Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantolassa ei ollut ikävää

Aina silloin tällöin on ollut työkavereiden kanssa puhetta, että pitäisi mennä yhdessä jonnekin vapaa-ajan aktiviteettiin. Puheet ovat pitkään jääneet ajatuksen tasolle, mutta viime keväänä kysyin porukalta heti ensimmäiset mainokset nähtyäni, että olisiko aiheellista mennä Pikaparantolaan. Vastaus oli myönteinen, – mitä muutakaan näinä Self Help -kirjojen ja gurujen aikana olisi edes voinut odottaa – joten 29.9.2018 oli aika suunnata askel Kansallisoopperan Alminsaliin!

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Oopperataiteen yksi vaikeimmista tasoista on välttää lajiin sisäänkirjoitettua tahatonta komiikkaa. Koominen ooppera on ehkä kaikista vaikein taiteenlaji, sillä kuinka saada uskottavasti tahattoman komiikan mörkö palvelemaan aidosti koomiseksi tarkoitettua tekstisisältöä. Asia erikseen on sitten se, minkälaisen musiikillisen sisällön kukin kokee ”hauskaksi” – kitarafestareilla Unkarissa 1980–90-lukujen taitteessa siihen riitti yleisön reaktioista päätellen se, että kappaleessa oli aineksia nk. kevyestä musiikista.

Pidän Iiro Rantalasta oikeastaan kaikilla tasoilla. Hänen tahallisesti tahattoman huono kökköhuumorinsa toimii tahallisessa myötähävettävyydessään hänen itsensä presentoimana aidosti epäaidon hauskuuttavasti. Ellei Rantala olisi vakavasti otettava ja poikkeuksellisen monipuolinen ja moneen venyvä muusikko, ei hänen sinänsä kömpelölle, mutta vilpittömän poikamaiselle kakka- ja alapäähuumorille jaksaisi pitkään hörähdellä.

Minna Lindgren on mahdollisesti Suomen paras taidemusiikkitoimittaja. Hän on kuivan sarkastisella ja lakonisella huumorillaan onnistunut pyyhkimään pölyjä pois siitä pönöttävästä tavasta, jolla nk. klassisesta musiikista säveltäjineen ja esittäjineen on ollut tapana puhua.

Mitä tahansa Iiro Rantala sanoo, kuulostaa se sekä viisaalta että hyvällä tavalla pöljältä.

Mitä tahansa Minna Lindgren sanoo, kuulostaa se sekä älykkäältä että hauskalta.

Suomalainen musiikkityöläinen Matti Sunell on tehnyt pro gradu -tutkielman (2011) otsikolla Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysijossa pureudutaan Abba-soinnin saloihin.

Matti Sunell: Abban ’Dancing Queenin’ soinnin analyysi

Mitä tekemistä Abballa on Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin Pikaparantola-oopperan kanssa?

Jokainen Abban kappaleista cover-versioita kuunnellut voi tehdä sen huomion, että muuten kelvollisesti – ellei peräti erinomaisesti – toteutettu kopiointiyritys tai uudelleentulkinta jää lähes poikkeuksetta harmaahiirulaiseksi alkuperäiseen verrattuna, sillä ominaissointi on Abban kohdalla samalla tavalla tärkeä ja sävellysten rinnalla yhtä painava elementti, kuin vaikkapa 1900-luvun alkupuolen ranskalaisessa musiikissa linjalla Debussy & Ravel, joiden kimppuun ei voi käydä venäläisellä emotionaalisella vuolaudella tai saksalaisella arkkitehtonisella kurinalaisuudella, jos tuollaiset streotypistävät kärjistykset nyt sallitaan, vaan pitää tavoitella nk. ranskalaista sointia, mutta ei siitä nyt enempää.

Pikaparantolassa Iiro Rantala & Minna Lindgren olivat kyllä teoksesta vastaavina tekijöinä, mutta he eivät olleet lihana, luuna, vetenä ja verenä lavalla. Siten heistä juuri heidät tekevä ominaissointi puuttui, ja sitä myöten koko se psykofyysis-auditiivinen paketti, joka tekee heistä todellisesti läsnäolevina persoonina niin ainutlaatuisia. Rantalan ja Lindgrenin tapauksissa teot ja persoona ovat yhtä, ja toisen elementin poisjättäminen voi helposti romuttaa koko korttipakan.

Pikaparantolaliput
14 x Pikaparantola

Oliko Pikaparantola hauska?

Pikaparantola oli hauska. Iiro Rantalan pianovetoista tuotantoa tuntevat voivat hämmästellä ehkä sitä, että musiikki ei kuulostanut erityisen rantalalaismaiselta, vaan sujuvasti kirjoitetulta ja ilman negatiivista arvolatausta todettuna funktionaaliselta käyttömusiikilta, jonka musiikillinen hauskuus tuli häpeilemättömistä lainoista niin tunnetuista melodianpätkistä ja teemoista, että niiden oikeita nimiä ei saa edes päähän. Rantala tuntee mozartinsa ja bizet’sä, – ja samalla suunnilleen maailman kaiken muunkin musiikin – mutta jos joku luulee, että kyseessä on moderni ooppera, niin voin iloksi tai harmistukseksi ilmoittaa, että Pikaparantola ei ole moderni ooppera, vaan ajattomasti traditionaalinen ooppera.

Voi ihan perustellusti ajatella, että Rantalan ja Lindgrenin ooppera on koomisena oopperana suoraa jatkoa W. A. Mozartin vastaaville teoksille. Tarinat on tosin siirretty moderniin maailmaan, mutta ihminen ei facebookeista ja instapäivityksistä huolimatta ole juurikaan muuttunut, joten draamankaari ei kauheasti Mozartin ajoista eroa. Meidän aikanamme vain omaa ja kanssakulkijoiden neuroottisuutta on hieman helpompi ruokkia – kiitos teknologisen kehityksen.

Eräs seurueeseemme kuuluva tokaisi esityksen jälkeen aika osuvasti, että tekijät ovat saattaneet ajatella, että on automaattisesti jotenkin hauskaa, kun oopperalaulaja laulaa mm. sanat heippajaksaa jaksaajaxuhali & some tsemppiä unohtamatta. Tavallaan se onkin hauskaa, mutta onko komiikka silloin tahattoman tahallista, tahallisen tahatonta, tahattoman tahallisen tahatonta vaiko tahallisen tahattoman tahallista – en tiedä.

