Henrik Ibsen: Peer Gynt – arvio Ryhmäteatterin ensi-illasta 3.2.2017

Kuulun siihen sivistymättömään kansanosaan, joka ei aiemmin ole nähnyt – kuten ei lukenutkaan – Peer Gyntiä, joten menin Ryhmäteatterin esitykseen avoimin mielin ilman ennakko-odotuksia, vaikkakin kera itselleni ominaisen ripauksen klassikkokarsastusta.

Hyvä, että menin.

Ryhmäteatterin Gynt oli hyvä muistutus siitä, että vaikuttavaan ja ihmistä sisältä koskettavaan näyttämötaideteokseen ei vaadita ihmeitä. Hyvä teksti, erinomaiset näyttelijät ja näkemyksellinen ohjaus – siinä se!

Santtu Karvosen rooli Peer Gyntinä on huikea suoritus sekä fyysisenä näyttelijätyönä että eläytymisenä paikkaansa maailmassa etsivänä räpiköijänä ja kipuilijana, joka harvoina onnistumisenkin hetkinään on lopultakin säälittävä luuseri elämän raadollisella pelikentällä; mies, joka pettää muita ja jota petetään, mutta joka lopulta on itse itsensä pahin vihollinen.

Karvosen näyttelijätyön psyykkiseltä venymisellä ei ole rajoja.

Mitä tulee Minna Suurosen moniin rooleihin tässä näytelmässä, niin kerta kerran jälkeen mieleni on hänet lavalla nähtyään vallannut yhä voimallisemmin ajatus, että siinäpä yksi kaikkien aikojen suurimmista luonneroolien tekijöistä – koko maailmassa.

Suuronen kuuluu niiden harvojen ja valittujen näyttelijöiden joukkoon, jotka voivat tappaa kanssakokijansa seisomalla lavalla sanomatta sanaakaan, tai naulita katsojan ristille nopealla vilkaisulla ja parilla jähmettävällä sanalla. Tai liikuttaa sisälle jumiutuneita tunteita äänenvärin ja pikkurillin heilautuksen vähäeleisen intiimillä kontrapunktilla.

Mikä tärkeintä, Minna Suuronen on todellinen artikulaatiovirtuoosi.

Olen yleensä suhtautunut penseähkön viileästi runomuotoisen kielen käyttöön teatterissa, mutta tällä kertaa kieli rokkasi kuin se kuuluisa hirvi, ja Juha Kukkosen sovitus Otto Mannisen suomentamasta Henrik Ibsenin alkuperäistekstistä nykykielisine lisäyksineen ja viittauksineen meidän aikamme maailmaan ja sen asioihin sulautuvat kokonaisuuteen kuin kerma pastakastikkeeseen.

Dramaturginen jännite pysyy yllä läpi koko näytelmän. Ainoastaan ensimmäisen puoliskon puolenvälin jälkeen oli aavistuksenomainen tunne lievästä paikallaan polkemisesta, mutta aistimuksesta otettiin nopeasti niskalenkki ja väliajalle lähdettiin Peerin äidin kuoleman näyttämöinnistä liikuttuneina ja vaikuttuneina.

Joku saattaisi kritisoida esityksen melko runsasta auditiivista maisemointia, mutta Max Richterin sävelittämä ambientkellunta toimi sekä katsojaa sopivasti teoksen reaalitapahtumista vieraannuttavana ja siten tarkkanäköisyyttää lisäävänä että Peerin sisäistä autiutta syventävänä elementtinä.

Lavastus toimi hienosti eri suuntiin heijastuneilla viitteillä pelaten ja siten antaen katsojan täyttää mahdolliset kysymysmerkit omilla peloillaan, kaunoillaan ja traumoillaan, ympäröivillä reaali- ja valemaailmoilla.

