Nostalgia tuhoaa länsimaisen kulttuurin

Toisin kuin erilaiset konservatiiviset tahot yrittävät propagoida, ei länsimaisella kulttuurilla ole mitään ulkoisia uhkia. Meitä eivät uhkaa toiset kulttuurit aatteineen ja uskontoineen, eivät ruskeat, keltaiset, mustat, vihreät tai vaikkapa violetit ihmiset. Länsimaisella kulttuurilla on vain yksi ainoa uhka, ja se on – nostalgia.

Nostalgikko suhteuttaa tärkeiksi kokemansa asiat joko oman elämänsä pituuteen sekä sen aikana koettuihin tapahtumiin, tai omien vanhempiensa ja lisäksi korkeintaan omien isovanhempiensa kokemuksiin.
Ainoan poikkeuksen edellä mainittuihin tekevät oman kansakunnallisen kulttuuri-identiteetin muotoutumisen kannalta keskeiset aikakaudet sekä vielä kaukaisemmat, mytologisoidun menneisyyden ajat – siitäkin huolimatta, että mytologisaatio on usein suhteellisen tuoretta perua perustuen valtaa pitävien tarpeeseen luoda myytti yhdestä yhtenäisestä kansasta ja kansakunnasta.

Ai mistäkö moiset ajatukset putkahtivat päähäni juuri nyt?

Luin yhden uutisen:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288695349101.html

…ja katsoin jälkipuoliskon yhdestä konsertista:
http://areena.yle.fi/tv/2194801 (Katsottavissa vain rajoitetun ajan)
http://www.wienerphilharmoniker.at/summer-night-concert/program

Linkittämääni Ilta-Sanomien (kirjoittajana aina yhtä kritiikitön toimittajalegenda Rita Tainola) juttua lukiessa iski epätoivoinen myötähäpeän tunne täysin kestämättömän ja homeisen argumentaation tähden:

Entiselle kansanedustajalle, nykyiselle kaupunginvaltuutetulle Arja Karhuvaaralle  Suvivirsi merkitsee suomalaista traditiota, ja laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin.

Laulu kuuluu suomalaisiin perusarvoihin? Miten mikään laulu voi olla perusarvo!?

Entäs Kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen:

Kansanedustaja Pertti Salolaiselle (kok) Suvivirsi merkitsee kevättä, luontoa ja vapautta.

– Suvivirsi on kuin suomalainen sielunmaisema, Salolainen maalaili.

Suomalainen sielunmaisema? No hyvä on, ainakin Salolainen todistaa aikanaan kohua herättäneen TV-sarjan Suomi on ruotsalainen olleen otsikkonsa väitteen suhteen oikeassa, sillä Suvivirsi tosiaan on ruotsalainen laulu, ja kun se on ruotsalainen, niin on se näin ollen myös suomalainen…

Suomalainen perinne, frakki, mieskuoro, traditio, suomalaiset perusarvot, suomalainen sielunmaisema… Suvivirsihän on VIRSI, joten mitä tekemistä edellä luetelluilla käsitteillä on virsienkin syntyyn päätyneen uskonnollisen suuntauksen syntysijojen kanssa?

Entäs linkittämäni Wienin Filharmonikkojen kesäkonsertti; mitä se viestittää – katsotaanpas ohjelma:

The Program of the Summer Night Concert 2014
Hector Berlioz: 
Le carnaval romain. Ouvertüre caractéristique, op. 9
Franz Liszt
Mazeppa: Symphonic Poem
Richard Strauss: 
Burlesque for Piano and Orchestra in D minor
Hector Berlioz: 
Overture to the Opera ”Benvenuto Cellini”
Richard Strauss
: ”Till Eulenspiegel’s Merry Pranks”, op. 28

Sanomattakin on selvää, että musisoinnin tason suhteen ei juuri moitittavaa löytynyt (ellei nyt lievää rutinoitumistasoa lasketa sellaiseksi) – ei, vaikka kyseessä oli sinfoniaorkesterin kannalta epäkiitollinen ulkoilmakonsertti.
Mutta mitä wieniläissoittajisto todella haluaa viestittää sillä, että konsertin kaikki sävellykset ovat peräisin 1800-luvulta (Straussin Burlesque tosin vuodelta 1910, mutta kuitenkin)?

