Nostalgia tuhoaa länsimaisen kulttuurin

Toisin kuin erilaiset konservatiiviset tahot yrittävät propagoida, ei länsimaisella kulttuurilla ole mitään ulkoisia uhkia. Meitä eivät uhkaa toiset kulttuurit aatteineen ja uskontoineen, eivät ruskeat, keltaiset, mustat, vihreät tai vaikkapa violetit ihmiset. Länsimaisella kulttuurilla on vain yksi ainoa uhka, ja se on – nostalgia.

Nostalgikko suhteuttaa tärkeiksi kokemansa asiat joko oman elämänsä pituuteen sekä sen aikana koettuihin tapahtumiin, tai omien vanhempiensa ja lisäksi korkeintaan omien isovanhempiensa kokemuksiin.
Ainoan poikkeuksen edellä mainittuihin tekevät oman kansakunnallisen kulttuuri-identiteetin muotoutumisen kannalta keskeiset aikakaudet sekä vielä kaukaisemmat, mytologisoidun menneisyyden ajat – siitäkin huolimatta, että mytologisaatio on usein suhteellisen tuoretta perua perustuen valtaa pitävien tarpeeseen luoda myytti yhdestä yhtenäisestä kansasta ja kansakunnasta.

Ai mistäkö moiset ajatukset putkahtivat päähäni juuri nyt?

Luin yhden uutisen:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288695349101.html

…ja katsoin jälkipuoliskon yhdestä konsertista:
http://areena.yle.fi/tv/2194801 (Katsottavissa vain rajoitetun ajan)
http://www.wienerphilharmoniker.at/summer-night-concert/program

Linkittämääni Ilta-Sanomien (kirjoittajana aina yhtä kritiikitön toimittajalegenda Rita Tainola) juttua lukiessa iski epätoivoinen myötähäpeän tunne täysin kestämättömän ja homeisen argumentaation tähden:

Entiselle kansanedustajalle, nykyiselle kaupunginvaltuutetulle Arja Karhuvaaralle  Suvivirsi merkitsee suomalaista traditiota, ja laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin.

Laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin? Miten mikään laulu voi olla perusarvo!?

Entäs Kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen:

Kansanedustaja Pertti Salolaiselle (kok) Suvivirsi merkitsee kevättä, luontoa ja vapautta.

– Suvivirsi on kuin suomalainen sielunmaisema, Salolainen maalaili.

Suomalainen sielunmaisema? No hyvä on, ainakin Salolainen todistaa aikanaan kohua herättäneen TV-sarjan Suomi on ruotsalainen olleen otsikkonsa väitteen suhteen oikeassa, sillä Suvivirsi tosiaan on ruotsalainen laulu, ja kun se on ruotsalainen, niin on se näin ollen myös suomalainen…

Suomalainen perinne, frakki, mieskuoro, traditio, suomalaiset perusarvot, suomalainen sielunmaisema… Suvivirsihän on VIRSI, joten mitä tekemistä edellä luetelluilla käsitteillä on virsienkin syntyyn päätyneen uskonnollisen suuntauksen syntysijojen kanssa?

Entäs linkittämäni Wienin Filharmonikkojen kesäkonsertti; mitä se viestittää – katsotaanpas ohjelma:

The Program of the Summer Night Concert 2014
Hector Berlioz: 
Le carnaval romain. Ouvertüre caractéristique, op. 9
Franz Liszt
Mazeppa: Symphonic Poem
Richard Strauss: 
Burlesque for Piano and Orchestra in D minor
Hector Berlioz: 
Overture to the Opera ”Benvenuto Cellini”
Richard Strauss
: ”Till Eulenspiegel’s Merry Pranks”, op. 28

Sanomattakin on selvää, että musisoinnin tason suhteen ei juuri moitittavaa löytynyt (ellei nyt lievää rutinoitumistasoa lasketa sellaiseksi) – ei, vaikka kyseessä oli sinfoniaorkesterin kannalta epäkiitollinen ulkoilmakonsertti.
Mutta mitä wieniläissoittajisto todella haluaa viestittää sillä, että konsertin kaikki sävellykset ovat peräisin 1800-luvulta (Straussin Burlesque tosin vuodelta 1910, mutta kuitenkin)?

Eikö 1900-luvulla ole tehty mitään mielenkiintoista, 2000-luvusta nyt puhumattakaan? Eikö tulevaisuus kiinnosta, eikö olisi mielekästä kuulostella, mitä juuri nyt tapahtuu tai spekuloida, miltä soiva tulevaisuus mahdollisesti kuulostaisi edes lähitulevaisuudessamme?

Ei ilmeisesti.

Itävallalle tullee käymään kuten Kreikalle (ainakin henkisesti); siitä tulee suuri ulkoilmamuseo: yksi länsimaisen korkeakulttuurin kehityksen kannalta keskeisimmistä valtioista tuudittautuu oman menneisyytensä saavutusten pönkittämiseen ja sitä seuraavaan narsistiseen eskapismiin unohtaen sen, että yksi Euroopan, ja sitä myöten koko länsimaisen kulttuurin, dynaamisuuden peruspilareista on ollut kyky kyseenalaistaa mennyt ja katsoa eteenpäin; tarve valloittaa – niin hyvässä, kuin pahassakin – uusia alueita maailmankuvan laajentamiseksi.

Mutta kun ei, niin ei.

Kun mä niinku lauloin Suvivirttä koulussa ja tuli niinku tiätsä tosi hyvä fiilis ja oli niinku tosi hyvä meininki kö jätkät duunas piisei Itävalta-Unkarissa ni tiätsä tosi niinku jees et on toi menneisyys ja kaikki nykymeininki on niinku tiätsä ihan niikö skeidaa ja mä oon niikö linkittäny mun identiteetin tähän valtioon ja hei poustaas ny hei yx #meitsie kehiin hei ja hyvää kesää koko posselle, YES, YES, YES!!!

Lisäys 3.6.2014:

Kuinka ollakaan; uusimmassa Rondo Classic -lehdessä (6/2014) on säveltäjä Olli Virtaperkon teräväkatseinen kolumni otsikolla Syväjäädytetty orkesteri?, jonka ydinsanoma ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana oman kirjoitukseni kantamasta huolesta – tässä siis kirjoitus laittomasti skannattuna (saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä):

Virtaperko Rondo Kolumni

Kokoomuksen ja Guggenheimin parisuhde haisee

Tehdään nyt heti kättelyssä selväksi, että tämä blogaaja on sekä suuri kuva- että nykytaiteen ystävä. Tehdään myös selväksi, että lukemanne blogaaja on poliittisesti melko sitoutumaton ja avarakatseinen henkilö.

Suoranaisesti en vastusta mitään puoluetta, enkä muuten kannatakaan. Muistaakseni olen äänestänyt erinäisissä vaaleissa niin vihreiden, ärkoopeen, kokoomuksen kuin jopa vasemmistoliitonkin ehdokkaita.

Lisäksi olen sitä mieltä, että blogaajan kuin blogaajan tulisi tietää kirjoittamastaan asiasta edes jotain. En tiedä kirjoittamastani asiasta tällä(kään) kertaa juuri mitään. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että en ole juurikaan vaivautunut seuraamaan nykytaidemuseoketju Guggenheimin ympärillä vellovaa keskustelua sen yrittäessä saada toimitilansa Helsinkiin.