Hahmona Peer Gynt on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin aikoihin. Yhtymäkohdat erään teollisuusvaltion uuteen presidenttiin eivät suinkaan ole ainoa mieleen tuleva assosiaatio, vaan jokainen meistä tuntenee varmastikin jonkun Peerin kaltaisen lajitoverin, vai asuuko meissä kaikissa kovan paikan tullen pieni Peer – ihminen, joka haluaa selittää asiat aina ja kaikissa tilanteissa oman itsensä kannalta parhain päin. Noita teemoja on hyvä mennä Ryhmiksen näyttämön äärelle miettimään.

Iso kiitos koko tiimille ja kaikille näytelmässä osallisina olleille. Näyttämötaide on arvokas asia.

___________________________

Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

Aforismeja, ajatelmia & mietelauseita

Ollako rehellinen vai voidako huonosti, siinä pulma.

Tänään takaisku tuntuu, huomenna puhuu. Kuuntele ja kasva.

Luetusta jälki, yksittäisistä kirjoista ei mitään. Sanamerten syvyyksissä humanismin alku ja loppu.

Aatteellisuus tappaa aatteiden ytimen, täydellisyyden ihanne vääristää hyvät tarkoitusperät betonisiksi dogmeiksi. Elonkorjaaja viimeistelee.

Kypsyyden korkein aste on mädäntyminen.

Läpijäätynyt puu halkeaa pehmeää helpommin. Niin ihminenkin.

Juridinen parisuhdesopimus: vähemmistöiksi tituleeraamillammekin oltava oikeus lyödä päätä seinään – virallistutetusti.

Menestyvän miehen takana armada osingoille pyrkiviä naisia, menestyvän naisen takana legioona sabotointihaluisia miehiä.

Kehityskeskustelu: unissakävelijä takaperinkävelee syöttötuoliinsa.

Yksimielisyyteen pakottaminen johtaa yhtä hyvään lopputulokseen kuin keltataudin lääkitseminen valkaisevalla ihovoiteella.

Poistaa peilit huoneista. Etsii vihattavaa, syyllistä. Yrittää vaientaa apua huutavan loukatun lapsen.

Eväinään tietämättömyydestä kumpuavat ennakkoluulot sekä niistä sikiävä asenteellisuus, suuntaa sivistyneistö piknikille oman mukavuus- ja vahvuusalueensa ulkopuoliseen metsään. Kompassina oma kupla selkeine karttasovelluksineen.

Isku, paniikki, putoaminen. Hiljaisuus, virkoaminen, valonpilkahdus – majakka. Nousu, hyväksyntä, selviytyminen – päämäärä. Kasvu.

Ole sitä millaiseksi et halua lapsesi tulevan.

Kohtuullisella päivittäisstressiannoksella majakka pysyy näkyvissä, liiallisella vauhkoonnuttaa kompassin pannen purjeet lepattamaan hallitsemattomasti.

Kipeimmät haavat elein ja ilmein komentaen, vaikenemalla puhuen.

Nauti matkasta Onnelaan, sillä perillä odottaa happikato – kultainen umpihäkki.

Joko tulet sellaiseksi mitä he eivät olleet tai tuhoudut.

Opetan ymmärtääkseni, oppiakseni. Selitän toiselle, itselleni.

Pelon ja niskaan hengittävän häpeän voittaminen. Sinuuntumisen alkupiste.

Tartu hetkeen, jotta se voisi tarttua sinuun – loppuelämäksesi.

Arimmilla kipupisteillä terävin näkö, virittynein tuntoaisti, herkimmät korvat.

Älykkyys tarjoaa valmiita vastauksia, viisaus kylvää siemeniä.

Katson ikkunasta ulos. Valitsen jalkineet.

Keho haurastuu, ymmärrys valpastuu. Etupihan väriloisto haalistuu, takapihan multa muhevoituu. Tuoksut sakenevat, varjojen ääriviivat pehmenevät. Rajallisuus puhuu.

Järjen on helppo hyväksyä mikä tahansa väistämätön, lopullinen. Emootio seuraa valovuosien päässä perässä.

Vaikka saisit ikimetsän paksuimman puun kaadettua, on maassa kiemurtelevalla juuristolla valta ja voima kampata sinut maahan sylkemään suustasi multaa ja sammalta, verta ja hampaita.

