Tehdään nyt heti kättelyssä selväksi, että tämä blogaaja on sekä suuri kuva- että nykytaiteen ystävä. Tehdään myös selväksi, että lukemanne blogaaja on poliittisesti melko sitoutumaton ja avarakatseinen henkilö.
Suoranaisesti en vastusta mitään puoluetta, enkä muuten kannatakaan. Muistaakseni olen äänestänyt erinäisissä vaaleissa niin vihreiden, ärkoopeen, kokoomuksen kuin jopa vasemmistoliitonkin ehdokkaita.
Lisäksi olen sitä mieltä, että blogaajan kuin blogaajan tulisi tietää kirjoittamastaan asiasta edes jotain. En tiedä kirjoittamastani asiasta tällä(kään) kertaa juuri mitään. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että en ole juurikaan vaivautunut seuraamaan nykytaidemuseoketju Guggenheimin ympärillä vellovaa keskustelua sen yrittäessä saada toimitilansa Helsinkiin.
Mutta ihmetteleminen lienee edelleenkin sallittua ilman virallista lupaa.
Toistaiseksi Guggenheim-nykytaidemuseohanke on kuopattu, ja iloitsen asiasta suuresti. Mitä järkeä olisi rakennuttaa kulttuurivihamielisen maan pääkaupunkiin uusi nykytaidemuseo jo olemassa olevan Kiasman lisäksi? Uskovatko hankkeen takana olevat tahot ihan aidosti, että maailman kansat ryntäisivät Helsinkiin ihmettelemään Guggenheimin antimia sankoin joukoin?
Miksi Suomen kolmanneksi kulttuurivihamielisin puolue, Kansallinen Kokoomus, on ollut Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen johdolla niin innokkaasti ajamassa Guggenheimin asiaa!? Kunnon peruskokoomuslainenhan vihaa julkisesti rahoitettua taidetta, ja nk. nykytaide on arvokonservatiivikokoomuslaisen silmissä ja korvissa kauheaa aistisaastetta ja -kidutusta.
Onko Kokoomukselle (muistutan; olen äänestänyt ko. puoluetta useammissakin vaaleissa) luvattu jotain suunnattoman valtavaa etua McDonald’sin Guggenheimin kannattamisesta?
Täytyy olla todella tyhmä, jos uskoo Guggenheimin olevan Helsingissä hyvän bisneksen. Tietysti voidaan spekuloida, että muutama lisäjapanilainen ja -kiinalainen turisti saattaisi putkahtaa Helsinkiin Guggenheimia ihmettelemään, mutta se ei saa asiaa vielä mitenkään kannattavaksi. Kokoomuksen ja Guggenheimin suhteessa joku asia haisee todella pahasti ja todella pahalle.
Omituista on myös se, että rakennus itsessään tuntuu olevan itseisarvo. En ole huomannut esim. Jussi Pajusen hekumoivan kieli pitkänä kaikkien mahdollisten nykytaidestarojen töiden saapumista Helsinkiin – osanneeko edes nimetä yhtään nykytaiteilijaa?…
Pahoittelen tämän postauksen muodossa varastamaani aikaanne.
Viime lauantaina suoritin toisen vierailuni Helsingin Musiikkitaloon. Konsertti vei kuulijat länsimaisen taidemusiikin peruskauran äärelle, ohjelman koostuessa pelkästään Ludwig van Beethovenin teoksista. Suhtaudun yleensä hieman karsastaen yhteen säveltäjään keskittyviin konsertteihin, mutta tämä Beethoven-ilta oli esittävän säveltaiteen juhlaa niille, jotka osaavat arvostaa kaikesta turhasta krumeluurista ja erikoisuuden tavoittelusta vapautetusta musisoinnista.
Vähemmän briljanteissa ohjaksissa illan ohjelma olisi voinut muodostua hieman tylsähköksi kokemukseksi, mutta todellisen superpianistin, Radu Lupun, löytäessä kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteesta taiteellisen hengenheimolaisensa ja Suomalaisen Kamariorkesterin osoittauduttua kansainvälisestikin vertailtuna huippujoukkueeksi, oli kuulijoilla syytä tyytyväisyyteen.
Radu Lupu on pianistina eräänlainen antiteesi niille modernin ajan lavaleijonille, joiden arvo mitataan siinä, kuinka paljon kovempaa, nopeammin ja erikoisemmin he soittavat. Radu Lupun pianismi on sivistynyttä, hienovaraista ja hienostunutta, mutta samalla hyvin maanläheistä ja konstailematonta. En tiedä, voiko pianonsoitto – tai minkään instrumentin soitto – olla enää tämän pakottomampaa ja kosketuksellis-klangillisesti lämpimämpää, helmeilevämpää, syvempää ja kirkkaampaa, kuin tämän romanialaisen pianolegendan soitto on.
Lupun soitossa on hämmentäviä paradokseja; mies tuntuu soittavan hyvin luonnosmaisesti – kuin juuri kulloisenakin hetkenä päästään sanottavansa spontaanisti keksien – mutta samalla kaiken yllä leijailee kurinalainen ehdottomuus. Soitto on eloisaa ja yksityiskohdilla herkuttelevaa, mutta kokonaisuuden ympärillä lepää syvä rauha, ja tässä nimenomaisessa konsertissa tuntuivat pianosolisti ja kapellimestari saavuttaneen yhteisymmärryksen musiikin kaikilla tasoilla, mikä oli omiaan lisäämään musisoinnin henkistä levollisuutta.
Wieniläisklassikoiden kanssa on aina se vaara, että musisointi on joko ylivarovaista ja ylisivistynyttä koketeerausta, tai sitten musiikin dramaattisuutta yritetään ylikorostaa sillä tuloksella, että kuulijalta loppuu happi. Jukka-Pekka Saraste kuuluu niihin ihailtaviin kapellimestareihin, jotka osaavat antaa musiikin puhua omalla painollaan ilman subjektiivisen egon raskasta varjoa. Beethovenin dramatiikka on kyllä siellä partituurissa, ja tämä asia on Sarasteelle itsestään selvän tuntuinen asia.
Toisin kuin edellisenä Musiikkitalo-vierailukertana, istuin nyt hieman kauempana lavasta. Paikkani oli T-permannon rivin T2 tuoli numero 1150. Totean akustiikan olevan ainakin niin hyvän, että asia ei anna mitään oikeata aihetta valittamiseen.
Visuaalisesti paikka antoi hauskoja assosiaatioita, sillä konserttisalin ylimmät parvikatsomot näyttivät jättimäisen häkkikanalan orsilta. Kornia tai ei, tuli mieleen myös australialaisen rokkijätti AC/DC:n Thunderstruck-video, joka on kuvattu Sydneyn oopperatalossa – yläkatsomoiden suunnittelussa oli havaittavissa samankaltaisuutta.
Suomalaisen Kamariorkesterin rahoitus tulee valtaosin yksityisiltä tahoilta, ja näin ollen kiitos hienosta konsertti-illasta menee myös seuraaville yrityksille: Kone, YIT, TeliaSonera, Outokumpu, Veho, Ruukki ja Otava.
Joitain yksittäisiä hajapaikkoja lukuun ottamatta sali oli käytännöllisesti katsoen täysi.
Kaukana historian hämärissä ovat ne ajat, joina korkeakulttuuriksi luettavat tekeleet onnistuivat herättämään kohua ja suuntaan tahi toiseen ryöpsähteleviä intohimoja. Edes Kristian Smedsin 28.11.2007 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa saanut Tuntematon Sotilas-tulkinta ei onnistunut purkamaan niin paljon ihmisten sisäistä ummetusta kuin Maki Kolehmaisen säveltämä ja Sana Mustosen sanoittama, Sauli Niinistön presidentinvaalivoiton kunniaksi tehty ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”-laulu on internetissä tehnyt – jos ette usko, lukekaapa pelkästään YouTubessa olevan videon kommenttikenttiä; joillakin ulostaminen tapahtuu peräreiän sijasta tietokoneen näppäimistön kautta…
Purkaus tuntuu sikälikin järjettömältä, että musiikillisesti KVK edustaa sitä lajia, mille olemme kaikki alistetut – tahtoen tai tahtomattamme – missä ikinä liikummekin; kauppakeskuksissa, yritysten palvelupuhelimien jonoissa, ravintoloissa – kaikkialla julkisissa tiloissa – mutta harvapa nostaa asiasta meteliä.
Tietysti KVKn kohtaaman vihareaktion pohjana on joidenkin ihmisten suhde kohta virkaansa astuvaan uuteen tasavaltamme presidenttiin, Sauli Niinistöön, mutta siitäkin huolimatta Kuuden vuoden kuuliaisuuden kohtaama verbaalipaskanroiskintareaktio tuntuu täysin suhteettomalta.
