Taidematkapäiväkirjamerkintöjä vuoden 2017 kuvataidebiennaalista Venetsiassa (Damien Hirstiä ja Philip Gustonia unohtamatta)

Venetsian kuvataidebiennaali lukeutuu kansainvälisesti merkittävimpien ja suurimpien  nykytaidekatselmusten joukkoon. Sen lähes nykymuotoinen historia alkaa vuodesta 1895, josta lähtien sitä on vietetty lähes säännöllisesti joka toinen vuosi. Vuoden 2017 biennaali oli sen 57. näytteilleasettelukerta.

Koillisessa Italiassa sijaitseva Venetsia on jo itsessään eräänlainen taideteos. Vaikka kaupunki onkin helppo mielikuvitella etukäteen joksikin kitch-henkiseksi aikuisten Disneylandiksi, ei hieman karsastava ennakkokuvitelma saa juurikaan vastinetta todellisuudesta. Tallinnan Vanhakaupunki vaikuttaa nykyisessä ylikorostuneessa hyväkuntoisuudessaan Venetsiaa enemmän turisteja varten puunatulta illuusiolta.

Mediaa seuraamalla on helppo saada sellainen vaikutelma, että Venetsia olisi kallis massaturismihelvetti, jossa ahneet kauppiaat ja ravintoloitsijat yrittävät nyhtää ihmisiltä viimeisetkin eurosentit riistohintaisilla tuotteilla ja palveluilla taskuihinsa. Tuo vaikutelma on totta, jos pysytellään San Marcon aukiolla tai sen välittömässä läheisyydessä, mutta yleiseurooppalainen – ja suomalaisittain osin edullinenkin – hintataso tulee vastaan melko pian kuhinan keskipisteestä poistuttaessa.

Jokaisen Venetsiaan matkaavan olisi hyvä tuntea hieman syyllisyyttä siitä, että massaturismi on tehnyt elämän tavallisille venetsialaisille osin niin mahdottomaksi, että heidän on ollut pakko muuttaa muualle Italiaan vuokrien ja asuntojen hintojen noustua pilviin, ja koulujen ja muiden peruspalvelujen kadottua siinä rytäkässä lähes kokonaan. Toisaalta kaupunki elää turismista, ja sen loppuminen olisi lopullinen kuolinisku Venetsialle, ellei meri sitten ehtisi nielaista kaupunkia aikaisemmin.

Kun jättimäinen risteilyalus purkaa uumenistaan San Marcon läheisyydessä sijaitsevalle rantabulevardille kävelevän ihmismonsterikeon, käy mielessä sekä ajatus ihmiset ovat hulluja että jatkoajatuksena minä olen osa tätä hulluutta – To be, or not to be, that is the question, kuten eräässä tragediassa pähkäillään.

Veden ja auringon paritanssi muodostaa revontulten pikkuserkkuja siltojen holvikaariin ja sisäpintoihin.

Sen lisäksi, että Venetsian kaupunki itsessään on kuin taideteos, kätkevät sen julkiset rakennukset sisuksiinsa valtavan taideaarteiston. Ei tarvitse kuin poiketa johonkin kaupungin lukemattomista kirkoista, niin renessanssimestareiden työt Tizianista Tintorettoon kaappaavat katsojan mielen käsittelemään tunteita ja ajatuksia, jotka vaihtelevat lumoutuneisuudesta tahattoman komiikan aistimuksiin, ja lopulta kohden asioiden ja henkisten mittasuhteiden kriittistä ja ihastuttavuudessaankin kyseenalaistavaa pohtimista ja analysointia.

Onneksi Venetsian museoiden ja kirkkojen hengästyttävä taidetarjonta oli otettu haltuun minun ja Minnan aiemmalla visiitillä varsin hyvin, sillä biennaalin yhdistäminen kaupunkiin ja sen pysyviin taidevarantoihin tutustumiseen olisi ollut ylivoimainen kakku kerralla haukattavaksi.