Mutta ihmetteleminen lienee edelleenkin sallittua ilman virallista lupaa.

Toistaiseksi Guggenheim-nykytaidemuseohanke on kuopattu, ja iloitsen asiasta suuresti. Mitä järkeä olisi rakennuttaa kulttuurivihamielisen maan pääkaupunkiin uusi nykytaidemuseo jo olemassa olevan Kiasman lisäksi? Uskovatko hankkeen takana olevat tahot ihan aidosti, että maailman kansat ryntäisivät Helsinkiin ihmettelemään Guggenheimin antimia sankoin joukoin?

Miksi Suomen kolmanneksi kulttuurivihamielisin puolue, Kansallinen Kokoomus, on ollut Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen johdolla niin innokkaasti ajamassa Guggenheimin asiaa!? Kunnon peruskokoomuslainenhan vihaa julkisesti rahoitettua taidetta, ja nk. nykytaide on arvokonservatiivikokoomuslaisen silmissä ja korvissa kauheaa aistisaastetta ja -kidutusta.

Onko Kokoomukselle (muistutan; olen äänestänyt ko. puoluetta useammissakin vaaleissa) luvattu jotain suunnattoman valtavaa etua McDonald’sin Guggenheimin kannattamisesta?

Täytyy olla todella tyhmä, jos uskoo Guggenheimin olevan Helsingissä hyvän bisneksen. Tietysti voidaan spekuloida, että muutama lisäjapanilainen ja -kiinalainen turisti saattaisi putkahtaa Helsinkiin Guggenheimia ihmettelemään, mutta se ei saa asiaa vielä mitenkään kannattavaksi. Kokoomuksen ja Guggenheimin suhteessa joku asia haisee todella pahasti ja todella pahalle.

Omituista on myös se, että rakennus itsessään tuntuu olevan itseisarvo. En ole huomannut esim. Jussi Pajusen hekumoivan kieli pitkänä kaikkien mahdollisten nykytaidestarojen töiden saapumista Helsinkiin – osanneeko edes nimetä yhtään nykytaiteilijaa?…

Pahoittelen tämän postauksen muodossa varastamaani aikaanne.

Kiinan kommunistinen puolue myönsi Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon Zhu Yufulle

Petri Sainio PKYP

HELSINKI  Helsingin Sanomien (11.2.2012, s.B1) mukaan Kiinan kommunistinen puolue on myöntänyt arvostetun Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon kirjailija Zhu Yufulle tämän kirjoittaman On aika runon johdosta. Palkinnon arvo on seitsemän vuotta valtiollista ylläpitoa ja valtava julkisuus ja kuuluisuus länsimaissa.

Vankilatuomio-kirjallisuuspalkintoa pidetään kiinalaisten kansallisena versiona Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Kummatkin palkinnot – siis Vankilatuomio ja Nobel – takaavat saajilleen hetkellisen maailmanmaineen, mutta erojakin on; siinä missä Nobel-komitea jakaa kirjallisuuspalkintonsa vain kerran vuodessa, saattaa Kiinan kommunistinen puolue jakaa omia Vankilatuomio-palkintojaan useampiakin kertoja vuodessa.

Myös palkinnon suuruuden suhteen on eroja. Siinä missä Nobel-palkinto on vakiintunut noin miljoonaan (€ 1 000 000) euroon, voi kiinalainen Vankilatuomio-palkinto vaihdella suurestikin kirjailijan taiteellisten ansioiden perusteella. Zhu Yufun saama seitsemän vuoden valtiollinen täysihoito edustaa Vankilatuomioiden alempaa keskikastia. Yleensä palkitut kirjailijat saavat 9-11 vuotta valtiollista huolenpitoa.

Kirjallisuuspiirit ympäri maailman ylistävät Kiinan hallitusta ja sille kuuliaista kommunistista puoluetta niiden kulttuuria tukevasta politiikasta, ja monet länsimaat ovatkin ajatelleet ottaa oppia kiinalaisista kirjallisuusmarkkinointitekniikoista, sillä huonompikin kirjailija muuttuu paljon mediaseksikkäämmäksi saadessaan teostensa perusteella Vankilatuomio-palkinnon. Monet ovat Nobel-palkinnonkin kohdalla tuoneet julki ihmetyksensä joidenkin sen saaneiden kirjailijoiden todellisten kirjallisten ansioiden laadusta, ja samaa sopii ihmetellä joidenkin kiinalaispalkittujenkin kohdalla.

Voidaankin ajatella, että Kiinan kommunistinen puolue haluaa inhimillisyyteen vedoten tukea huonompiakin kirjailijoita ja runoilijoita myöntämällä joskus näillekin tavoitellun Vankilatuomio-palkinnon.

Zhu Yufun palkittu ”On aika”-runo herätti vilkasta keskustelua Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin toimituksessa, ja päätoimittaja Petri Sainio totesikin sen kelpaavan korkeintaan huonoksi ja vanhakantaiseksi vaalimainokseksi jollekin Keskustan ja Perussuomalaisten välimaastoon sijoittuvalle vasemmistoromanttisnostalgiselle puolueelle.

ON AIKA

On aika, kiinalaiset, on aika!
Aukio kuuluu kaikille
Omilla jaloillasi
On aika suunnata aukiolle ja
valita.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Laulu kuuluu kaikille
Omalla kurkullasi
On aika laulaa laulu sydämestäsi.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Kiina kuuluu kaikille
Omasta tahdostasi
On aika valita millainen Kiinan
tulee olla.

ZHU YUFU

Haittaveron viesti ja logiikka?

Hallitus on ilmoittanut haluavansa lisätä verotulojaan kiristämällä mm. sokeri-, tupakka-, alkoholi- ja polttoaineveroja (nk. haittavero), mutta tämä toimenpidehän antaa kuuliaiselle kansalaiselle sellaisen signaalin, että valtion tuloista huolehtiva ja vastuuta kantava kokee velvollisuudekseen kuluttaa entistäkin runsaammin makeisia, tupakkia, viinaa ja bensaa, sillä niiden käyttö kasvattaa tehokkaimmin valtion verotuloja, ja sitä kautta meidän kaikkien yhteistä hyvää.

Kaikki kansanedustajatkaan eivät tunnu haluavan lisää verotuloja. Aamun Helsigin Sanomien (s. A5) mukaan Oras Tynkkynen (vihr.) on opastanut, että omilla päätöksillä voi vaikuttaa maksamiinsa energiaveroihin; voi vaihtaa vähäpäästöiseen autoon, tehdä etätöitä tai muuttaa lähemmäs työpaikkaa.

Tynkkysen neuvot ovat verotulojen keräämisen kannalta järjettömiä ja epäloogisia – vai eikö Valtio oikeasti haluakaan lisätä plusmerkkistä kassavirtaansa? Eikö haittaveron pitäisi olla tehokkaasti toimiakseen kannustinvero; ”sen ja sen tuotteen verotusta korottamalla me poliitikot kannustamme juuri Sinua, rakas veronmaksajakansalainen, ostamaan enemmän kyseistä tuotetta, sillä haluathan Sinäkin, että Valtiosi talous lepää vahvalla pohjalla.”