Toki asiaan voi liittyä myös suomalaisille ominainen sarkasmin, ironian ja parodian tajun puute – asioihin suhtaudutaan kirjaimellisesti – ja lisäksi Suomessa ei olla totuttu siihen, että (populaari)kulttuurin edustaja asettuisi voimakkaasti tukemaan jotain poliitikkoa. Eikä varsinkaan oikeistolaista sellaista. Vasemmiston kanssahan kulttuuriväellä on traditionaalisesti ollut oikeus flirttailla varsin estottomasti.
Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus sitten omassa lajityypissään ”huono” kappale? Mielestäni vastaus on selkeästi; EI ole!
Kuuden vuoden kuuliaisuus on hävyttömän komea, tyylinsä tunteva ja vilpittömän kosiskeleva autoradiokantripopiskelmäsävellys. Ja mitä teksteihin tulee, niin aika harva valittaa esim. renessanssi- ja barokkisäveltäjien maallisten ja taivaallisten hallitsijoiden kunniaksi säveltämien laulujen, oratorioiden, passioiden, kantaattien tai vaikkapa kruunajaisseremonioihin sävellettyjen teosten henkilö-/jumalpalvonnallisista teksteistä.
Maki Kolehmainen tietää, miten lähtökohdiltaan “arkinen sävelkieli” saadaan erottumaan massasta kirkkaan tähden lailla – selkeästi lahjakkaan ja popsivistyneen ammattimiehen työtä. Tälläisistä musiikillisista perusraaka-aineista ei kuka tahansa osaa rakentaa yksinkertaisuudessaan tenhovoimaista sävellystä, mutta Kolehmaisella on tuo maaginen Midaksen kosketus.
Suomessa ehkä vain Risto Asikainen on samalla tasolla popsäveltäjänä.
Vain makuasioista voi kiistellä – faktoista ei – joten on melko säälittävää lukea ko. sana- ja säveltaideteosta haukkuvia kommentteja ilman yhtäkään todellista perustetta; MIKSI tämä kappale olisi mukamas “huono”? Hyväksyn “huonoksi” arvioimisen vain sellaisen henkilön taholta, joka muutoinkin pitää nk. “kevyttä” tai populaarimusiikkia lähtökohtaisesti huonona musiikkina.
En äänestänyt Niinistöä (vaikka ihan hyvin olisin voinut häntäkin äänestää), mutta laulun sanat ovat sekä (tahallisesti?) tahattoman koomiset, että jollain ihmeellisellä tavalla ylevät ja sykähdyttävät ja sitä kautta paljon objektiaan kauemmaksi kurottavat – varmasti vuosisatojenkin jälkeen tulevat sukupolvet aistivat laulusta, että joskus kauan sitten elänyt Sauli Niinistö oli kuitenkin melko pidetty hallitsija.
Harvoin populaarimusiikin lyriikassa komiikka ja ylevyys kohtaavat toisensa näin onnistuneen balansoidusti. Hillityn tasapainoisesti mutta kuitenkin elävästi polveileva melodia, Kurt ”Kurre” Westerlundin pakottoman rento mutta vaivihkaisen sakraali laulusuoritus ja hyvällä maulla sovitettu kokonaisuus – tästä ei tämän lajityypin musiikki enää vaikuttavammaksi voi tulla.
Huomion arvoista on kuitenkin se, että tämä ei voi pitää nk. “poliittisena musiikkina”, vaan hallitsija toimii tässä lähes abstraktina metaforana jollekin ihmisen sisikunnassa asustavalle kaipuulle nimeämätöntä valoa ja yhteisöllisyyden kokemusta kohtaan. Pisteenä iin päällä on kuitenkin sekin, että tekijät ovat taatusti tietoisia (ovathan!?…) sanoituksen tahattomasta komiikasta, mutta juuri se tehnee tästä teoksesta juuri niin aidosti vaikuttavan ja sykähdyttävän kokonaisuuden.
Harvapa säveltaideteos sitten Igor Stravinskyn Kevätuhrin kantaesityksen Pariisissa 29.5.1913 on herättänyt näin paljon kiihkeitä intohimoja – merkittävän taideteoksen tunnusmerkki!?…
Koska jotkut pitävät KVKta – ainakin huumorimielessä – uutena kansallishymninämme, niin pistettäkööt tähän ko. sävel- ja sanataideteoksen perussointukulut näkyviin:
HELSINKI Helsingin Sanomien (11.2.2012, s.B1) mukaan Kiinan kommunistinen puolue on myöntänyt arvostetun Vankilatuomio-kirjallisuuspalkinnon kirjailija Zhu Yufulle tämän kirjoittaman On aika -runon johdosta. Palkinnon arvo on seitsemän vuotta valtiollista ylläpitoa ja valtava julkisuus ja kuuluisuus länsimaissa.
Vankilatuomio-kirjallisuuspalkintoa pidetään kiinalaisten kansallisena versiona Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Kummatkin palkinnot — siis Vankilatuomio ja Nobel — takaavat saajilleen hetkellisen maailmanmaineen, mutta erojakin on. Siinä missä Nobel-komitea jakaa kirjallisuuspalkintonsa vain kerran vuodessa, saattaa Kiinan kommunistinen puolue jakaa omia Vankilatuomio-palkintojaan useampiakin kertoja vuodessa.
Myös palkinnon suuruuden suhteen on eroja. Siinä missä Nobel-palkinto on vakiintunut noin miljoonaan (€ 1 000 000) euroon, voi kiinalainen Vankilatuomio-palkinto vaihdella suurestikin kirjailijan taiteellisten ansioiden perusteella. Zhu Yufun saama seitsemän vuoden valtiollinen täysihoito edustaa Vankilatuomioiden alempaa keskikastia. Yleensä palkitut kirjailijat saavat 9—11 vuotta valtiollista huolenpitoa.
Kirjallisuuspiirit ympäri maailman ylistävät Kiinan hallitusta ja sille kuuliaista kommunistista puoluetta niiden kulttuuria tukevasta politiikasta. Monet länsimaat ovatkin ajatelleet ottaa oppia kiinalaisista kirjallisuusmarkkinointitekniikoista, sillä huonompikin kirjailija muuttuu paljon mediaseksikkäämmäksi saadessaan teostensa perusteella Vankilatuomio-palkinnon. Monet ovat Nobel-palkinnonkin kohdalla tuoneet julki ihmetyksensä joidenkin sen saaneiden kirjailijoiden todellisten kirjallisten ansioiden laadusta, ja samaa sopii ihmetellä joidenkin kiinalaispalkittujenkin kohdalla.
Voidaankin ajatella, että Kiinan kommunistinen puolue haluaa inhimillisyyteen vedoten tukea huonompiakin kirjailijoita ja runoilijoita myöntämällä joskus heillekin tavoitellun Vankilatuomio-palkinnon.
Zhu Yufun palkittu On aika -runo herätti vilkasta keskustelua Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin toimituksessa, ja päätoimittaja Petri Sainio totesikin sen kelpaavan korkeintaan huonoksi ja vanhakantaiseksi vaalimainokseksi jollekin Keskustan ja Perussuomalaisten välimaastoon sijoittuvalle vasemmistoromanttisnostalgiselle puolueelle.
ON AIKA
On aika, kiinalaiset, on aika!
Aukio kuuluu kaikille
Omilla jaloillasi
On aika suunnata aukiolle ja
valita.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Laulu kuuluu kaikille
Omalla kurkullasi
On aika laulaa laulu sydämestäsi.
On aika, kiinalaiset, on aika!
Kiina kuuluu kaikille
Omasta tahdostasi
On aika valita millainen Kiinan
tulee olla.
Itse suoritin virallisen ensiviisiittini Musiikkitaloon – Fuga-levykaupassa ja sen yhteydessä suoritettua vierailua talon saniteettitiloissa ennen joulua en sellaiseksi laske – viime lauantaina (21.1.2012) nauttien Tampere Filharmonian konsertista Hannu Linnun johtamana.
Arkkitehtonisesti talo miellyttää vähäeleisellä näyttävyydellään ja kompaktilla asiallisuudellaan. Talo on komea, mutta ei yritä olla tärkeämpi kuin tarjottava sisältönsä.
Konserttisali on päälukuvetävyydeltään varsin iso, mutta yleistunnelma on jotenkin intiimi – kiitos osin sen, että laajan pinta-alan korvaa korkeus. En tosin osaa arvioida, kuinka mielekkäältä konsertin seuraaminen kaikista korkeimmilta paikoilta tuntuisi.
Itse istuin lavan edessä eturivin vasemmassa laidassa. Akustiikan kannalta paikka ei liene optimaalisin kriittiseen arvioon, mutta selväksi kävi, että kuulovaikutelma oli todella selkeä. Orkesterin eri soitinryhmiä ja musiikin kontrapunktista kudosta oli äärimmäisen helppo seurata – oli kyseessä sitten Jouni Kaipaisen usvaisen värikylläisesti värisevä ”Beniniläinen aamulaulu” tai Igor Stravinskyn riemastuttava orkesteri-orgia ”Petruška”.