No, ehkä sitä ei tarvitse analysoida.

Suomen Kansallisoopperan Alminsalissa toteutettu esitys oli erinomaisesti toteuttu. Varsin minimalistisesta lavastuksesta oli puristettu hienosti kaikki tehot ulos, ja ohjauksen ajoittainen kesäteatterimaisen säheltävä ote oli taatusti harkittu rikos, ja sellaisena tälläisessä teoslajityypissä oikea ja onnistunut ratkaisu.

Erityiskiitos solisteille ja orkesterille, joiden työlle ei jäänyt moitteen sijaa. Laulajista kaikki olivat vähintäänkin tehtäviensä tasalla, ja täytyy vielä todeta, että kansansuosikiksikin profiloitu(nut) Waltteri Torikka on laulajuutensa lisäksi karismaattisesti säteilevä lavaleijona, joka hallitsee koomisissa rooleissa vaadittavan nopean reaktiokyvyn ja hallitun kaoottisen läsnäolon.

Päivi Nisula elämäänsä kyllästyneenä ja kyynistyneena respana oli juuri niin väsynyt, kuin oli tarkoituskin, ja Johanna Rusanen oli roolissaan sekä aidosti että lajityypiltä vaadittavan epäaidosti aito komedienne.

Esityksen jälkeen oli mielenkiintoista havaita, kuinka Pikaparantola herätti eri ihmisissä erilaisia reaktioita aina huomattavasta innostuksesta hieman varautuneempaan tunnelmointiin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kukaan ei ajatellut reilun parin tunnin menneen hukkaan.

Oli ilo, kuten radiotoimittaja Kalle Haatasella on tapana todeta jokaisen jututusohjelmansa päätteeksi.

Linkki Kansallisoopperan Pikaparantolan infosivustolle

Mainokset

Henrik Ibsen: Peer Gynt – arvio Ryhmäteatterin ensi-illasta 3.2.2017

Kuulun siihen sivistymättömään kansanosaan, joka ei aiemmin ole nähnyt – kuten ei lukenutkaan – Peer Gyntiä, joten menin Ryhmäteatterin esitykseen avoimin mielin ilman ennakko-odotuksia, vaikkakin kera itselleni ominaisen ripauksen klassikkokarsastusta.

Hyvä, että menin.

Ryhmäteatterin Gynt oli hyvä muistutus siitä, että vaikuttavaan ja ihmistä sisältä koskettavaan näyttämötaideteokseen ei vaadita ihmeitä. Hyvä teksti, erinomaiset näyttelijät ja näkemyksellinen ohjaus – siinä se!

Santtu Karvosen rooli Peer Gyntinä on huikea suoritus sekä fyysisenä näyttelijätyönä että eläytymisenä paikkaansa maailmassa etsivänä räpiköijänä ja kipuilijana, joka harvoina onnistumisenkin hetkinään on lopultakin säälittävä luuseri elämän raadollisella pelikentällä; mies, joka pettää muita ja jota petetään, mutta joka lopulta on itse itsensä pahin vihollinen.

Karvosen näyttelijätyön psyykkiseltä venymisellä ei ole rajoja.

Mitä tulee Minna Suurosen moniin rooleihin tässä näytelmässä, niin kerta kerran jälkeen mieleni on hänet lavalla nähtyään vallannut yhä voimallisemmin ajatus, että siinäpä yksi kaikkien aikojen suurimmista luonneroolien tekijöistä – koko maailmassa.

Suuronen kuuluu niiden harvojen ja valittujen näyttelijöiden joukkoon, jotka voivat tappaa kanssakokijansa seisomalla lavalla sanomatta sanaakaan, tai naulita katsojan ristille nopealla vilkaisulla ja parilla jähmettävällä sanalla. Tai liikuttaa sisälle jumiutuneita tunteita äänenvärin ja pikkurillin heilautuksen vähäeleisen intiimillä kontrapunktilla.

Mikä tärkeintä, Minna Suuronen on todellinen artikulaatiovirtuoosi.

Olen yleensä suhtautunut penseähkön viileästi runomuotoisen kielen käyttöön teatterissa, mutta tällä kertaa kieli rokkasi kuin se kuuluisa hirvi, ja Juha Kukkosen sovitus Otto Mannisen suomentamasta Henrik Ibsenin alkuperäistekstistä nykykielisine lisäyksineen ja viittauksineen meidän aikamme maailmaan ja sen asioihin sulautuvat kokonaisuuteen kuin kerma pastakastikkeeseen.

Dramaturginen jännite pysyy yllä läpi koko näytelmän. Ainoastaan ensimmäisen puoliskon puolenvälin jälkeen oli aavistuksenomainen tunne lievästä paikallaan polkemisesta, mutta aistimuksesta otettiin nopeasti niskalenkki ja väliajalle lähdettiin Peerin äidin kuoleman näyttämöinnistä liikuttuneina ja vaikuttuneina.

Joku saattaisi kritisoida esityksen melko runsasta auditiivista maisemointia, mutta Max Richterin sävelittämä ambientkellunta toimi sekä katsojaa sopivasti teoksen reaalitapahtumista vieraannuttavana ja siten tarkkanäköisyyttää lisäävänä että Peerin sisäistä autiutta syventävänä elementtinä.

Lavastus toimi hienosti eri suuntiin heijastuneilla viitteillä pelaten ja siten antaen katsojan täyttää mahdolliset kysymysmerkit omilla peloillaan, kaunoillaan ja traumoillaan, ympäröivillä reaali- ja valemaailmoilla.

Hahmona Peer Gynt on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin aikoihin. Yhtymäkohdat erään teollisuusvaltion uuteen presidenttiin eivät suinkaan ole ainoa mieleen tuleva assosiaatio, vaan jokainen meistä tuntenee varmastikin jonkun Peerin kaltaisen lajitoverin, vai asuuko meissä kaikissa kovan paikan tullen pieni Peer – ihminen, joka haluaa selittää asiat aina ja kaikissa tilanteissa oman itsensä kannalta parhain päin. Noita teemoja on hyvä mennä Ryhmiksen näyttämön äärelle miettimään.