Vuonna 2017 kaupungissa oli kuvataidebiennaalin lisäksi toinen suureellinen  näyttelykokonaisuus, Damien Hirstin Treasures from the Wreck of the Unbelievable, jonka herättämiä vaikutelmia voi lukea biennaalikuvausten jälkeen. Tämän taidematkapäiväkirja päättyy amerikkalaisen  toisinkehittyjän Philip Gustonin näyttelyyn Gallerie dell’Accademiassa.

Hajamietteitä Venetsian biennaalin ytimestä ja laidoilta

21.6.2017 (1. biennaalipäivä)

Virvokkeita ja vaikutelmien ylöskirjausta.

Tätä kirjoittaessani istumme biennaalin päänäyttelyalueen Giardinin välittömässä läheisyydessä sijaitsevan Paradiso-kahvilan terassilla. Aperol Spritzit pöydässä on hyvä kelata ensimmäisen biennaalipäivän antia ja vaikutelmia.

Suomen paviljonki edestä

Suomen paviljonki takaa

Suomen paviljongin teos, Erkka Nissisen ja Nathaniel Mellorsin The Aalto Natives, yllätti positiivisesti. Oli ilahduttavaa havaita, kuinka anarkistisen absurdilla otteella tekijäkaksikko oli ideoinut ja toteuttanut taidehistoriamme kansallisromanttiselta kaudelta alkuideansa saaneen ja sillä sekä humoristisesti että nihilistisestikin leikittelevän teoksen.

Populaarikulttuuria syvällisemmin tuntevat oivaltanevat teoksesta viittauksia ja lainoja sieltä täältä muistumamielikuvien tahallisuuden tai tahattomuuden jäädessä epäoleellisiksi kysymyksiksi.
Teoskokonaisuuden kieliposkisuuden kautta voi jokainen tarkastella ja miettiä pintaa syvemmin sitä, minkälaisten elementtien varaan kansakunnat rakentavat kansalliset identiteettinsä ja niitä tukevat myytit, tai ketkä ja mitkä tahot niistä hyötyvät. Eikä kansalliseepospohjaista sisältöä ilman väkivaltaa, tietenkään.

Venäjän paviljonki.

Venäjän Theatrum Orbis oli visuaalisesti vaikuttava, taiteidenvälisyydellä ketterästi operoiva teos. Puheenvuorona rauhan puolesta sodan järjettömyyttä vastaan se oli kuitenkin hämmentävän itsekritiikitön ja propagandistinen. Jos näkee pahuutta vain oman itsensä ulkopuolella, ei vastakkainasettelun kierre ja sen synnyttämä epäluuloisuuden ketju katkea koskaan.

Kaksi Firenze Lain maalausta.

Kaiken multimedia- ja installaatiotykityksen keskellä on katsojan onneksi myös pensseli- ja pohjalähtöinen kuvataide yhä voimissaan. Esimerkiksi hongkongilainen Firenze Lai maalaa teknisesti osin tietoisen kömpelösti, mutta paljastaa osaamisensa teosten yksityiskohdissa. Kantavina teemoina Lain töissä tuntuvat olevan ihmisen kyvyttömyys kommunikoida oman minuutensa ulkopuolella olevan todellisuuden kanssa, ja sitä seuraava sisäisen autiuden ja kosmisen yksinäisyyden tunne.

Liu Jianhua: Square

22.6.2017 (2. biennaalipäivä)

Eilen kävi selväksi, että video- ja tilataide, sekä installaatiot käsitetaiteellisine sivujuonteineen, kuuluvat aikamme kuvataiteen ilmaisukeinojen ajankohtaisimpiin ilmaisumuotoihin ja -keinoihin.

Osan biennaaliteoksista ajattelisin toimivan paremmin lyhytelokuvajuhlilla, osan luettavina painotuotteina (esim. George Drivasin Laboratory of Dilemmas Kreikan paviljongissa).