Loogisinta olisi korottaa hyvinä pidettävien asioiden verotusta, sillä silloin Valtio voisi vedota kansalaiseen siten, että suosimalla vaikkapa terveellistä ravintoa ja tuulivoimaa, voisi kansalainen X parantaa sekä omaa, että ympäristönsä, hyvinvointia, ja lisäksi tuottaa tehokkaasti varoja Valtion pohjattomaan kassaan.

Mutta eivätpä logiik- ja politiikka ole ennenkään näyttäytyneet ylimpinä ystävyksinä, joten turhaan kaiketi valitan – vai luulisiko joku vakavissaan, että julkkisaviopari Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen hehkuisivat onnesta ilmoittaessaan YLEn pääuutislähetyksessä klo:20.30 kaikelle kansalle ”Suomessa ei olla myyty kuukauteen yhtään viinaa eikä tupakkaa – kiitos, rakkaat kansalaiset!”

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

Tuleva kulttuuriministeri, Paavo Arhinmäki (Vas.), on tämän aamun Helsingin Sanomien (20.6.2011, sivu A5) mukaan todennut seuraavaa:

Jalkapallo ja kulttuuri ovat minun intohimojani ja kaikki, mitä teen, liittyy joko jalkapalloon tai kulttuuriin.

Kaikki? No tarkemmin ajatellen; kaikki mitä ikinä teemmekin, on kulttuuria. Tämä iloinen tosiasia pätevöittää kenet tahansa kulttuuriministeriksi.

Spesifioidumpaa kulttuuriosaamista löytyy sitäkin varsin vaivattomasti. Lähipuistoni ammattijuopot edustavat tietynlaista juomakulttuuria, ja näin ollen heidän joukostaan löytyisi varmasti pätevä kulttuuriministeri. Lähikauppani Saarioisten- ja Pirkka-valmislihapullapakkauksien välistä kulutusratkaisuiskua pähkäilevä asiakas edustaa ruokakulttuurista toimijaa, joten tämänkin voisi hihasta nykäisten pyytää kulttuuriministeriksi. Millä tahansa tavalla – apostolinkyydistä lastenvaunukyydin kautta autokyytiin – liikenteessä liikkuva ihminen edustaa jonkinlaista liikennekulttuuria, joten pelkästään tästäkin maasta löytyisi noin 5 375 276 potentiaalista kulttuuriministeriä.

Me ollaan kulttuuriministereitä kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan kulttuuriministereitä elämän
ihan jokainen…

Perskustelu. Nyt.

Suomessa keskustellaan aina yhdestä asiasta kerrallaan. Nk. koko kansa on keskustellut aikojen saatossa mm. naispappeudesta, ja melko äskettäin sukupuolineutraalista avioliittolaista. Maamme ”ykskeskustelevaisuuteen” on kuulunut oleellisena osana taipumus hyväksyä vain yksi oikea mielipide. Jos et ole edustanut yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä mistä tahansa asiasta, olet ollut ensisijaisesti toisinajattelija, ja toisinajattelijana olet saanut olla suhteellisen rauhassa omassa karsinassasi. Sinulle on suotu vapaus olla mitä mieltä tahansa, sillä yleinen mielipide on varannut kohdallesi narrin, yleisen viihdyttäjän tai kylähullun osan. Julkisina sirkuseläiminä ja -friikkeinä ovat Suomessa toimineet mm. Jouko Turkka ja Pentti Linkola.

Edelleenkin maassamme keskustellaan yhdestä asiasta kerrallaan, mutta nyt asioista saa melko vapaasti olla ainakin puoltatoista mieltä – osin jopa esittää polyfonisesta kudoksesta vaikutteita ottavaa dialogia. Tästä asiasta voidaan omalta osaltaan kiittää Perussuomalaiset-nousukiitopuolueen kasvua yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi ja merkittäväksi voimaksi.

Noin ollen kuuluu nyt siis keskustella Perussuomalaisten menestyksen herättämistä tunnoista vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, ja niinpä itsekin ajattelin tuoda oman osuuteni tähän yleiseen perskusteluun. Mitään oikeaa asiaahan minulla ei koskaan ole, mutta itsekritiikitön pätemisen tarpeeni sallii enterin painamisen tässäkin tapauksessa napakalla apoyando-otteella.
 
Persujen vaalimenestyksen syiden märehdinnästä on puuttunut ainakin seuraava pointti (näkemykseni on hyvin subjektiivinen, mutta minähän tästä kirjoituksesta vastaan, joten Paavo Lipposta lainatakseni totean ”so what”); koko yhteiskuntamme on viihteellistynyt, ja viihteellistymisen seurauksena on mm. kyvyttömyys keskittyä pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin, sekä sen johdannaisena tarve saada nopeita sutkauksia vastauksiksi vaikeisiin kysymyksiin ja sisällyttää karnevaalielementti kaikkiin asioihin – tahallisesti tai tahattomasti.
 
Kun nk. ”kansa” katsoo vapaaehtoisesti televisiosta BB:tä, Idolsia, erilaisia sotia (kuoro-, kokki-), ja muuta höttöä, lukee Seiskaa, Hymyä, Alibia ja iltapäivälehtiä, on täysin johdonmukaista, että se äänestää vaaleissa Persuja.
 
Jos ei koskaan ole kulkenut vaikkapa helsinkiläislähiöiden ostos- ja kauppakeskusten liepeillä, on selvää, että Perussuomalaisten suosio voi tuntua kummalliselta asialta. Suosittelen siis elämysmatkailua vaikkapa *****n kauppakeskuksen ja ********n aseman lähettyville – matkailu avartaa!
 
En voi olla tuntematta huvittuneisuutta Facebookissa(kin) levinnyttä Persujen demonisointia sekä yleistä persufobiaa kohtaan. Mitä enemmän kauhistelemme Persujen menestystä, sitä vahvemmiksi he itsensä tuntevat ja sitä stereotyyppisemmiksi me itse muutumme omassa stereotypistyneessä maailmassamme. Vaikka Persut onkin populistipuolue, ei kyseessä ole eurooppalaisessa merkityksessä oikeistopopulistinen puolue. Peruspersu ei ole kiihkonatsikommarifasisti, vaan tavallinen peruskepulainen/-demari/-kokoomuslainen peruskansalainen – tosin sillä erotuksella, että sanoo ääneen mitä oikeasti ajattelee ilman pelkoa kasvojen menettämisestä ”fiksumpiensa” silmissä. Puolueessa on myös rasismin kanssa flirttailevia voimia, mutta puolueen lokeroiminen joksikin rasismin lipunkantajaksi on sekä epä-älyllistä itsepetosta, että yritys lopettaa asiallinen keskustelu oikeista ongelmista. Olen kuullut poliittisesti korrektiempienkin puolueiden kannattajain suusta sellaista tekstiä – privaateissa olosuhteissa, tosin – että näiden rinnalla Perussuomalaiset vaikuttaa johtavalta kehitysapujärjestöltä.
 