Ainakin Tampere Filharmonian käsissä Musiikkitalon akustiikkaa on kiittäminen siitä, että dynamiikka oli iskevää, mutta ei lyönyt korville, ja akustiikan pianissimo-tarkkuutta on kaiketi muuallakin kehuttu.
Konsertin solistinumerona oli Johannes Brahmsin pianokonsertto no. 2 B-duuri, enkä tiedä millä paikalla Hesarin Hannu-Ilari Lampila (HS 23.1.2012) oli istunut, mutta itse en mieltänyt Cédric Tiberghienin pianismia kolistelevaksi – en edes alussa – vaan poikkeuksellisen pehmeäksi, kultivoituneeksi ja hienostuneeksi. Tiberghien jätti itsensä paikoitellen ilmeisen tietoisesti orkesterin varjoon kuin Brahmsin konserton kamarimusiikillista luonnetta korostaen.
Jos jotain pitäisi salissa kritisoida, niin kulkukäytävät tuntuivat lähes loppuunmyydyssä konsertissa varsin ahtailta, ja seisovia jonoja syntyi melko helposti – tosin oikealla asenteella tuollainenkaan ei juuri haittaa.
Vaatenaulakkopalvelu toimi varsin sujuvasti, pisuaarien vesihuuhtelutoiminta sen sijaan ei ollut täysin moitteetonta.
Kokonaisvaikutelma uudesta Musiikkitalosta on selkeän positiivinen, ja mitä tulee silloin tällöin käytävään keskusteluun konserttien alkamis- ym. ajoista, niin tämä tamperelaisten konsertti edusti omasta mielestäni täydellisintä mahdollista ajankohtaa; lauantaina klo. 17:00 – parempaa ei voi olla! Siinä kuitenkin on ehtinyt viettää lauantaipäivää miten parhaaksi katsoo erilaisten aktiviteettien ja mahdollisen levonkin parissa, ja konsertin jälkeenkin (loppui 19:15) on lauantai-ilta vasta alkamassa tarjoten mahdollisuuksia mitä moninaisimpiin aktiviteetteihin.
Suosittelisin RSO:lle ja/tai HKO:lle ainakin kokeiluna esim. puolen vuoden ”lauantai-sarjaa”; sen sijaan, että orkesteri soittaa saman ohjelman keskiviikkoisin ja torstaisin, voisi se kokeilla vaikkapa jako torstai-lauantai – tosin tajuan heti sen, että vierailevien tähtisolistien pitäminen yhdessä kaupungissa noin pitkään on epärealistinen ajatus ja mahdollisissakin tapauksissa lisäisi järjestäjien kuluja huomattavasti majoitus- ym. tarpeiden tähden.
Lisäksi tiettyinä vuodenaikoina suomalaisille tyypillinen tarve siirtyä viikonlopuiksi metsän keskelle mököttämään rehellistä elämää ja aitoa ihmistä leikkien voisi sekin verottaa potentiaalista lauantaiyleisöä, mutta vastikkeeksi uskoisin löytyvän aivan uuttakin kuulijakuntaa – ainakin meidän musiikkioppilaitostyöläisten joukosta, jotka eivät työaikataulujensa tähden pääse arkipäivinä konsertteihin ilman hankalia poikkeusjärjestelyjä.
***
Matti Sunell käsitteli Musiikkitaloa blogissaan viime syksynä – lue juttu täältä!
Hallitus on ilmoittanut haluavansa lisätä verotulojaan kiristämällä mm. sokeri-, tupakka-, alkoholi- ja polttoaineveroja (nk. haittavero), mutta tämä toimenpidehän antaa kuuliaiselle kansalaiselle sellaisen signaalin, että valtion tuloista huolehtiva ja vastuuta kantava kokee velvollisuudekseen kuluttaa entistäkin runsaammin makeisia, tupakkia, viinaa ja bensaa, sillä niiden käyttö kasvattaa tehokkaimmin valtion verotuloja, ja sitä kautta meidän kaikkien yhteistä hyvää.
Kaikki kansanedustajatkaan eivät tunnu haluavan lisää verotuloja. Aamun Helsigin Sanomien (s. A5) mukaan Oras Tynkkynen (vihr.) on opastanut, että omilla päätöksillä voi vaikuttaa maksamiinsa energiaveroihin; voi vaihtaa vähäpäästöiseen autoon, tehdä etätöitä tai muuttaa lähemmäs työpaikkaa.
Tynkkysen neuvot ovat verotulojen keräämisen kannalta järjettömiä ja epäloogisia – vai eikö Valtio oikeasti haluakaan lisätä plusmerkkistä kassavirtaansa? Eikö haittaveron pitäisi olla tehokkaasti toimiakseen kannustinvero; ”sen ja sen tuotteen verotusta korottamalla me poliitikot kannustamme juuri Sinua, rakas veronmaksajakansalainen, ostamaan enemmän kyseistä tuotetta, sillä haluathan Sinäkin, että Valtiosi talous lepää vahvalla pohjalla.”
Loogisinta olisi korottaa hyvinä pidettävien asioiden verotusta, sillä silloin Valtio voisi vedota kansalaiseen siten, että suosimalla vaikkapa terveellistä ravintoa ja tuulivoimaa, voisi kansalainen X parantaa sekä omaa, että ympäristönsä, hyvinvointia, ja lisäksi tuottaa tehokkaasti varoja Valtion pohjattomaan kassaan.
Mutta eivätpä logiik- ja politiikka ole ennenkään näyttäytyneet ylimpinä ystävyksinä, joten turhaan kaiketi valitan – vai luulisiko joku vakavissaan, että julkkisaviopari Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen hehkuisivat onnesta ilmoittaessaan YLEn pääuutislähetyksessä klo:20.30 kaikelle kansalle ”Suomessa ei olla myyty kuukauteen yhtään viinaa eikä tupakkaa – kiitos, rakkaat kansalaiset!”
Tuleva kulttuuriministeri, Paavo Arhinmäki (Vas.), on tämän aamun Helsingin Sanomien (20.6.2011, sivu A5) mukaan todennut seuraavaa:
Jalkapallo ja kulttuuri ovat minun intohimojani ja kaikki, mitä teen, liittyy joko jalkapalloon tai kulttuuriin.
Kaikki? No tarkemmin ajatellen; kaikki mitä ikinä teemmekin, on kulttuuria. Tämä iloinen tosiasia pätevöittää kenet tahansa kulttuuriministeriksi.
Spesifioidumpaa kulttuuriosaamista löytyy sitäkin varsin vaivattomasti. Lähipuistoni ammattijuopot edustavat tietynlaista juomakulttuuria, ja näin ollen heidän joukostaan löytyisi varmasti pätevä kulttuuriministeri. Lähikauppani Saarioisten- ja Pirkka-valmislihapullapakkauksien välistä kulutusratkaisuiskua pähkäilevä asiakas edustaa ruokakulttuurista toimijaa, joten tämänkin voisi hihasta nykäisten pyytää kulttuuriministeriksi. Millä tahansa tavalla – apostolinkyydistä lastenvaunukyydin kautta autokyytiin – liikenteessä liikkuva ihminen edustaa jonkinlaista liikennekulttuuria, joten pelkästään tästäkin maasta löytyisi noin 5 375 276 potentiaalista kulttuuriministeriä.
Me ollaan kulttuuriministereitä kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan kulttuuriministereitä elämän
ihan jokainen…
Suomessa keskustellaan aina yhdestä asiasta kerrallaan. Nk. koko kansa on keskustellut aikojen saatossa mm. naispappeudesta, ja melko äskettäin sukupuolineutraalista avioliittolaista. Maamme ”ykskeskustelevaisuuteen” on kuulunut oleellisena osana taipumus hyväksyä vain yksi oikea mielipide. Jos et ole edustanut yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä mistä tahansa asiasta, olet ollut ensisijaisesti toisinajattelija, ja toisinajattelijana olet saanut olla suhteellisen rauhassa omassa karsinassasi. Sinulle on suotu vapaus olla mitä mieltä tahansa, sillä yleinen mielipide on varannut kohdallesi narrin, yleisen viihdyttäjän tai kylähullun osan. Julkisina sirkuseläiminä ja -friikkeinä ovat Suomessa toimineet mm. Jouko Turkka ja Pentti Linkola.
Edelleenkin maassamme keskustellaan yhdestä asiasta kerrallaan, mutta nyt asioista saa melko vapaasti olla ainakin puoltatoista mieltä – osin jopa esittää polyfonisesta kudoksesta vaikutteita ottavaa dialogia. Tästä asiasta voidaan omalta osaltaan kiittää Perussuomalaiset-nousukiitopuolueen kasvua yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi ja merkittäväksi voimaksi.