Karkea yleistys taideteosten temaattisista lonkeroista Venetsiassa 2017:

• Hauskuus ja leikkimielisyys tuovat vakavampienkin teemojen käsittelyyn keveyttä. Sitä myöten tarttumapinta laajenee sanottavan sulautuessa helpommin vastaanottajan alitajuntaan.
• Sodat kaikkialle ulottuvine kerrannaisvaikutuksineen, mukaan lukien ihmisoikeusrikkomukset sivu- ja seurannaisjuonteineen, ja kaikkien niiden ylle lankeava kasvottomien sylttytehtaiden varjo.
• Aikamme ihmisen rooli litistettynä hampurilaispihvinä kaoottisen informaatio- ja ärsyketulvan ristitulessa.

Pieni yksityiskohta italialaisen Roberto Cuoghin massiivisesta installaatiosta Imitazione di Cristo.

23.6.2017 (Välipäivä)

Taiteellista yliannostusta välttääksemme ja kaikkea koettua sulatellaksemme päätimme pitää välipäivän biennaalista.

Tutustuminen San Michelen hautausmaasaareen oli sopivan rauhoittava kokemus. Omasta näkökulmastani vainajalistan kuuluisinta päätä edustivat mm. balettivaikuttaja Sergei Djagilev, runoilija Joseph Brodsky ja säveltäjät Ermanno Wolf–Ferrari, Igor Stravinski Vera-vaimonsa kanssa sekä Luigi Nono.

Yksi eurooppalaiseen modernismiin ja sen kehitykseen keskeisesti vaikuttaneista, Darmstadtin koulukuntaan kuuluneista säveltäjistä, Luigi Nono, syntyi, eli ja kuoli Venetsiassa. Antonio Vivaldin venetsialaisuus ei satunnaiselle matkailijalle jää kovinkaan epäselväksi, mutta Nonoon ei törmää, ellei häntä osaa erikseen etsiä. Vivaldin haamun perään on kuitenkin turha huhuilla San Michelessä, sillä säveltäjä kuoli Wienissä ja sinne hänet myös haudattiin.

Luigi Nono kuului aikanaan Italian kommunistiseen puolueeseen. Isola di San Michelessä Nonon hauta on omalla nurmipalstallaan. Alueen vieressä olevalle palstalle on haudattu katolilaisia nunnia. Onkin hykerryttävää pohtia, kiusaako Nono nunnia, vai härnäävätkö nunnat Nonoa!

Igor ja Vera Stravinskin haudalla.

Igor Stravinskin ja hänen Vera-vaimonsa koruttomalla haudalla pistäytyminen oli hiljaisen sykähdyttävä kokemus.

Hautausmaavisiitin jälkeen kävimme myös Muranon lasiteollisuudesta ja -kaupasta kuuluilla saarilla. Lasikauppoja toinen toisensa perään. Kaunista, taidokasta ja vaikuttavaa, mutta osin päällekäyvän markkinahenkistä.

Mosaiikkikoriste muranolaisseinässä.

Välittömästi kuultuaan meidän olevan Suomesta, alkoi eräs kauppias kertoa siitä, kuinka Alvar Aalto oli työskennellyt Muranossa siinä vaiheessa, kun saaren lasimuotoilun ja -teollisuuden uusyksinkertaisuusvaihe oli lopuillaan. Totesi ihan totuudenmukaisesti Aallon tyyliin viitaten, että yksinkertaisuus ei tarkoita helppoutta.

Sen sijaan vähemmän totuudenmukainen oli sulavakäytöksisen lasikauppiaan väite Alvarin työskentelyistä Venetsiassa — tiedustelin asiaa twittereitse:

Lyhykäinen keskustelu Twitterissä Alvar Aalto -säätiön kanssa.

Huhtikuussa 2018 kävimme Timo Sarpaneva -näyttelyssä Helsingin Designmuseossa, ja kuinka ollakaan, oli näytillä Sarpanevan Venetsian Muranossa suunnittelemia ja paikallisten lasimestareiden (joista mainittakoon mm. Oiva Toikan ja Harri Koskisen kanssa työskennellyt Pino Signoretto) kanssa luotuja lasiveistoksia. Muranolaiskauppiaamme ei siis puhunut palturia pahuuttaan, vaan hän vain muisti väärin – synninpäästö hänelle, siis!