Meillä antipersuilla ei ole mitään syytä pelätä Persujen mahdollista hallitusvaltaa. Puolueen kansanedustajat ovat hajanainen ja parlamentaarisen työskentelyn suhteen untuvikkoinen joukko, ja sisäiset jännitteet tulevat aiheuttamaan puolueessa kovia keskinäisiä kiistoja. Mediavoimat saanevat kiitollisina riemuita tilanteesta, ja sensaatiolehdistö tullee seuraamaan eduskunnan persushow’ta tähän tehtävään nimitettyjen erikoistoimittajien voimalla; varmasti Seiskaan tulee vakipalsta ”Arkadianmäen jytkytyksessä” – persuedustajilta lohjennee hyviä ja raflaavia otsikoita.
 
Varsinainen show tulee kuitenkin siitä, kun Persuja äänestäneiden elämä ei paranekaan siltä seisomalta kun uusi parlamentti aloittaa työnsä, eikä omaan kukkaroon tule yhtään lisäeuroa vaikka maamme rajat suljettaisiin rautaesiripulla – persukansa alkaa napista, ja persuedustajilla onkin pian iso jytky housussa.
Persuilla voi oikeastaan kaikissa tapauksissa olla edessä alamäki (ainakin, jos ovat seuraavassa hallituksessa); jos saavat päätösvaltaa, eivät asiat tässä maassa mene ”pienen ihmisen” kannalta(kaan) katsottuna ainakaan parempaan suuntaan, mikäli taasen kääntävät takkiaan apupuoluemaisesti muita nuoleskellen, äänestäjät tuntevat tulleensa petetyiksi, ja taas Persuilla menee huonosti.
 
Olisi hyvä yrittää ajatella, että suomalaisen demokratian kannalta Persujen jytkytys on aivan fantastinen asia; äänestäjällä ON merkitystä.

Persuissa on kansalaiskirjoa kuten missä tahansa muussakin puolueessa tai ihmisryhmittymässä, joten annetaan heillekin nyt työrauha (kunhan hommiin pääsevät) ja tuomitaan vasta sitten, kun konkreettisia syitä ilmenee.
Jos pitäisimmekin tätä vaalitulosta nyt ravistavan raikkaana kevätsateena, ja katsoisimme myöhemmin, minkälaiset siemenet ottavat sen seurauksena kasvaakseen, sekä millainen se valmis hedelmä on sadonkorjuun hetkellä – hapan, karvas, vaiko makea.

Bussinkuljettaja ja herrasmies

Tänään oli Puistolan asemalta klo:13.51 lähtevässä 75A-bussissa esimerkillisen sivistynyt ja ystävällinen kuljettaja. Muiden matkustajien matkakortit toimivat, omani ei. Olin täysin varma, että kortissani oli voimassaoloaikaa vielä pari kuukautta, ja mainitsin asian kuljettajalle. Tämä yritti auttaa ja antoi vinkkejä erilaisista tavoista saada haluttu tulos, mutta mikään ei tepsinyt. Kerroin myös kuitin olevan kotonani, eikä kuljettaja missään vaiheessa kohdellut minua potentiaalisena rikollisena, vaan sanoi ”tule kyytiin, mutta ota kuitti seuraavalla kerralla mukaan”.

Illalla kävin vielä Ärrällä tarkistuttamassa korttini tilan, ja se oli kunnossa – se toimi moitteetta toisen bussin kortinlukijassa. Onneksi Ärrän kassa oli antanut tositteen matkakorttini kelpaavuudesta, sillä iltaisen bussinkuljettajan kokonaisvaltainen olemus antoi ymmärtää, että mahdollisessa ongelmatilanteessa ei kohtelu olisi ollut ehkä yhtä loisteliasta…

Suuri kiitos tälle päiväiselle bussinkuljettajalle – suomalaisten nykyaikuisten käytös arkisissa tilanteissa on keskimäärin niin surkeata, että tälläisen episodin vaikutuksesta tulee hyvälle mielelle koko päiväksi!

Maailmanparannusta Lärvikirjassa

Ihmisellä on 1000 toivomusta, syöpäpotilailla on vain yksi: parantua. Tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi. Pidä se vähintään tunnin statuksessasi, heille jotka ovat kuolleet syöpään tai heille jotka vielä taistelevat sitä vastaan. ♥

Facebookissa asioivat ihmiset ovat kohdanneet varmasti poikkeuksetta lärvikirjakavereidensa statuspäivityksissä yleishumanistisia vetoamuksia milloin mitäkin vääryyttä vastaan tai minkäkin hyväksi katsomansa asian puolesta. Nämä vetoomukset ovat usein alkuperältään jonkun kaverin kaverin kaverin kaverin Facebook-tilapäivityksestä lähtöisin ja siitä verkostomaisesti kenties miljoonien kanssalärväreiden seinille levinneitä – ainakin englanninkieliset sellaiset.

Asiassa ei ole mitään pahaa tai negatiivista. Jos haluaa levittää positiivisuutta ja lähimmäisestä välittämisen tunnetta vilpittömin mielin, ei se ole keneltäkään tai mistään pois, mutta se, mikä näissä joskus ärsyttää – kuten tämän rustauksen alussa oleva copypastaus osaltaan havainnollistaa – on alkuperäisen kirjoittajan asettuminen määrittelemään oma ja lähimmäistensä humaaniuden asteen niin merkityksettömän ja pohjimmiltaan mihinkään vaikuttamattoman asian perusteella, kuin mitä Facebook-päivitys ihan oikeasti on. Tuonkin esimerkin originaali kirjoittaja tuntuu ajattelevan ainakin epäsuorasti, että 3% ihmisistä on fiksuja ja humaaneja hyviksiä, ja lopuilla 97%:lla on vaikeuksia kohdata elämän karuja tosiasioita.

Läheiseni kävi parivuotisen taistelun syövän kanssa. Syöpä ei ollut vaikein mahdollinen – kiitos riittävän varhaisen diagnosoinnin – mutta siitäkin huolimatta asianosaiselle itselleen, tämän läheisille ja minulle vakava paikka. Tämä tarina päättyi hyvin. Tauti taltutettiin ja elämä jatkuu.

Tämän läheisen ihmisen vielä läheisempi ihminen sairasti myös syövän. Se tarina päättyi huonosti. Tai no, huonosti ja huonosti: kun elämä ajautuu siihen pisteeseen, että jäljellä olevat vaihtoehdot ovat houreinen lääketokkura tai jatkuva kärsimys, ei kuolemaa voi pitää kovinkaan huonona päätepysäkkinä. Tämän ihmisen ja hänen läheistensä toivon ja toivottomuuden vuoristoradan seuraaminen oli raskasta aikaa.

Lärvikirjakavereideni joukkoon kuuluu ihmisiä, joille syövän kanssa eläminen on ollut omakohtaisesti tai hyvin läheltä seuraavina läheisinä pelkistettyä todellisuutta – jopa tavallista arkea, jos tuollaista luonnehdintaa nyt tässä yhteydessä sopii korrektisti käyttää – joten asia on koskettanut myös minua.

Siltikään en halua elvistellä ja jeesustella omalla ”rohkeudellani” laittamalla kaverini määrittelemään itsensä omissa silmissäni tiedostaviksi tahi elämän karuutta pakeneviksi tyypeiksi – siis pohjimmiltaan luokittelemaan heidät hyviksi tai huonoiksi ihmisiksi.

