Lauantain Helsingin Sanomissa (10.1.) ollutta, Jaakko Lyytisen kirjoittamaa artikkelia tutkija-kirjailija Jari Ehrnroothin ajatuksista otsikolla Havaintoja nollatilasta, on allekirjoittaneenkin lärvikirjaseinällä jaettu sen verran paljon kera ihastuneiden kommenttien, että oli pakko lukea artikkeli uudestaan ja selvittää, oliko se todella niin päätön kuin ensilukemalla tuntui.
Toisella lukemisella se tuntui ensikosketustakin päättömämmältä.
Jos olisi aikaa ja voimia, voisi paloitella jutun auki kappale kappaleelta, mutta nyt heitän vain oman pinnallisen yleispikarykäisyni kirjoituksen herättämistä kysymyksistä.
Jari Ehrnroothin irralliset ajatukset ovat paikoin sinällään ja itsellisinä iskulausefragmentteina hyviä ja viisaitakin, mutta ajatuksellisen logiikan sisäinen dialogi suhteessa kokonaisuuteen tuntuu välillä olevan täysin hukassa.
Ehrnroothin perusväittämä ”hyvinvointiaate on onttouden oire” osuu osin oikeaan, ja itsekin olen jo ajat sitten väsynyt hyvinvointivaltioliturgiaan ja sen vain vaivoin piilotettuun arvoväittämään, että elämässä on kaikki hyvin, kun elämässä on – ”kaikki hyvin”.
Ei tietenkään ole.
Mutta artikkelin kokonaan luettuaan jään miettimään, että mitä Jari haluaa – tietääkö hän sitä itsekään?
Tuntuu haluavan ainakin ”aatteita”, eli keittiöpsykologisesti tulkittuna ”vahvaa isää”. Toisaalta hän ilmoittaa vastustavansa dogmaattisuutta.
Haluaako hän taas jotain massoille suunnattuja ideologioita, jotka lupaavat Kuun taivaalta, uuden uljaan maailman sekä uhrauksientäyteisiä teitä kohden Paratiisia, mutta jotka johtavat vain salaisen poliisin kuulustelukeskuksiin, vankileireihin, sensuuriin, urkintaan ja mielivaltaan?
Tuskin sentään, mutta ihmiskunnan historia on jo lukemattomia kertoja osoittanut sen, että lopulta ihminen pilaa parhaimmankin aatteen.
Ehrnrooth on tyypillinen keski-ikäinen, hyvinvointikakkavahinkokriisistä kärsivä nostalgikkomies. Ennen kaikki oli paremmin ja muuttuva maailma pelottaa, joten siksi pitää päästä taas the Rolling Stonesin konserttiin, noin kuvainnollisesti ainakin.
Hesarin jutusta on helppo päätellä, että Jari Ehrnrooth on aina ollut suuri totuuden ja maailmankuvaa selkiyttävien vastausten etsijä, ja yhtä helppoa on huomata, että aina hän on joutunut pettymään, tullut petetyksi.
Tulee myös esille, että Ehrnrooth – ihan kirjaimellisestikin – juoksee omaa itseään pakoon.
Häntä ei myöskään kiinnosta se, että onko Jumala oikeasti olemassa vaiko ei, vaan häntä kiinnostaa se, että onko ihminen Jumalan vai Jumala ihmisen.
Siis niinku. Joku.
Se, että Ehrnroothin viittaamina menneinä aikoina yleinen retoriikka on ollut hänen nykyisiä arvojaan (?) myötäilevää, ei suinkaan tarkoita sitä, että silloin olisi toimittu niiden välitettyjen arvojen mukaisesti. Yleensä päinvastoin; siitä puhe, mistä puute.
On hämmästyttävää, että noinkin älykäs mies voi olla niin pirun naiivi ja henkisesti sokea.
On varsin paradoksaalista, että Ehrnrooth puhuu kriittisesti ”minäkeskeisestä ajastamme”, mutta samalla tuntuu kuitenkin pyörivän huomattavan runsaasti oman napansa ja sen aiheuttaman totuusretkeilykiiman vaikutuksen alaisena.