Eikö 1900-luvulla ole tehty mitään mielenkiintoista, 2000-luvusta nyt puhumattakaan? Eikö tulevaisuus kiinnosta, eikö olisi mielekästä kuulostella, mitä juuri nyt tapahtuu tai spekuloida, miltä soiva tulevaisuus mahdollisesti kuulostaisi edes lähitulevaisuudessamme?

Ei ilmeisesti.

Itävallalle tullee käymään kuten Kreikalle (ainakin henkisesti); siitä tulee suuri ulkoilmamuseo: yksi länsimaisen korkeakulttuurin kehityksen kannalta keskeisimmistä valtioista tuudittautuu oman menneisyytensä saavutusten pönkittämiseen ja sitä seuraavaan narsistiseen eskapismiin unohtaen sen, että yksi Euroopan, ja sitä myöten koko länsimaisen kulttuurin, dynaamisuuden peruspilareista on ollut kyky kyseenalaistaa mennyt ja katsoa eteenpäin; tarve valloittaa – niin hyvässä, kuin pahassakin – uusia alueita maailmankuvan laajentamiseksi.

Mutta kun ei, niin ei.

Kun mä niinku lauloin Suvivirttä koulussa ja tuli niinku tiätsä tosi hyvä fiilis ja oli niinku tosi hyvä meininki kö jätkät duunas piisei Itävalta-Unkarissa ni tiätsä tosi niinku jees et on toi menneisyys ja kaikki nykymeininki on niinku tiätsä ihan niikö skeidaa ja mä oon niikö linkittäny mun identiteetin tähän valtioon ja hei poustaas ny hei yx #meitsie kehiin hei ja hyvää kesää koko posselle, YES, YES, YES!!!

Lisäys 3.6.2014:

Kuinka ollakaan; uusimmassa Rondo Classic -lehdessä (6/2014) on säveltäjä Olli Virtaperkon teräväkatseinen kolumni otsikolla Syväjäädytetty orkesteri?, jonka ydinsanoma ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana oman kirjoitukseni kantamasta huolesta – tässä siis kirjoitus laittomasti skannattuna (saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä):

Virtaperko Rondo Kolumni

Suvivirsi – uudet sanat

Kuten tunnettua, mahtuu Suomeen aina vain yksi keskustelunaihe kerrallaan, ja keväällä 2014 se on ollut Suvivirsi. Ottamatta kantaa yhtään mihinkään mitään vastaan tai minkään puolesta, julkaisen tässä vaihtoehtosanoituksen kyseiseen viisuun. Kuten jokainen laulaja voi itse todeta, on tämä versio sekä arvo-, uskonto-, sukupuoli- että vuodenaikaneutraali lähestymistavassaan käsitettä suvi kohtaan – sopii siis laulettavaksi kaikissa julkisissa tilaisuuksissa minä tahansa vuodenaikana, missä tahansa seurassa.

Jo joutui armas aika,
uus’ kipukvartaali,
jonk’ haasteet kipunoivat
kuin sairaan anaali.
Ja haasteitansa tuovat
taas laskukäyrät nää.
Ne ympäristön koutsaa
kutsuen tiimeihin.

Taas posse pukeutuupi,
ja vaatekauppa käy.
Kas, kassakone laulaa,
ei huolia nyt näy.
Tää akti muistuttaapi
arvoista valuutan,
kierrosta rahan feissaa,
suo elon ihanan.

Taas katajainen kansa
saa maistaa keppiä.
Mut’ eikö homo sapiens
jo käytä webbiä!
Nyt verenkierron liitän
sykkeeseen valtion
sen fiiliksistä diggaan,
jalkautan vision.

Oi aikojemme alku
ja vuodenaikain sää,
se voimaantumishuuma,
ain elää käänteissä.
Vaan strategian voima
pelittää haasteissa,
se uutta kehittääpi,
ja nousukauden tuo.

Ei vertaista nyt tälle
maan johtotroikalle.
Jonk’ viisauden lahjat
jaetaan posselle.
Kun tsemikoutsauspiikin
vain posse saanut on,
päivittäistwiitin poustaa
kellokas Brysselin.

Taas lähes koko väestö
veroistaan marisee,
mut tarpeemme ne täyttää
ja kurjuus karisee.
Saan viisautta maistaa
myös opposition,
taas talouskasvu nousuun,
se osaamista on!