Kaikilla ei ole tarvetta eikä voimia käsitellä raskaita asioita sosiaalisen median näyttämöillä. Joillekin jonkun Pärstäkirjan parissa vietetty aika voi olla hengähdystaukoa vaikeasta todellisuudesta, eikä tälläisellä henkilöllä ole välttämättä mitään tarvetta esittää pohjimmiltaan ääriegoistisia Tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi -tyyppisiä heittoja.

Varmasti maailma paranisi ja sädekehä pääni yläpuolella loistaisi entistäkin kirkkaampana, jos feisbuukkaisin Maailmassa kuolee joka päivä nälkään 17 000 lasta ja aseisiin käytetään päivittäin 3,287671232877 miljardia dollaria (v. 2007 tilasto). Vuodessa kuolee siis 6 205 000 lasta nälkään ja aseisiin käytetään 1 200 miljardia dollaria. Tiedän, että harva haluaa ajatella näitä ikäviä tilastolukuja, mutta lisäämällä tämän päivityksen Facebook-seinällesi kahden tunnin ajaksi, osoitat kantavasi huolta yhteisen maapallomme kehityssuunnasta.

Mahdollisesti pikkuhiljaa pelkästään Suomessa 237 946 kaveria ja kaverin kaverin kaverin kaverin kaverin kaveria lisäisi tuon ”seinälleen”, mutta moniko lapsi pelastuisi ja moniko asedollari/-euro ohjautuisi viljapellonkyntäjälle?

Niinpä.

En kannata kyynisyyttä, mutta meidän länsimaalaisten kultapossujen on hirveän helppoa ja riskitöntä ottaa kantaa milloin mihinkin vääryyteen milloin missäkin maailmankolkassa tekemättä pohjimmiltaan yhtään mitään – ellei sitten tietokoneen näppäimistön ”entterin” painaminen ole jotain tekemistä.

Otetaan edelleenkin kantaa tärkeiksi kokemiemme asioiden puolesta tai huonoiksi kokemiamme asioita vastaan, mutta unohdetaan näissä yhteyksissä oman egon piilonostatus ja toisen, enemmän tai vähemmän epäsuora lokeroiminen ja syyllistäminen, sillä toisella ihmisellä voi olla painavat syyt tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen – silloinkin, kun kyseessä on ”vain” tilapäivitys suhteellisen pienellä tai suljetulla foorumilla.

Stephen Elop säästää Nokian palkkakuluja 27-tuntisilla työpäivillä?

Suomen talouselämän kruununjalokivi, imagotaisteluissa takkuileva Nokia, julkisti perjantaina 10/09/2010 tiedotteen yhtiön nykyisen toimitusjohtajan, Olli-Pekka Kallasvuon, korvaamisesta uudella pomolla, kanadalaisella Stephen Elopilla. Kallasvuon potkuja oli ounasteltu jo pitkään, mutta asian realisoituminen todellisuudeksi oli kuitenkin iso uutinen; paradoksaalisesti sekä odotettu, että samalla ainakin viimehetkisessä nopeudessaan hieman yllättävä.

Nokia oli valinnut monen muunkin suuryrityksen suosiman tiedotuspolitiikan, eli ensin kiistetään ja sitten ilmoitetaan. Tosin Kallasvuon julkinen esiintyminen on ollut jo pitkään melko altavastaajamaista ja profiililtaan matalahkoa. Vääjäämätön on ollut aistittavissa.

Toivon olevani väärässä, sillä Nokia on maamme kansantaloudenkin kannalta tärkeä yritys, mutta intuitiivinen näppituntumani on, että uusi kippari Stephen Elop ei onnistu saamaan ratkaisevaa parannusta Nokian kilpailukykyyn – ainakaan kassavirtojen kannalta tärkeimmällä alueella; älypuhelimissa. Tekniikkatalous.fi-sivustolla referoidaan Jorma Ollilan sanomisia Elopista:

”Stephen Elop on paras henkilö antamaan vauhtia uudistumiselle”, Ollila sanoi. Ollila kehui Elopin kulttuuritajua ja että hän tuntee yhtiön suomalaisen perinteen.

Kulttuuritaju on mitä tärkein ja ihailtavin ominaisuus kenessä tahansa ihmisessä globalisoituvassa/-neessa maailmassa, ja suomalaisenkin perinteen tuntemus on oikein arvokas asia (itse en tosin löydä punaista lankaa haluttavan kännykän ja ”suomalaisen perinteen” välille…), mutta esim. Applen Steve Jobs tuskin penää alaisiltaan spesifioitua kulttuuritajua tai eri maiden perinteiden tajuamista, sillä tyypin ensisijainen missio on tehdä haluttavia ja toimivia tuotteita, ja siksi mm. yhtiön tuote iPhone on tehnyt markkinoilla kilpailijoistaan melko selvää jälkeä.

Uuden toimitusjohtajan tausta ja sanomiset eivät myöskään herätä suurempaa luottamusta tai lupausta innovatiivisuudesta:

– On selvää että taustani Microsoftissa lisää yhteistyön mahdollisuuksia Nokian ja Microsoftin välillä. Teemme molemmat töitä sen puolesta, Elop sanoo.

Ohjelmistodinosaurus Microsoft ei ole mitenkään erityisen tunnettu luotettavuudesta, helposta käytettävyydestä tai tietoturvallisuudesta, kuten ei myöskään innovatiivisuudesta tai nopeasta reagoinnista alan muuttuviin vaatimuksiin (vaikka Windows 7 käyttöjärjestelmä onkin ensimmäistä kertaa selkeä kehitysaskel eteenpäin yhtiön käyttöjärjestelmien historiassa), joten dramaattisia muutoksia nokialaiseen tuotekehittelyyn ja -ajatteluun tuskin on odotettavissa. Kaksi asenteiltaan ”kepulaista” yhtiötä lyö hynttyitä yhteen tajuamatta Nokian perusongelmaa; sen maailmankuva on – ainakin symbolisesti – metaforaisen espoolaisinsinöörin oloinen, eli se on muodollisesti pätevä, hyvin tunnollinen ja haluaa tehdä parhaansa, mutta se ei tiedä, mitä nousevan polven aivoissa tapahtuu, ja miten se haluaa todellisuuttaan jakaa ja käsitellä mobiili- ja muilla laitteilla.

Nokia on kuin vanha setä, joka yrittää olla nuorekkaasti ”katu-uskottava” ja ajan hermolla. Sellainen on usein varsin nolostuttavaa…

Nokialaisen maailmankuvan todellisuudesta vieraantumisesta kertoo osaltaan ei niin suoraan firmaan liittyen, mutta kuitenkin sen ex-toimitusjohtajan ja nykyisen taustavaikuttajan ajattelua taustoittaen sekin, että Jorma Ollila (jonka ansioita Nokian aikaisemman menestyksen veturina en mitenkään halua vähätellä) on keskeinen hahmo nk. maabrändityöryhmässä – kuinka niin moni yhteiskunnallinen vaikuttaja voi uskoa tuollaiseen hölynpölyyn? Maabrändityöryhmä on kepulais-kekkoslovakialainen jäänne isäntämäisestä äijäpolitbyrookulttuurista sekä erilaisten komiteoiden ja lauta- ja toimikuntien tunkkaisesta sisäsiittoisuudesta.