Hämäräksi jää myös Ehrnroothin valitus henkisyyden puutteesta ajassamme – eihän tässä tarvitse kuin selata omaa Facebook- tai Twitter-seinäänsä huomatakseen, että henkisyysvyörytys on massiivista; toinen toistaan ihanampia ja valaistuneempia meemejä Todellisesta ja Syvähenkisestä Elämästä pukkaa siihen tahtiin, ettei ”En halua nähdä tätä – näet vähemmän tämänkaltaisia julkaisuja”-valiketta edes kerkiä klikata uuden elämänviisauden jo hyökätessä kimppuun.
Asia erikseen onkin, mitä tekemistä tällä kiiltokuvahenkisyydellä on minkään asian kanssa, ja varsinkaan – henkisyyden.
Mitähän Jari Ehrnrooth ajattelee nyt esittämistään ajatuksista 10 vuoden kuluttua?
///////////////////////////////////////
Lisäys 18.1.2015:
Kirjailija Tommi Melender oli myös lukenut tässä referoidun Hesarin artikkelin, sekä sen lisäksi itse kirjan, Jari Ehrnroothin kirjoittaman teoksen Toivon tarkoitus. Noista molemmista Melender kirjoittaa blogissaan Antiaikalainen – kannattaa lukea:
http://antiaikalainen.blogspot.fi/2015/01/ihmiskuntafilosofiaa-kielimuurin-takaa.html
Lisäys 20.1.2015:
Myös toimittaja ja someaktiivi Tuomas Enbuske on käynyt Ehrnroothin virittämillä apajilla:
http://www.apu.fi/artikkeli/tuomas-enbuske-ala-etsi-onnea-tyhma-pakana
Petrin sekametelibasaari 
Sun kommentti Jari E:n jutusta oli niin hyvä ja sekava, että en edes halua lukea po. Hesarin juttua. Säästin aikaa, kiitos.
No kiitos, kiitos, mutta kyllähän tuo mun kirjoitus muistuttaa puberteettista yleisönosastokirjoitusta, mutta oli vaan ihan pakko pistää joku kommentti, kun Facessa tuota artikkelia niin massiivisesti jaettiin.📝📢📡🔊🌏
Olen samassa elämäntilanteessa, ollut jo vuosia mistä Jari E kirjoittaa. Enkä vieläkään tiedä onko se oikea tapa elää. Se tapa on tullut kirkon piirissä (siellä olevat hyveet ym, jäykkä käyttäytyminen ym) sekä kaiken maailman hyvinvointikirjoja lukiessa. Osa ollut järjellisiä, osa ei. Olen ollut koukussa kasvamiseen ja kehittymiseen. Ja luulenpa että jalostumiseen. Ja kun sen makuun on päässyt, on vaikea siitä päästä irti elämään oikeaa elämää. Minulle on suositeltu enkö voisi lukea välillä jo kaunokirjallisuutta. Näen edessäni kahdenlaisen elämän, tavan elää. Toinen on tuo jossa jatkuvasti kasvan ja kehityn (tullut osittain varmasti traumaattisen lapsuuden ja siitä seuranneiden ilmiöiden vuoksi; heikko itsetunto ym.) Toinen tapa on elää tavallista ihmisen elämää, uskaltaa nauraa ja mokata, eikä olla niin hillitty ja tärkeä, viljellä totuuksia joka puolella.
En uskalla olla minä, revitellä ja sanoa. Koetan olla hyvä ihminen kaikin puolin. Mutta missä menee raja, että tuota kaikkea on hyvä ollakin? Ja missä menee raja että saan olla inhimillinen ihminen kaikkine heikkouksineni.
Kuten varmaan ymmärrät tämä on iso asia ja elämää hankaloittava, nimen omaan tuo kurinalainen elämä, mutta se on niin iskostunut että siitä on vaikea päästä pois. Pienin askelein olen oppinut välillä pois poikkeamaan ja se on tuntunut hyvältä, olo on ollut paljon kevyempi. Ja miten minä sellaista kaipaan.
Kirjoituksesi oli hyvä minulle, jos niin uskallan ajatella. Erittäin hyvä. Mutta silti en tiedä osaanko ja uskallanko irrottautua itseni kehittämisestä ym. Uskovaisen roolista sentään pääsi, ja siinäkin olin valinnan edessä elänkö uskovan elämää vai tavallisen ihmisen.
Kuulisin mielelläni ajatuksiasi asiasta. (jos vain sait selvää sepustuksestani :-)