Esa Tikkanen ja Ari Pusa fanittavat Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenkan hirmuhallintoa

Jääkiekkoilija Esa Tikkanen tukee avoimesti Valko-Venäjän diktaattoria, Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenkaa, käymällä säännöllisesti pelaamassa tämän kanssa lätkää (HS 17.5. Ari Pusan kolumni ”Luotiliiveissä kaukalossa”). Ihmiset kuulemma ”hurraavat” näissä peleissä ja suurena filosofina herra Tikkanen toteaakin, että ”joka maassa on aina kaksi puolta”, ollen ainakin sikäli oikeassa, että esim. Valko-Venäjällä on kiduttajat ja kidutettavat, pyövelit ja tapettavat.

Kuva

Ei liene vaikea arvata, että pelien jälkeen vietetään laatuaikaa Aljaksandrin tarjoamien herkkujen ja virvokkeiden kera, ja jos jää vielä nälkä ja jano, voi halvalla – kuten Hesarin urheilutoimittaja Ari Pusa ihaillen hehkuttaa – ajella taksilla kauppaan ostamaan suolakurkkuja ja Paradiso-punaviiniä.
Halpoja hintoja fanittaessaan toimittaja Pusa unohtaa mainita valkovenäläisten keskimääräisen palkkatason, kuinkas muutenkaan.

Joskus tuntuu siltä, että urheiluväen moraalisella välinpitämättömyydellä ei ole mitään rajaa. Jos Esa Tikkasta pidetään jonain suomalaisena ”sankarina”, häpeän syvästi suomalaisuuttani.

Mutta kai se on tärkeintä, että lätkäkaukaloraakilla ja urheilutoimittajalla on kivaa – paskat kaikesta muusta.

Euroviisut 2014 – YLE:n juontajakaksikon suusta kuultua


Koko Suomi jännittää.

Taaskaan kukaan ei kysynyt minulta mitään ennen tuollaisen väitteen esittämistä, mutta – ei tässä juuri nyt mikään erityisemmin jännitä. Asia erikseen on se, että jotain kamalaahan voi elämässä aina tapahtua ja sellaisen odotus voi olla alitajuisesti aktiivista, mutta se on elämänfilosofinen valinta ilman yhteyttä Eurovision laulukilpailuihin.

Nyt on nyt eikä mikään muinaisten roomalaisten aika.

Kiitän tiedosta, mutta onko maailma TODELLA muuttunut muinaisten roomalaisten ajoista? Missä muuten kulkee muinaisuuden ja ei-muinaisuuden raja!?

Näiden kisojen tärkein väline on matkapuhelin, sillä sillä suoritetaan äänestys.

Ahaa, korvat ovat siis epäoleellinen elementti musiikkikilpailuissa.

Kappaleen video oli visuaaliselta toteutukseltaan vaikuttavampi kuin tämä lavaproduktio.

Niin, olihan tässä nyt kyseessä musiikki-/laulukilpailu?

Oman maan edustajaa ei voi äänestää.

Miksi muuten ei voi? Eikö musiikkikilpailussa pitäisi verrata soivia todellisuuksia toisiinsa eikä ajatella sitä, mistä maasta joku artisti tai muu äänilähdekollektiivi on lähtöisin, peräisin tahi kotoisin? No, valitettava fakta on, että keskivertokansalainen on niin jumalattoman alkeellinen olento, että kannattaa missä tahansa kilpailussa kilpailijoita näiden kansallisuuden, ei osaamisen, suoritteiden ja kykyjen perusteella. Tämähän ei ole pelkästään suomalainen piirre, vaan koskee kaikkia maailman kansoja, joten ihmiskunnan kehitysaste ei ole edelleenkään kovin korkea.

Suomen edustussävelmän esittäjistöä juontajat tituleerasivat pariinkin otteeseen termillä meijjjän pojjjaat – ovatko Softenginen jäsenet siis juontajaparin biologisia jälkeläisiä?

Ukrainan edustaja, Maria Yaremchuk, on kuulemma huippulahjakas laulaja ja lisäksi vielä erityisen mainittava siksikin, että hänen isänsä on maineikas laulaja. Omin korvin todettuna Maria Yaremchuk ei eronnut mitenkään lajityypin muista perusääntelijöistä. 