Kyllä se maabrändi syntyy ihan itsestään meidän kaikkien tekemisten perusteella.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että median luoman vaikutelman perusteella Nokian ohjaimiin tarttuva Stephen Elop on sanavalmis, fiksu ja mukava kaveri, vaikka aina tuleekin muistaa se, että edustamallaan tasolla julkisessakaan esiintymisessä harvemmin on mitään sattumanvaraista; jos firmat miettivät brändiään, niin mietintä ja preppaus kohdistuu myös firmojen keulakuviin.

Tiedämme Elopin olevan kovan lätkä-fanin ja harrastavan lentämistä, mutta miten seuraava kommentti Ilta-Sanomien jutussa on suhteutettavissa Nokian uuden toimitusjohtajan siviilielämään?:

– Hän tekee töitä 27 tuntia vuorokaudessa ja 9 päivää viikossa, naurahtaa varatoimitusjohtaja Umesh Ramakrishnan yhdysvaltalaisesta CTPartners-yhtiöstä.

Olen elänyt hyvin pitkään siinä luulossa, että vuorokaudessa on 24 tuntia ja viikossa 7 päivää, mutta kiitos Umesh Ramakrishnanin, olen saanut nyt päivitystä tietoihini…

No joo; tuokin työaikaheitto lienee täsmäbrändäysisku suomalaista mediaa ja sen kuluttajia silmälläpitäen, sillä meillähän (ja varmaankin esim. USAssa) kaikkien kunnollisten ihmisten odotetaan tekevän ainakin 14-tuntisia työpäiviä – tai ainakin jotkut elvistelevät sellaisia tekevänsä. En epäile hetkeäkään, etteikö olisi paljonkin ihmisiä, jotka ovat tuon ajan työpaikalla, mutta haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka tekee aktiivisesti jotain konkreettista työtehtävää 12-14 tuntia – 27 tunnista puhumattakaan!…- putkeen. Ehkä joku pakistanilais-intialainen lapsiorja tekee, mutta ihan vilpittömästi haluan, että esim. hammaslääkärini tai bussikuskini EI tee edes 12-tuntista työpäivää.

Mutta leikitäänpä ajatuksella Stephen Elopin 27-tuntisesta työpäivästä ja sen antamista mahdollisuuksista Nokialle. Mitähän Elopin monilapsinen perhe ajattelee isukin/aviomiehen työpäivän pituudesta? Oltaisiinko tässä haastavassa tilanteessa palaveerattu innovatiivisten ratkaisujen kehittämiseksi; ehkä perhe on hankkinut näköisadoptioisukkimiehen vetämään perheenisä-Elopin roolia.

Jos ja kun Elop on töissä 27 tuntia vuorokaudessa, niin Nokiahan voi säästää selvää rahaa. Stephen Elop tuskin tarvitsee omaa rahaa, sillä eihän hänellä ole aikaa käyttää sitä mihinkään. Nokia siis voisi lopettaa toimitusjohtajansa palkan maksun kokonaan. Yhtiön ainoat Elop-kulut voisivat muodostua ruoasta ja työmatkoista. Tosin Elopia esittävälle adoptioaviomies-iskälle pitäisi ehkä maksaa palkkaa jotta tämä voi ostaa elintarvikkeita oikean Elopin vaimolle ja lapsille.

Tuli kesällä luettua John Simonin kirjoittama ”Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä” – äärimmäisen suositeltava kirja kenelle tahansa ja varsinkin minkä tahansa alan johtotehtävissä työskenteleville – ja vaikka aika oli toinen (eli ei suoraan verrannollinen omaamme), niin Kone Oy:n legendaariselle pomolle riitti ainakin yhdessä vaiheessa 4-tuntinen työpäivä homman menestyksekkääseen hoitamiseen…

Niin tai näin, toivokaamme Stephen Elopille ja koko Nokia-konsernille viisauden ja taidon jalkioittamaa onnea ja menestystä äärimmäisen kovassa kilpailussa juuri nyt niin kuumalla ja arvaamattomalla alalla. Sopii muistaa, että iPhone ei ole Nokian ainoa kilpailija. Aasialaiset (esim. Samsung) ovat osoittaneet, että menestyviä tuotteita voidaan markkinoida ilman ”i”-etuliitettäkin…

Suomi tietoyhteiskunnaksi – milloin?

Omistettakoon Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin tämänkertainen pikapostaus Hesarin toimittajalle Antti Manniselle, joka omassa ”Anti-Manninen”-kolumnissaan on riemastuttanut tämän blogin pitäjää jo usean vuoden ajan ruikuttamalla sinänsä melko mitättömistäkin, mutta usein sitäkin ärsyttävämmistä ilmiöistä ja asioista ympäröivässä todellisuudessamme!

Media puhuvine päineen ja muine visioineen ja haasteineen on jo vuosia julistanut, kuinka Suomesta tulisi tehdä tietoyhteiskunta, mutta kuten yleensäkin; siitä puhe, mistä puute.

Jos tietotekniikan kehitystä ei osata hyödyntää kaikista yksinkertaisimmissakaan asioissa, miten voidaan edes ajatella pidemmälle menevää vuorovaikutusta yhteiskunnan ja teknologian välillä? Otetaanpa muutama esimerkki:

Kaupunki käyttänee melkoisen huomattavia rahasummia sekä runsaslumisina talvina, että keväisin lumien sulaessa ja katujen vaatiessa puhdistusta hiekasta ja pölystä siihen, että näistä toimenpiteista (lumenluonti, hiekkaputsaus) informoivia kylttejä kuskataan kaupungin kaduille kehottamaan autoilijoita siirtämään ajoneuvonsa pois toimenpiteiden tieltä.

Miksi kaupunki ei kerää kaikkien autoilijoiden sähköpostiosoitteita ja ilmoita asiasta sähköisesti? Muutenkin kaupunki voisi informoida asukkaitaan tehokkaasti palvelulla, jossa kaikilla asukkailla olisi mahdollisuus luoda itselleen esim. joku ”@helsinginkaupunki.fi”-tyyppinen sähköpostiosoite ja näin vastaanottaa tietoa kaupungin asioista.

Myös taloyhtiöt katsovat edelleenkin järkeväksi toiminnaksi ilmoitustaulujen (joita harva edes älyää vilkaista) pitämisen rappukäytävissä ja taloyhtiöiden asioista tiedottamisen papereitse. Joillakin taloyhtiöillä ja isännöintifirmoilla on kyllä nettisivuja, mutta niitä päivitetään usein melko laiskasti, eikä niissä ole useinkaan mahdollisuutta tilata uusia uutisia esim. RSS-lukijaan.

Joillakin aloilla työnantajat ovat usein aivan liian ymmärtäväisiä niitä kohtaan, jotka ilmoittavat ”kammoavansa tietokoneita” tai ilmoittavat ”en mä osaa”. Noiden takia toimivia ja kokonaiskustannuksia alentavia ATK-hyödynnäisiä ei saada rakennettua, ja puheet tietoyhteiskuntaan siirtymisestä saavat edelleenkin kaikua vain virallisissa puheissa ja mietinnöissä.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että hieman vanhemmat ihmiset voivat kokea tietotekniikan itselleen vieraaksi, mutta työelämässä olevan keski-ikäisen taistellessa sen hyödyntämistä vastaan tulee mieleen, että tälläinen ihminen voisi samantien ulostaa itsensä lopullisesti töistä; lähivuosina – vuosikymmenistä puhumattakaan – ei tule löytymään yhtään alaa, missä voisi pyristellä tietotekniikan merkityksen kasvua vastaan, eikä kyse ole siitä, että haluammeko näin tapahtuvan vaiko emme; niin vain vääjäämättömästi tulee tapahtumaan.

