Tänään Pariisi ei ole toisaalla

En ole rasisti, mutta” –alkuinen lause ei eroa mitenkään ”en kannata terroria, mutta”-alkuisesta lauseesta. Molemmissa yritetään ainakin epäsuorasti saada asenteellinen tai toiminnallinen pahuus psykologisesti hyväksytymmäksi lyömällä johonkin ihmisryhmään tai valtioon kaiken selittävä leima, jonka turvin ”toiset” voidaan demonisoida ja eriyttää – niiksi toisiksi.

Se, mikä tapahtuu massamedian välityksellä julkisesti, tapahtuu yleensä ensin yksityisessä ja lähiyhteisöllisessä mittakaavassa pienemmin. Jos niille pienemmille pahoinvoinnin alkuiduille ei löydy mielekkäämpää purkautumiskanavaa, kuin käsittelemättömän vihan aikaansaama toiminta joko yhteisöllisen tai itsestä lähtevän eristäytymisen ja toivottomuuden seurauksena, kasvaa yksityinen koko yhteiskuntaa – ja nykyään maailmaa – koskettavaksi ääriryhmälähtöiseksi pahuudeksi.

Pahuuden päästyä valtaan, saavat sekä ”en ole rasisti, mutta” että ”en kannata terrorismia, mutta” –leirit vettä myllyynsä, ja loppumaton koston ja pahantahtoisuuden kierre on puolin ja toisin valmis. Vääryyden maltillinenkin myötäily ruokkii lopulta ääriajattelua ja siitä voimansa saavien tahojen häikäilemätöntä populismia ja vallanhimoa.

Vihaa tunteena ei sinänsä tule kavahtaa. Viha on olemassa olevan inhimillisen tunnesupersateenkaaren elementti siinä missä rakkaus, ilo, suru, rohkeus, pelko, välinpitämättömyys ja intohimokin. Vihan pirullisuus vain on siinä, että se on niin kovin usein lähellä rakkautta  – turhaan ei runoilija ole kirjoittanut ”kas rakkaus ja viha, ne kulkee käsikkäin”.

Jos rakkautta ruokkii, se pysyy ja kasvaa. Jos vihaa ruokkii, se kasvaa ja tuhoaa sekä vihaajan että tämän lähiympäristön kerrannaisvaikutuksineen. Jos rakkautta ei ruoki, niin se kuolee kääntyen pahimmassa tapauksessa vihaksi. Jos viha ei saa ravintoa, se alkaa epäillä itseään, ja parhaimmassa tapauksessa kääntyy kohden rakkautta.

Vihantunnetta ei kuitenkaan voi tappaa väkivalloin. Oman vihansa voi kutsua pöytäänsä keskustelemaan. Siltä voi kysyä ”mistä tulet, mikä sinua on ruokkinut?”.

Jos ihminen kuuntelee omaa vihansa tarinaa, on yksilöllä ja hänen tuntemallaan vihalla mahdollisuus käydä tasavertaista ajatustenvaihtoa. Parhaimmassa sitä seuraa ensin lähentyminen, ja lopulta muureja murtava ja lukkoja avaava oivallus, sisäinen kirkastuminen.

Aiemmin tunnistamattomaan vihaansa tutustunutta ja sitä kautta siitä vapautunutta ja vihantunteensa kanssa toimivaan suhteeseen päätynyttä ihmistä ei ole enää helppoa houkutella ääriajattelujärjestöjen kelkkoihin.

Tavallinen riviterroristi tai -rasisti voi olla usein itsekin kolminkertainen uhri. Riittää, kun on aluksi surkeat lähtökohdat ja negatiivinen ympäristö. Seuraavaksi jonkun radikaaliryhmän metsästäjä lupaa vaikutusvaltaa ja merkityksellisyyttä elämään, ja uhrin käytyä aivopesun läpi sen edessä murtuen, on hän lopulta jonkun ääriryhmän vanki.

Vaikka Pariisi on aina toisaalla, voimme me kaikki olla tänään pariisilaisten kanssa muistaen sen, että Pariisi voi olla missä tahansa. Jokaisella on oma pieni Pariisinsa, näkyvillä tai näkymättömissä, lähellä tai kaukana.

Peace & Love

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s