Tsemicoachaan sun poissaolon voimattomuuden olemattomuuden siedettävään raskauteen

Pidetään lippu korkeella ja kohdataan fiilikset puolitankoisinakin. Laiffi on vain tsemiä ja tsemi mentaalist äksönii.

-Petri Sainio 28.10.2013

 

Joo ei täs mitää. Possel voi olla trabölssii näitten juttujen kaa, mut sun pitää erottaa sun sä ja sun ite, ne ei oo samoi datoi. Kun sä sen teet sä vapaudut ja sä löydät boltsiin rauhan ja sielt innerspeissit sä löydät sun tsemin ja ku sul on tsemi sä oot elämän edessä redi ja sä huomaat et elämä tarjoo sulle isoa optioo. Sun sisäinen biisoni on nii stydi et onks juttu uutta vai vanhaa siisonii ni siit ei kukaa maindaa. Sä oot sun äksönin riisöni ja muut kelaa mitä kelaa. Sä huolehdit vaan sun omast kelast ja ku se on okei ni sä pystyt huolehtii toisistki, frendeist.

 

Kun sä eksploreeraat sun sisimmän floun sul ei oo rajoja ja sä voit lentää mihin vaan mistä vaan ja millon vaan. Pidä kiinni siit, se on se sun laiffioptio.

 

Elämäs voi pyärtyy nii monel tapaa. Sä voit pyärtyy siis ihan elämäst itsestään kun sä avaat sun sydämen kaikelle sille mitä toi kosminen datasysteemi meille opettaa. Sun pitää avautua sille et sä oot kanava ja sit ei ookkaa enää mitää huolt hei mistää. Sisäinen tsemi hoitaa sua ja sun ympäristöö, tiätsä. Se on sikamagee fiilis.

 

Meil kaikil on aforismikirja annettuna sydämis ja fiilikset on se metrojuna joka kuljettaa ne sanat ulos maailmaan posselle, jengille ja frendeille.

 

Laiffi on tosi simppelii. Sun pitää vaan hengittää sisään ja ulos. Kun sä teet sen kokosydämisesti, universumi hoitaa loput sun puolest. Toiset kulkee kinttupolkuu, toiset vetää motaribaanaa, mut kaikki voi päästä saman diipin fiiliksen äärelle – omaan tahtiin. Siis hei houppii on, koko possella.

 

Oli taas überfantsua kokea ja jakaa tääkin päivä elämäst lähimmäisten kaa, siitä kiitos mm. sulle lukija, ja koko lärvikirjaskenelle. Mä toivotan kaikille diippii driimistriimaus-osastoo ja innerspeissin tietosuuden kasvuu ja mä ajattelin jakaa mun kuvaduunin jossa mä käsittelen ihmisenä olemist täs paranoidis ja ristiriitases maailmas. Elämä on välil rankkaa ja epäoikeudenmukast, mut jos sä pidät sun unelmist kii ni aluks ne voi tuntuu sekavilt ja sä oot sit niinku et houples, mut sit ku sä vaa löydät sen sisäisen tsemin, nii se lanka alkaa aueta ja horisontis on yksinäinen poutapilvi. Sitä mä täs kuvas yritän ilmentää ja mä toivon, et koko posse ja tää yhteisö ja kruu vois vaikka meditoida ton kuvan edes. Mä tosiaan uskon, et joku valaistuminen voi saavuttaa sutkin. Hyvää yöt, hei!

iPhone -maalaus

PS: Tän duunin nimi on ”Tuska – kaaos – horisontti – toivo” (Pain – Chaos – Horizon – Hope).

 

Näit rullii me kaikki keritää, kunhan vaan – keritää, hei!

 

Hei kiitti hei supportist, mut meis kaikis – koko posses – on talenttii ja oikeestaan äkchöli talentti tulee toisist ihmisist, frendeist, siit et sä tallaat aistit avoimina ja oot niinku ouppen koko maailmalle. Silleen kaikki ruokkii toinen toisiaan ja me imetään/imetetään meijän energiavirtoi suuntaan ja kolmanteenkin. Meis kaikis on se mä ja itse ja sit on se kolmas elementti, lähimmäiset, siis koko maailma: posse, kruu, frendit.

 

Elikkäs frendit on muuten tosi tärkeit.