Iso kiitos koko tiimille ja kaikille näytelmässä osallisina olleille. Näyttämötaide on arvokas asia.

___________________________

Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

Grigori Sokolov ei kylmimmilläänkään jätä kuulijaa kylmäksi

Franz Schubert (1797-1828):
-Neljä impromptua op. 90 D.899
-Drei Klavierstücke D.946

* * *
Ludwig van Beethoven (1770-1827):
-Pianosonaatti B-duuri op. 106 ”Hammerklavier”

Grigori Sokolov, piano

14.6.2013
Helsingin Musiikkitalo

Grigori Sokolov aloittaa konsertin kävelemällä – tai oikeammin lipumalla – flyygelin äärelle aloittaen soittamisen lähes välittömästi alas istuuduttuaan. Pianotuolille asettumista edeltää ele, joka hyvällä tahdolla on tulkittavissa – kumarrukseksi.

Ensimmäinen puolisko on 70 minuuttia yhtä soittoa. Lumovoimapotentiaali on aistittavissa heti ensimmäisten sävelten sinkoutuessa musiikilliselle taivaankannelle.

Konsertin alkupuoliskon kappaleet Sokolov soittaa ilman taukoja yhteen putkeen. Edes Schubertin impromptujen vaihtuminen ensimmäiseen Kolmesta klaveerikappaleesta ei aiheuta Sokolovissa tarvetta hengähtää tai pitää pientä paussia. Tuossa oletusasetuksellisessa välivaiheessa osa yleisöstä alkaa jo taputtaa, mutta Sokolovin ollessa aloittamaisillaan edellä mainitun säveltäjän uutta teoskokonaisuutta, vetää tämä kätensä hetkeksi klaviatuurilta takaisin näyttäen hieman närkästyneeltä alkaen lähes sadasosa sekunnissa ”aloittamisen” uudestaan. Tälläinen toisiinsa suoraan liittymättömien kappaleiden sitominen yhteen ei tässä tapauksessa toimi, sillä aiemmin kuultua ei ehdi sulatella edes pientä hetkeä. Olo on kuin istuisi pakkosyöttötuolissa.

Sokolov esittelee ensimmäisen impromptun ensimmäisissä tahdeissa hivelevän kosketuksensa lähes koko kirjon, mutta emootioista veistetyt soivat näköispatsaat alkavat kuormittaa mieltäni, ja vähitellen kuunteleminen alkaa käydä hieman raskaaksi.

Ajatukseni alkaa harhailla. Haluaako tuo lavalla soittava pianisti minun olevan kuuntelemassa hänen musisointiaan?

Alan häiriintyä siitä, että Sokolov ei ota minkäänlaista kontaktia yleisöön. En TO-DEL-LA-KAAN ole peräänkuuluttamassa mitään halpahintaista yleisönkosiskelua tai muutakaan show-meininkiä tai musiikkiteatteria, mutta jollain tasolla vaikutelma on hieman samanlainen kuin kuuntelisi itsekseen ja itselleen puhuvaa luennoitsijaa, joka tietää verbalisoimastaan aiheesta kaiken, mutta ei tule kuulijaa lähelle kokonaisena ihmisenä.

Tuntuu kuin katsoisi ja kuuntelisi high-end -laitteilla Blu-Ray -taltiointia live-konsertista. Tai paremminkin – kuin kuuntelisi levyä kotona.

Sokolov on kyllä lavalla, mutta voisi olla olemattakin. Olemmeko seuraamassa jotain yksityistä hartaudenharjoitus- tai meditaatiotilaisuutta?

Soitto on mitattavissa olevilla parametreilla mitattuna ”täydellistä”, mutta huomaan pohtivani sitä, onko musiikki itsessään Sokoloville itselleen jo liiankin selvää, liiallisilla merkityksillä ladattua. Tuntuu kuin hän toistaisi jonkun absoluuttiseksi totuudeksi korottamansa mantran ottamatta huomioon sitä, että yleisö ei välttämättä voi päästä sisälle Sokolovin päänsisäiseen kirkkauteen ja selkeyteen. Sokolovin tapa tehdä musiikkia on sekä muodollisen, että muodonnallisen kirkkauden ja selkeyden juhlaa, mutta ajoittain en voi olla ajattelematta, että lavalla on täydellisesti ohjelmoitu tietokoneohjelma – sellainen, joka hallitsee myös nk. tunteet.

Ihminen kaipaa yleensä sitä mitä ei juuri nyt ole.

Tunnistan kaipaavani ääritiloja; toisaalta flyygeliä hajottavan musertavaa voimamyrskyä, toisaalta lähes kuulumattomia, mutta kuitenkin sisäisesti kuultavissa olevia, ääniä. Lähtökohtaisesti olen aristokraattisen hienostuneen soittotavan ystävä, mutta… Musiikkitalon tuolilla istuessani huomaan kaipaavani metaforasoitua Vladimir Horowitzia; vaaraa, taistelua, verta, myrskyä, murtumispisteessä olevia muureja ja – ylimaallista kauneutta.

70 minuutin jälkeen on jotenkin ristiriitaisen väsynyt olo.

Grigori Sokolov on osin hyvin paradoksaalinen pianoresitalisti. Tämä instrumenttinsa ehdottomaan eliittiin kuuluva venäläispianisti on ilmiselvä lavaleijona sanan siinä merkityksessä, että esiintymislava tuntuu olevan hänelle täysin luonnollinen ajanvietto- ja työpaikka, mutta lavaleijonuuteen usein liittyvä taipumus – vaikka vain hienovaraisestikin – flirttailla yleisön kanssa puuttuu maestroltamme kokonaan. Ulkoisesti vaikuttaisi siltä, että Sokolov ei edes muista yleisön olemassaoloa.

Konsertoiminen on Sokoloville tapa elää ja olla olemassa, ja siihen liittyvä yleisön läsnäolo on mitä ilmeisimmin asiaan kuuluva välttämätön paha, ajattelen ja luulen pääkoppani yksityisyydessä.