Tässä yhteydessä lienee asiallista muistuttaa, että Suomen paviljonki Venetsiassa on lähtöisin Alvar Aallon kynästä. Suunnitteluvuosi oli 1956.

Lasiveistos Timo Sarpanevan Ammiana-sarjasta Designmuseossa 2018.

24.6.2017 (3. biennaalipäivä)

Water Drumming oli innostava video itselleni entuudestaan tuntemattomasta, vedenpintaa lyömäsoittimena käyttävästä musisointikulttuurista. Niin kiehtova kuin tämä video olikin, olisi se istunut paremmin näytettäväksi jollain dokumenttielokuvafestivaalilla. Video on todiste ja dokumentti, ei taideteos itsessään (paitsi silloin, kun kyseessä on videotaideteos).

Lisähuomioita taiteen tämänhetkisistä trendeistä:

• Fyysinen massiivisuus sekä sisätiloissa olevien että erityisesti ulkotilataideteosten kohdalla.
• Raskaiden objektien (tai sellaisilta näyttävien) keveysilluusioiden luominen. Välillä olen aistivinani voimakkaastikin vaikutteita 1970-luvun progelevyt mieleen tuovasta kansitaiteesta Roger Deanin ja Storm Thorgersonin (Hipgnosis) viitoittamilla fantasiataidetavoilla.
• Tilataiteen äänimaisemointi ambient-voittoista, mikä ei liene yllätys kenellekään.
• Hyperrealistinen lyijykynäpiirrostekniikka on pitkään nauttinut suurta suosiota, mutta sen lisäksi hyperrealismi on astunut myös patsas- ja kuvanveistotaiteeseen; katsojaa ”kiusataan” epävarmuuden tunteella suhteessa objektin aitouteen.
• Tekstiilimateriaalien käyttö (massiivisissa) teoksissa.

Kumpi kuvan hahmoista on Carole A. Feuermanin Personal Structures – open borders –patsassarjaan kuuluva hyperrealistinen maalattu pronssiveistos?

Onko taiteen pohjimmainen tehtävä lopulta saada ihminen havaitsemaan koko elämä ja maailma taideteoksena, ja sitä kautta korottaa jopa omaa kipukynnystä seurauksena siitä, että oppii asettautumaan oman itsensä ulkopuolelle ja näkemään siten asiat egoaan suuremmassa kontekstissa?

25.6.2017

Osaltamme biennaali lusittu. Ihan kaikkea ei nähty, mutta kahden päänäyttelyalueen (Giardini ja Arsenale) anti tuli kolmessa päivässä ainakin päällisin puolin käytyä läpi. On selvää, että päätös siitä, minkä teoksen kohdalle jäädä pidemmäksi aikaa ja minkä ohittaa pikaisesti, syntyy salamannopeasti ja alitajunta edellä ensivaikutelmien saadessa suuren vallan. Moni kiinnostava teos jäi siten vaille ansaitsemaansa huomiota.

Joillakin mailla oli näyttelytila tai paviljonki Giardinin ja Arsenalen ulkopuolella, tai tilataideteos/-teoksia ulkona, kuten kuubalaisen Esterio Seguran monitulkintainen ja Kuuban tulevaisuutta pohtimaan houkutteleva Hybrid of Chrysler.

Hybrid of Chrysler

Valitettavasti pääalueiden ulkopuoliset sisänäyttelytilat jäivät visiteeraamatta, mm. paljon kehuttu Irakin paviljonki.

Tämän päivän ohjelmassa olivat biennaaliin kuulumattomat näyttelyt:

Damien Hirst Palazzo Grassissa
Philip Guston Gallerie dell’Accademia di Veneziassa
Basilica di Santa Maria della Salute

Niistä enemmän huomenna.

Damien Hirst

Treasures from the Wreck of the Unbelievable

26.6.2017

Damien Hirstin valtava Demon with Bowl -patsas täyttää Palazzo Grassin sisääntuloaulan.

