mikrofonit melko etäällä soittajasta.
Tässä duo-projektissa Williams toimii toisin; klassiseen kitaraan on kytketty ”plug-in”-kaapeli. Ratkaisu on ehkä perusteltavissa tämän duon luonteen takia, sillä partneri John Etheridge soittaa (elektro-akustisen?) teräskielisen kitaran lisäksi sähkökitaraa, ja balanssin takia näin on luultavasti pitänyt toimia. Ongelmaksi Williams-fanien kannalta asian tekee se, että Williamsin oma, loistava äänenmuodostus ei pääse oikeuksiinsa, sillä mukaan tuli ”ämyrikumina”, eli klassisen soittajan ainutlaatuisuuden yksi tärkeimmistä elementeistä oli tavallaan sensuroitu pois; on kuin olisi kuunnellut Williamsin soittoa melko keskinkertaisella – ellei peräti huonolla – stereolaitteistolla.
Entäs sitten John Etheridge? Festivaalin ohjelmalehtinen kertoo seuraavaa:
Jazz-piireissä kovan maineen ansainnutta John Etheridgeä on luonnehdittu yhdeksi maailman parhaista kitaristeista; näin on sanonut Pat Metheny.
Pat Metheny on itse eittämättä yksi maailman taitavimmista jazz-kitaristeista (ja lisäksi yksi maailman surkeimmista säveltäjistä, toim. huom.), mutta vaikka en varsinaisesti seuraa jazzia kovinkaan aktiivisesti, tunnen ja tiedän pitkän rivin jazz/rock-jazz-fuusio-kitaristeja, eikä Etheridgen nimi ole tullut ennen tätä Williams-yhteyttä vastaan, enkä rehellisyyden nimissä keksi yhtään perustetta herran tituleeraamiseksi ”maailman parhaimpiin” kuuluvaksi edes edustamassaan lajityypissä; Etheridge on varmasti ihan pätevä perusammattilainen, mutta ei mitenkään verrannollinen alan kovimpiin ässiin, kuten tunnetuimmasta päästä vaikkapa Al Di Meolaan, John McLaughliniin tai vaikkapa suomalaiseen supertyylitaiturilahjakkuuteen Teemu Viinikaiseen, tai hieman rokkaavampiin Allan Holdsworthiin tai Marzi Nymaniin – listaa voisi jatkaa loputtomiin.
NO MIMMONEN SE KONSERTTI OIKEEN OLI, NIINKU!?
Sanotaan nyt niin (kuten aiemmin jo mainitsin), että enemmän olisi kuitenkin harmittanut konsertin missaaminen kuin sen herättämän kiuk, siis tarkoitan; lievän pettymyksen synnyttämä harmistus.
Konsertin alkupuolisko koostui duo-soitosta. Varsinaisista ”sävellyksistä” ei oikein tässä yhteydessä voi puhua; ennemminkin tuli mieleen sinänsä taitavien kitaristien rento nuotiojami kesäillan hämyssä, ja huomattavan suuri osa musiikista koostui tyypillisestä ”toinen komppaa ja toinen soittaa sooloa”-tyyppisestä työnjaosta; Etheridge jazzarina lähinnä improvisoi (vaikka en itse tunnusta improvisoinnin olemassaoloa – ainakaan jazz-ympyröissä – mutta siitä ehkä joskus toiste omassa artikkelissaan…), ja Williams (joka muuten on itse ihan suoraan sanonut, että ei osaa improvisoida – ainakaan sanan jazz-merkityksessä) soitti strukturoidumpia ”soolojaksoja”. Kappaleissa oli olevinaan jotain teemoja, mutta eipä niistä juuri riemua irronnut.
Duo-kappaleista mieleenpainuvin oli Williamsin oma ”Extra Time”, tai ”oma ja oma”; kappaleen alkuosa oli melko suora sovitus Johann Sebastian Bachin c-molli preludista BWV 847 (Das Wohltemperierte Clavier I). Tämän varkauden Williams myös ihan hauskasti tunnusti kuulutuksessaan; ”kappaleen alkupuoli perustuu Bachin preludiin, jälkipuoli EI perustu siihen”. Kappaleen jälkipuoli ei jättänyt mitään muistijälkiä millään tasolla.
Paul Hartin ”sävellys” Ludwig’s Horse perustui yhden Beethovenin pianosonaatin (en muista minkä – aihe oli kyllä sinänsä tuttu) teemaan, mutta lopputulos oli lähinnä samaa huttua kuin Williamsin, Etheridgen, El Hadj N’Diayen tai Francis Bebey’nkin nimiin merkitut sävelkyhäelmätkin.
Konsertin toinen puolisko piti sisällään kummankin kitaristin soolonumeroita. Etheridge aloitti homman soittamalla yksin sähkökitaralla lähinnä jazziksi luokiteltavissa olevaa musiikkia. Oikeastaan Etheridgen osalta kyseessä oli konsertin parhaat hetket. Soitto soljui luontevasti, Etheridgen sähkökitarasointi oli melko dynaaminen ja kirkkaan pehmeä.
Tämän jälkeen oli John Williamsin vuoro vallata tila, ja vasta tässä vaiheessa saatiin edes häivähdys siitä, mitä konsertti olisi voinut olla. Valitettavasti maestro soitti kuitenkin vain omia sävellyksiään. ”Valitettavasti” ei nyt tarkoita sitä, että kappaleet olisivat olleet huonoja – ne olivat oikeastaan varsin kivoja – mutta mitään kovin omaleimaista niissä ei ollut; helposti soljuvaa, harmitonta ”käyttömusiikkia” kevyesti latinovivahteisella hengellä varustettuna. Musiikin jonkin asteisesta heppoisuudesta huolimatta Williamsin soolonumerot todistivat sen kuuluisan varmuuden olevan tallella, ja aiemmin kritisoimani ämyriklangikaan ei aivan täysin pystynyt peittämään Williamsin oman soinnin ja kosketuksen täyteläistä jaloutta. Mietin tosin, miksi maestro ei ottanut edes tässä osiossa kaapelia irti kitarasta ja tarjonnut Aitoa Asiaa kuulijoille.
Williamsin soolo-osion aikana kerkesin hetkeksi jo unohtaa, että konsertissa oli toinenkin kitaristi, mutta Etheridgen astellessa jälleen lavalle Williamsin seuraksi, paluu todellisuuteen oli totisinta totta…
JÄLKIAJATUKSIA
John Williams täyttää ensi vuonna 70 vuotta, mutta mikään hänen soitossaan ei viittaa siihen, että olisi syytä jäädä jo eläkkeelle. Williamsin koko olemus huokuu terveyttä, virkeyttä ja elinvoimaa, joten uran on lupa odottaa jatkuvan ehkä vielä useankin vuoden ajan, joten konserttipromoottorit huomio: hommatkaapa Williams vielä kerran Suomeen OMAN SOOLORESITAALIOHJELMAN kanssa. Antakaa meille kitaran ystäville tilaisuus kuulla Williamsia niiden asioiden parissa, joiden kanssa hän on oma ainutkertainen itsensä; tuottaa sointihunajaa jota vain Williams voi Williamsin tavalla tuottaa, tehdä pieniä agogisia asioita joko ennalta suunnitellusti tai hetken tuottaman spontaanin inspiraation vallassa siten, kuin vain Williams itse voi asiat ajatella konkreettisessa NYT!-hetkessä!
Petrin sekametelibasaari 