Lisäksi Sokolov on tunnettu fanaattisena harjoittelijana. Olen kuullut väitettävän, että hän saattaa jopa konserttipäivänä harjoitella kahdeksan tuntia. Ajatus tuntuu varsin pöyristyttävältä ja epäinhimilliseltä.

Huomaan spekuloivani sillä, miten täydellinen soittamattomuus voisi tehdä Sokoloville hyvää. Mitä jos pianisti pitäisi kertakaikkisen välivuoden; tekisi jotain muutakin kuin harjoittelisi 12 tuntia päivässä ja lopun ajan lukisi säveltäelämäkertoja tai näiden kirjeitä säveltäjäkollegoilleen, vaimoilleen, kustantajilleen tai rakastajattarilleen. Tai samaisten säveltäjien taloudenhoitajien kirjanpitomuistiinpanoja ruoka- ja juomakuitteineen. Ja opiskelisi ja tutkisi tuhannennen kerran samoja teoksia.

Paradoksaalisesti Sokolovin pianismi on täynnä elämää, mutta joku ylimaallisen täydellisyyden varjo, olkoon se vaikkapa elämätön elämä, tuntuu häiritsevän sisikuntaani. Sokolov välittää säveltäjien musiikkiin upottamat karaktäärit ja eleet – siis tunne-elämän sonoristiset ilmentymät – ydinfyysikon pikkutarkkuudella, mutta onko musiikin emotionaalinen puoli hänelle vain elämysmatka oman sisäplaneettansa ulkopuoliseen maailmaan?

Väliajan jälkeen Sokolov tarjoaa Beethovenin Hammerklavier -sonaatin. Itse Ludwig van varmasti taputtaa haudassaan, mutta hieman syyllisyyttä karsastavasta asenteestani tuntien en vieläkään osaa ajatella olevani tilaisuudessa, joka järisyttäisi sisikuntaani kaikki sen suojamuurit alas murtaen.

Vasta kolmannessa osassa (Adagio sostenuto) alan tuntea, että avain on työntymässä lukkoon. Tajuan olevani seuraamassa ainutlaatuisen taiteilijan resitaalia, mutta kuitenkaan sisäinen tuntemukseni ei täysin vastaa soivan todellisuuden rationaalisesti todistettavissa olevia arvoja. Tosin Hammerklavierin loppupuolen kumarrukset Johann Sebastian Bachin suuntaan antavat omalla tavallaan viitteitä lähitulevaisuuden tapahtumista, muutoksesta. Katharsis odottaa tuonnempana.

En vieläkään aisti sitä kitkaa, joka luo ilmaan sellaisen jännitteen, että kuulijan henki salpautuu pakottaen tämän painautumaan tuoliinsa peläten pikkuvarpaan pienimmänkin liikuttamisen särkevän koetun hetken intensiivisyyden.

Kaikista laadukkaimmat pukukankaatkaan eivät tunnu iholla miltään.

Tunnistan kuitenkin sisuksissani sopivasti vettä ja aurinkoa saaneen lumoutumisen idun.

Konsertin virallisen osuuden jälkeen yleisö räjähtää raikuviin suosionosoituksiin. On ylimääräisten vuoro, ja auliisti Sokolov niitä tarjoileekin. Kaiken kaikkiaan encoreita tulee peräti kuusi kappaletta. Itu tulee saamaan runsaasti vettä ja aurinkoa.

Ensimmäisen ylimääräisen aikana huomaan, että rantavalli särkyy. Lievän varautuneisuuden sekä sen aiheuttaman hämmennyksen haarniska murtuu. Jean-Philippe Rameaun sävelten muodossa tarjoiltu ranskalaisbarokkisen runollinen ilotulitus uppoaa keskushermostooni kuin selkokielinen uutislähetys ymmärrykseen.

Rameauta tulee vielä neljän räiskäleen verran lisää. Ranskalaisjalokivien jälkeen Sokolov tarjoaa vielä (korjatkaa tietäväisemmät jos olen väärässä!) annoksen Franz Lisztiä.

Sokolovissa ei tässäkään vaiheessa iltaa näy – eikä varsinkaan kuulu – minkäänlaisia henkisen tai fyysisen väsymisen merkkejä. Omasta puolestani encoresessio olisi saanut jatkua seuraavaan aamuun asti.

Kiitos, Grigori.

Grigori Sokolov

Nokia Lumia 1020

Katselin eilen (11.7) interneteitse suoraa lähetystä New Yorkissa pidetystä Nokia Lumia 1020 -älypuhelimen julkaisutilaisuudesta. En nähnyt ensimmäistä vajaata puolta tuntia (katsoin alla olevan YouTube -taltioinnin tilaisuudesta vasta jälkikäteen), mutta toimitusjohtaja Stephen Elopin johdolla vedettyä esitystä katsoessa tuli mieleen, että ei ole tästäkään laitteesta Nokian pelastajaksi – miksi?

Kyllähän se uusi PureView -kamera vaikuttaa aika huikealta, mutta moniko kaduntallaaja tarvitsee ihan oikeasti 41 megapixelin kameraa sinänsä vaikuttavilla kuvaus- ja kuvanmuokkausominaisuuksilla (mukaan lukien videokuvaus) varustettuna? Ammattilaistason valokuvaustarpeistoa tarvitseva käyttää edelleenkin mielummin oikeata kameraa ja suurempi muokkaustyö on kaikin puolin mukavampaa ja käytännöllisempää isolla tietokoneen näyttöruudulla tehtynä.

Varsinainen esittelytilaisuus alkaa n. 16 minuutin jälkeen

Kaduntallaaja tarvitsee helppokäyttöisen puhelimen riittävillä ominaisuuksilla. Lumia 1020:n näytöltä ajetut screenshotit olivat sitä tuttua Windows Phone -visualistiikkaa; hirveästi kaikkea epämääräistä sälää ja siitä seurauksena sekava ja vaikeaselkoinen yleisvaikutelma. Ei tee mieli koskea.

Nokian kannalta juuri puhelinvalmistajana on aika huolestuttavaa, että näkemässäni osuudessa puhuttiin pelkästään kamerasta (myöhemmin saatoin todeta yllä olevan videon ansiosta, että koko show oli rakennettu kameran ympärille, mutta mitään muuta omaahan Lumiassa ei oikeastaan ole. Nokia on Microsoftin vanki.