 

Ja siis tätä poustausta ei todellakaan olis ilman seuraavii kanssavaeltajii: Taina, Iiro, Lauri, Anna, Katja, Outi, Anu ja Anne-Maria. Ja megatänksit extrasupportist viel lisäks seuraaville tyypeil: Sari, Janne, Sanna, Antti, Imre, Antti Veli-Matti, Max, Riku, Olli, Sini, Mikko, Elina, Teemu ja Said.

Kiitti hei kaikille! Jatketaa ja palaillaa, coachataa ja hengataa – JES!JES!JES!

Grigori Sokolov ei kylmimmilläänkään jätä kuulijaa kylmäksi

Franz Schubert (1797-1828):
-Neljä impromptua op. 90 D.899
-Drei Klavierstücke D.946

* * *
Ludwig van Beethoven (1770-1827):
-Pianosonaatti B-duuri op. 106 ”Hammerklavier”

Grigori Sokolov, piano

14.6.2013
Helsingin Musiikkitalo

Grigori Sokolov aloittaa konsertin kävelemällä – tai oikeammin lipumalla – flyygelin äärelle aloittaen soittamisen lähes välittömästi alas istuuduttuaan. Pianotuolille asettumista edeltää ele, joka hyvällä tahdolla on tulkittavissa – kumarrukseksi.

Ensimmäinen puolisko on 70 minuuttia yhtä soittoa. Lumovoimapotentiaali on aistittavissa heti ensimmäisten sävelten sinkoutuessa musiikilliselle taivaankannelle.

Konsertin alkupuoliskon kappaleet Sokolov soittaa ilman taukoja yhteen putkeen. Edes Schubertin impromptujen vaihtuminen ensimmäiseen Kolmesta klaveerikappaleesta ei aiheuta Sokolovissa tarvetta hengähtää tai pitää pientä paussia. Tuossa oletusasetuksellisessa välivaiheessa osa yleisöstä alkaa jo taputtaa, mutta Sokolovin ollessa aloittamaisillaan edellä mainitun säveltäjän uutta teoskokonaisuutta, vetää tämä kätensä hetkeksi klaviatuurilta takaisin näyttäen hieman närkästyneeltä alkaen lähes sadasosa sekunnissa ”aloittamisen” uudestaan. Tälläinen toisiinsa suoraan liittymättömien kappaleiden sitominen yhteen ei tässä tapauksessa toimi, sillä aiemmin kuultua ei ehdi sulatella edes pientä hetkeä. Olo on kuin istuisi pakkosyöttötuolissa.

Sokolov esittelee ensimmäisen impromptun ensimmäisissä tahdeissa hivelevän kosketuksensa lähes koko kirjon, mutta emootioista veistetyt soivat näköispatsaat alkavat kuormittaa mieltäni, ja vähitellen kuunteleminen alkaa käydä hieman raskaaksi.

Ajatukseni alkaa harhailla. Haluaako tuo lavalla soittava pianisti minun olevan kuuntelemassa hänen musisointiaan?

Alan häiriintyä siitä, että Sokolov ei ota minkäänlaista kontaktia yleisöön. En TO-DEL-LA-KAAN ole peräänkuuluttamassa mitään halpahintaista yleisönkosiskelua tai muutakaan show-meininkiä tai musiikkiteatteria, mutta jollain tasolla vaikutelma on hieman samanlainen kuin kuuntelisi itsekseen ja itselleen puhuvaa luennoitsijaa, joka tietää verbalisoimastaan aiheesta kaiken, mutta ei tule kuulijaa lähelle kokonaisena ihmisenä.

Tuntuu kuin katsoisi ja kuuntelisi high-end -laitteilla Blu-Ray -taltiointia live-konsertista. Tai paremminkin – kuin kuuntelisi levyä kotona.

Sokolov on kyllä lavalla, mutta voisi olla olemattakin. Olemmeko seuraamassa jotain yksityistä hartaudenharjoitus- tai meditaatiotilaisuutta?

