Tehdään nyt heti kättelyssä selväksi, että tämä blogaaja on sekä suuri kuva- että nykytaiteen ystävä. Tehdään myös selväksi, että lukemanne blogaaja on poliittisesti melko sitoutumaton ja avarakatseinen henkilö.
Suoranaisesti en vastusta mitään puoluetta, enkä muuten kannatakaan. Muistaakseni olen äänestänyt erinäisissä vaaleissa niin vihreiden, ärkoopeen, kokoomuksen kuin jopa vasemmistoliitonkin ehdokkaita.
Lisäksi olen sitä mieltä, että blogaajan kuin blogaajan tulisi tietää kirjoittamastaan asiasta edes jotain. En tiedä kirjoittamastani asiasta tällä(kään) kertaa juuri mitään. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että en ole juurikaan vaivautunut seuraamaan nykytaidemuseoketju Guggenheimin ympärillä vellovaa keskustelua sen yrittäessä saada toimitilansa Helsinkiin.
Mutta ihmetteleminen lienee edelleenkin sallittua ilman virallista lupaa.
Toistaiseksi Guggenheim-nykytaidemuseohanke on kuopattu, ja iloitsen asiasta suuresti. Mitä järkeä olisi rakennuttaa kulttuurivihamielisen maan pääkaupunkiin uusi nykytaidemuseo jo olemassa olevan Kiasman lisäksi? Uskovatko hankkeen takana olevat tahot ihan aidosti, että maailman kansat ryntäisivät Helsinkiin ihmettelemään Guggenheimin antimia sankoin joukoin?
Miksi Suomen kolmanneksi kulttuurivihamielisin puolue, Kansallinen Kokoomus, on ollut Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen johdolla niin innokkaasti ajamassa Guggenheimin asiaa!? Kunnon peruskokoomuslainenhan vihaa julkisesti rahoitettua taidetta, ja nk. nykytaide on arvokonservatiivikokoomuslaisen silmissä ja korvissa kauheaa aistisaastetta ja -kidutusta.
Onko Kokoomukselle (muistutan; olen äänestänyt ko. puoluetta useammissakin vaaleissa) luvattu jotain suunnattoman valtavaa etua McDonald’sin Guggenheimin kannattamisesta?
Täytyy olla todella tyhmä, jos uskoo Guggenheimin olevan Helsingissä hyvän bisneksen. Tietysti voidaan spekuloida, että muutama lisäjapanilainen ja -kiinalainen turisti saattaisi putkahtaa Helsinkiin Guggenheimia ihmettelemään, mutta se ei saa asiaa vielä mitenkään kannattavaksi. Kokoomuksen ja Guggenheimin suhteessa joku asia haisee todella pahasti ja todella pahalle.
Omituista on myös se, että rakennus itsessään tuntuu olevan itseisarvo. En ole huomannut esim. Jussi Pajusen hekumoivan kieli pitkänä kaikkien mahdollisten nykytaidestarojen töiden saapumista Helsinkiin – osanneeko edes nimetä yhtään nykytaiteilijaa?…
Pahoittelen tämän postauksen muodossa varastamaani aikaanne.
Petrin sekametelibasaari 
Kysymys sattumasta ja tarkoituksesta lienee inhimillisen toiminnan ja siten myös kulttuurin rakentumisen ja ymmärtämisen salassa pysyvää ydintä. Mikä virike johtaa mihinkin – tai mistä virikkeet tulevat ja miksi jäävät jossain elämään tietoisesti tai tiedostamatta muuttuakseen tapahtumiksi ja seurauksiksi? Siinäpä mielestäni ydinkysymyksiä Guggenheim-Helsinki –hankkeeseenkin liittyen, vaikka en minäkään, blogikirjoittajan sanojen mukaisesti, asiasta oikeasti juuri mitään tiedä.