Nokia Lumia 1020

Otto Tolonen valotti suuren kankaan intiimeimmätkin yksityiskohdat mikroskooppisella tarkkuudella

Musiikkitalon Camerata-salissa perjantaina 19.4.2013

Otto Tolonen, kitara

Hans Werner Henze, Benjamin Britten ja englantilainen renessanssi

Konsertin ohjelma

Hans Werner Henze (1926-2012)

Royal Winter Music (Kaksi sonaattia Shakespearen hahmoihin)

Royal Winter Music I (1975/76)

  • Gloucester
  • Romeo and Juliet
  • Ariel
  • Ophelia
  • Touchstone, Audrey & William
  • Oberon

Royal Winter Music II (1979)

  • Sir Andrew Aguecheek
  • Bottom’s Dream
  • Mad Lady Macbeth

_______________

John Dowland (1563-1626)

  • Sir John Smith, His Almain
  • Farewell

Benjamin Britten (1913-1976)

Nocturnal after John Dowland, opus 70 (1963)

(Musingly – Very agitated – Restless – Uneasy – March-like – Dreaming – Gently rocking – Passacaglia – Slow and quiet)

********************

Lauantaina 20.4.2013 oli Helsingin Sanomien Lauantaiessee-sarjassa musiikkitoimittaja Samuli Tiikkajan kirjoitus otsikolla Kulttuurikilpailuissa ei ole häviäjiä, jossa toimittaja pohtii musiikkikilpailujen problematiikkaa päätyen kuitenkin siihen lopputulokseen, että soittajan kannalta kilpailuista voi olla suuresti hyötyä.

Kirjoituksessaan Tiikkaja siteeraa legendaarista jazzpianisti Thelonius Monkia, joka on sanonut taide on transendenssiä, arkikokemuksen tuolla puolen, ja sen pakottaminen arvosteluasteikon tai edes sanallisen tuomion alle on pohjimmiltaan väkivaltaa taidetta ja taiteilijaa kohtaan.

Itse tosin lisäisin, että taide valaisee meille arkikokemuksen todelliset kasvot; paljaina ja aistisumutuksesta vapaina, mutta raadollisuuden ja kauneuden rajoja hämmentävästi sotkien.

Miten tämä pika-alustus sitten liittyy Otto Tolosen konserttiin? Ennen konserttia todellakin ajattelin kirjoittavani jotain kuulemastani tähän blogiin, mutta tapahtuman jälkeen tajusin, että en omaa mitään verbaalisia keinoja konsertin synnyttämiä ja herättämiä sisäisiä maailmoja välittämään. Ja mitä tulee pelkästään H. W. Henzen kahteen – sekä henkisiltä, että fyysisiltä mittasuhteiltaan massiiviseen – sonaattiin, niin kirjoittajan pitäisi tuntea sekä teos, että sen kuvaamat William Shakespearen hahmot kuin omat taskunsa pystyäkseen sanomaan niistä edes jotain järkevää, tai sitten valita alitajunnanvirtainen ”automaattikirjoitustekniikka”, joten…olen aseeton.

Voin vain elämyksellisesti todeta, että tuntui kuin lavalla olisi ollut vähintäänkin koko Royal Shakespeare Company, mutta – vain yhteen ihmiseen kiteytyneenä. Vaikka kaikki sonaateissa esiintyneet Shakespearen hahmot eivät olisikaan olleet kuulijalle täysin tuttuja, pystyi Tolonen karakterisoimaan tulkinnoillaan hyvin selväpiirteisiä ja eläviä ihmishahmoja. Vaikka Royal Winter Music voidaan nähdä hyvin perustellusti ohjelmallisena musiikkina, niin näistäkään lähtökohdista huolimatta Tolonen ei tehnyt soivasta todellisuudesta ”teatteria”. Illan kitaristi maalasi Henzen avustamana sarjan musiikin kielellä toteutettuja muotokuvia.

Benjamin Brittenin moderniksi kitaraklassikoksi jo ajat sitten noussut Nocturnal kuuluu kitarakirjallisuuden syvällisimpien ja taiteelliselta painoarvoltaan raskaimman sarjan teosten joukkoon, ja tämän lisäksi kappale lukeutuu omassa subjektiivisessa maailmassani kaikkien aikojen parhaimpien säveltaideteosten joukkoon – mitkä tahansa soittimet ja niille kirjoitettu musiikki mukaan lukien.

Voin väittää kuulleeni elämäni aikana muutamankin varsin sykähdyttävän tulkinnan Nocturnalista, mutta Tolosen tulkinta tässä konsertissa tulee jäämään kahden vaikuttavimman ja unohtumattomimman muistijäljen jättäjän joukkoon omassa sisäisessä kovalevystössäni.

Jo ensimmäinen osa, Musingly, hätkähdytti lähes särkymispisteeseen yltävällä hauraudellaan ja sen synnyttämällä sisäisellä voimalla ja ehdottomuudella. Muutenkin oli palkitsevaa kokea, kuinka Tolonen toteutti säveltäjän nimeämät osat, karaktäärit, juuri siten kuin niiden soivassa todellisuudessa odottaisi järjellisesti ajateltuna käyttäytyvänkin, mutta samalla ilmaisussa ei kuitenkaan ollut mitään ennakoitavissa olevaa varman päälle pelaamista, vaan kitaristimme vei  sanottavansa henkisesti ”yhdelletoista” säilyttäen fyysisen ilmaisun samalla aristokraattisesti lukemassa 9,5 ja näin toimien antoi kuulijalle sen oleellisen 0,5 asteen oman kokemustilan ja avaruuden. Sanattomaksi vetävän puhutteleva, kaikesta ulkokohtaisesta krumeluurista ja tehon tavoittelusta riisuttu esitys.

Niin, ja kerrankin toteutui ihan konkreettisestikin otsikko Nocturnal AFTER John Dowland!

Vaikuttavaa tässä konsertissa oli sekin, että ohjelmakokonaisuuden saattoi ajatella yhdeksi valtavan laajaksi teokseksi; kolme säveltäjää, joiden välille syntyi kiehtova trialogi. Punainen lanka heijastui eri tilanteissa eri spektreinä, mutta – ”punaisen lankansa johdonmukaisuuden” säilyttäen.