Soitto on mitattavissa olevilla parametreilla mitattuna ”täydellistä”, mutta huomaan pohtivani sitä, onko musiikki itsessään Sokoloville itselleen jo liiankin selvää, liiallisilla merkityksillä ladattua. Tuntuu kuin hän toistaisi jonkun absoluuttiseksi totuudeksi korottamansa mantran ottamatta huomioon sitä, että yleisö ei välttämättä voi päästä sisälle Sokolovin päänsisäiseen kirkkauteen ja selkeyteen. Sokolovin tapa tehdä musiikkia on sekä muodollisen, että muodonnallisen kirkkauden ja selkeyden juhlaa, mutta ajoittain en voi olla ajattelematta, että lavalla on täydellisesti ohjelmoitu tietokoneohjelma – sellainen, joka hallitsee myös nk. tunteet.

Ihminen kaipaa yleensä sitä mitä ei juuri nyt ole.

Tunnistan kaipaavani ääritiloja; toisaalta flyygeliä hajottavan musertavaa voimamyrskyä, toisaalta lähes kuulumattomia, mutta kuitenkin sisäisesti kuultavissa olevia, ääniä. Lähtökohtaisesti olen aristokraattisen hienostuneen soittotavan ystävä, mutta… Musiikkitalon tuolilla istuessani huomaan kaipaavani metaforasoitua Vladimir Horowitzia; vaaraa, taistelua, verta, myrskyä, murtumispisteessä olevia muureja ja – ylimaallista kauneutta.

70 minuutin jälkeen on jotenkin ristiriitaisen väsynyt olo.

Grigori Sokolov on osin hyvin paradoksaalinen pianoresitalisti. Tämä instrumenttinsa ehdottomaan eliittiin kuuluva venäläispianisti on ilmiselvä lavaleijona sanan siinä merkityksessä, että esiintymislava tuntuu olevan hänelle täysin luonnollinen ajanvietto- ja työpaikka, mutta lavaleijonuuteen usein liittyvä taipumus – vaikka vain hienovaraisestikin – flirttailla yleisön kanssa puuttuu maestroltamme kokonaan. Ulkoisesti vaikuttaisi siltä, että Sokolov ei edes muista yleisön olemassaoloa.

Konsertoiminen on Sokoloville tapa elää ja olla olemassa, ja siihen liittyvä yleisön läsnäolo on mitä ilmeisimmin asiaan kuuluva välttämätön paha, ajattelen ja luulen pääkoppani yksityisyydessä.

Lisäksi Sokolov on tunnettu fanaattisena harjoittelijana. Olen kuullut väitettävän, että hän saattaa jopa konserttipäivänä harjoitella kahdeksan tuntia. Ajatus tuntuu varsin pöyristyttävältä ja epäinhimilliseltä.

Huomaan spekuloivani sillä, miten täydellinen soittamattomuus voisi tehdä Sokoloville hyvää. Mitä jos pianisti pitäisi kertakaikkisen välivuoden; tekisi jotain muutakin kuin harjoittelisi 12 tuntia päivässä ja lopun ajan lukisi säveltäelämäkertoja tai näiden kirjeitä säveltäjäkollegoilleen, vaimoilleen, kustantajilleen tai rakastajattarilleen. Tai samaisten säveltäjien taloudenhoitajien kirjanpitomuistiinpanoja ruoka- ja juomakuitteineen. Ja opiskelisi ja tutkisi tuhannennen kerran samoja teoksia.

Paradoksaalisesti Sokolovin pianismi on täynnä elämää, mutta joku ylimaallisen täydellisyyden varjo, olkoon se vaikkapa elämätön elämä, tuntuu häiritsevän sisikuntaani. Sokolov välittää säveltäjien musiikkiin upottamat karaktäärit ja eleet – siis tunne-elämän sonoristiset ilmentymät – ydinfyysikon pikkutarkkuudella, mutta onko musiikin emotionaalinen puoli hänelle vain elämysmatka oman sisäplaneettansa ulkopuoliseen maailmaan?

Väliajan jälkeen Sokolov tarjoaa Beethovenin Hammerklavier -sonaatin. Itse Ludwig van varmasti taputtaa haudassaan, mutta hieman syyllisyyttä karsastavasta asenteestani tuntien en vieläkään osaa ajatella olevani tilaisuudessa, joka järisyttäisi sisikuntaani kaikki sen suojamuurit alas murtaen.