Damien Hirstin Treasures from the Wreck of the Unbelievable -teoskokonaisuus on ehkä yksi kauneimmista – tahi kauheimmista – esimerkeistä joidenkin aikamme taiteilijoiden viehtymyksestä megalomanistista ilmaisua kohtaan.

Hirstin Treasures ei ole vain teoskokoelma, vaan sen takana on tarina. Elämme tarinoiden aikakautta. Liikeyrityksille hyvä tarina on usein itse tuotetta tärkeämpi – logoja ja yksinkertaisen tehokkaita mainoslauseita unohtamatta. Toisaalta tuossa ei ole mitään uutta, sillä mitä muuta renessanssin kirkkotaidekaan oli, kuin tarinankerrontaa ja leikittelyä ihmisten toiveilla ja peloilla reaalitodellisuuden lainalaisuuksista piittaamatta.

Pienoismalli Apistos-laivasta.

Hesarin Aino Frilanderin tiivistys jutun juonesta 21.5. julkaistussa Hirst-artikkelissa:

Brittitaiteilija Damien Hirstin massiivinen comeback-näyttely Venetsiassa täyttää kaksi suurta näyttelytilaa, luksusmoguli-taidekeräilijä François Pinaultin omistamat Punta della Doganan ja Palazzo Grassin, yhteensä 5 000 neliömetriä. Näyttely on aikansa kuva, monella tapaa.

Tiivistetysti: Näyttelyt ovat täynnä koralleilla ja kullalla kuorrutettuja esineitä pienistä kolikoista koko huoneen täyttäviin veistoksiin. Seinätekstien mukaan ne ovat peräisin meren pohjasta, Itä-Afrikan rannikolta, josta löydettiin vuonna 2008 Apistos-nimisen valtavan aluksen hylky. Tarinan mukaan Apistos kuului antiokialaiselle ex-orjalle Cif Amotan II:lle, joka kokosi valtavan kokoelman aarteita. Kokoelma oli Apistoksen kyydissä matkalla sitä varten rakennettuun temppeliin ensimmäisellä tai toisella vuosisadalla jälkeen Kristuksen. Sitten koko viritys upposi.
– Aino Frilander HS

Lue Hesarin alkuperäinen artikkeli tästä

Demon with Bowl

Käytännössä Damien Hirst jättää vastuun spektaakkelinsa vastaanottamisesta kokonaan katsojan arvostelukyvyn ja yleissivistyksen harteille. Voit vaeltaa näyttelyn läpi siinä uskossa, että Damien on tosiaan haetuttanut merenpohjasta muinaisen kulttuurin rippeet ja asettanut ne näytteille. Lukija suokoon anteeksi törkeästi stereotypistävän heittoni, mutta – ihan varmasti joku amerikkalainen eläkeläisrouva noin uskookin.

Muinainen Hessu Hopo?

Damien Hirstin kohdalla on hyvä pysähtyä miettimään ikuisuuskysymystä mitä taide on. Jos hänen tekemisiään alkaa arvioida vain yksittäisten töiden kautta niiden taiteellisten ansioiden perusteella, on minun vaikea nähdä Hirstiä kovinkaan kiinnostavana tekijänä, mutta Treasures-projektissa ei olekaan kyse yksittäisistä teoksista, vaan suuresta näytelmästä ja ajatusleikkimäisestä silmänkääntötempusta.

Tarinat aktivoivat uinuvan mielikuvituksen, ja esillepanon lopullinen ydinsanottava voisikin olla se ajatuksellinen kysymysavaruus vailla ehdottoman oikeita vastuksia, joka herkistyneen vastaanottavaiselle taajuudelle itsensä virittäneessä havainnoijassa väistämättä näyttelyä kiertässä herää. Suuruudenhulluudella voi olla ilmaisullinen itseisarvo silloin, kun taiteilija on alistanut fyysisen ylitsepursuavuuden kommunikointi-instrumentikseen muiden joukossa. Valittu estetiikka luo omat lakinsa, ja tässä prosessissa Hirst on onnistunut riippumatta siitä, mitä yksittäinen katsoja kokemastaan sisällöllisesti ajattelee.