Eräs kitaristi totesi konsertin jälkeen jaa-a; taidettiin juuri olla todistamassa parasta kitarakonserttia koskaan. No, onneksi taiteessa ei ole kyse absoluuttista totuuksista (vaikka sitähän jokaisen vastuullisen taiteilijan tuleekin etsiä ja tavoitella – elämä on paradoksi!) tai ranking-listoista (mmm…konserttipromoottorit väittänevät vastaan…), mutta tuona iltana ei tullut suurtakaan tarvetta väittää toteajalle vastaan.

Otto Tolonen oli kirjoittanut erittäin valaisevat ja perusteelliset teos-esittelyt ohjelmalehtiseen. Konsertti oli osa Tolosen Sibelius-Akatemialle tekemää DocMus-tohtorikoulutusopinnäytetyötä, joten tämä selittänee tavallista perusteellisemman ja musiikkitieteellis-teoreettisemman ohjelmatekstin. Kuulijan kannalta palkitsevinta on kuitenkin se, että koskettavimmin Tolonen puhuu kitaransa välityksellä, ja sen todistaminen livenä on aina ilo ja etuoikeus.

 

Sauli Niinistön muotokuva

Alkukarsastuksesta toivuttuani totesin Marjatta Tapiolan maalaman muotokuvan Suomen tasavallan presidentistä Sauli Niinistöstä varsin ansiokkaaksi muotokuvamaalaukseksi. Tosin jostakusta muusta kuin presidentti Niinistöstä.

Kuva

Pidän Marjatta Tapiolan ratkaisusta jättää työhönsä luonnosmaisuuden leiman, mutta valittu linja olisi pitänyt pitää läpi koko maalauksen. Nyt kehon yläosa tuntuu liian painokkaalta muuhun ympäristöön verrattuna, enkä löydä Niinistön kasvoista istuvan presidenttimme ominaisluonnetta, sielua.

Mutta merkkihenkilömuotokuvaksi tämä on kyllä tosiaan sillä tavoin poikkeuksellinenkin, että taiteilija ei ole halunnut sanoa kohteestaan viimeistä sanaa, vaan katsoja saa vapaasti täyttää tyhjän tilan ja nähdä henkilössä sellaisen persoonan kuin itse haluaa. Henkilön voi vapaasti sijoittaa mihin tahansa taustaan tai ympäristöön.

Omasta mielestäni tämä on onnistunut valtiomiespotretti, pienistä varauksista huolimatta.

Tampere Guitar Festival (2011 & 2012)

Aika on suhteellinen käsite; nyt on aina ja aina on nyt. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mutta kaikki ei ole vielä sentään painunut unholaan.

Piti kirjoittamani seuraavista asioista jo lähes reaaliaikaisesti tapahtumain ollessa käynnissä, tai ainakin hyvin pian niiden ollessa vielä edes jonkinlaisessa lähimuistissa, mutta musiikkikritiikkiin ja muuhun musiikkikirjoitteluun tympääntyneenä en halunnut olla rikkana rokassa lisäämässä turhan musiikkitekstin määrää universumissa, mutta “itsestään paha pappi puhuu”, joten vastoin opetuksiani kirjoitan hajamietteitä ja -muistoja Tampereen kitarafestivaaleilta vuosilta 2011 ja 2012.

Vuoden 2011 festareille ehdin niiden viidentenä päivänä (14.6), joka tarjosikin eräänlaisten ääripäiden muodossa äärettömän upean konsertti-iltakokonaisuuden.
Päivän pääkonsertista vastasi häkellyttävän musikaalisesti ja briljantisti soittanut puolalaisvirtuoosi Marcin Dylla. Edes Tampereen tuomiokirkon liian kaikuisa akustiikka ei kyennyt peittämään sitä, että kyseessä oli/on maailman huippukitaristien ehdottomaan premium-eliittiin kuuluva supermuusikko, jonka hienovaraisen herkkä, mutta ilmaisuvoimaisen kurinalainen kitarismi kieli jostain paljon enemmästä kuin vain hyvin opetetun broilerin tunnollisuudesta. Dylla keskittyi musiikkiin ja sen sisältöön, mutta ei jättänyt itseään ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Illan päätteeksi oli festareiden OFF-klubilla Pub Kujakollissa sekä konkreettisesti, että symbolisestikin, tiheä tunnelma. Brasilialainen Celso Machado toi lähes kirjaimellisesti trooppisen sademetsän äänimaiseman pirkanmaalaiskapakan interiööriin. Machado ei tyytynyt pelkästään soittamaan kitaraa, vaan käytti instrumenttinaan myös ääntään ja koko kehoaan. Mikä parasta, oli tämä brassiherra äärettömän hauska ja viihdyttävä show-mies, mutta ei todellakaan mikään “pelle”. Kaiken pohjana oli kova osaaminen ja huikea mielikuvitus yhdistettynä lapsenomaiseen leikkimielisyyteen.

Seuraavana päivänä oli tarjolla kitaralegenda Manuel Barrueco yhdessä ja erikseen Beijing Guitar Duon kanssa. Saimme kuulla paljon erinomaista kitaransoittoa, mutta ei mitään sen enempää. Oma suhteeni Barruecoon on muotoutunut muutaman konsertin ja erinäisten levytysten perusteella vähintäänkin ambivalentiksi. Barrueco on loistava kitaristi, mutta kovinkaan kiinnostavana muusikkona ja taiteilijana en osaa häntä pitää. Kaikki on nk. “kunnossa”, mutta kun ei kosketa niin ei kosketa.

Myös Beijing Guitar Duolla oli kaikki muodollisesti “kunnossa”, mutta levyteollisuuden ja internetin pilaama kranttu kuulija ei oikein jaksanut innostua sinänsä täydellisestä kitaransoitosta.