Noin ollen kuuluu nyt siis keskustella Perussuomalaisten menestyksen herättämistä tunnoista vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, ja niinpä itsekin ajattelin tuoda oman osuuteni tähän yleiseen perskusteluun. Mitään oikeaa asiaahan minulla ei koskaan ole, mutta itsekritiikitön pätemisen tarpeeni sallii enterin painamisen tässäkin tapauksessa napakalla apoyando-otteella.
Persujen vaalimenestyksen syiden märehdinnästä on puuttunut ainakin seuraava pointti (näkemykseni on hyvin subjektiivinen, mutta minähän tästä kirjoituksesta vastaan, joten Paavo Lipposta lainatakseni totean ”so what”); koko yhteiskuntamme on viihteellistynyt, ja viihteellistymisen seurauksena on mm. kyvyttömyys keskittyä pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin, sekä sen johdannaisena tarve saada nopeita sutkauksia vastauksiksi vaikeisiin kysymyksiin ja sisällyttää karnevaalielementti kaikkiin asioihin – tahallisesti tai tahattomasti.
Kun nk. ”kansa” katsoo vapaaehtoisesti televisiosta BB:tä, Idolsia, erilaisia sotia (kuoro-, kokki-), ja muuta höttöä, lukee Seiskaa, Hymyä, Alibia ja iltapäivälehtiä, on täysin johdonmukaista, että se äänestää vaaleissa Persuja.
Jos ei koskaan ole kulkenut vaikkapa helsinkiläislähiöiden ostos- ja kauppakeskusten liepeillä, on selvää, että Perussuomalaisten suosio voi tuntua kummalliselta asialta. Suosittelen siis elämysmatkailua vaikkapa *****n kauppakeskuksen ja ********n aseman lähettyville – matkailu avartaa!
En voi olla tuntematta huvittuneisuutta Facebookissa(kin) levinnyttä Persujen demonisointia sekä yleistä persufobiaa kohtaan. Mitä enemmän kauhistelemme Persujen menestystä, sitä vahvemmiksi he itsensä tuntevat ja sitä stereotyyppisemmiksi me itse muutumme omassa stereotypistyneessä maailmassamme. Vaikka Persut onkin populistipuolue, ei kyseessä ole eurooppalaisessa merkityksessä oikeistopopulistinen puolue. Peruspersu ei ole kiihkonatsikommarifasisti, vaan tavallinen peruskepulainen/-demari/-kokoomuslainen peruskansalainen – tosin sillä erotuksella, että sanoo ääneen mitä oikeasti ajattelee ilman pelkoa kasvojen menettämisestä ”fiksumpiensa” silmissä. Puolueessa on myös rasismin kanssa flirttailevia voimia, mutta puolueen lokeroiminen joksikin rasismin lipunkantajaksi on sekä epä-älyllistä itsepetosta, että yritys lopettaa asiallinen keskustelu oikeista ongelmista. Olen kuullut poliittisesti korrektiempienkin puolueiden kannattajain suusta sellaista tekstiä – privaateissa olosuhteissa, tosin – että näiden rinnalla Perussuomalaiset vaikuttaa johtavalta kehitysapujärjestöltä.
Meillä antipersuilla ei ole mitään syytä pelätä Persujen mahdollista hallitusvaltaa. Puolueen kansanedustajat ovat hajanainen ja parlamentaarisen työskentelyn suhteen untuvikkoinen joukko, ja sisäiset jännitteet tulevat aiheuttamaan puolueessa kovia keskinäisiä kiistoja. Mediavoimat saanevat kiitollisina riemuita tilanteesta, ja sensaatiolehdistö tullee seuraamaan eduskunnan persushow’ta tähän tehtävään nimitettyjen erikoistoimittajien voimalla; varmasti Seiskaan tulee vakipalsta ”Arkadianmäen jytkytyksessä” – persuedustajilta lohjennee hyviä ja raflaavia otsikoita.
Varsinainen show tulee kuitenkin siitä, kun Persuja äänestäneiden elämä ei paranekaan siltä seisomalta kun uusi parlamentti aloittaa työnsä, eikä omaan kukkaroon tule yhtään lisäeuroa vaikka maamme rajat suljettaisiin rautaesiripulla – persukansa alkaa napista, ja persuedustajilla onkin pian iso jytky housussa.
Persuilla voi oikeastaan kaikissa tapauksissa olla edessä alamäki (ainakin, jos ovat seuraavassa hallituksessa); jos saavat päätösvaltaa, eivät asiat tässä maassa mene ”pienen ihmisen” kannalta(kaan) katsottuna ainakaan parempaan suuntaan, mikäli taasen kääntävät takkiaan apupuoluemaisesti muita nuoleskellen, äänestäjät tuntevat tulleensa petetyiksi, ja taas Persuilla menee huonosti.
Olisi hyvä yrittää ajatella, että suomalaisen demokratian kannalta Persujen jytkytys on aivan fantastinen asia; äänestäjällä ON merkitystä.
Persuissa on kansalaiskirjoa kuten missä tahansa muussakin puolueessa tai ihmisryhmittymässä, joten annetaan heillekin nyt työrauha (kunhan hommiin pääsevät) ja tuomitaan vasta sitten, kun konkreettisia syitä ilmenee.
Jos pitäisimmekin tätä vaalitulosta nyt ravistavan raikkaana kevätsateena, ja katsoisimme myöhemmin, minkälaiset siemenet ottavat sen seurauksena kasvaakseen, sekä millainen se valmis hedelmä on sadonkorjuun hetkellä – hapan, karvas, vaiko makea.
Tänään oli Puistolan asemalta klo:13.51 lähtevässä 75A-bussissa esimerkillisen sivistynyt ja ystävällinen kuljettaja. Muiden matkustajien matkakortit toimivat, omani ei. Olin täysin varma, että kortissani oli voimassaoloaikaa vielä pari kuukautta, ja mainitsin asian kuljettajalle. Tämä yritti auttaa ja antoi vinkkejä erilaisista tavoista saada haluttu tulos, mutta mikään ei tepsinyt. Kerroin myös kuitin olevan kotonani, eikä kuljettaja missään vaiheessa kohdellut minua potentiaalisena rikollisena, vaan sanoi ”tule kyytiin, mutta ota kuitti seuraavalla kerralla mukaan”.
Illalla kävin vielä Ärrällä tarkistuttamassa korttini tilan, ja se oli kunnossa – se toimi moitteetta toisen bussin kortinlukijassa. Onneksi Ärrän kassa oli antanut tositteen matkakorttini kelpaavuudesta, sillä iltaisen bussinkuljettajan kokonaisvaltainen olemus antoi ymmärtää, että mahdollisessa ongelmatilanteessa ei kohtelu olisi ollut ehkä yhtä loisteliasta…
Suuri kiitos tälle päiväiselle bussinkuljettajalle – suomalaisten nykyaikuisten käytös arkisissa tilanteissa on keskimäärin niin surkeata, että tälläisen episodin vaikutuksesta tulee hyvälle mielelle koko päiväksi!
Satuin eilen näkemään tahtomattani ja sattumalta lyhyet näytteet vuoden 2011 Idols-kilpailijoiden esityksistä. Koin ahaa-elämyksen; itsekritiikki ei todellakaan ole enää muodikasta, ja tästä riemastuneena jaan Sinulle, arvoisa lukijani, videon muodossa pari kitarakappaletta.
Tulevana viikonloppuna on pieni keikka, ja siksi tuli pidettyä ”harjoituskotikonsertti” internet-yleisölle, joten tässä audiovisuaalinen dokumentti tänä aamuna tapahtuneesta rykäisystä (samalla pääsen kokeilemaan videon upottamista WordPress-blogialustaan…).
Kuultavat kappaleet ovat:
1): Federico Moreno-Torroba (1891-1982): Torija (Elegia) – No. 6 sarjasta ”Castles of Spain”
2): Francisco Tárrega(1852-1909): Gran Vals (Tunnetaan myös neljän tahdin perusteella nimellä ”the Nokia Tune”)
Ihmisellä on 1000 toivomusta, syöpäpotilailla on vain yksi: parantua. Tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi. Pidä se vähintään tunnin statuksessasi, heille jotka ovat kuolleet syöpään tai heille jotka vielä taistelevat sitä vastaan. ♥
Facebookissa asioivat ihmiset ovat kohdanneet varmasti poikkeuksetta lärvikirjakavereidensa statuspäivityksissä yleishumanistisia vetoamuksia milloin mitäkin vääryyttä vastaan tai minkäkin hyväksi katsomansa asian puolesta. Nämä vetoomukset ovat usein alkuperältään jonkun kaverin kaverin kaverin kaverin Facebook-tilapäivityksestä lähtöisin ja siitä verkostomaisesti kenties miljoonien kanssalärväreiden seinille levinneitä – ainakin englanninkieliset sellaiset.