Urpilainen jaksaa vääntää, kääntää ja selittää

Urpilainen: Nova Groupin rahat vaikuttivat vaalitulokseen | Talous ja politiikka | YLE Uutiset | yle.fi

Taitaa SDPn puheenjohtaja Jutta Urpilaiselle istuminen oppositiossa olla edelleenkin kova ja osin loppuunkäsittelemätönkin asia; kaunaiseen ja ylimieliseen demarityyliin syylliset pitää aina etsiä oman navan ulkopuolelta.

Niin tai näin, on varmasti totta, että osa ihmisistä vaikuttuu vaalikampanjoista ja antaa niiden vaikuttaa äänestyspäätöksiinsä, mutta ihan vain omasta puolestani haluasin kertoa esim. Jutta Urpilaiselle, että viime eduskuntavaaleissa(kin) äänestin huolimatta mainoskampanjasta; äänestämäni puolueen kampanja oli lähinnä typerä, teennäinen ja epä-älyllinen (onkos muunlaisia vaalikampanjoita edes olemassa?…), mutta silti päädyin äänestämään tiettyä ehdokasta joka sattui olemaan tietyssä puolueessa – ja ihan vain siksi, että sattui välillä olemaan kiinnostunut omiinkin intressipiireihini kuuluvista asioista.

Mitä taannoisiin EU-parlamenttivaaleihin tulee, äänestin tyyppiä jonka blogia olin innostunut seuraamaan jo muutamia vuosia sitten, ja sen seurauksena havainnut tämän ajan tasalla eläväksi ihmiseksi –  ja jälleen; riippumatta ja huolimatta puolueesta.

Shared via AddThis

Valta vaihtuu Yhdysvalloissa

Barack Obama on valittu Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi, järjestyksessä 44:nneksi sellaiseksi. Ei voi kuin toivoa, että Obama tulisi selkein linjauksin muuttamaan maansa poliittista retoriikka- ja toimintakulttuuria pois George W. Bushin aiheuttamien tragikomedioiden tieltä.

Barack Obama tulee astumaan vaikeaan virkaan, eikä viisautta ja ripausta onnea voi hänelle sen menestyksekkääseen hoitamiseen liikaa toivoa.

Obaman kilpakumppani, John McCain, myönsi tappionsa vaalituloksen ratkettua harvinaisen selvästi ja epädramaattisesti. Vaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, heittivät ehdokkaat – puolin ja toisin – toistensa päälle milloin minkäkinlaista verbaalisäilää, mutta kansan ilmaistua tahtonsa, osoitti McCain esimerkillistä herrasmiesmäisyyttä kannattajilleen pitämässään puheessa.

McCain puhui vailla nöyristelyä tai falskia puhetta ”nöyryydestä”. Hän ei alentunut oman vaalikampanjan syyttelyyn hävityistä vaaleista, eikä kansalaisten syyttämiseen ”väärin äänestämisestä”. Oman häviön tunnustamisen jälkeen hän lähetti reilut onnentoivotukset voittaneelle osapuolelle ja kannustuksen sanat myöskin omille kannattajilleen, jotta hekin hyväksyisivät uuden päämiehen heidän kaikkien presidentiksi.

En voinut McCainin puhetta kuunnellessani olla ajattelematta erästä skandinaavista valtiota ja sen kunnallisvaaleja parisen viikkoa sitten. Vaalien hävinneet osapuolet etsivät syitä tappioihinsa milloin omista, milloin toisten vaalikampanjoista, ja jotkut jopa selittivät – ainakin epäsuorasti – kansan äänestäneen väärin.

Toki presidentinvaalit eroavat lähes kaikissa demokratioissa kunnallis- ja eduskuntavaaleista siten, että presidenttiä valittaessa loppumetreillä on vain kaksi ehdokastarjokasta. Jopa äsken mainitsemassani skandinaavisessa valtiossa viimeisimmän presidentinvaalin häviäjä käyttäytyi kuten totuuden hetkellä tulee käyttäytyä, mutta kuitenkin: John McCainin häviöpuhe oli korostelemattomassa vähäeleisyydessään – ellei sitten lopun ”nostatuksia” lasketa mukaan – elegantti, hyvällä tavalla tunteisiin vetoava ja ehdottomasti sympatiapisteitä keräävä.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

– J. K. Paasikivi

Viime talvena ennustin…

Kunnallisvaalit on käyty, ja lopputulos lienee kaikkien tiedossa. En malta olla julkaisematta viime talvena Vihreiden sivuilla käymääni keskustelua suuresti arvostamani huilutaiteilija Mikael Helasvuon kanssa; viimeisen kirjoitukseni viimeinen lause – no; ei tässä nyt vielä ihan ”hautajaisista” voida puhua, mutta…

Mielestäni on korrektia todeta, että en henkilökohtaisesti tunne Helasvuota, eikä Helasvuo tunne minua – tuskin edes tietää… En ole myöskään kysynyt lupaa tämän keskustelun julkaisemiseen.

Alkuperäinen löytyy seuraavasta osoitteesta: http://www.vihreat.fi/fi/node/2635#comment-21445

Pieni puheenvuoro

By Mikael Helasvuo (ei varmistettu) 13.02.2008

Seisovatko Vihreät ryhdikkäänä rintamana oikestohallituksen takana myös Stora-Ensoa koskevassa välikysymyksessä? Kuten asennoiduttiin sairaanhoitajien kriisin aikana? Surullista. Sitä ajatteli joskus naiivisti, että ehkä Vihrät (joka ei enää ole ”minun” puolueeni) pitäisivät aktiivista ja ideoivaa oppositiotoimeliaisuutta arvokkaampana kuin hallituksessa istumisen tuottamaa vallantuntoa.
Terveisin, nimimerkki Pettynyt, Mikael Helasvuo, Helsinki

…de sosialisti Helasvuo, je crois?…

By Petri Sainio (ei varmistettu) 14.02.2008
Mikael Helasvuo wrote:

Seisovatko Vihreät ryhdikkäänä rintamana oikestohallituksen takana myös Stora-Ensoa koskevassa välikysymyksessä?

Sinänsä en tajunnut kirjoituksesi pohjimmaisesta ”sanomasta” yhtään mitään, enkä sitä, mitä sillä halusitte sanoa, mutta mikähän siinäkin oikein on, että Suomessa edelleenkin termiin ”oikeistohallitus” sisältyy lähes automaattisesti negatiivinen arvolataus ”vasemmistohallituksen” edustaessa ”normaalia” järjestystä ja elämän menoa?

Mikä siinä sosialistisessa menossa on niin pirun kiehtovaa, että sen perään täällä aina haikaillaan? Jos nk. ”oikeistohallitus” sattuu jonkun tyhmyyden tekemään, niin ei se tarkoita sitä, että mahdollinen vaihtoehto (= nk. ”vasemmistohallitus”) tekisi yhtään sen vähempää tyhmyyksiä.