Torstaina 16.6 oli aamupäivällä Manuel Barruecon mestarikurssi, ja tämä tilaisuus oli huomattavasti konserttia antoisampi. Barruecon opetusta oli palkitsevaa ja opettavaista seurata. Hän toimi kuin huippukirurgi poimien laserkatseellaan/-korvallaan oppilaan ongelman ja suorittaen tämän jälkeen täydellisesti onnistuneen leikkauksen – tai ainakin antaen juuri oikeaan suuntaan johtavan täsmälääkityksen. Barrueco ei myöskään kiukuttele tai äksyile oppilaalle, vaan ikään kuin houkuttelee pehmeän jämäkästi välttämään oppimattomuustilan pakottomasti, kuin itsestään ja vahingossa.

Kyseisen päivän illan pääkonsertti oli Assad Brothers-duon veto Tampere-talon pienessä salissa. Ei jäänyt epäselväksi, miksi kyseessä on ehkä maailman maineikkain kitaraduo – ainakin silloin, kun soittavat latinalaisamerikkalaiseen traditioon pohjautuvaa musiikkia.

Ja lattarimeiniki jatkui Klubilla – kuinka ollakaan – jälleen Celso Machadon seurassa.

Omalta osaltani vuoden 2011 festari päättyi tuohon, joten siirtykäämme vuoteen 2012.

Päivä oli perjantai 8.6.2012, ehkä yksi kesän kuumimmista päivistä, ja istuskelin Tampere-talon terassilla kitarayhteisöstä tuttujen ihmisten seurassa. Illalla oli tiedossa espanjalaisen Ricardo Gallénin resitaali, mutta ohjelmasta ei ollut mitään etukäteistietoa.

Tiedottomuustila katkaistiin Gallénin käsiohjelman ilmestymisen muodossa ja välityksellä, ja Herra paratkoon; koko ilta PELKKÄÄ Bachia – ja itse asiassa; herra Gallén aikoi esittää konsertissaan Johann Sebastian Bachin KOKO luuttutuotannon! Niin suunnattomasti kuin Bachin musiikkia rakastankin, ei ajatus kuuman kesäillan viettämisestä puolikalseassa konserttisalissa Tuomas-kanttorin seurassa tuntunut optimaalisimmalta tavalta viettää alkukesäistä iltaa…

Lievähkö ennakkokarsastukseni osoittautui kuitenkin täydellisen turhaksi, ja kokemuksesta muotoutui yksi vaikuttavimmista todistamistani konserteista. Ricardo Gallén sai Bachin luutulle kirjoitetun musiikin tuntumaan kuin kitaralle alunperinkin sävelletyltä, lähes brouwermaisen idiomaattiselta tuntuvalla tekstuurilla varustetulta soivalta todellisuudelta. Jokainen kitaristi tietää, että asia ei oikeasti ole noin, mutta Gallénin osaaminen selätti kaikki Bachin kitaristiselta kannalta ajateltavissa olevat sudenkuopat, ja aivan kuin tuo ei olisi riittänyt, olivat tempot kautta linjan melko rivakat.
Mutta kitaristimme soitossa ei ollut huikeinta sinänsä käsittämätön tekninen osaaminen, vaan se, kuinka Gallén sai Bachin musiikin elämään, hengittämään ja svengaamaan kuin se kuuluisa hirvi, eikä henkevyydestä ja kultivoituneesta eleganssista sekä kontrapunktisesta oppineisuudesta oltu jouduttu tinkimään kesätuulisen huokauksellisenkaan vertaa.

Ricardo Gallénia kuunnellessa unohti olevansa kitarakonsertissa. Tälläistä kokonaissujuvuudellisessa musikaalisuudessaan itsestään selvän briljanttia Bach-soittoa kuulee yleensä vain kaikista parhaimpien pianistien ja cembalistien konserteissa.

Illan festariklubilla oli tarjolla “läpsyttelykitarismin” tähteä, Don Rossia. Sanon heti suoraan, että ko. genre ei ole ikinä uponnut meikäläiseen. Teräskielinen kitara soi toki kivasti avoimilla virityksillä ja monet näistä läpsyttelijöistä ovat sinänsä taitavia, mutta musiikillinen sisältö lähentelee yleensä pyöreää nollaa. En jaksanut eläytyä hommaan kovinkaan pitkään, ja pidinkin parempana vetäytyä ravintola Telakan ulkoterassille märehtimään Gallénin käsittämättömyyttä muiden samanmielisten kanssa…

Seuraavana päivänä oli tarjolla seuraavanlainen päiväkonsertti (lainaus ohjelmavihkosesta):

Kirsi Poutanen (FIN) – vocal | Carlos Manuel Proença (POR) – Fado Guitar
José Manuel Neto (POR) Portuguese Guitar | Daniel Pinto (POR) – Fado Acoustic Bass
Amália Tribute -konsertti on kunnianosoitus fadon portugalilaislegenda Amália Rodriguesille. Musiikkityylin syntysijoillakin tunnetuksi tullut Kirsi Poutanen esiintyy konsertissa yhdessä legendaaristen portugalilaisten fado-muusikkojen kanssa. Poutanen on sielukas
fadista, joka yhdistelee Amália Rodriguesin hienoimpia kappaleita suomen ja portugalin kielen upeaksi fuusioksi. Poutasen tulkinnat ovat tulvillaan kohtalon ja kaihon koskettavaa lumousta.

Kirsi Poutasen ja kumppaneiden konsertti kuului sarjaan “jakoi yleisön mielipiteet”. Jotkut olivat kuin seitsemännessä taivaassa konsertin jälkeen, itse olin lähinnä kiukkuinen anniltaan niukan konsertin tähden. Ensinnäkin tälläiset “kunnianosoituskonsertit” ovat jo lähtökohtaisesti tuomitut epäonnistumaan, sillä musisoinnin ensisijaisen tarkoituksen ollessa “kunnioittaminen”, on tunnelma lähtökohtaisesti museaalinen ja hengettömän varovainen. Ja lisäksi konserttiympäristö – Tampere-talon Pieni sali – oli tälläiselle fado-meiningille täysin väärä. Fado ei ole mitään konserttisalimusiikkia – siihen siinä ei ole riittävästi musiikista itsestään lähtevää sisältöä – vaan mitä mainiointa klubi-/kapakkamusiikkia.