Pysähtynyt aika, kristallisoitunut hetki; ajaton, ikuinen – valoakin nopeampi.

Ikävä on rakkauden kunniavieras.

Odotamme taivaankannen kirkastavaa salamaa, vaikka niistä rajuinkin katoaa rytinän jälkeen jättäen loittonevaan horisonttiin unohduksen haalean muiston. Tasainen valo lämmittää syvimmänkin meren.

Rakkaus on peilisali, jonka keskiössä seisot toiveinesi ja pelkoinesi unelmiesi ja painajaistesi ristikuulusteltavana. Kaikkien monistuneiden hahmojen joukosta yrittää sinua lukeva sielu löytää kasvualustaa luottamukselle; pientä maapalstaa, johon kylvettyä siementä voisi kastella rukoillen, ettei myrskyinen hallayö tuhoa itävää tainta.

Kiinan kommunistinen puolue myönsi Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon Zhu Yufulle

Petri Sainio PKYP

HELSINKI  Helsingin Sanomien (11.2.2012, s.B1) mukaan Kiinan kommunistinen puolue on myöntänyt arvostetun Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon kirjailija Zhu Yufulle tämän kirjoittaman On aika runon johdosta. Palkinnon arvo on seitsemän vuotta valtiollista ylläpitoa ja valtava julkisuus ja kuuluisuus länsimaissa.

Vankilatuomio-kirjallisuuspalkintoa pidetään kiinalaisten kansallisena versiona Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Kummatkin palkinnot – siis Vankilatuomio ja Nobel – takaavat saajilleen hetkellisen maailmanmaineen, mutta erojakin on; siinä missä Nobel-komitea jakaa kirjallisuuspalkintonsa vain kerran vuodessa, saattaa Kiinan kommunistinen puolue jakaa omia Vankilatuomio-palkintojaan useampiakin kertoja vuodessa.

Myös palkinnon suuruuden suhteen on eroja. Siinä missä Nobel-palkinto on vakiintunut noin miljoonaan (€ 1 000 000) euroon, voi kiinalainen Vankilatuomio-palkinto vaihdella suurestikin kirjailijan taiteellisten ansioiden perusteella. Zhu Yufun saama seitsemän vuoden valtiollinen täysihoito edustaa Vankilatuomioiden alempaa keskikastia. Yleensä palkitut kirjailijat saavat 9-11 vuotta valtiollista huolenpitoa.

Kirjallisuuspiirit ympäri maailman ylistävät Kiinan hallitusta ja sille kuuliaista kommunistista puoluetta niiden kulttuuria tukevasta politiikasta, ja monet länsimaat ovatkin ajatelleet ottaa oppia kiinalaisista kirjallisuusmarkkinointitekniikoista, sillä huonompikin kirjailija muuttuu paljon mediaseksikkäämmäksi saadessaan teostensa perusteella Vankilatuomio-palkinnon. Monet ovat Nobel-palkinnonkin kohdalla tuoneet julki ihmetyksensä joidenkin sen saaneiden kirjailijoiden todellisten kirjallisten ansioiden laadusta, ja samaa sopii ihmetellä joidenkin kiinalaispalkittujenkin kohdalla.

Voidaankin ajatella, että Kiinan kommunistinen puolue haluaa inhimillisyyteen vedoten tukea huonompiakin kirjailijoita ja runoilijoita myöntämällä joskus näillekin tavoitellun Vankilatuomio-palkinnon.

Zhu Yufun palkittu ”On aika”-runo herätti vilkasta keskustelua Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin toimituksessa, ja päätoimittaja Petri Sainio totesikin sen kelpaavan korkeintaan huonoksi ja vanhakantaiseksi vaalimainokseksi jollekin Keskustan ja Perussuomalaisten välimaastoon sijoittuvalle vasemmistoromanttisnostalgiselle puolueelle.

ON AIKA

On aika, kiinalaiset, on aika!
Aukio kuuluu kaikille
Omilla jaloillasi
On aika suunnata aukiolle ja
valita.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Laulu kuuluu kaikille
Omalla kurkullasi
On aika laulaa laulu sydämestäsi.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Kiina kuuluu kaikille
Omasta tahdostasi
On aika valita millainen Kiinan
tulee olla.