Asiassa ei ole mitään pahaa tai negatiivista. Jos haluaa levittää positiivisuutta ja lähimmäisestä välittämisen tunnetta vilpittömin mielin, ei se ole keneltäkään tai mistään pois, mutta se, mikä näissä joskus ärsyttää – kuten tämän rustauksen alussa oleva copypastaus osaltaan havainnollistaa – on alkuperäisen kirjoittajan asettuminen määrittelemään oma ja lähimmäistensä humaaniuden asteen niin merkityksettömän ja pohjimmiltaan mihinkään vaikuttamattoman asian perusteella, kuin mitä Facebook-päivitys ihan oikeasti on. Tuonkin esimerkin originaali kirjoittaja tuntuu ajattelevan ainakin epäsuorasti, että 3% ihmisistä on fiksuja ja humaaneja hyviksiä, ja lopuilla 97%:lla on vaikeuksia kohdata elämän karuja tosiasioita.
Läheiseni kävi parivuotisen taistelun syövän kanssa. Syöpä ei ollut vaikein mahdollinen – kiitos riittävän varhaisen diagnosoinnin – mutta siitäkin huolimatta asianosaiselle itselleen, tämän läheisille ja minulle vakava paikka. Tämä tarina päättyi hyvin. Tauti taltutettiin ja elämä jatkuu.
Tämän läheisen ihmisen vielä läheisempi ihminen sairasti myös syövän. Se tarina päättyi huonosti. Tai no, huonosti ja huonosti: kun elämä ajautuu siihen pisteeseen, että jäljellä olevat vaihtoehdot ovat houreinen lääketokkura tai jatkuva kärsimys, ei kuolemaa voi pitää kovinkaan huonona päätepysäkkinä. Tämän ihmisen ja hänen läheistensä toivon ja toivottomuuden vuoristoradan seuraaminen oli raskasta aikaa.
Lärvikirjakavereideni joukkoon kuuluu ihmisiä, joille syövän kanssa eläminen on ollut omakohtaisesti tai hyvin läheltä seuraavina läheisinä pelkistettyä todellisuutta – jopa tavallista arkea, jos tuollaista luonnehdintaa nyt tässä yhteydessä sopii korrektisti käyttää – joten asia on koskettanut myös minua.
Siltikään en halua elvistellä ja jeesustella omalla ”rohkeudellani” laittamalla kaverini määrittelemään itsensä omissa silmissäni tiedostaviksi tahi elämän karuutta pakeneviksi tyypeiksi – siis pohjimmiltaan luokittelemaan heidät hyviksi tai huonoiksi ihmisiksi.
Kaikilla ei ole tarvetta eikä voimia käsitellä raskaita asioita sosiaalisen median näyttämöillä. Joillekin jonkun Pärstäkirjan parissa vietetty aika voi olla hengähdystaukoa vaikeasta todellisuudesta, eikä tälläisellä henkilöllä ole välttämättä mitään tarvetta esittää pohjimmiltaan ääriegoistisia Tiedän, että 97% ei laita tätä statukseensa – ole yksi 3% ja laita tämä statukseesi -tyyppisiä heittoja.
Varmasti maailma paranisi ja sädekehä pääni yläpuolella loistaisi entistäkin kirkkaampana, jos feisbuukkaisin Maailmassa kuolee joka päivä nälkään 17 000 lasta ja aseisiin käytetään päivittäin 3,287671232877 miljardia dollaria (v. 2007 tilasto). Vuodessa kuolee siis 6 205 000 lasta nälkään ja aseisiin käytetään 1 200 miljardia dollaria. Tiedän, että harva haluaa ajatella näitä ikäviä tilastolukuja, mutta lisäämällä tämän päivityksen Facebook-seinällesi kahden tunnin ajaksi, osoitat kantavasi huolta yhteisen maapallomme kehityssuunnasta.
Mahdollisesti pikkuhiljaa pelkästään Suomessa 237 946 kaveria ja kaverin kaverin kaverin kaverin kaverin kaveria lisäisi tuon ”seinälleen”, mutta moniko lapsi pelastuisi ja moniko asedollari/-euro ohjautuisi viljapellonkyntäjälle?
Niinpä.
En kannata kyynisyyttä, mutta meidän länsimaalaisten kultapossujen on hirveän helppoa ja riskitöntä ottaa kantaa milloin mihinkin vääryyteen milloin missäkin maailmankolkassa tekemättä pohjimmiltaan yhtään mitään – ellei sitten tietokoneen näppäimistön ”entterin” painaminen ole jotain tekemistä.
Otetaan edelleenkin kantaa tärkeiksi kokemiemme asioiden puolesta tai huonoiksi kokemiamme asioita vastaan, mutta unohdetaan näissä yhteyksissä oman egon piilonostatus ja toisen, enemmän tai vähemmän epäsuora lokeroiminen ja syyllistäminen, sillä toisella ihmisellä voi olla painavat syyt tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen – silloinkin, kun kyseessä on ”vain” tilapäivitys suhteellisen pienellä tai suljetulla foorumilla.
Yleisradion musiikkitoimittaja Kare Eskola intoutui kehumaan Petri Kumelaa levyarviossaanSuomen parhaimmaksi levyttäväksi kitaristiksi, ja huolimatta erinomaisten muusikoiden toisiinsa vertaamisen vaikeudesta ja perimmäisestä turhuudesta, en koe mitään tarvetta ryhtyä Eskolan arvion kumoamiseen – siitäkään huolimatta, että en levyä ole vielä edes kuunnellut (vaikka sen omistan). Tämä elävä levynjulkistamiskonsertti osoitti jälleen kerran Kumelan kuuluvan jo nyt soittimensa ehdottomaan eliittiin ihan globaalillakin tasolla.
Kun Petri Kumelan tasoisia instrumentalisteja verrataan toisiinsa, ollaan luokassa, jossa tekninen perusosaaminen on itsestäänselvän korkeaa ja kyky hallita ja käsitellä erilaisia musiikillisia muotoja, karaktäärejä ja tyylikausia täyttää – nykyään usein kitaristienkin kohdalla – vähintäinkin korkeat perusstandardit. Suurimmiksi muusikoiksi kehittyvät sitten ne, joilla on kaiken opeteltavissa ja opiskeltavissa olevan ja sinnikkään työn tuloksena hankitun tietotaidon lisäksi oman kokemuksen kautta suodatettua persoonallista näkemystä kulloinkin työn alla olevaa teosta/sävellystä kohtaan. Kun vaatimukset asetetaan todella korkealle, edellä mainitutkaan asiat eivät yksi riitä, vaan lisäksi vaaditaan ripaus sellaista selittämätöntä armolahjaa, minkä suomana taiteilija voi kietoa yleisönsä pikkusormensa ympärille ilman mitään vippaskonsteja vain tulemalla lavalle ja tekemällä sen mitä ohjelmassa lukee – mahdollisia ylimääräisiä ohjelmanumeroita unohtamatta – ja Kumelasta on todettava, että hän on hyvin lähellä tätä tasoa, eikä olisi mitenkään liioiteltua väittää hänen jo olevankin sillä.
Tässä Change is Gonna Come-levyn julkaisukonsertissa Petri Kumelan taiteilijapersoonan ominaislaatu kristallisoitui omasta mielestäni harvinaisen selkeästi. Hän kykenee samanaikaisesti välttämään sekä kaikenlaisten äärimmäisyyksien metsästämisen, että tutun ja turvallisen keskitienkin tarpomisen. Kumelan kitarataide ei briljeeraa itsetarkoituksellisen persoonallisilla ja rajuilla tulkinnallisilla ratkaisuilla, mutta ei myöskään tyydy ”hyväksi mauksi” kutsuttuun korrektiin koketeeraukseen. Jälkimmäisestä pitää huolen Kumelan ilmeinen kyky haltioitua soittamastaan musiikista; tuntuu kuin säveltäjät soittaisivat sävellystensä kautta Petri Kumelaa itseään.
Kumelalla on myös harvinainen kyky löytää puhtaasti teknisestä iloittelusta syvällisiä tasoja ja lähtökohtaisesti syvällisistä sävellyksistä iloittelevia puolia.
Konsertin avauksena kuultu Lotta Wennäkosken Balai on ehkä yksi vaikuttavimmista kuulemistani uusista kitarakappaleista; tekijä ei välttämättä ole itse ajatellut näin, mutta itse assosioin sävellyksen elementtejä György Ligetin sointikentistä Steve Reichin minimalismiin ja anonyymistä ambientista kehittyneempään teknoon, mutta erikoisin mielleyhtymä taisi kuitenkin olla erityisesti kiehtovasti jankkaavan rytmiikan osalta hevibändi Judas Priest. Tosin siinä missä ko. hevilegenda tarvitsee sanomansa välittämiseksi rekka-autoarmadallisen vahvistimia ja muuta rekvisiittaa, niin Wennäkoskelle ja Kumelalle riittää yksi vahvistamaton kitara. Tämä ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että Balaihinkin liittyi vaikuttavasti toteutettu visuaalinen elementti; konsertti alkoi siten, että lavan verhot avautuivat Petri Kumelan jo soittaessa kappaleen kuulumattoman hiljaista alkua. Akuutissa NYT!-hetkessä vaikutus oli hyvin vangitseva.