Laulusolisti Poutanen kanssamuusikoidensa kera oli varmasti tehtävänsä tasalla, mutta – tässä nyt kunnioitettiin patsastelemalla Amália-parka ihan kuoliaaksi. Mutta yleisö oli mitä ilmeisimmin haltioitunut – ainakin päätellen siitä, että konsertin päätepisteessä yhdyttiin Suomessakin levinneeseen tapaan nousta seisomaan artistin kunnioittamiseksi. Ei siinä mitään pahaa, mutta ei tämä kyllä KONSERTTINA antanut mitään sielullista lisäravinnetta.

Kokemukseni on toki subjektiivinen, ja eri ihmisillä on toisistaan kovastikin poikkeavia mieltymyksiä, ja – hyvä niin!

Onneksi äskeisen jälkeen saatiin todellista hengenravintoa – aivoverenkiertoa unohtamattaa; Ricardo Gallénin luento barokkimusiikista ja erityisesti Johann Sebastian Bachin sellaisesta oli yksi antoisimmista ja oppineimmista koskaan todistamistani musiikkiluennoista, ja lisäksi äärettömän käytännön läheistä puhetta. Kiroan vain sitä, että muistiinpanovälineitä ei ollut mukana!

Päivän iltakonsertti räjäytti sitten aika monenkin tajunnan. Lainaus ohjelmatekstistä:

Yamandu Costa on kenties maailman tunnetuin brasilialaisen musiikin tulkki. Hän on seitsenkielisen kitaran poikkeuksellinen virtuoosi, jonka konsertit eivät jätä kuulijaa kylmäksi. Costa on luonut oman musiikkityylin, joka on sekoitus brasilialaista
ja afrikkalaista traditiota yhdistettynä jazziin ja länsimaiseen musiikkiin.
Costa aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana isänsä Algacir Costan opissa ja hänen opintonsa jatkuivat
Lúcio Yanelin ohjauksessa. Tänä päivänä hän yhdistää soitossaan koko brasilialaisen kitaramusiikin rikkaan perinteen Heitor Villa-Lobosista Baden Powelliin. Kitaransoiton lisäksi Yamandu Costa myös säveltää ja sovittaa musiikkia. Hän soittaa liki kahdellakymmenellä albumilla yksin ja erilaisten kokoonpanojen kanssa. Hän on tuttu myös Mika Kaurismäen elokuvasta Brasileirinho. Yamandu Costa konsertoi jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

Yamandu Costan musiikillinen tyyli lukeutuu sellaiseen genreen, joka nousee tai kaatuu esittäjänsä mukana. Musiikki – pohjana brasilialainen choro-traditioon pohjautuva sävelkieli – ei itsessään ole välttämättä kovinkaan mielenkiintoista, mutta Yamandun kaltaisen kävelevän tulivuorenpurkauksen käsittelyssä soiva lopputulos on antoisaa ja riemastuttavaa mannaa sekä elämän ja musiikin rajatonta riemua todistavaa ja ylistävää tunneskaalojen ääripäihin yltävää sävelsadetta.

Yamandu Costan kitaristinen äänenmuodostus tuntui konsertissa välillä hieman rahisevalta ja rupiselta, mutta myöhemmin illan kääntyessä jo yöksi tuli todistettua Telakka-ravintolan privaateissa jälkijameissa, että ilman melko huonoa sähköistä vahvistusta Yamandun kitara viettelee, murisee, kuiskailee ja räjähtelee mitä rikkaimmin nyanssein ja hivelevimmin soinnein.

Lavalla Yamandu kieritti yleisön pikkurillinsä ympärille puhtaasti soittonsa riemulla, mutta tämän lisäksi miehessä oli aimo annos show-miestä, ja välillä tämän köpötellessä lavalla – ajoittain jopa juosten – tuli mieleen…mmm…Ozzy Osbourne.

Ilta päättyi seuraavanlaisesti:

Tampere Guitar Festival huipentuu argentiinalaishenkiseen päätösjuhlaan, joka kokoaa yhteen festivaaliartistit ja kitaramusiikin ystävät. Tampere-talossa järjestettävään iltaan sisältyy juhlabuffet sekä argentiinalaisen Mirta Álvarezin konsertti. Álvarezin tulkitsema syvien sävelten tango johdattaa kuulijat Buenos Airesin kuuman auringon alle ja tekee kunniaa Ástor Piazzollan ja Guardia Viejan kaltaisten säveltäjämestarien työlle.
Mirta Álvarezin artistinura alkoi jo kahdeksanvuotiaana, ja hän on kehittynyt mieleenpainuvaksi tangon tulkitsijaksi. Myös tanssi on Álvarezille tärkeä inspiraation lähde. Ennen soolouraansa hän soitti legendaaristen Rodolfo Mederoksen ja Kelo Palacioksen orkestereissa. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla
ympäri maailman. Ensimmäinen levy Guitarra (2006) yhdistää eksoottisesti argentiinalaista tangoa ja kansanmusiikkia. Tuorein albumi, ”Tango, seis caminos de amor” (2011), on rauhallista ja vivahteikasta tangoa. Levyltä löytyy vanhojen mestareiden sävellysten lisäksi myös Mirta Álvarezin omaa tuotantoa.

Tyydyn vain toteamaan, että Mirta Álvarez oli tehtäviensä tasalla enemmän kuin hyvin; musikaalista ja pakotonta sekä kepeän ilmaisuvoimaista musisointia.
Tampereen kitarafestivaalien järjestelyistä ja kokonaishengestä ei ole kuin hyvää sanottavaa, ja täytyy vain ihmetellä, kuinka festivaalien johtaja ja tapahtuman perustaja, Tomi Tolvanen, jaksaa säilyttää sympaattisuutensa ja positiivisen asenteensa varmasti ajoittain kaoottisessakin hallintakokonaisuudessa – kiitos siitä, ja jääkäämme odottamaan tulevia TGF-tapahtumia!

LINKKEJÄ:

Kuvagalleria vuoden 2012 festareista
Tampere Guitar Festival
Marcin Dylla
Yamandu Costa
Manuel Barrueco
Beijing Guitar Duo
Assad Brothers
Don Ross
Mirta Alvarez
Festivaalijohtaja Tomi Toivasen kuvagalleria vuoden 2011 festareista