En ajattele Hirstin pakenevan mahdollista ilmaisullista onttoutta monumentaalisen näytteillepanonsa taakse. Fyysinen vyörytys ja mieltä kutkuttava viittauksellisuus lähes kaikkeen homo sapiens -lajin tähänastisen kulttuurihistorian aikana luomaan, taiteesta populaarikulttuurin ikonisten hahmojen kautta uskonnollisiin symboleihin, ja sieltä aina arkisiin käyttötarvikkeisiin, kolikoiden kautta koruihin ja aterimiin asti, ei voi olla kutittelematta kiehtovalla ja positiivisesti ärsyttävällä tavalla kysymyksenasettelu- ja emootionystyröitäni.

Damien Hirst on voimakkaasti mielipiteitä jakava taiteilija. Keskimäärin häntä joko vihataan tai rakastetaan, ylenkatsotaan tai fanitetaan. Taidekriitikkojen enemmistön penseähkö asenne ei ole estänyt Hirstiä nousemasta maailman kuvataiteilijoiden ansaintalistan yläpäähän. Hirstin voisi ajatella sopivan myös uusoikeistolais-populistisen taiteilijaihanteen keulakuvaksi, sillä hän tekee taidetta, joka tuottaa ja kannattaa.

Andromeda and The Sea Monster kävisi miniatyyriversiona jonkun sarjakuvakaupan muovisesta fanipöytäkoristeesta.

Tämän näytteillepanon perusteella suhteeni Hirstin taidetta kohtaan taiteena on intohimottoman neutraali, eikä luonnehdintani latteudestaan huolimatta ole mikään negatiivinen arvio. Hän osaa herättää aitoa uteliaisuutta antaen sen vastineeksi kiehtovaakin vastikkeellisuutta, mutta puhtaasti taiteellisena kokemuksena Hirst on verrattavissa niin kutsuttuun roskaruokaan; pikaruokaan, joka akuutilla nautintahetkellä voi maistua jopa herkulliselta, mutta joka runsainkaan annoksin nautittuna ei vie nälkää oikeasti pois, vaikka jättää muistoksi ähkyn.

Damien Hirst on provokatiivinen sekä ihmisenä että taiteilijana, eikä se ole vahinko. Hirst näyttelee tarinansa todeksi.

Skull of a Cyclops

Philip Guston

Philip Guston and the Poets

Gallerie dell’Accademian Philip Guston -näyttely oli omalla tavallaan paluu kuvataiteen kovaan perusytimeen. Ei megalomaniaa tai kollektiivista hypetystä, mutta sitäkin mielenkiintoisempi kehityskertomus taiteilijasta, joka radikaalin tyylinvaihdoksen myötä kadotti sekä tukijansa että yleisönsä.

Guston ihaili erityisesti varhaisrenessanssin mestareita ja omasi taidemaalarin klassiset taidot. Miksi hän alkoi maalata tukkoisia, sekä värisommittelultaan että muotokieleltään ankeita töitä, joiden tylyyttä loputtomat kuvat kengänpohjista korostavat. Ei tietoakaan perspektiiviopin perusteista, eikä muistakaan klassisista hyveistä.

Kaikesta huolimatta Guston pakottaa katsomaan. En tiedä, moniko jakaa ajatukseni, mutta eikö varhaisrenessanssin maalaustaiteen kuvakieli ole nykykatsojalle tylyä, sillä ymmärrys perspektiivistä oli vasta kehittymässä, hahmojen toiminta on yleensä mekaanisen jäykkää, eikä kasvoilla juuri näy emootioita tai fyysisiä tuntemuksia. Sama kirveellä veistetty ilmeettömyys riippumatta siitä, ollaanko roikkumassa ristillä, poltettavana roviolla, mestattavana, keitettävänä elävältä padassa tahi soittamassa luuttua rakastetulle kedolla kukkien ja laululintujen ympäröiminä.

Gustonin sotkiessa möhkälemäiseen kuvakieleensä vielä underground-sarjakuvien estetiikkaa, niin – vuosisadat kohtaavat!

Ihminen katsoo Philip Gustonin triptyykkiä.