Huilutaiteilijana olette aivan erinomainen, mutta joskus sitä toivoisi, että muusikot pitäisivät suunsa kiinni asioista, joihin heillä ei ole muuta kuin spontaanin intohimoinen ja idealistinen suhde. Tosin näyttelijät ovat vielä pahempia; ovat tietävinään kaikesta kaiken, vaikka pohjimmiltaan vain opettelevat toisten kirjoittamia vuorosanoja ulkoa.

Huvittavaa, että näyttelijät olivat 70-luvulla lanseeraamassa yksipuoluediktatuuriin perustuvaa ”työväen” aatetta – siis he, jotka eivät olleet päivääkään tehneet ”työläis”-töitä ja muutenkin olivat individualisteja sosialismiin naamioidun isäkapinan takana.

Korjaus/huomautus

By Petri Sainio (ei varmistettu) 14.02.2008

Samassa artikkelissa – saatika sitten lauseessa – ei voi sekä sinutella, että teititellä; tarkoitukseni oli kylläkin teititellä Teitä, hyvä Mikael Helasvuo!

Pahoitteluni hölmön virheeni johdosta.

vastaus

By Mikael Helasvuo (ei varmistettu) 15.02.2008

Kiitos, Petri Sainio asiallisesta vastauksesta. Sinutellaan toki! Olet aivan oikeassa siinä, että ymmärrän asioita todella puutteellisesti, varsinkin kun seuraan politiikkaa kovin tunnepitoisesti ja ilman syvätietoa ja saatan esittää tällaisenkin lausahduksen aivan liian impulsiivisesti. Minä olen (ilmeisen erheellisesti) käsittänyt, että vihreyden politiikka on kovin kaukana nk. oikeistolaisia arvoja priorisoivasta talouspolitikasta. Olen varmasti jäänyt jälkeen viuhasti muuttuvista ajatustrendeistä, koska olen ajatellut, että nk. vasemmistolainen yhteisvastuun ideologia on myös nk. vihreitten näkemys yhteiskunnallisesta rinnakkaiselosta. Mutta, kuten lienet havainnut, kunnon keskustelukumppaniksi minusta ei näillä tiedoilla ole. Informaatiota otan kyllä mielelläni vastaan. Tarkennukseksi vielä: äänestäjänä olen aina ollut totaalisen sitoutumaton, hyppinyt vuosien ajan tuuliviirin lailla sinne tänne, viime vuosina aika uskollisesti juuri vihreissä.

Keskustelu jatkuu…

By Petri Sainio (ei varmistettu) 15.02.2008

Itse olen pitänyt vihreitä jo pidempään lähinnä ”ajattelevan ihmisen Kokoomuksena”, enkä osaa yhtyä niiden porvareiden näkemykseen, jotka näkevät vihreät lähinnä ”kommarihippeinä”.

Täytyy toki tunnustaa, että en itsekään ole mikään suuri politiikan tuntija – ”syyllistyn” minäkin ”mutu”-pohjalta syntyviin, ”intohimoisiin” heittoihin – mutta siitäkin huolimatta haluan vastustaa kritiikitöntä ja yksioikoista ”vasemmisto hyvä, oikeisto paha”-ajattelua, sillä kyseessähän on vain kekkoslovakialaisesta jäänteessä kansakunnan kollektiivisen itsesuojeluvaiston ilmentymänä Neuvostoliiton varjossa.

On totta, että vasemmistoa saamme kiittää monestakin asiasta maamme historiassa; on kaikkien etu, että työntekijöillä on omat järjestönsä, peruskoulutus (ja moni muukin koulutus) on ilmaista jne…- moni noista asioista perustuu sosialidemokraattisiin ihanteisiin – mutta tämän päivän maailmassa vasemmisto edustaa usein tulppaa ihmisen toimeliaan innon latistajana, ja vaikka ”yhteisvastuun ideologia”(hyvä Mikael; hyvä, että kirjoituksessasi oli tuon ilmaisun edellä ”nk.”!…) onkin mitä kaunein asia, on minulla ainakin vaikeuksia ”kantaa vastuuta” sellaistenkin ihmisten elämästä, jotka eivät edes itse halua siitä vastuuta kantaa.

Minua kismittää ihan oikeasti se, että käytännössä sosiaalihuolto tässä maassa tarkoittaa usein sitä, että yhteiskunta auttaa ”Jeppeä” pysymään kiinni pullon syrjässä.

Vasemmiston synniksi pitää laskea myös se, että aina yksinvaltaan päästyään on seurauksena luokkayhteiskunta, salaiset poliisit, keskitysleirit, sananvapauden rajoitukset, sensuuri ja yhteiskunnan täydellinen jäätyminen. Sama koskee tietysti äärioikeistoakin.

Itsekin olen äänestämisessäni usein melkoinen tuuliviiri. Hävettää tunnustaa, mutta puolueista Kokoomus on ehkä useimmin ollut listalla – siitäkin huolimatta, että sen riveistä löytyy sekä ritvasantavuorien kaltaisia menneisyyden dinosauruksia, että julkisuudesta tuttuja, tyhmiä bilebimboja – mutta mitä muutakaan puoluetta lievästi porvarillisuuteen kallellaan oleva kaupunkilainen voisi tässä maassa äänestää? En todellakaan kiistä sitä, että enemmistö julki-kokoomuslaisista – sekä puolueessa, että sen ulkopuolella – on melko typerää porukkaa; yksinkertaista ja mustavalkoisesti ajattelevaa, tekosuvaitsevaista käkimassaa.

Kukaan järkevä ihminen tuskin kiistää esim. sitä, että Claes Andersson on ollut ehkä kulttuuriministerinä yksi maamme pätevimmistä ministereistä.

Minusta ”yhteisvastuu” on hieman samanlainen illuusio kuin ”monikulttuurisuus”; monikulttuurisuus vaikuttaa usein samalta kuin ”ei mitään kulttuuria”. Yhteisvastuussakaan ei viimekädessä kukaan ole vastuussa mistään.

Eniten minua suomalaisessa vasemmistossa kiukuttaa kuitenkin demareiden ylimielisyys ja pitkän valta-aseman tuoma vieraantuminen ympäröivästä todellisuudesta. SDPn tappio viime vaaleissa ei ollut sikälikään ihme, että puolue on täydellisesti vieraantunut traditionaalisesta peruskannattajastaan, ”raksojen miehestä”; tuo ”raksojen mies” tykkää viinasta, tupakasta ja pornostakin, eikä tykkää maahanmuuttajista, eli edustaa kaikkea sitä, mitä SDP ei ainakaan julkisuuskuvansa kautta edusta.

Jos demarit nyt valitsevat vielä naisenkin uudeksi puheenjohtajakseen, voi puolue valmistautua omiin hautajaisiinsa…

Kommunismi

Kommunismi ei ole koskaan ollut toimiva järjestelmä, eikä se sitä tule koskaan olemaankaan – ai miten niin?

No; tämä asia on nopeasti käsitelty. Oletteko lainanneet kirjastosta esim. CD-levyjä? Oletteko nähneet kaupungilla nk. ”city-pyöriä”?  Minkälaisessa kunnossa ne levyt ja pyörät yleensä ovat – miten ”kaikkien yhteistä” omaisuutta kohdellaan?

Se kommunismista.