J. B. Hagenin luuttuvariaatioiden parissa illan kitaristi tarjosi fyysisesti keveää, mutta henkisesti ravitsevaa sointi- ja karakterisointikylpyä kultivoituneen elegantilla otteella.
J. S. Bachin kuuluisasta ja myyttisestä Chaconnesta (sooloviulupartitasta BWV 1004 d-molli) on tullut kuultua tulkinta jos toinenkin milloin milläkin soittimella soitettuna ja kenen mitenkin sovittamana, mutta enpä muista ihan heti näin palkitsevaa esitystä teosjärkäleestä kuulleeni. Kumelan käsissä kappaleessa ei ollut minkäänlaisia suorituksellisia vaikeuksia, mutta erityisesti sielua hyväilivät muodonnan sulavuus ja huikean jalosti toteutetut siirtymät jaksoista toisiin. Kuulijan ei myöskään tarvinnut arvailla Bachin äänenkuljetuksen reittejä; kitaristisesti kimuranteimmissa ”menopaikoissakin” kudos ja linjat säilyttivät kristallisen kirkkautensa.
Petri Kumelan ei tarvinnut kieriskellä pohjamudissa saavuttaakseen syvän puhuttelevuuden tason. Fyysisesti pakoton kosketus kantoi Bachin sävelet höyhenenkevyen painokkaasti kuulijan korvaan ja sieltä ties minne sisikunnan piilokammioihin.
Konsertin toinen puolisko alkoi Uljas Pulkkisin teoksella Palo. Oliko Pulkkisin teos provokaatio, teesi, antiteesi, klassinen isänmurha, pila, ripittäytyminen, kosto vai mikä? On aina kunnioitettavaa, jos taideteos ei vastaa mitään ennakko-odotuksia, mutta tämä oli täysin tajuton ja selittämätön teko – ainakin säveltäjän henkilöön ja maineeseen suhteutettuna. Esteettisten valintojen osalta ei oltu kovinkaan kaukana Kimmo Hakolan Kitarakonsertosta.
Minusta Pulkkisin kappale edustaa taidesäveltäjäin kriisiterapiatyyliä. Nuorena ei olla harrastettu tarpeeksi heviä ja sitä traumaa puretaan SÄVELTÄMÄLLÄ flamencoa (ei flamencoa tai bluesia sävelletä, sitä soitetaan) ja oman taidefilosofian ylivertaisuutta osoittaen ohjelmatekstiin kirjoitetaan (teksti Pulkkisin omaa):”Koska tämä rytmiikka on koulutetulle muusikolle aika triviaalia toteuttaa, halusin esitellä tätä rytmiikkaa yhtaikaa monessa kerroksessa”. Pulkkis osoitti myös kannattavansa ihmisten välisen vuorovaikutuksen vähentämistä; sen sijaan, että lavalla olisi ollut toinen kitaristi, tanssija ja perkussionisti, olivat nämä työnnetyt ämyriin. Tietysti kannatan pohjimmiltani Pulkkisin ratkaisua siksi, että ihmisten kanssa syntyy ristiriitoja ja väärinkäsityksiä, eikä kommunikointi useinkaan toimi…
Eniten minua kuitenkin järkytti Pulkkisin kappaleessa se, että mies joka on kuulemma mielenosoituksellisesti poistunut Paul McCartneyn ”taidemusiikkikappaleen” aikana konsertista, säveltää itse – siis SÄ-VEL-TÄÄ – kenen tahansa rokkiakin soittaneen klasaristin improvisoitavissa olevia KI-TA-RA-JUT-TU-JA. Vai onko niin, että mahdollisen kohdeyleisön oletetaan olevan niin etnomusiikkitietämätöntä, että sen odotetaan pitävän flamenco-, niinku, lainoja jotenkin kauhean fiksuina ja jänninä, niinku?… Jotenkin niinku kulttuurit kohtaa ja silleen, niinku?…
Suutareiden olisi parasta pysyä lestissään, oli sitten kyseessä McCartney tai – Pulkkis.
Aki Yli-Salomäki oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon säveltäjänimi, mutta hänen Odota oli hiljaisuudessaan puhuttelevaa musiikkia. Ei oltu kovinkaan kaukana Tõru Takemitsun kirpeän kuulaista ja ulkoisessa levollisuudessaan sisäisesti dramaattisista sävelmaisemista. Petri Kumela kuuluu niiden virtuoosien joukkoon, jotka saavat myös hitaista ja hiljaisista tapahtumista maksimitehot ulos.
Konsertin päättänyt Regondin Nocturne Rêverie oli täysromanttisessa, runollisessa virtuoosisuudessaan, oiva päätös tälle hienolle konsertille, mutta niin vaikuttava kuin tämä(kin) esitys oli, tuli ohikiitävän häivähdyksen hetkinä mieleen, olisiko illan juhlakalu ollut jo hieman uupunut. Tämän Rêverie’n kohdalla ajattelin, että jotkut agogiseen pidättelyyn houkuttelevat paikat menivät ehkä hieman ohi; jotkut ”mutkat” tuntuivat menevän kuin vahingossa hieman tarkoitettua suoremmiksi.
Petri Kumela on suhteellisen nuoresta iästään huolimatta onnistunut luomaan jo melko vahvan ja tunnistettavan taiteilijaprofiilin ja -identiteetin – luultavasti sitä itse tietoisesti miettimättä – ja oleellinen osa tätä on se tosiasia, että Kumelan konsertit ovat poikkeukselisen kiinnostavia ja odotettuja Tapauksia sekä ohjelman rakentamisen, että tietenkin sen esittämisen kannalta.
Tosin on myös todettava, että nautin siitä, että konsertissa on myös joku ”särmä” – teos, joka subjektiivisen aidosti ärsyttää (= Pulkkis) – sillä muutoin loppukokema olisi liian auvoinen ja taidekokemuksesta puuttuisi elämällekin olennainen ristiriita ja paradoksi.
Pulkkisin kunniaksi on kuitenkin sanottava se, että hänkin on yksi osoitus siitä, kuinka tänä päivänä mikään ei ole ”nykysäveltäjiksikään” profiloituneilta säveltäjiltä kiellettyä. Berliinin muuri ja rautaesirippu ovat tuhoutuneet – mitä tehdä?
Aika 12.10.2010 klo 19:00
Paikka Sibelius-Akatemia, konserttisali
Pohjoinen Rautatiekatu 9
00100 Helsinki
Otto Tolonen, kitara
Juho Laitinen, sello
Trio Tjango!
Pasi Eerikäinen, viulu
Antti Leinonen, harmonikka
OHJELMA
Riikka Talvitie: Beyond the Web
J.S: Bach: Sarja BWV 997
Paavo Korpijaakko: Sonaatti (Kimberley)
* * *
Gustave Samazeuilh: Sérénade
Georges Auric: Hommage a Alonso Mudarra
Francis Poulenc: Sarabande
Germaine Tailleferre: Guitare
Darius Milhaud: Segoviana
Astor Piazzolla; Escualo, Oblivion, Muerte del Angel
Kitaristi Otto Tolosen ensikonsertti oli pienine hetkellisine lipsahduksineenkin sekä vakuuttava näyttö ympäri maailman lukemattomissa kilpailuissa menestyneen suomalaisen taidoista ja taiteilijapersoonasta että ohjelmaltaan virkistävästi ”peruskitarakonsertista” poikkeava kattaus. Tai poikkeava ja poikkeava; konsertin alkupuolen ohjelma kera Bachin ja kahden aikamme suomalaissäveltäjän teoksen ei ehkä ollut kovinkaan hätkähdyttävä ratkaisu, mutta jälkipuoliskolla kuultiin hieman harvemmin näissä ympyröissä eteen tulevaa musiikkia ranskalaiseen Les Six-ryhmään kuuluneilta säveltäjiltä.
Konsertin ohjelmatekstissä säveltäjä Riikka Talvitie kirjoittaa konsertin avanneesta Beyond the Webistä seuraavaa:
…tavoitteeni oli luoda kitarasta energinen, pikkutarkka ja yhteistyökykyinen kumppani sellon rinnalle.
Valitettavasti Talvitie ei ollut ihan onnistunut tavoitteessaan, sillä faktuaalisestihan kitarasta ja sellosta ei saa tasavertaisia kumppaneita millään ei-sähköisellä keinolla, tai ainakaan ilman sellon alistumista hiljaisempaan perusdynamiikkaan. Konserttitilanteessa sello jyräsi kitaran reippaasti alleen. Tästä ei voi syyttää sellisti Juho Laitista, sillä hän teki kiitettävää työtä toteuttaen musiikkia ilmeisen objektiivisesti ja ihanteellisesti, eikä Tolosen olisi ollut mielekästä alkaa ”repiä kitaraansa kovempaa”, joten säveltäjän olisi ehkä syytä tehdä hieman muokkaustyötä teoksen parissa.