Vasta kolmannessa osassa (Adagio sostenuto) alan tuntea, että avain on työntymässä lukkoon. Tajuan olevani seuraamassa ainutlaatuisen taiteilijan resitaalia, mutta kuitenkaan sisäinen tuntemukseni ei täysin vastaa soivan todellisuuden rationaalisesti todistettavissa olevia arvoja. Tosin Hammerklavierin loppupuolen kumarrukset Johann Sebastian Bachin suuntaan antavat omalla tavallaan viitteitä lähitulevaisuuden tapahtumista, muutoksesta. Katharsis odottaa tuonnempana.

En vieläkään aisti sitä kitkaa, joka luo ilmaan sellaisen jännitteen, että kuulijan henki salpautuu pakottaen tämän painautumaan tuoliinsa peläten pikkuvarpaan pienimmänkin liikuttamisen särkevän koetun hetken intensiivisyyden.

Kaikista laadukkaimmat pukukankaatkaan eivät tunnu iholla miltään.

Tunnistan kuitenkin sisuksissani sopivasti vettä ja aurinkoa saaneen lumoutumisen idun.

Konsertin virallisen osuuden jälkeen yleisö räjähtää raikuviin suosionosoituksiin. On ylimääräisten vuoro, ja auliisti Sokolov niitä tarjoileekin. Kaiken kaikkiaan encoreita tulee peräti kuusi kappaletta. Itu tulee saamaan runsaasti vettä ja aurinkoa.

Ensimmäisen ylimääräisen aikana huomaan, että rantavalli särkyy. Lievän varautuneisuuden sekä sen aiheuttaman hämmennyksen haarniska murtuu. Jean-Philippe Rameaun sävelten muodossa tarjoiltu ranskalaisbarokkisen runollinen ilotulitus uppoaa keskushermostooni kuin selkokielinen uutislähetys ymmärrykseen.

Rameauta tulee vielä neljän räiskäleen verran lisää. Ranskalaisjalokivien jälkeen Sokolov tarjoaa vielä (korjatkaa tietäväisemmät jos olen väärässä!) annoksen Franz Lisztiä.

Sokolovissa ei tässäkään vaiheessa iltaa näy – eikä varsinkaan kuulu – minkäänlaisia henkisen tai fyysisen väsymisen merkkejä. Omasta puolestani encoresessio olisi saanut jatkua seuraavaan aamuun asti.

Kiitos, Grigori.

Grigori Sokolov

Nokia Lumia 1020

Katselin eilen (11.7) interneteitse suoraa lähetystä New Yorkissa pidetystä Nokia Lumia 1020 -älypuhelimen julkaisutilaisuudesta. En nähnyt ensimmäistä vajaata puolta tuntia (katsoin alla olevan YouTube -taltioinnin tilaisuudesta vasta jälkikäteen), mutta toimitusjohtaja Stephen Elopin johdolla vedettyä esitystä katsoessa tuli mieleen, että ei ole tästäkään laitteesta Nokian pelastajaksi – miksi?

Kyllähän se uusi PureView -kamera vaikuttaa aika huikealta, mutta moniko kaduntallaaja tarvitsee ihan oikeasti 41 megapixelin kameraa sinänsä vaikuttavilla kuvaus- ja kuvanmuokkausominaisuuksilla (mukaan lukien videokuvaus) varustettuna? Ammattilaistason valokuvaustarpeistoa tarvitseva käyttää edelleenkin mielummin oikeata kameraa ja suurempi muokkaustyö on kaikin puolin mukavampaa ja käytännöllisempää isolla tietokoneen näyttöruudulla tehtynä.

Varsinainen esittelytilaisuus alkaa n. 16 minuutin jälkeen

Kaduntallaaja tarvitsee helppokäyttöisen puhelimen riittävillä ominaisuuksilla. Lumia 1020:n näytöltä ajetut screenshotit olivat sitä tuttua Windows Phone -visualistiikkaa; hirveästi kaikkea epämääräistä sälää ja siitä seurauksena sekava ja vaikeaselkoinen yleisvaikutelma. Ei tee mieli koskea.

Nokian kannalta juuri puhelinvalmistajana on aika huolestuttavaa, että näkemässäni osuudessa puhuttiin pelkästään kamerasta (myöhemmin saatoin todeta yllä olevan videon ansiosta, että koko show oli rakennettu kameran ympärille, mutta mitään muuta omaahan Lumiassa ei oikeastaan ole. Nokia on Microsoftin vanki.

Nokia Lumia 1020