ZHU YUFU

Dostojevskin ”Idiootti” – 142 vuotias nykytaideteos?

Suomen Kansallisteatterissa on vähän aikaa sitten saanut ensi-iltansa Janne Reinikaisen ohjaama näytelmäsovitus Fjodor Dostojevskin (11/11/1821 – 28/01/1881) romaaniklassikosta Idiootti (ensimmäinen julkaisu venäjän kielellä 1868).

Eilen rautatieasemalle kävellessäni sattui Kansallisteatterin ulkoilmoitustaulujen kohdalla oman kävelynsä hetkeksi keskeyttämään hieman kypsemmässä iässä oleva, hyvin vetreäkuntoisen oloinen pariskunta. Mies katsahti ilmoitustaulua happamin ilmein, ja hetken kuluttua kuului jo omassa päässäni legendaariseksi muodostunut lause

”Idiootti…taas joku nykytaidejuttu…”

Tämän jälkeen pariskunta poistui paikalta yrmeästi mutisten.

Niinpä; kaikista painavin taide on sen syntyvuosisadasta/-tuhannesta riippumatta aina ajankohtaista iättömässä ja ajattomassa yleisinhimillisessä todistusvoimassaan, ja näin ollen siis aikakaudesta riippumatta nykytaidetta, eli meidänkin ajassamme puhuttelevaa ja sitä koskevaa informaatiota.

Paras komiikka syntyy usein tahattomasti arkisista tilanteista nousten.

Terveisiä Helvetistä!

Helsingin Musiikkimessut 2009 Pasilan Messuhallissa oli selkeästi huonosti suunniteltu, organisoitu ja järjestetty tapahtuma. Järjestelytoimikunnalle sellaisia terveisiä, että järjen käyttö ei Suomessakaan ole käsittääkseni virallisesti kiellettyä – ainakaan vielä, vaikka muillakin elämänalueilla merkit viittaavat usein päinvastaiseen.

Varsinainen musiikkimessualue ei ollut mikään järisyttävän suuri – vain murto-osa samanaikaisten Kirjamessujen käytössä olleesta tilasta – alue, mutta tälle tontille oli katsottu tarpeelliseksi kasata kaikki maailman meteli. Satunnaisen messuvierailijan saavuttua alueelle saattoi nauttia baarijakkaraltareväistynoloisen hammondistin tämmäämisen, yhdessä kojussa melskaavan ämyröidyn ”akustisen” poppoon, ämyröidyn trubaduurin ja isolla päälavalla melskaavan rokki-/poppipumpun desibelikylläisen kohkaamisen muodostamasta äänimaisemasta, ja lisämausteen soppaan toivat lähes kaikista kojuista raikuneet tallennemusiikkimelut kera ”pirteiden” juontajien. Kenen vastuulla näin amatöörimäinen järjestely on?

En tiedä kuinka asiat on hoidettu suurilla kansainvälisillä musiikkimessuilla esim. Saksassa ja Yhdysvalloissa, mutta ensi vuotta silmälläpitäen järjestäjien tulisi erottaa sähkömusiikki ja akustinen/klassinen musiikki omille alueillensa – ei siksi, että pitäisin jompaakumpaa arvokkaampana tai arvottomampana, vaan siksi, että näin kaikista asioista saisi varmasti enemmän irti ilman sitä ongelmaa, että sähköinen musiikki automaattisesti dominoi tilaa. Oli aika epätoivoista testailla esim. Liikasten kitaraverstaan valmisteita, kun paikoitellen omasta soittamisesta ei kuulunut y h t ä ä n m i t ä ä n!… Asian hyvä puoli oli tietysti se, että ei tarvinnut ottaa paineita mahdollisista kuulijoista…