Talvitien musiikki itsessään oli energistä ja dramaturgisesti hyvin ajateltua, mutta ei ainakaan tällä ensimmäisellä kuuntelukerralla mitään suurempaa muistijälkeä allekirjoittaneeseen jättävää.
Otto Tolonen tarjosi J. S. Bachin toisen luuttusarjan välityksellä kuulijoille iloa ja nautintoa 1900-luvun alkupuoliskon suurimmat pianistit mieleen tuovalla esteettisellä lähestymistavallaan; Tolosen Bach ei ole yhden totuuden julistaja tai johonkin dogmilokeroon naulattuun musiikilliseen ajatteluun sidottu ”tyylikausitodiste” oikeasta tavasta soittaa Bachia. Tolosen kepeänkantava kosketus toi kuin varkain luontaista tanssillisuutta karakteristiikkaan, mutta alleviivaamattoman romanttisen estetiikan läsnäolo toi itselleni mieleen, että illan kitaristi ei halua millään tasolla kieltää säveltäjän tarjoaman materiaalin esteettisen, emotionaalisen ja älyllisen kauneuden horisontteja.
Sarabanden kohdalla saatiin konsertin ensimmäinen näyte siitä, kuinka paljon tämä eittämätön tekniikkavirtuoosi(kin) saa irti hieman intiimimmeistäkin sävyistä. Intensiivistä ja pysähdyttävää, eikä rohkea kokukuviointikaan ainakaan vähentänyt runollista vaikutelmaa.
Paavo Korpijaakon kitarasonaatissa Kimberley alkaa olla jo ainesta moderniksi kitaraklassikoksi. Kimberley on omistettu kitaristi Petri Kumelalle, jonka kanssa Korpijaakko on säveltänyt teoksen tiiviissä yhteistyössä. Muistan kappaleen herättäneen positiivista huomiota jo kantaesityksessäkin, ja nyt kuultu Tolosen tulkinta vain vahvisti käsitystä kappaleen ansioista. Tunnelmasta toiseen luontevasti etenevän ja muutenkin riemukkaan jännittävän kappaleen lisäansio on, että säveltäjä on onnistunut välttämään kitaralle sävelletyn nykymusiikin kuluneimmat maneerit. Tolonen ei antanut hiuksenhienon aristokraattisen pidättyväisyytensäkään estää teoksen vulkaanista ilmaisuvoimaa.
Konsertin jälkipuolisko alkoi viiden eri ranskalaissäveltäjän itsenäisillä yksittäiskappaleilla, mutta Otto Tolonen oli oivaltavasti keksinyt esittää ne ikään kuin yhtenä, viidestä eri osasta koostuvana teoksena – siis tavallaan sarjana. Tolosen hienostunut sointitaju ja kyky reagoida pienimpiinkin säveltäjän tarjoamiin impulsseihin takasivat kirkastuksen hetkiä Poulencin Sarabanden aistillisesta melankoliasta Auricin Hommagen räjähtävään energisyyteen.
Olisiko edellä mainitussa teema Tolosen mahdolliseksi levytysprojektiksi?…
Konsertin lopulla lavalle astelivat Tolosen kumppaneiksi viulisti Pasi Eerikäinen ja harmonikansoittaja Antti Leinonen, eli lavalla oli Trio Tjango!.
Jos Astor Piazzollan musiikki ei millään tasolla – varsinkaan hyvin esitettynä – kosketa ihmistä, on syytä olettaa persoonallisuudessa olevan jonkinlaisen emotionaalisen häiriön, mutta siitäkin huolimatta tunnustan olevani välillä hieman väsynyt Piazzollaan ja hänen musiikkinsa yleiseen hehkuttamiseen. Erityisen naurettavaa ja ahdistavaakin oli se vakavuus ja ryppyotsaisuus, millä jotkut muusikot suhtautuivat tämän musiikin tulkintaan joskus 1990-luvulla. Piazzollaa soitettiin ”oikein” tai ”väärin”, ”ymmärrettiin” tai ”ei ymmärretty”, ja lähes messiaanisena todistusaineistona toimivat Piazzollan omat levytykset. Samalla logiikalla kapellimestareiden tulisi siis kopioida pikkutarkasti vaikkapa Igor Stravinskyn itsensä johtamat levytykset omista teoksistaan, mutta moniko näin tekee ja – miksi edes tekisi?
”TT!” esitti argentiinalaisen nykytangon edesmenneen mestarin musiikkia verevästi ja vapautuneesti, ja muut päättäkööt oliko kuultu oikeaa väikö väärää Piazzollaa – aivan kuten toisissa ympyröissä pohditaan oikean ja väärän metallin olemusta…
Virallisen ohjelman jälkeisistä kahdesta ylimääräisestä ensimmäisestä vastasi niin ikään Trio Tjango!, ja yhtye tarjosi legendaarisen ranskalaisjazzkitaristi Django Reinhardtin musiikkia kappaleen Minor Swing muodossa. Erittäin toimivaa, mutta väärässä ympäristössä ja yhteydessä.
Toisessa ylimääräisessä Tolonen oli jälleen yksin kitaransa kanssa, ja viimeisenä voiteluna tarjottiin ranskaisen toisinsäveltäjän, Erik Satien, Gnossienne No.1. Kappale edustaa näennäisen – ja aidonkin – yksinkertaista musiikkia. Näissä alunperin pianolle sävelletyissä kappaleissa ei pääse piiloutumaan virtuoosisen kimuranttiuden tai älyllisen nokkeluuden taakse, ja näitä Satien pikkukappaleita kuuleekin aina sillointällöin vaikkapa musiikkiopistojen konserteissa pikkupianistien toimesta soitettuina. Edes melko vaatimaton peruspimputuskaan ei välttämättä kykene täysin tuhoamaan näiden pienten helmien perusviehätysvoimaa, mutta Otto Tolonen osoitti, että tämäkin Gnossienne No.1 tarjoaa oikeissa käsissä mahdollisuuksia itseään suurempien maailmojen tirkistelyyn.
Jos muusikko saa Satien yhteen Gnossienneen sisällytettyä koko maailman kappaleen perushaurauden siitä kärsimättä, ja lisäksi salakuljettaa muassaan lähes sakraalia aistillisuutta, on kyseessä poikkeuksellisen musikaalinen yksilö.
Otto Tolonen on poikkeuksellisen musikaalinen yksilö.
_____________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________
Lisäys 6.5.2013:
Peräänkuulutin tuossa reilun parin vuoden takaisessa kirjoitelmassani levytystä les six-ryhmän säveltäjien töistä, ja kuinka ollakaan, on sellainen nyt putkahtanut markkinoille otsikolla tiento français! YLEn musiikkitoimittaja Kare Eskolan arvio levystä on luettavissa täältä.
Suomen Kansallisteatterissa on vähän aikaa sitten saanut ensi-iltansa Janne Reinikaisen ohjaama näytelmäsovitus Fjodor Dostojevskin (11/11/1821 – 28/01/1881) romaaniklassikosta Idiootti (ensimmäinen julkaisu venäjän kielellä 1868).
Eilen rautatieasemalle kävellessäni sattui Kansallisteatterin ulkoilmoitustaulujen kohdalla oman kävelynsä hetkeksi keskeyttämään hieman kypsemmässä iässä oleva, hyvin vetreäkuntoisen oloinen pariskunta. Mies katsahti ilmoitustaulua happamin ilmein, ja hetken kuluttua kuului jo omassa päässäni legendaariseksi muodostunut lause
”Idiootti…taas joku nykytaidejuttu…”
Tämän jälkeen pariskunta poistui paikalta yrmeästi mutisten.
Niinpä; kaikista painavin taide on sen syntyvuosisadasta/-tuhannesta riippumatta aina ajankohtaista iättömässä ja ajattomassa yleisinhimillisessä todistusvoimassaan, ja näin ollen siis aikakaudesta riippumatta nykytaidetta, eli meidänkin ajassamme puhuttelevaa ja sitä koskevaa informaatiota.
Paras komiikka syntyy usein tahattomasti arkisista tilanteista nousten.
Suomen talouselämän kruununjalokivi, imagotaisteluissa takkuileva Nokia, julkisti perjantaina 10/09/2010 tiedotteen yhtiön nykyisen toimitusjohtajan, Olli-Pekka Kallasvuon, korvaamisesta uudella pomolla, kanadalaisella Stephen Elopilla. Kallasvuon potkuja oli ounasteltu jo pitkään, mutta asian realisoituminen todellisuudeksi oli kuitenkin iso uutinen; paradoksaalisesti sekä odotettu, että samalla ainakin viimehetkisessä nopeudessaan hieman yllättävä.