Guggenheimia on pidetty (lainaus Guggenheim-selvityksestä) “koko Suomelle tärkeänä hankkeena, joka lisäisi taiteen, arkkitehtuurin ja kulttuurin tuntemusta ja arvostusta”. Kulttuurin käsitekartta rakentuu sekä diakronisesti että synkronisesti. Sen keskeiset piirteet hahmottuvat jo kulttuurin käsitteen esimoderneissa merkityksissä. Antiikin ajan merkityksissään kulttuurin käsite viittasi konkreettisen elämismaailmallisen maailmasuhteen prosesseihin ja sen tuloksiin. Myöhemmin se kehittyi tarkoittamaan henkistä kasvua ja sen erityisempiä muotoja tai tuloksia, mikä toi jännitteisyyttä alkuperäiseen merkitysalaan nähden. Nykyisin kulttuuriin sijoitetuille varoille halutaan jälleen entistä enemmän konkreettista vastinetta ja taloudelliselle panokselle on saatava maksimaalinen hyöty – kaikki on voitava mitata ja tilastoida, mutta rahan ja taiteen liitto on vaikea.
Kulttuuri on paikan ottamista, mutta myös sen jatkuvaa positionaalista vaihtamista sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti motivoituvan itseilmaisu- ja luovuuskapasiteetin käytön myötä. Se on myös erilaisia tapoja koettaa hallita näihin itseilmaisuihin liittyviä käytännön toimia, eli tuottaa politiikkaa yhteisöllisen toiminnan hallintana. Paikkaa ja toimintaansa Guggenheim-hankkeessa ovat tainneet vaihtaa ainakin Vihreiden ryhmä, jonka “kostotoimenpiteistä” on voinut lukea viime päivinä. Onko vastustajan paikan ottaminen Guggenheim-hankkeessa sitten ahdasmielisyyttä, vanhakantaisuutta, populistista ja helppoa? Ehkä, mutta kokonaisuudessaan hanke oli mielestäni huonosti valmisteltu ja vielä huonommin viestitty. Suomen G-pisteen etsiminen ei ole ollut helppoa seurattavaa viestinnän näkökulmasta.
Pelkkä kulttuurin merkityksistä käytävän keskustelun ylläpitäminen ei voi olla sen enempää kulttuuripolitiikan kuin kulttuurin politiikankaan koko tehtävä, vaikka tärkeä onkin. Siinä mielessä katsottuna Guggenheim-keskustelu on ollut terävöittävää ja konkreettista, mutta samalla jotenkin turhaa. Keskustelulla voi parhaimmillaankin hankkia uudistajan leiman tai roolin hallintopoliittisessa todellisuudessa, jossa annettujen politiikkaparametrien mukaan toimivan hallinnoijan ja muualla luotujen ehtojen mukaan toimivan tehostajan roolit ovat edelleen ylivoimaisesti käytetyimmät. Tavoitteen tulee kuitenkin nyt olla yhdistäjän rooli. Kuka ottaa yhdistäjän roolin Helsingin museotilanteesta? Helsingin kaupunginmuseo jatkaa toimintaansa pahentuneissa tilaongelmissa ja Meilahden toimitila on tuomittu purettavaksi. Ja siihen sisältöön näyttelyissä ei ole vielä edes tässä keskustelussa päästy…
Yhdistäjän roolissa hallinnallinen toimija kykenee tekemään uudistajan ehdottamista pohjustuksista ja toteuttamisvaihtoehdoista myös toteuttamiskelpoisia. Olen blogikirjoittajan kanssa samaa mieltä, että Guggenheim ei Helsingissä olisi voinut olla menestyvä, toteuttamiskelpoinen, oikea bisnes. Siitä hyvä osoitus on se, että Guggenheim-keskustelun aikana on keskusteltu pääsääntöisesti aivan muusta kuin taiteesta ja sen antimista; keskusteluissa on puhuttu matkailusta, arkkitehtuurista, visuaalisen kulttuurin lukutaidosta, kytköksistä… Yksilölliset kiinnostuksen kohteet, ne tärkeät tarkoitukset, kenties luvatut arvoasemat ja muut mahdolliset bonukset, eivät saisi ohittaa taloudellista, eettistä, laillista ja filantrooppista vastuuta.
Toivon, että Helsingin kaupungin taidekeskustelu jatkuu – taiteesta ja todellisten, jo olemassa olevien museoiden toiminnasta sekä tietenkin uusien taiderakennusten ja –verkostojen luomisesta.