Uskoisin myös yleisöpohjan laajenevan jos sähköinen ja ei-sähköinen erotettaisiin omiin osastoihinsa; nyt pääpaino on rock-/popmusiikissa soitinvalmistajineen ja muine toimijoineen, eikä klasaripuolen harrastajille ja ammattilaisille ole messuilla juuri mitään tarjottavaa – ainakaan sellaista, minkä vuoksi kannattaisi maksaa se €13 sisäänpääsymaksu – vaikka laaja musiikkioppilaitos- ja orkesteriverkosto takaa sen, että myös akustisten soittimien ja niiden oheistuotteiden kauppa on liiketaloudellisestikin varsin merkittävää bisnestä. Kirjamessujen puolella F-Musiikilla oli yksi nuottimyymäläkoju, mutta Musiikkimessujen puolella ei ollut yhtään nuottikustantamon/-kaupan edustajaa. Aika uskomatonta sinänsä, eikä taloudellisesti epävarma aika tässä tapauksessa kelpaa selitykseksi, sillä tämän alan bisnekseen lamat ja taantumat harvemmin kovin voimakkaasti iskevät.

Ymmärrän ja hyväksyn sen, että tämänkaltaiset messutapahtumat ovat ensisijaisesti markkinointitilaisuuksia, mutta pääsylipun ostava vieras haluasi rahojensa vastineeksi muutakin kuin mahdollisuutta katsastaa mistä tahansa soitinkaupasta löytyviä tuotteita.
Toisaalta sunnuntai-iltapäivä nyt ei liene edellisen suhteen paras mahdollinen vierailuajankohta; kuten messuesitteestä voi havaita, oli aikaisempina päivinä tarjolla ihan mielekästäkin ohjelmaa.

Radiosoittolistapoppiartistien raahaamista näihin karkeloihin en ihan ymmärrä, sillä näiden kuluttajat harvemmin kantavat merkittäviä rahasummia soitinkauppoihin – toisin kuin vaikkapa raskaamman rockin harrastajat (jos nyt esitän asian populaarimusiikkinäkökulmasta). Noilla saadaan ehkä messupääsylipun ostajia lisää, mutta näytteilleasettajien kannalta heistä ei liene suurtakaan hyötyä.

Yhdet isot vuosittaiset musiikkimessut voisivat olla Helsingissäkin ihan virkistävä ja alan ihmisiä kokoava tapahtuma, mutta asia vaatisi paljon paremman ja selkeämmin profiloidun toteutuksen.

KIRJAMESSUT 2009

Koska Musiikkimessuille oikeuttavalla lipulla pääsi myös Kirjamessuille, kävin toki sielläkin. Vuosi sitten vierailin vartavasten Kirjamessuilla, ja tänä vuonna saattoi havaita kaiken pysyneen varsin ennallaan. Yllättäen kirjojenkin parissa törmäsin melusaasteongelmaan; erilaisia haastatteluja ja keskusteluja oli monissa ”kojuissa” samanaikaisesti, ja mikrofonien käytöstä huolimatta – tai niiden takia…- puhujat saattoivat ajoittain peittää toinen toisiaan, eikä yleisömeren aiheuttama yleinen kohina ainakaan parantanut asiaa.

Anekdoottina mainittakoot, että Juba Tuomola (Viivin ja Wagnerin isä) oli haastateltavana tismalleen samalla isolla lavalla kuin viime vuonnakin – olikohan hän poistunut tässä välissä paikalta ollenkaan?…

Koko messutripin parasta antia oli kuitenkin professori Matti Klingen haastattelu. Sivistyneen ja viisaan kosmopoliitin jutusteluja on antoisaa kuunnella näinä karuina aikoina, joina mediatilan täyttävät suurimmilta osin jonninjoutavat julkkikset, pyrkyrit ja muut turhat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista sanottavaa – saatika, että olisivat koskaan mitään ajatelleetkaan. En aina ole professori Klingen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta on lähes ylellistä kuunnella ihmistä, joka ei yritä väkisin miellyttää, olla hauska tai kosiskella kenenkään suosiota. Se on sitä kuulijan todellista arvostamista.

Vaikka tämän bloggauksen otsikko olikin terveisiä Helvetistä, niin Matti Klinge jääkööt mieleen viheriöivänä keitaana keskellä Helvettiä…