Tyttö ja helmikorvakoru

Ken tätä blogia on joskus vilkuillut, on ehkä havainnut kirjoittajan suhtautuvan penseähkön skeptisesti taiteilijaelokuviin ja taiteilijuuden kuvauksiin elokuvissa. Äsken televisiosta tullut ”Tyttö ja helmikorvakoru” (lisätietoja tästä) ei anna aihetta käsitysteni takinkääntöön – siitäkään huolimatta, että ko. leffaa ei missään tapauksessa sovi huonoksikaan tituleerata.

Elokuva on kuvausteknisesti ja esteettisesti hieno ja pikkutarkka – ehkä jopa niin häikäisevä, että katsojalta loppuu happi; visuaalinen kunnianhimo on fragmentaarisessa täsmällisyydessään kääntynyt kiiltokuvamaiseksi kitschiksi, ja näin ulkoisesta pedanttisuudesta on tullut itseisarvo.

Näyttelijöitäkään ei voi huonoiksi syyttää, mutta heidät oli pantu esittämään karikatyyrejä Suuresta Herra Taiteilijasta, Kusipäisestä Herra Mesenaatista, Epävarmasta Palvelijaneidistä (sinänsä elokuvan ainoa todella uskottava ja realistinenkin hahmo), Kamalasta Anopista sekä Turhautuneesta Vaimosta (hänkin tosin melko uskottava hahmo), ja karikatyyrimäisyydestä seuraa yksiulotteisuus.

Taiteilijaelokuva kun oli kyseessä, niin tietenkin nähtiin ahdistunutta hiustenharomista, vuoroin eteeristä tai sitten tiukkaa tuijotusta iäisyyteen tai oman itsen tai toisen sisikuntaan ja varsin tasokkaan cembalonsoiton ja eroottisen esileikin luontevaa rinnakkaiseloa kera soittajan ekstaattisen ilmeen…

Loppujen lopuksi ”Tyttö ja helmikorvakoru”-elokuva täytti perusviihde-elokuvan yleisimmän tunnusmerkin; kun elokuva loppui, ei mikään oikein jäänyt kaihertamaan mieltä.

Tai ehkä olen vain perusnegatiivinen ihminen – tai mikä todennäköisempää; olen vieläkin niin vaikuttunut viime viikolla näkemästäni Klaus Härön ohjaamasta ”Postia pappi Jaakobille”-elokuvasta, että sen rinnalla mikään ei vieläkään oikein tunnu miltään – tai ainakaan vertauskohdan ollessa edes jollain tasolla samoilla apajilla (=eurooppalainen taide-elokuva) liikkuvaa tavaraa.

Mainokset