Nokia oli valinnut monen muunkin suuryrityksen suosiman tiedotuspolitiikan, eli ensin kiistetään ja sitten ilmoitetaan. Tosin Kallasvuon julkinen esiintyminen on ollut jo pitkään melko altavastaajamaista ja profiililtaan matalahkoa. Vääjäämätön on ollut aistittavissa.
Toivon olevani väärässä, sillä Nokia on maamme kansantaloudenkin kannalta tärkeä yritys, mutta intuitiivinen näppituntumani on, että uusi kippari Stephen Elop ei onnistu saamaan ratkaisevaa parannusta Nokian kilpailukykyyn – ainakaan kassavirtojen kannalta tärkeimmällä alueella; älypuhelimissa. Tekniikkatalous.fi-sivustolla referoidaan Jorma Ollilan sanomisia Elopista:
”Stephen Elop on paras henkilö antamaan vauhtia uudistumiselle”, Ollila sanoi. Ollila kehui Elopin kulttuuritajua ja että hän tuntee yhtiön suomalaisen perinteen.
Kulttuuritaju on mitä tärkein ja ihailtavin ominaisuus kenessä tahansa ihmisessä globalisoituvassa/-neessa maailmassa, ja suomalaisenkin perinteen tuntemus on oikein arvokas asia (itse en tosin löydä punaista lankaa haluttavan kännykän ja ”suomalaisen perinteen” välille…), mutta esim. Applen Steve Jobs tuskin penää alaisiltaan spesifioitua kulttuuritajua tai eri maiden perinteiden tajuamista, sillä tyypin ensisijainen missio on tehdä haluttavia ja toimivia tuotteita, ja siksi mm. yhtiön tuote iPhone on tehnyt markkinoilla kilpailijoistaan melko selvää jälkeä.
Uuden toimitusjohtajan tausta ja sanomiset eivät myöskään herätä suurempaa luottamusta tai lupausta innovatiivisuudesta:
– On selvää että taustani Microsoftissa lisää yhteistyön mahdollisuuksia Nokian ja Microsoftin välillä. Teemme molemmat töitä sen puolesta, Elop sanoo.
Ohjelmistodinosaurus Microsoft ei ole mitenkään erityisen tunnettu luotettavuudesta, helposta käytettävyydestä tai tietoturvallisuudesta, kuten ei myöskään innovatiivisuudesta tai nopeasta reagoinnista alan muuttuviin vaatimuksiin (vaikka Windows 7 käyttöjärjestelmä onkin ensimmäistä kertaa selkeä kehitysaskel eteenpäin yhtiön käyttöjärjestelmien historiassa), joten dramaattisia muutoksia nokialaiseen tuotekehittelyyn ja -ajatteluun tuskin on odotettavissa. Kaksi asenteiltaan ”kepulaista” yhtiötä lyö hynttyitä yhteen tajuamatta Nokian perusongelmaa; sen maailmankuva on – ainakin symbolisesti – metaforaisen espoolaisinsinöörin oloinen, eli se on muodollisesti pätevä, hyvin tunnollinen ja haluaa tehdä parhaansa, mutta se ei tiedä, mitä nousevan polven aivoissa tapahtuu, ja miten se haluaa todellisuuttaan jakaa ja käsitellä mobiili- ja muilla laitteilla.
Nokia on kuin vanha setä, joka yrittää olla nuorekkaasti ”katu-uskottava” ja ajan hermolla. Sellainen on usein varsin nolostuttavaa…
Nokialaisen maailmankuvan todellisuudesta vieraantumisesta kertoo osaltaan ei niin suoraan firmaan liittyen, mutta kuitenkin sen ex-toimitusjohtajan ja nykyisen taustavaikuttajan ajattelua taustoittaen sekin, että Jorma Ollila (jonka ansioita Nokian aikaisemman menestyksen veturina en mitenkään halua vähätellä) on keskeinen hahmo nk. maabrändityöryhmässä – kuinka niin moni yhteiskunnallinen vaikuttaja voi uskoa tuollaiseen hölynpölyyn? Maabrändityöryhmä on kepulais-kekkoslovakialainen jäänne isäntämäisestä äijäpolitbyrookulttuurista sekä erilaisten komiteoiden ja lauta- ja toimikuntien tunkkaisesta sisäsiittoisuudesta.
Kyllä se maabrändi syntyy ihan itsestään meidän kaikkien tekemisten perusteella.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että median luoman vaikutelman perusteella Nokian ohjaimiin tarttuva Stephen Elop on sanavalmis, fiksu ja mukava kaveri, vaikka aina tuleekin muistaa se, että edustamallaan tasolla julkisessakaan esiintymisessä harvemmin on mitään sattumanvaraista; jos firmat miettivät brändiään, niin mietintä ja preppaus kohdistuu myös firmojen keulakuviin.
Tiedämme Elopin olevan kovan lätkä-fanin ja harrastavan lentämistä, mutta miten seuraava kommentti Ilta-Sanomien jutussa on suhteutettavissa Nokian uuden toimitusjohtajan siviilielämään?:
– Hän tekee töitä 27 tuntia vuorokaudessa ja 9 päivää viikossa, naurahtaa varatoimitusjohtaja Umesh Ramakrishnan yhdysvaltalaisesta CTPartners-yhtiöstä.
Olen elänyt hyvin pitkään siinä luulossa, että vuorokaudessa on 24 tuntia ja viikossa 7 päivää, mutta kiitos Umesh Ramakrishnanin, olen saanut nyt päivitystä tietoihini…
No joo; tuokin työaikaheitto lienee täsmäbrändäysisku suomalaista mediaa ja sen kuluttajia silmälläpitäen, sillä meillähän (ja varmaankin esim. USAssa) kaikkien kunnollisten ihmisten odotetaan tekevän ainakin 14-tuntisia työpäiviä – tai ainakin jotkut elvistelevät sellaisia tekevänsä. En epäile hetkeäkään, etteikö olisi paljonkin ihmisiä, jotka ovat tuon ajan työpaikalla, mutta haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka tekee aktiivisesti jotain konkreettista työtehtävää 12-14 tuntia – 27 tunnista puhumattakaan!…- putkeen. Ehkä joku pakistanilais-intialainen lapsiorja tekee, mutta ihan vilpittömästi haluan, että esim. hammaslääkärini tai bussikuskini EI tee edes 12-tuntista työpäivää.
Mutta leikitäänpä ajatuksella Stephen Elopin 27-tuntisesta työpäivästä ja sen antamista mahdollisuuksista Nokialle. Mitähän Elopin monilapsinen perhe ajattelee isukin/aviomiehen työpäivän pituudesta? Oltaisiinko tässä haastavassa tilanteessa palaveerattu innovatiivisten ratkaisujen kehittämiseksi; ehkä perhe on hankkinut näköisadoptioisukkimiehen vetämään perheenisä-Elopin roolia.
Jos ja kun Elop on töissä 27 tuntia vuorokaudessa, niin Nokiahan voi säästää selvää rahaa. Stephen Elop tuskin tarvitsee omaa rahaa, sillä eihän hänellä ole aikaa käyttää sitä mihinkään. Nokia siis voisi lopettaa toimitusjohtajansa palkan maksun kokonaan. Yhtiön ainoat Elop-kulut voisivat muodostua ruoasta ja työmatkoista. Tosin Elopia esittävälle adoptioaviomies-iskälle pitäisi ehkä maksaa palkkaa jotta tämä voi ostaa elintarvikkeita oikean Elopin vaimolle ja lapsille.
Tuli kesällä luettua John Simonin kirjoittama ”Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä” – äärimmäisen suositeltava kirja kenelle tahansa ja varsinkin minkä tahansa alan johtotehtävissä työskenteleville – ja vaikka aika oli toinen (eli ei suoraan verrannollinen omaamme), niin Kone Oy:n legendaariselle pomolle riitti ainakin yhdessä vaiheessa 4-tuntinen työpäivä homman menestyksekkääseen hoitamiseen…
Niin tai näin, toivokaamme Stephen Elopille ja koko Nokia-konsernille viisauden ja taidon jalkioittamaa onnea ja menestystä äärimmäisen kovassa kilpailussa juuri nyt niin kuumalla ja arvaamattomalla alalla. Sopii muistaa, että iPhone ei ole Nokian ainoa kilpailija. Aasialaiset (esim. Samsung) ovat osoittaneet, että menestyviä tuotteita voidaan markkinoida ilman ”i”-etuliitettäkin…
Taidefilosofi (FM). Kuvataideterapeutti. Työnohjaaja (STOry). Intohimoina ihmiset, taide ja hyvinvointi. Art Philosopher (MA), Art Therapist, Supervisor (STOry), passionate about people, art and wellbeing.
Petrin sekametelibasaari 